Part 1

KAARLO BERGBOM

Henkilökuva

Kirj.

JALMARI FINNE

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1922.

1.

Suurmiehet ilmestyvät tavallisesti ryhmittäin. Samaan aikaan on eri aloilla olemassa henkilöitä, jotka määräävällä tavalla vaikuttavat kansakunnan kohtaloon ja sivistykseen.

Suurmiesten ilmestymisen on selitetty johtuvan siitä, että eräät aikakaudet ovat heidän toiminnalleen otollisemmat kuin toiset. Kaikki aikakaudet ovat otollisia suurmiehille, sillä neroille tarjoutuu aina toimialoja. Keskinkertaiset vain kaipaavat otollisia oloja, he vain valittavat joutuneensa väärälle uralle, nero on aina oikealla alalla, sillä hän muuttaa elämän itselleen, älylleen ja toiminnalleen sopivaksi. Yhtä vähän kuin mikään voi estää yksilöä olemasta lahjakas, yhtä vähän voidaan estää neroa painamasta leimaansa aikakauteensa.

Mutta suurmiesten ryhmänä esiintymiselle on oma selityksensä. Ihminen tarvitsee ajatustensa terästämiseksi toisia yhtä lahjakkaita. Niinkuin veitsi hioo veitsen, niin hioo mies miehen. Ajatuksen kultaista palloa heiteltäessä tarvitaan aina toinen, joka viskaa sen takaisin. Suuri yleisö voi olla erinomaisena nerokkaan miehen toiminnan kaikupohjana, mutta se ei koskaan voi sitä herättää. Yleinen äänestys ei koskaan ole kutsunut esiin lahjakasta ihmistä. Neron toimintahan on aina tavalla tai toisella kapinaa entisiä muotoja ja ajatuksia vastaan, siksi suuri yleisö ei häntä voi löytää. Nerot löytävät aina toinen toisensa, joko kadehtimalla toisiaan tai ihailemalla, joko kumotakseen toisen tai taistellakseen hänen rinnallaan, mutta aina heidän täytyy tuon tuostakin saada verrata ajatuksiaan ja toimintaansa vertaistensa ajatuksiin ja toimintaan.

Nämä seikat saavat aikaan jonkinmoisen lahjakkaiden ihmisten ylimyssäädyn, joka joko taistelee keskenään valta-asemasta tai yhdessä taistelee yhteistä suurta vihollista, tyhmyyttä vastaan. Joko vastustaen tai ihaillen he antavat toisilleen tunnustuksen, tuon jokaiselle toimivalle henkilölle välttämättömän ravinnon. Tämä ravinto ei koskaan ole kvantitatiivista vaan kvalitatiivista. Nerokas ihminen ei laske suosionosoitusten lukumäärää, vaan punnitsee ne.

Jos Kaarlo Bergbom olisi ollut yksinään, ei hän olisi perustanut Suomalaista teatteria. Jos hän teatterin olisi luonut, ei siitä olisi tullut kansallista laitosta, ellei samaan aikaan olisi Snellman herättänyt kansallisuustuntoa, ellei Lönnrot olisi koonnut suomalaisten vanhoja runoja, ellei Aleksis Kivi olisi ilmestynyt aivan uuden uutukaisen kirjallisuutensa kera.

Kaikki nämä miehet saivat osakseen ankaraa vastustusta. Yksi ihminen voidaan kylläkin masentaa, mutta kokonainen rivi pysyy pystyssä. Kaarlo Bergbomin työtä ei voida irroittaa suomalaisuuden suurmiesten työstä, eikä heidän työtään voida täysin arvostella, ellei Kaarlo Bergbomin työtä oteta varteen.

Kohtalo antaa auliisti lahjansa suosikeilleen. Snellmanille se antoi taistelijan itsepäisen uskon työnsä välttämättömyyteen tehden hänestä sotasankarin ajatusten kamppailussa, lahjoittaen samalla sielullisen nahan niin vahvan, että jokainen isketty haava siinä heti parantui.

