Part 2

Näissä molemmissa ihmisissä oli muuan yhteinen piirre. Molemmat olivat aivan vapaita kaavamaisuudesta. Kaarlo Bergbomissa tämä johtui älystä, Minna Canthissa se oli salaista veressä piilevää perintöä. Olihan hänen isänsä avioton lapsi Messukylästä ja äidinäitinsä avioton lapsi Kangasalta. Väitettiinhän, ettei Minna Canth itsekään ollut isänsä lapsi, vaikkakin tämä tarina lienee aivan väärä. Minna Canth tahtoi rikkoa elämän sovinnaisia ja tekopyhiä sääntöjä. Yksityisihmisenä hän oli arvokas kauppias Kuopiossa, mutta ajatuksissaan hän oli aivan vallankumouksellinen. Tämän vuoksi hänen kirjalliset tuotteensa toisinaan herättivät suuttumuksen myrskyn. Pidettiinhän hänen näytelmäänsä "Kovan onnen lapsia" niin vaarallisena, että sen esitys keskeytettiin. Taistellessaan yhteiskunnan kaavamaisuutta ja henkistä ahtautta vastaan hän kaipasi itselleen sopivaa seuraa. Kaarlo Bergbom oli henkisesti hänen sukulaisensa, siksi hän alistui tämän vaikutuksen alaiseksi.

Syvemmät ja ankarammat kuin milloinkaan tunteen aiheuttamat tragediat ovat ne, jotka sielullisten yhdyssiteitten katkeaminen synnyttää. Eräänä hetkenä oli Minna Canth kuuluisa kirjailija, hän uskoi omaan voimaansa, hänen ystävänsä kiihoittivat tätä uskoa, hän tunsi toisen henkilön valvonnan kahleeksi, halusi irtaantua siitä. Hän kirjoitti näytelmän yksinään, uskoen siten pääsevänsä korkeammalle. Menestys oli näennäisesti suuri. Mutta hän itse tunsi voimansa herpaantuneen. Hän tarvitsi jälleen Kaarlo Bergbomia, palasi hänen luokseen. Sopu syntyi, mutta side oli katkennut. Tällaisia siteitä ei koskaan kerran katkettuaan uusita.

Miten monasti onkaan Kaarlo Bergbomia soimattu siitä, että hän ei samalla tavalla jatkanut toisen henkisen työn kohottamista kuin sitä ennen. Soimata voivat ne, jotka eivät tunne henkisen luomisen lakeja, joille se on samaa kuin mikä muu askartelu tahansa.

Nerot eivät aina itse ole tietoisia siitä, mitä he saavat aikaan. He elävät väkevästi omaa sisäistä elämäänsä ja joutuessaan kosketuksiin toisten kanssa herättävät ajatuksia tietämättään. Tämän he saavat aikaan juuri sen vuoksi, että ovat kokonaan vapaita kaavamaisuudesta. Jokainen, joka tuli kosketuksiin Kaarlo Bergbomin kanssa, sai aivan kuin herätyksen. Hän oli kuin voimakas sähköpatteri, joka toisten sielullisen koneiston pani liikkeeseen.

Voimakkaimman vaikutuksen elämässä jättää meihin aina se, joka kulkee ohitsemme. Harvoin profeettakaan aivan lähimpään ympäristöönsä väkevimmin vaikuttaa. Kaarlo Bergbom oli tuollainen ohikulkija, joka muutamalla sanalla aukoi siteitä ihmisten sielussa.

Tämän siteiden aukomisen hän kaikkein suurimmassa määrässä teki Ida Aalbergissa. Heidän suhteensa ei ollut sama kuin Charlotte Raan ja Kaarlo Bergbomin suhde. Ida Aalberg oli kohtalon suomaa pehmeätä vahaa, josta nerokas mies loi elämän täyden kuvan puhaltaen siihen henkensä.

2.

Sovinnaiset tavat ovat yhteiskunnan suurimman kunnioituksen esineenä. Niiden tarkka noudattaminen on välttämättömänä ehtona, ennenkuin voi saada sivistyneen ihmisen nimen. Monen ihmisen arvo on kokonaan vain siinä, että he ovat käytöksessään moitteettomia. Teoreettisesti puhutaan aina kyllä ihmisen sisäisestä arvosta, mutta käytännössä palvellaankin ulkonaisia tapoja.

Ja tapojen ohella on myös määrätty sovinnaisuus ajatuksissa. Oikeammin sanoen ihmiset eivät ajattele, he vain matkivat ajatuksia. Tästä johtuu, että sivistykseksi lasketaan, miten paljon on lukenut. Omintakeisten ajatusten luomista on aina pidetty kapinallisuutena. Ihannekeskustelu on useimpien mielestä se, että puhutaan siitä, mitä on nähnyt, kuullut tai lukenut.

Mutta elämä tavallaan kostaa yhteiskunnalle lähettämällä sen sovinnaisten tapojen ja ajatusten keskelle olentoja, jotka eivät kunnioita sovinnaisia tapoja ja kaikkein vähimmin sovinnaisia ajatuksia. Jos heiltä puuttuu nerous, ovat he tavattoman vastenmielisiä ihmisiä. Jos he ovat neroja, ovat he yhteiskunnan suolana. Mutta aivan ehdottomasti tällainen ihminen tulee originaaliksi.

Kaarlo Bergbom oli originaali. Sellainen hän oli tavoissaan ja ennen kaikkea ajatuksissaan ja puheissaan. Tavoillaan hän herätti monasti naurua, sanoillaan tuskallisen vaitiolon tai palavan ihailun, riippuen siitä, millainen oli kuulijan henkinen kehitystaso.

Itse hän oli täysin tietoinen siitä, että hän eräissä tilanteissa oli naurettava, mutta hän ei sitä koskaan surrut eikä koettanut muuttaa tapojaan, vaan pysyi aina omana itsenään. Älykkäänä miehenä hän saattoi sydämestään nauraa kaikille näille kompastuksilleen. Toisinaan hän aivan tahallaan kiusasikin ihmisiä erikoisuutensa suojassa. Tyhmä ihminen nimittäin ei koskaan ollut hänen edessään aivan suojaton.

Originelli ihminen joutuu aina selkkauksiin silloin, kun yhteiskunta tahtoo häntä kunnioittaa, sillä kunnioittaminen on tavallisesti kaikkein kaavamaisinta elämän muodoista.

Eräillä illallisilla kuului Kaarlo Bergbomille kunniapaikka ja arvojärjestyksessä oli asetettu hänen lähettyvilleen ihmisiä. Hän tuli pitoihin liian myöhään, vasta silloin kun kaikki jo olivat istuneet pöytään. Hänet tahdottiin viedä paikalleen, mutta hän jyrkästi vastusti sitä ja sanoi paljoa mieluummin istuvansa toisessa päässä pöytää. Ja marsalkan kauhuksi hän istui todella pöydän alapäähän yhteiskunnan pienimpien ja nuorimpien joukkoon pitäen täällä sellaista iloa sukkeluuksillaan, että yläpää pöytää, joka juhlallisen arvokkaana istui ja söi, loi tuon tuostakin paheksuvia mutta samalla kateellisia katseita sinnepäin.

Kun muodiksi tuli antaa miehillekin kukkia, häpesi Kaarlo Bergbom tällaista kunnioitusta. Jos hän kukkalaitteen teatterissa sai, saattoi hän istua huoneessaan ja säälien katsella katkottuja kukkia, ja hän ilmaisi selvästi paheksumisensa sen johdosta, että niitä oli rautalangoilla tuettu.

Tämä hänen kukkakunnioituksen halveksimisensa johdatti hänet hauskaan tilanteeseen Holmenkollenilla Kristianian lähistöllä. Hän oli eräänä kesänä siellä sanatoriossa ja järjesti kuvaelmia sekä säesti laulajattaria ja laulajia, siten vaikuttaen paljon illanviettojen ohjelmistossa. Hänen lähtiessään päättivät naiset osoittaa hänelle kiitollisuuttaan, ja toinen toisensa jälkeen tuli kiinnittämään pienen kukkakimpun hänen rintaansa. Kaarlo Bergbom alistui tähän nolona. Hän nousi rattaille ja läksi ajamaan laaksoa kohden. Kun mutkitteleva tie johti erään puron yli, pysäytti hän hevosen ja heitti kaikki kukat virtaan. Nyt hän oli vapaa siitä roskasta. Mutta mikä olikaan hänen kauhunsa laaksoon tullessaan! Kaikki olivat oikotietä tulleet sanomaan kerta vielä hyvästi. Ja hän seisoi siinä kukitta! "Ei siinä auttanut enää valheetkaan", lausui hän kertoessaan nauraen tästä seikkailustaan.