Lönnrotille kohtalo antoi elämän pyhän uteliaisuuden, halun tunkeutua ihmissielun kauneimpiin kolkkiin, lahjoitti aivoihin aivan kuin mehiläisparven, jotka hunajan keräsivät kauneimmista ja tuoksuvimmista kukista.

Itämailla puhkaistaan satakieliltä silmät, jotta ne laulaisivat kirkkaammin. Kohtalo antoi Aleksis Kivelle sieluun suuren surun, ja siksi hän saattoi elämän väkevää iloa kuvata.

Ja Kaarlo Bergbom sai miehen tarmon ja naisen uhrautumisnälän, sai unelmien koko kirkkauden, tuon jalokiven, jonka läpi elämän voi nähdä täydessä väkevyydessään iloineen ja suruineen.

Jälkimaailma tavallisesti käsittää vastustuksen siksi, mikä sanomalehdissä ilmenee, sanomalehdissä, jotka ovat ajan suuri kello, vailla tuntiennäyttäjää ja ilmaisten vain minuutit. Mutta pahimmat loukkaukset, syvimmät iskut tulevat takaapäin, osuvat salaa, ja katkerimmat tuskat kärsitään hiljaisissa kammioissa ja silloin kun ympäristö ei niistä tiedäkään. Vain iskun saaja voisi niistä kertoa. Jos hän on voimakas ja torjunut iskun, vaikenee hän. Jos hän on masentunut, vaikenee hän tietäen, että iskun tehoisuuden määrää uhrin huuto.

Kaarlo Bergbomin työn alkutaival on yhtä ainoaa vastustusten sarjaa. Kaikkia aseita, mitä suinkin voitiin käyttää hänen tuhoamisekseen, on käytetty. Hän olisi ehdottomasti lannistunut, ellei hänen rinnallaan olisi ollut miehiä, joiden työ oli yhtä suuri kuin hänenkin, ja ellei hänen takanaan olisi ollut joukko uskollisia auttajia, jotka häneen ehdottomasti luottivat. Hänellä oli oma armeijansa, alussa kylläkin pieni, mutta kun voitot alkoivat näkyä, oli koko kansa hänen takanaan, valmiina uhraamaan kaiken mitä voi.

Vastustus on kaiken henkisen harrastuksen tuhooja ja samalla voi se olla sen voimistaja. Aivan kuin heikon virran voi kallio pidättää ja vesi painuu maan uumeniin, niin voimakkaan virran tielle osuva kallio synnyttää putouksen ja veden voima tulee siten hyödylliseksi. Jokainen lahjakas ihminen löytää elämänkutsumuksensa vasta silloin, kun suuri vastustus on hänen tiellään. Edullisissa olosuhteissa ei tavallisesti mitään suurta saada aikaan, ei ainakaan mitään uutta.

Jos ruotsalaisten taholta maassamme olisi myötätuntoisesti suhtauduttu Suomalaisen teatterin alkuyrityksiin, olisi tästä taidelaitoksesta epäilemättä tullut aivan vähäpätöinen. Se olisi pysynyt seuranäyttämönä. Mutta kun ruotsalaisten vastustus teki sen kansalliseksi taidelaitokseksi, niin se sai sen kautta uuden arvon. Vastustus oli ankara, mutta virtana oli Kaarlo Bergbomin toimintahalu ja tarmo, siksi Suomalainen teatteri syntyi.

Kaarlo Bergbom ei koskaan ollut mikään puolueihminen, ei hän ollut suomalaisuuden suuri intoilija samassa muodossa kuin Snellman, eihän hän koskaan oppinut suomenkieltäkään aivan virheettömästi kirjoittamaan, mutta yhtä kaikki hänestä tuli suomalaisuuden keskeisimpiä henkilöitä. Suomalainen teatteri on kansalle elävä ja aina uudestaan koko voimassaan esiintyvä ilmaisu kansallisuudesta, siksi sitä rakastettiin ja siksi sen puolesta oltiin valmiita tekemään uhrauksia. Kaarlo Bergbom sen johtajana oli kansan henkisen sivistyksen kaipauksen ilmaisija. Ja kun hän pystyi tehtävänsä täyttämään, niin hänestä tuli suurmies.

Monastihan mies joutuu vastuulliseen tehtävään, on keskeinen henkilö ja hänen työnsä tuloksista odotetaan suurta, mutta työ supistuu pieneen ja tulokset ovat mitättömiä. Tämä johtuu siitä, ettei hän osaa ajamaansa asiaa tehdä omakseen, ei tunne aivan kuin profeetallista kutsumusta. Kaarlo Bergbomille teatteri oli hänen omansa. "Minä olen johtokunta", sanoi hän niskoitteleville näyttelijöille.

Lahjakkaan ihmisen tuntomerkki on siinä, että hän voi monella aivan vastakkaisellakin työskentelyalalla saavuttaa hyviä tuloksia. Onhan lahjakkaisuus universaalista, se näkee pääasiat ja siirtää syrjään sivuseikat. Todella lahjakas ihminen ei koskaan ole sidottu yhteen ainoaan työalaan, vaan menestyy monella, koska hän aina muodostaa eri toiminta-alat itselleen sopiviksi.

Helppoa on jäljestäpäin arvostella suurmiesten työtä. Heidän menettelynsä tuntuu meistä ehdottomasti ainoalta oikealta ja kaikessa aivan luonnolliselta. Mutta Suomalaisen teatterin historiassa on kohta, joka, vaikkakin on aivan luonnollinen, todistaa Kaarlo Bergbomin suuruuden. Se on hänen suhteensa suomalaiseen näytelmäkirjallisuuteen. Maassa oli vain muutamia kirjailijoita, ja kuitenkin syntyi näytelmäkirjallisuus, jonka vertaista ei myöhempi kirjailijapolvi lukuisana laumana ole pystynyt luomaan. Tämä kotimainen kirjallisuus oli se kulmakivi, jonka varassa teatteri saavutti kansallisen merkityksensä. Mutta eihän mitään suurta synny ilman suurta uhrausta. Kaarlo Bergbom uhrasi oman kirjallisen tuotantonsa luodakseen sen toisissa ja toisten kautta. Ellei hänellä olisi ollut paljoa annettavaa, ei hän olisi paljoa saanutkaan. Tyhjästä ei mitään rakenneta.

Tätä hänen uhriaan ei koskaan ole kyllin suureksi arvioitu. On lähtökohdaksi otettu hänen nuoruudennäytelmänsä. On verrattu niitä myöhempään kirjallisuuteen ja huomattu ne monessa suhteessa köyhiksi. Mutta nehän olivat aloittelijan työtä. Pyyhkikäämme Henrik Ibsenin elämästä hänen kypsyysaikansa näytelmät, paljonko hänen nuoruudennäytelmänsä silloin merkitsevät?

Kypsyyttä ihminen tarvitsee voidakseen luoda jotain, suuria sisäisiä taisteluja ja suuria tuskia antaakseen elämästä oikean kuvan. Nuoruuteen liittyy aina hempeämielisyyttä, joka tuntuu heikkoutena draamallisessa tuotannossa. Nuoruuteen liittyy myös häveliäisyys omien sisäisten ristiriitojensa kuvaamiseen. Eihän Shakespearekaan osannut kuvata tunteen suurta paloa Romeossa ja Juliassa ennenkuin vasta kypsyneenä miehenä. Goethe tarvitsi kokonaisen ihmiselämän, ennenkuin Margaretan välitön tunne puhkesi koko kauneudessaan esiin. Elämän on täytynyt nöyryyttää ihmistä, ennenkuin hän näkee rakkauden pyhän lunastusopin. Ristiriitoja ei kuvata, ennenkuin on taistellut jättiläisen kanssa pimeydessä ja tämä on antanut siunauksensa. Nuoruuteen kuuluu välittömästi usko elämään ja sen suureen voimaan. Kypsyneellä iällä tämä usko puhdistuu taisteluissa ja vasta silloin merkitsee jotain, vasta silloin se on leiviskä, jonka on ansainnut eikä saanut sitä lahjaksi. Suuren kirjallisuuden tunnusmerkki on juuri siinä, että elämänkäsitys on omien kokemusten ja taistelujen kautta puhdistunut. Ihminen on vuodattanut sydänverensä kalkkiin, jonka hän kohottaa siunatakseen sillä muita. Ja näin tapahtuu ihme.