Pukeutumisessa hän oli niin huolimaton, että sisarensa Emilie sai aina valvoa, oliko kaikki kunnossa. Mutta eihän Emilie aina voinut juosta hänen jäljestään. Niinpä veljensä palattua kerran Saksasta Emilie kauhukseen huomasi matkalaukussa kaikki paidat aivan puhtaina, Kaarlo Bergbom ei ollut kertaakaan muistanut vaihtaa paitaa! Pakkauksessa hän heitti tavarat aivan sekaisin matkakirstuun, ja kun se avattiin, vallitsi siellä täydellinen hävityksen kauhistus, eivätkä aina kaikki tavarat olleet hänen omiaankaan. Niinpä Emilie kerran säikähtyneenä huudahti: "Mutta, Kaarlo, nämähän eivät ole sinun housusi!"

Emilie Bergbom oli aina mustassa puvussa. Miksi, sitä ei kukaan tiennyt. Kerrotaan hänen nuorena ollessaan erään nuoren miehen kuolleen, jota hän salaa oli rakastanut. Emilie ei puvussaan koskaan ollut ylellinen, mutta aina arvokas ja hieno, siksi häntä kiusasi veljensä huolimattomuus pukuasioissa. Hän määräsi, milloin räätälin piti tulla mittaa ottamaan, hän etsi kankaat ja määräsi värit, ja Kaarlo Bergbom alistui kaikkeen nöyränä kuin pikkupoika. Kerran Emilie päätti veljelleen teettää uuden kesäpäällystakin ja lähetti sen vuoksi Kaarlo Bergbomin Studen räätäliliikkeeseen. Täällä oli Pariisissa käynyt leikkaaja, hieno herra, joka äärimmäisellä kohteliaisuudella otti mittaa kuuluisasta tohtorista. Kun tämä toimitus oli päättynyt, kääntyi hän Kaarlo Bergbomin puoleen ja murheellisella, huolestuneella, mutta kovin kohteliaalla äänellä kysyi: "Saanko tohtorille antaa ystävällisen neuvon?" -- "Olkaa niin hyvä", vastasi tohtori. -- "Tohtorin ei pitäisi panna niin paljon tavaroita taskuunsa, ja jos täytyy, niin pitää ne jakaa tasan kummallekin puolelle, sillä se tekee vartalon vinoksi. Ja tohtorilla kun muuten on jokseenkin kaunis vartalo!" Millä nautinnolla Kaarlo Bergbom tämän kertoikaan matkien räätälin huolestunutta ja kunnioittavaa puhetapaa. "Se ei sentään mennyt minuun", lopetti hän kertomuksensa tullessaan siihen kohtaan, missä puhutaan hänen vartalostaan.

Räätälin huomauttama vartalon vinous johtui siitä, että hän aina mielellään söi omenia ja varsinkin syksyllä kuljeksi taskut aivan pullollaan niitä. Kadulla kävellessään hän aivan rauhallisesti söi niitä. Omenat vastasivat hänellä tupakkaa, sillä sitä hän ei käyttänyt.

Niin vähän hän välitti puvustaan, että tarvitsevalle olisi antanut kaikki vaatteensa, ellei hänen vartalonsa olisi ollut sellainen, että puku ei sopinut kelle tahansa, ja ellei hän olisi sisartaan pelännyt.

Kun tällainen erikoinen ihminen tuli seuraan, muutti hän heti tavat. Kaikki sovinnainen sai jäädä syrjään ja pääasiaksi tuli henkinen ajatusten vaihto. Jos seura oli hänelle mieluinen, niinkuin se usein oli, sillä ei hän mahdottomia ihmisiltä vaatinut, kun nämä vain olivat luonnollisia ja välittömiä, niin hän oli pian seuran keskipisteenä. Loistavan muistinsa vuoksi oli hänellä suunnattoman suuri varasto mitä huvittavimpia kaskuja henkilöistä, joiden kanssa hän oli tullut kosketuksiin. Yksi ainoa maassamme on hänet voittanut tällaisten kaskujen kertomisessa, E.G. Palmén. Kaskut eivät olleet vain kaskujen vuoksi, vaan hän valaisi erilaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä tai arkielämän tapauksia tarinoitten avulla. Milloin niissä vallitsi hyväntahtoinen huumori, milloin pureva satiiri, aina tarpeen mukaan. Ja onneton se ihminen, johon hänen satiirinsa kohdistui. Hän pisteli siihen asti, kunnes toinen oli aivan avuton ja antautui armoille.