Jos siis Bergbomin näytelmistä puuttuu se suuri kantavuus, joka ne tekisi ikuisesti säilyviksi, niin on niissä kuitenkin jo ominaisuuksia, jotka vain todella lahjakkaan ihmisen nuoruuden tuotannossa ilmenevät. Ne ovat: toiminnan kiinteys ja sen loogillinen johdatus huippukohtia kohden, vuorosanojen naseva iskevyys ja luonteiden selväpiirteisyys. Ne olivat ammattitaidon näytteitä, ja ilman näitä taitoja ei mitään pysyvää luoda. Kirjailijan ammattitaito hänellä oli jo nuorena vallassaan, ja sitä hän olisi voinut käyttää elämänarvojen punnitsemiseen. Tosin tämä punnitsemiskyky oli hänessä yksipuolinen... mutta ainahan suuret miehet, profeetat ja apostolit, ovat olleet siinä suhteessa yksipuolisia... mutta iän mukana tämä ominaisuus kasvoi, kirkastui ja laajeni. Ja hänessä oli ikuisen voiman heleä ilmaisumuoto, huumori, joka pakotti häntä rakastamaan elämää sellaisenaan ja saamaan hänet näkemään kaiken oikeassa valossaan.

Ellei Kaarlo Bergbom henkisesti olisi Suomalaista teatteria varten niin paljon uhrannut, ei hän sitä myös olisi palavasti rakastanut. Sehän ihmiselle on vain todella rakas, jolle on uhrattu jotain. Teatteri oli tärkein osa hänen elämässänsä, ja siksi hän sen puolesta taisteli. Jos hän taistelun olisi jättänyt, olisi hän epäilemättä tuhoutunut. Teatteri vastasi hänelle rakastettua, lasta, perhettä, yksityistä onnea.

Tämä keskeinen asemansa suomalaisuuden suuressa heräämisessä tuotti hänelle vuosien kuluessa määrätyn korkean aseman. Jokainen voima herättää aina vastavoiman, siksi sai hän myös kadehtijoita, henkilöitä, jotka uskoivat tallustaessaan toisen laatimaa latua saavansa enemmän aikaan kuin työn aloittaja. Näitä vastustajia oli tuon tuostakin teatterin sisäpuolella, arvostelijoissa ja yleisössäkin, koska suomalaisen aina täytyy kadehtia niitä, jotka ovat muita päätä pitempiä.

Miten monta kertaa ovatkaan vastustajat tuoneet ristinpuun naulitakseen hänet siihen, koska jokainen suurmies aina naulitaan ristiin. Mutta he eivät tunteneet vastustajaansa. Tämä otti ristin, taittoi sen kappaleiksi ja iski vastustajiensa kalloon, mukiloi heidät monasti pahanpäiväisiksi, mukiloi niin, että eräät koko ikänsä pysyivät rampoina. Jos katselee niitä, jotka ovat olleet hänen vastustajinaan, niin ei kukaan heistä ole elämässä saavuttanut pysyvää huomattavaa asemaa, vaan ovat aina tavalla tai toisella tehneet haaksirikon.