Kun Kansallisteatterin uusi rakennus valmistui ja Erkko oli kirjoittanut siihen juhlanäytelmän "Pohjolan häät", niin muutama päivä ennen vihkiäistilaisuutta painoasiamies kielsi tämän näytelmän. Se oli aivan kuin salama kirkkaalta taivaalta. Teatterin tähden ilmoitettiin kuitenkin oltavan valmiita keskusteluihin. Olen ollut läsnä tässä tilaisuudessa, missä Kaarlo Bergbomin äly on viettänyt riemujuhlaansa.

Painoasiamiehet, heitä oli kaksi varmuuden vuoksi, selittivät, että näytelmässä on joukko kohtia, joita ei voida hyväksyä. Heti ensimmäisessä näytöksessä vallitsee sumu, ja kun paimen koettaa puhaltaa torveensa, eikä lähde ääntä, niin hän sanoo, että usva sammuttaa sanat ja aatosten vapaa lintu povessamme kahleissa vaivojansa ruikuttavi. Tämän sanottiin tarkoittavan painohallitusta. Kun Pohjolassa juodaan mustaa olutta, niin tarkoitettiin Pohjolalla nimenomaan Venäjää, koska Pietarissa ravintoloissa tarjottiin mustaa olutta. Louhi, Pohjolan emäntä, symbolisoi Venäjää, hänen tyttärensä Iivo, jonka kanssa voitiin liitto solmia, tarkoitti nuorta Venäjää. Tämänlaatuisia huomautuksia ladeltiin. Kaarlo Bergbom kuunteli sanaakaan sanomatta, mutta hänen silmänsä kiiluivat, nuo pienet syvällä olevat silmät, joissa oli aina kuin metallinen loisto, ja hän repi leukaparrastaan karvoja, niinkuin hän aina teki hyvällä tuulella ollessaan, ja puri niitä. Ja sitten hän päästi ilotulituksen valloilleen. Hänen äänensä oli mitä herttaisin, opettava ja ystävällinen, aivan kuin professorin tenttiessä heikkolahjaista nuorukaista.

"Johtuu mieleeni muuan tapaus Ranskassa Napoleon I:n aikana", sanoi hän. "Muuan naiskirjailija oli kirjoittanut roomalaisaiheisen näytelmän, jonka esityksen painohallitus kielsi. Kun tämä nainen oli vanha tuttava ja vallankumouksen ajoilta 'sinä' keisarin kanssa, meni hän tämän luokse ja vakuutti, ettei näytelmässä ollut mitään valtiollisia viittauksia. Keisari kuunteli hänen selityksiään ja lausui: 'En minäkään sieltä mitään sellaista löydä, mutta että niitä on, siitä olen varma!' Niin on tietysti tässäkin näytelmässä, vaikka en minä niitä näe ja vaikka en usko kiltin Erkon sellaiseen pystyvänkään."

Painoasiamiehet olivat noloja. He koettivat puolustaa kantaansa, mutta Kaarlo Bergbom hymyili vain heille. Ja sitten hän ryhtyi uuteen hyökkäykseen.

"On kaksi näytelmää", sanoi hän, "sellaista, etten voi käsittää, miten painoasiamies voi sallia niiden esityksen. Toinen on Daniel Hjort. Ajatelkaahan, siinä on hallitsija toisessa maassa ja hänen luokseen lähetetään lähetystö, jolla tietysti tarkoitetaan suurta lähetystöä Pietariin."

Painoasiamiehet olivat sanattomia näin julkeasta väitteestä.

"Toinen näytelmä on Faust", jatkoi Kaarlo Bergbom. "Siinä tekee eräs vanha herra, joka tietysti tarkoittaa vanhaa puoluetta, liiton pirun kanssa, joka tietysti on Venäjä, vietelläkseen Margareetan, arvaattehan, että se on nuori Suomi; kätyrinä tässä toimessa on Martta, jolla tarkoitetaan Suometarta; Ja Walentin, joka puolustaa sisartaan ja sen vuoksi tapetaan, on Päivälehti (joka silloin oli lakkautettu useaksi kuukaudeksi). Minä en voi käsittää, miten te voitte sallia meidän näyttelevän Faustia."

Nyt hän huomasi ottaneensa luonnon pois painoasiamiehiltä ja olevansa voitolla. Hän tarttui näytelmään ja hyvin luontevalla äänellä lausui:

"Minä otan tämän nyt mukaani ja pyyhin sitä, aivan kuin syntisessä ruumiissani olisi seitsemän sensoria. Muuten on tämä juttu minulle hyvin sopiva. Erkko on hyvin arka eikä sallisi mitään lyhennyksiä ja pyyhkimisiä. Nythän voin panna kaikki teidän konttoonne."

Tämä oli tulos, jota eivät kai painoasiamiehet olleet odottaneet. Vielä eteisessä hän kääntyi ja sanoi:

"Muistuu mieleeni muuan tapaus Pietarissa Aleksanteri III:n aikana. Kaksi herraa keskusteli kadulla. Heidät vangittiin. Kun he poliisikamarissa kysyivät syytä tähän vangitsemiseen, niin vastattiin heille: 'Te puhuitte eräästä lihavasta ja tyhmästä herrasta ja sillä te ette voi tarkoittaa ketään muuta kuin keisaria'."

Ja tarttuen oven ripaan poistuakseen hän kumarsi ja sedällisen ystävällisesti jatkoi:

"Näin voi käydä. Pitää olla varovainen, jotta ei tule naurettavaksi!"

Tällaisen ihmisen edessä oli heikko ihminen aivan turvaton. Sen näyttelijät saivat monasti kokea. Kun keskinkertainen taiteilija esiintyi vaativasti ja itsetietoisesti, saattoi hän yhdellä ainoalla lauseella lannistaa tämän. Tämän johdosta hän sai monta hyvin katkeraa vihamiestä, jotka eivät koskaan antaneet hänelle loukkausta anteeksi. Vaatimaton ihminen sai hänestä aivan luotettavan ystävän, vaativainen syrjäytettiin heti. Muuan nainen, tuollainen taiteen itu, joka kuvitteli olevansa jotain suurta, sanoi kerran katkerana: "Kyllä Kaarlo Bergbom osaa katkoa ihmisten siivet!" Tämän kun Kaarlo Bergbom kuuli, vastasi hän lyhyesti: "Minä en tiennyt hänellä siipiä olleenkaan!"

Jos heikkouksien ohella oli lahjoja, niin eivät heikkoudet Kaarlo Bergbomille mitään merkinneet, hän teki aina ihmisten ominaisuuksien suhteen lopputilin ja määritteli kaiken saldon mukaan. Niinpä hän saattoi Ida Aalbergille antaa yhä uudestaan ja uudestaan anteeksi kaikki tämän tyhmyydet ja oli aina valmis ohjaamaan ja johtamaan häntä. Tämän suuren näyttelijättären heikkouksista puhuessaan hän saattoi nauraen sanoa: "Ida ei eläissään ole sanonut yhtä ainoaa totta sanaa. Hän vastaa kaikkeen jaa, pitää vain tietää mitä hän kulloinkin tarkoittaa!"

Tyynellä tuulella ollessaan hän saattoi kuunnella kuinka suuria typeryyksiä tahansa, mutta kiivastuttuaan -- ja jumala paratkoon, hän kiivastui usein ja silloin aivan täydellisesti! -- hän antoi älynsä leimahdella, kaasi kaikki sovinnaiset ajatusrakenteet ja asetti omansa sijaan, oli kuin paras asianajaja, joka epäselvänkin asian voi selittää itselleen edulliseksi. Tällaisina hetkinä oli hänen sanontansa tavattoman draamallista, täynnä väkeviä lauseita ja iskeviä käänteitä. Jos vastustaja pyrki puolustamaan itseään, niin hän vain yltyi ja tuli murhaavammaksi. Ja hän loukkasi silloin toista kaikkein arimpiin kohtiin. Jos hän oli tehnyt väärin, ja sellaista sattui usein, niin ei hän koskaan voinut suoraan pyytää anteeksi, ei tunnustaa erehtyneensä, sillä se oli hänelle mahdotonta, mutta hän koetti kaikin keinoin hyvittää toista, jos hän huomasi väärin menetelleensä, ja silloin hänen rakastettavaisuutensa oli niin lumoava, että jokainen antoi mitä tahansa anteeksi.