Onnistumisen ensimmäisiä ehtoja on se, että osaa esteet nähdä oikeassa muodossaan. Jos sen lisäksi osaa punnita omat voimansa, niin tulos on varma. Mikä uhkarohkeus olikaan perustaa samalla suomalainen ooppera ja suomalainen teatteri! Myöhemmin ei kukaan ole uskaltanut tätä tehdä, vaikkakin tällaisen yrityksen onnistumisen välttämätön ehto, ekonominen vauraus maassa, on paljoa edullisempi. Kaarlo Bergbom loi tyhjästä näyttelijät, hän loihti esiin laulajat. Sanottiinhan, ettei ollut sellaista ihmistä, josta Kaarlo Bergbom ei olisi tehnyt näyttelijää, eikä sellaista olentoa, josta hän ei olisi tehnyt laulajaa.

Ei mikään tunnu sivullisista niin luonnolliselta kuin onnistuminen, mutta vain harvat osaavat arvostella, mikä voimanponnistus on tarvittu kaiken aikaansaamiseen. Niiden joukossa, jotka hänen työtään osasivat oikealla tavalla arvostella, olivat kaikki ne, jotka vilpittömällä mielellä uhrasivat hänen työlleen oman työnsä.

Jokainen ihminen on magneetti. Hänen luonteensa pääominaisuus vetää samanlaisia luokseen. Kaarlo Bergbomin seurassa oli uhrautuminen luonnollinen asia, sitä ei tarvinnut hävetä. Hänhän ei tehnyt kauppaa ihmisten henkisten ominaisuuksien ja lahjojen kanssa, vaan tahtoi ne kehittää ja antaa tilaisuuksia kukoistukseen. Ken ei pysty päälliköksi, on mielellään voimakkaan johdettavana. Ilman tätä harrasta uhrautuvaa joukkoa olisi Suomalaisen teatterin alku jäänyt vain kauniiksi unelmaksi huolimatta johtajansa kaikista ponnistuksista. Taistelua ei suurikaan johtaja voita armeijatta, mutta vain oikeilla johtajilla on voittoisa armeija.

Kaarlo Bergbomin asema teatterin johtajana oli sen vuoksi varma, ettei hän olisi sitä ehdottomasti tarvinnut toteuttaakseen elämänsä ja saadakseen jotain aikaan. Yhtä hyvin hän olisi voinut olla yliopiston professorina, jolloin hänen terävä älynsä olisi hedelmöittävästi vaikuttanut kirjalliseen arvosteluun. Yhtä hyvin hän olisi voinut olla kirjailijana ja olisi saavuttanut maineen sillä alalla.

Hänen varmin kilpensä taistelussa vastustajiaan vastaan oli se, ettei hän kaivannut tunnustusta. Työ riitti hänelle. Hän tiesi niin varmasti, että työ on se ainoa rukous, johon aina tulee vastaus.

Kohtalo ei ollut antanut Kaarlo Bergbomin olemukseen niitä viehättäviä piirteitä, jotka vetävät ihailijattarien lauman taiteilijan ympärille. Jos tällainen parvi olisi hänen luonaan ollut, ei hän koskaan olisi suurta saanut aikaan. Hänestä olisi korkeintaan tullut esteettinen "leijona", joka olisi kirjoittanut henkeviä teoksia, mutta ei olisi perustanut Suomalaista teatteria.

Esittävä taiteilija voi yhtä kaikki jotain saavuttaa, ihailijatarparven suitsutuksista huolimatta saavuttaa siksi, että hänellä aina on kiitollinen ja vaikutuksille altis yleisö, joka kiihoittaa henkistä paloa hänessä, mutta henkisesti omintakeisesti luova mies heikkenee aina tuollaisen ihailijatarparven uhrina. Kun jokainen mies on altis imartelulle, ja miten altis onkaan! -- viisas nainenhan tietää, että jokainen mies on voitettavissa, kun vain osaa kultiveerata hänen heikkouksiaan -- niin hänen henkinen voimansa vähenee, kun siltä ei mitään vaadita.