Hän ei voinut hillitä temperamenttiaan eikä sitä tahtonutkaan, ei silloinkaan, kun hengenahdistus häntä vaivasi ja jokainen suuttumuksen puuska lopulta salpasi hengityksen. Hän tunsi kerta kaikkiaan olevansa älyllisesti kaikkien muiden yläpuolella ja sen perustuksella oikeutettu menettelyihin, jotka muille eivät olleet luvallisia. Niin kauan kuin tämä voima hänessä oli, kaasi hän kaikki vastustajansa, kun se iän karttuessa heikkeni, oli hän tuomittu olemaan toisten iskujen maalitauluna.

Jos näyttelijät kapinoivat -- ja milloin he eivät sitä tekisi! -- saattoi hän myrskyisenä vaeltaa teatterilla. Silloin hän tavallisesti otti nenäliinan taskustaan ja repi hampaillaan sitä, samalla syytäen suustaan toisen purevan lauseen toisensa jälkeen. Mikään väittely ei voinut tulla kysymykseenkään siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän antanut toiselle suunvuoroa, vaan puhui koko ajan ja sanottuaan kaiken sanottavansa meni nopeasti tiehensä.

Toisinaan hän tällaisten myrskypuuskien jälkeen pysytteli päivän poissa teatterilta ja palasi sitten aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Ja oikeastaan ei ollutkaan tapahtunut mitään muuta kuin että tyhmyys oli kaatunut ja teatterissa vallitsi jälleen puhdas ilma.

Tällainen ihminen ei voinut teatterissa saavuttaa varsinaisia ystäviä, ajoittain kyllä innokkaita ihailijoita, mutta ei herttaisia ystäviä. Näyttelijäin sielullinen nahka on hyvin arka, ja Kaarlo Bergbom haavoitti sitä tavan takaa. Monet hoitelivat haavansa terveiksi ja muistelevat häntä kiitollisuudella. Toiset repivät itserakkaudessaan ne yhä uudelleen auki, siihen jäi arpi, ja sopivan tilaisuuden tullessa he olivat valmiit iskemään häneen, ellei suoraan edestä niin ainakin takaapäin.

Jokainen voimahan synnyttää aina vastavoiman, ja siksi Kaarlo Bergbom synnytti vastustuksen näyttelijöissä. Toisinaan se purkaantui suoranaiseksi haluksi saada hänet erotetuksi. Sitä varten pidettiin kokouksia, lähetettiin kirjeitä johtokunnalle, mutta nämä eivät koskaan johtaneet mihinkään tulokseen, sillä näyttelijöiden laatimat kirjelmät tekevät aina humoristisen vaikutuksen. Hänen aikanaan ei näyttelijöiden joukossa liene ollut ketään muuta näyttelijää kuin Benjamin Leino, joka aina ja kaikissa olosuhteissa olisi ollut hänelle uskollinen. Alempi palveluskunta sen sijaan oli häneen syvästi kiintynyt, sillä tämän suhteen hän oli kylläkin vaativa, mutta oli valmis antamaan täyden tunnustuksen jokaisesta voimanponnistuksesta. Kun hän vihasi kaikkea sovinnaista, piti hän sen vuoksi työväestä, joka ei koskaan tahtonut kiivetä korkeille hevosille, vaan oli sitä mitä oli.

3.

Eroitus lapsen ja aikuisen sielunelämän välillä on siinä, että lapsi elää kokonaan hetkessä, jotavastoin aikuisella on menneisyys taakkana ja tulevaisuus huolena.

Jota suurempi kyky ihmisellä on elää väkevästi hetkessä, sitä varmemmin hänelle kuuluu ei ainoastaan taivaan vaan myös taiteen valtakunta. Oikeassa taiteilijassa onkin tämän vuoksi aina suuri määrä lasta. Onhan Goethe sanonut, että jokainen lahjakas ihminen elää yhä uudelleen ja uudelleen kehityskautensa. Hän aloittaa elämän uuden taiteellisen ponnistuksensa keralla ikäänkuin alusta.

Kohdistamalla ajatuksensa tulevaisuuteen ja mahdolliseen maineeseen ei koskaan ole mitään todella suurta taidetta saatu aikaan.

Kaarlo Bergbom rakasti elämää siinä määrin, että kuoleman-ajatus oli hänelle kiusallinen. Jos hänen seurassaan tuli puhe kuolemasta, niin hän aina heti siirsi sen syrjään. "Ja kun se kerran tulee, niin on parasta, että se tulee äkkiä", sanoi hän. Kuullessaan, miten eräs vanha tuttavansa, muuan senaattori, kuoli senaatissa työpöytänsä ääreen, piti hän tätä kuolemaa kaikkein kauneimpana.