Juuri tämä miehellisen viehätyksen puute aiheutti sen, että Kaarlo Bergbom suhteissaan naiseen aina oli henkisellä tasolla. Kaikki siteet hänen ja naisen välillä johtuivat henkisestä askartelusta. Rakkaus voi tuottaa pettymyksiä, taisteluja ja ristiriitoja, mutta niistä tavallisesti mies nousee entistä voimakkaampana. Henkisen yhdyselämän ristiriidat ovat kiirastuli, missä sielu puhdistuu... jos se jaksaa saada voiton.

Mikä oli Kaarlo Bergbomin ja Charlotte Raan suhde alkujaan? Väitetään heidän rakastaneen toisiaan. Kumpikaan ei ole siitä puhunut mitään, kumpikaan ei ole jälkimaailmalle jättänyt todistusta. Kun nainen palvelee miestä, voi aina olla varma siitä, että hän miestä rakastaa. Ja Charlotte Raa palveli Kaarlo Bergbomia. Hän oli ruotsalainen näyttelijätär, joka ei osannut edes suomenkieltäkään, hän innostui suomalaiseen näytelmätaiteeseen, jota siihen asti ei ollut olemassakaan, hän heittäytyi yritykseen, joka tuotti hänelle haittaa ja ikävyyksiä ruotsalaiselta taholta. Niin paljoa ei nainen tee, ellei hän rakasta. Voihan sanoa, että hän aavisti, miten suuri oli Kaarlo Bergbomin työ, miten pitkälle se viittasi. Hän oli näyttelijätär, hyvä näyttelijätär, mutta hyväkin näyttelijätär elää aina vain hetkessä. Jos hän tekee laskelmia tulevaisuuden suhteen, ei hän ole hyvä näyttelijätär eikä ole näyttelijätär laisinkaan.

Charlotte Raan avioliitto ei ollut aivan onnellinen. Hyvin harvoin onni seuraakaan avioliittoa, missä molemmat ovat näyttelijöitä, koska he monasti voivat kadehtia toisiaan. Charlotte Raan tielle osui mies, joka äkkiä tarjosi hänelle jotakin uutta, riisti hänet irti arkipäiväisyydestä. Hän näki, että nuoripari voisi aikeensa toteuttaa vain hänen avullaan. Hän tahtoi juuri tuon miehen hyväksi tehdä jotain, siksi hän opetteli suomenkieltä ja näytteli Lean.

Miten omituinen onkaan sallimus! Charlotte Raa uhraa elämänsä ruotsalaiselle näytelmätaiteelle, saavuttaa aikalaistensa silmissä kuuluisuuden. Ja kaikki tämä jää unohduksiin. Mutta hänen nimeensä painetaan iankaikkisuuden leima maassa, joka ei ole hänen synnyinmaansa, hänen esiintyessään kielellä, joka ei ollut hänen äidinkielensä. Ja miksi? Siksi, että tämä työ on tehty täydellä rakkaudella ja antaumuksella, siinä ei ole maineen tavoittelua, ei mitään muuta kuin uhrautumista. Niin, uhrautumista miehen tähden, joka hänelle silloin merkitsi paljon. Ja sallima järjesti niin, että tämä mies kerran oli oleva kuuluisa, ja naisen nimi säilyy hänen rinnallaan täydessä kirkkaudessa.

Kaikista niistä kauniista tarinoista, joita maailmassa on säilynyt miehen ja naisen yhteisestä palavasta elämästä, on Kaarlo Bergbomin ja Charlotte Raan kauneimpia. Me tiedämme siitä kylliksi vähän, jotta se säilyttää salaperäisyytensä. Mikään pikkumaisuus ei siinä pääse samentamaan kirkkautta, mikään yksityisten etujen ahneus ei rajoita, vaan kaikki säilyy valoisana, kauniina tarinana kahdesta ihmisestä, jotka innostuksen laineen kimmeltävää pintaa ovat nousseet, aivan kuin kaksi kukkaa, jotka kohtalo on heittänyt elämän mereen. Ja arkipäiväisen elämän keskellä, joka tahtoo tappaa kaiken jalon ja epäitsekkään, loistaa näiden kahden ihmisen yhteinen lyhyt ponnistus kirkkaana, valaisten kauas eteenpäin, lisäten tulevissa sukupolvissa uskoa ja ponnistuksen riemua.