Hän ei tottunut kuoleman-ajatukseen, ennenkuin vasta halvauksen saatuaan. Silloin osui hänen käsiinsä vanha luokkakuva, ja alakuloisena hän huomasi kaikkien siinä olevien toveriensa kuolleen, hänen yksinään enää olevan elossa.

Tämä jokaisen hetken väkevä omakseen valloittaminen oli se voima, jolla hän vaikutti taiteeseen ja koko ympäristöönsä. Teatterin ohjelmiston saattoi hän laatia keväällä seuraavaa näytäntövuotta varten valmiiksi, mutta se ei milloinkaan pitänyt paikkaansa. Jos hänen mielestään sopiva näytelmä ilmestyi, niin sai usein jo puolivalmiiksi tullut työ siirtyä syrjään. Ja kun huomattava kotimainen näytelmä ilmestyi, silloin mikä tahansa ulkomainen hylättiin. Innostuessaan harjoituksissa hän eli sen hetken aivan kuin mitään muuta ei olisikaan ollut olemassa, tuhlaamalla tuhlaten henkistä voimaansa, usein harjoituksen lopulla ollen aivan nääntynyt.

Kun mikään innostus ei koskaan yhtämittaisesti saata jatkua, vaan siinäkin on arkipäivänsä suurien sunnuntaiden lomassa, niin saattoi hän väliin lyödä laimin työt teatterilla, jättää näyttelijät oman onnensa nojaan, kunnes äkkiä jostain odottamattomasta syystä taas innostui, iski työhön ja yhden ainoan harjoituksen aikana sai ihmeitä aikaan. Toisinaan oli näytelmiä, joita hän rakasti aivan palavalla kiihkolla, harjoitti niitä suurella innolla, vei näyttelijät ja teatterin voittoon.

Rinnan ihmisen elämänvoiman kanssa on aina uskonnollisuus. Kaarlo Bergbom ei ollut pienimmässäkään määrässä kirkollinen, koskaan ei hän käynyt kirkossa eikä kai koskaan tutkinut jumalansanaa. Mitään suurta ei saada aikaan, ellei ihmisellä ole aivan varma vakaumus elämäntehtävästään, tietoisuus kutsumuksestaan. Tämä varmuus oli Kaarlo Bergbomissa aivan täydellinen. Teatteri oli hänen elämäntehtävänsä. Tavallisissa oloissa hän pysyi vaatimattomana eikä koskaan siihen viitannut, mutta kiivastumisen hetkellä tämä tietoisuus ilmeni aivan selvänä. Teatteri oli korkeinta ja kauneinta, ja jokaisen ihmisen, joka tahtoi hänen suosiossaan pysyä, täytyi jaksaa siitä innostua.

Niin suuressa määrässä kuin hän sukkeluuttaan tuhlasikin kaikkiin elämänkysymyksiin, piesten ankarasti politikoitsijoita, ystäviäänkin, ristien veljensä rouvankin "hallituksen sanansaattajaksi", heittäen letkauksia taiteeseen ja kirjallisuuteen, suomien armottomasti jokaista suurentelevaa olentoa, niin uskontoon ei hän koskaan ivallisesti kajonnut. Uskonnollisten kysymysten alue oli se ainoa, johon hän ei kohdistanut ajatustensa valonheittäjää. Enintään dogmatiikka toisinaan sai pienen letkauksen, mutta sekin oli aina sävyisä ja ystävällinen.

Häneltä puuttui sisarensa Emilien naiivin harras ja ehjä uskonnollisuus.

Maailmassahan on kaksi kaunista asiaa, kuolema ja lapset. Jos Kaarlo Bergbom elämän väkevyyden vuoksi karttoi kuoleman-ajatusta, niin sen sijaan hänen koko hellyytensä kohdistui lapsiin. Missä vain tilaisuus ilmaantui, osoitti hän näille suosiotaan kaikenlaisten lahjojen muodossa. Hänen äänensä sai aivan toisen soinnun lapsen edessä. Ehkä tämä johtui siitä, että lapsi aina on koruton, osoittaa suosiotaan ilman arvostelua, puhtaasti tunteensa perustuksella. Jos näytelmässä tarvittiin lapsiavustajia, oli hän aina hyvällä tuulella ja tavattoman innostunut.