Elämä on viisaasti järjestänyt sen, ettei kiihkeinkään tunne kestä kahta vuotta kauempaa. Charlotte Raa oli nainen, nuori nainen, tulinen nainen. Ajan mittaan ei mitään naista tällainen väkevä henkinen suhde voi tyydyttää. Miehensä kuoleman jälkeen hän rakastui erääseen suomalaiseen nuoreen mieheen ja aikoi tämän kanssa mennä naimisiin. Oliko tämä ankara isku Kaarlo Bergbomille, sitä ei kukaan tiedä. Oliko hän tyytyväinen siihen, että tämä suhde, josta ei mitään suurempaa enää voinut syntyä, näin onnellisella tavalla päättyi? Charlotte Raa matkusti pois Suomesta ja meni naimisiin Winterhjelmin kanssa, näin unohtaen suomalaisen nuorukaisen ja tämän rakkauden. Nuorukainen meni naimisiin ja muisteli koko elämänsä nuoruutensa lemmittyä, muisteli sitä kauniimmin, kun ei ollut tätä saanut omakseen.

Kaksi älykästä naista oli Kaarlo Bergbomin rinnalla, molemmat hänen sisariaan, Augusta af Heurlin ja Emilie Bergbom. Mikä erotus näiden kahden naisen välillä! Kumpikin uskoi ehdottomasti veljensä elämäntyöhön, kumpikin uhrautui sille, mutta edellisen uhrautuminen on jäänyt unohduksiin, jälkimmäinen on saanut maineen. Kaikesta älystään huolimatta -- joka oli ehdottomasti Emilie sisartaan paljoa älykkäämpi -- oli Augusta af Heurlinilla vika, jota hän ei voinut hillitä, ja joka esti häntä oikealla tavalla suhtautumasta veljensä työhön. Hän oli määräävä luonne. Hän tahtoi olla käskijä silloin, kun hänen olisi pitänyt olla palvelija, hän tahtoi tehdä aloitteita silloin, kun hänen olisi pitänyt totella. Hän oli valmis lainaamaan veljelleen rahoja, kun tämä niitä tarvitsi elämäntyötään varten, mutta hän ei punnitessaan rahoja aina muistanut ottaa sydäntään vaakalautaan. Voimakkaalla temperamentilla varustettuna ei hän aina osannut eroittaa asiaa ja henkilöitä ja sen vuoksi toisinaan saattoi johdattaa veljensä tekemään ajattelemattomiakin päätöksiä. Kaikista suurista ajatuksistaan huolimatta hän mahdollisesti olisi ajanut veljensä elämäntyön karille, ellei Emilie Bergbomia olisi ollut.

Oliko Emilie Bergbomilla taiteellisia lahjoja? Väitetään hänen uhranneen kirjalliset taipumuksensa hoitaakseen orvoksi jääneitä sisaruksiaan. Nämä lahjat olivat epäilemättä enemmän taiteellista kaipausta kuin varsinaisia lahjoja. Jos hänellä lahjoja olisi ollut, niin myöhemmin elämässä se olisi jollain tavalla ilmaantunut. Mutta taiteellista käytännöllisyyttä hänellä oli hyvin suuressa määrässä. Hänellä oli kaikki ne ominaisuudet, jotka hänen veljeltään puuttuivat, ja siksi hän oli välttämätön tälle. Kaarlo Bergbom oli nimittäin eräissä suhteissa harvinaisen epäkäytännöllinen. Raha-asioissa hän oli aivan mahdoton. Sisarensa sen sijaan oli elämänsä ajan istunut Hypoteekkikassassa ja oli tottunut juuri raha-asioita järjestämään, tuntien koko siihen kuuluvan koneiston.

Veljeään auttaakseen Emilie Bergbom perehtyi pukuhistoriaan, veljeään palvellakseen hän oli teatterin ylimpänä puvustonhoitajattarena. Hänessä oli naisen uhrautumisen-nälkä aivan täydellisenä. Hän eli veljelleen ja tämän tähden hän uhrasi henkilökohtaisen onnenkin, hylkäsi kosijan sellaisen kuin J.V. Snellman.

Tiesikö Emilie Bergbom alunpitäen, mitä veljensä työ oli? Epäilemättä ei. Mutta miksi hän tämän tietoisuuden olisi tarvinnutkaan. Hänelle riitti yksinään se, että hän sai uhrautua. Lopulta oli teatteri hänelle niin kaikki kaikessa, että hänen tunteensa ihmisiin riippui siitä, millä tavalla nämä suhtautuivat teatteriin. Jos joku tahtoi vahingoittaa teatteria, vihasi hän tätä olentoa. Ja naisena hän sen myös näytti. Vaikka hän oli syvästi uskonnollinen, niin loukkaus teatteria kohtaan ei ollut niitä syntejä, joita hänen uskonsa mukaan oli anteeksi annettava. Ja katkeruus saattoi säilyä niin palavana, vaikkakin elämä pakotti hänet seurustelemaan määrättyjen henkilöiden kanssa, että hän vasta kuolinvuoteellaan saattoi antaa eräälle henkilölle anteeksi tämän tekemän loukkauksen.

Emilie Bergbom osasi koota ympärilleen joukon naisia, jotka kukin omalla tavallaan ja lahjojensa mukaan palvelivat teatteria. Tavallisesti he käytännöllisellä työllä auttoivat teatteria, uhrasivat aikaansa ja varojaankin. Omituista -- tämä henkinen ilmakehä on ollut niin väkevä, että he elämässä aina ovat etsineet sitten aloja, joilla voivat tehdä epäitsekästä työtä. Useimmat heistä ovat perineet määrätyn katsantokannan "opettajaltaan", sen nimittäin, että miehen työtä on palveltava, mutta siinä samalla on pidettävä hyvää komentoa.

Tämä yksinvaltainen asema veljensä elämässä johdatti siihen, että Emilie Bergbom ei suvainnut mielellään veljensä elämässä muita kuin hyväksymiään naisia. Ja Kaarlo Bergbom, joka ei ketään pelännyt, joka teatterissa eli yksinvaltiaana eikä koskaan jäänyt vastausta velkaa, oli sisarensa edessä aivan kuin tohvelisankari, salaa seurustellen sellaisten naisten kanssa, joita sisarensa ei oikein suosinut.

Luovassa työssään Kaarlo Bergbom eli tietysti usein tavallisen elämän yläpuolella. Hän oli aivan kuin hallitsija, joka valvoi kansansa parasta. Emilie Bergbom oli pääministeri, joka määrättyinä hetkinä tarjosi hänen käteensä asioiden langat. Tietysti hän oli samanlainen kuin muutkin pääministerit, hän antoi langat toisinaan väärässä järjestyksessä, mutta hän rakasti sitä valtakuntaa, missä veljensä oli kuninkaana.

Emilie Bergbom palveli veljensä työtä, mutta hän ei voinut palvella tämän sielussa piilevää luovaa voimaa. Harvoin sisar voikaan siinä suhteessa veljeään auttaa. Veriyhteys lienee tässä suhteessa esteenä.

Kun Minna Canth ilmestyi Kaarlo Bergbomin elämään, sai kaikki uuden käänteen. Minna Canth on saanut pysyvän nimen suomalaisessa kirjallisuudessa. Ilman Kaarlo Bergbomia ei tämä olisi ollut mahdollista.