Part 4

ULRIKA ELEONORA. Jo kauvan on sellaista kuiskailtu, mutta uskottiin, että Görtz...

KUNINGAS. Niin uskoin minäkin, mutta... hän on laskenut väärin, tai hän ei käsitä raha-asioita... Minä tunsin kyllä miehen kaikki paheet, mutta minä luotin hänen tavattomaan ymmärrykseensä ja tietoihinsa... Mutta nekin näyttäytyivät... ontoiksi...

ULRIKA ELEONORA. Rakkahin käpyseni, onko tila niin toivoton?

KUNINGAS. Auttamattomasti toivoton!... Minä toivon, että olisin kuollut!

ULRIKA ELEONORA. Voinko minä jotakin tehdä veljelleni... onko sinulla joku toivomus?...

KUNINGAS. Ei ystäväni! -- Ja kuka tulee perimään valtaistuimen, jätä se Jumalan huostaan!... Anna anteeksi! Minä olen sairas... minun täytyy levätä.

(Laskeutuu sänkyyn).

ULRIKA ELEONORA (polvillaan sängyn vieressä). Mikä on minun veljelläni? Mitä se on, rakkaani?

KUNINGAS.

"Mennyt aik' on elon hetken Hymysuin teen viime retken."

Muistatko sitä?... Ragnar Lodbrokia sudenkuopassa? (Äänettömyys). He luulivat minut läpäisemättömäksi, sentähden, että minä en lörpötellyt; ja minä en lörpötellyt sentähden, että minä en juopotellut. Kun yksin käyttelin järkeä humalaisten kesken, pidettiin minua hulluna... (Äänettömyys). Ulla! Pane kätesi otsalleni! Nyt muistutat äitiäni! Hän oli ainoa nainen, jota olen rakastanut, sillä hän oli äitini, eikä siis -- ollut minulle nainen! (Äänettömyys). En ole tehnyt mitään tekoa, jota en voisi puolustaa, mutta minä en hoida itseäni!... (Äänettömyys). Oppipoika kutsuu kisälliä tyranniksi ja kisälli mestaria hirmuhaltijaksi. Kaikki esimiehet tuntuvat hirmuhaltijoilta! Kaikki tahtoisivat niin kernaasti olla esimiehiä, kaikki, jos he saisivat, jos voisivat. (Äänettömyys). Entä te, naiset! Minä olen akkunain takaa katsellut koteihin ja nähnyt sentähden enemmän kuin muut, sillä sisällä-olijat näkevät vain omansa. -- Ihanin ja katkerin! -- Rakkaus on hiuskarvalleen vihan kaltainen. (Äänettömyys). Nyt minä nukun. Uni on parasta. Lähes parasta! (Nukkuu).

(Sarabandia soitetaan kaukana).

ULRIKA ELEONORA (nousee, menee perälle ja viittaa kamariherraa tulemaan).

KAMARIHERRA (tulee).

ULRIKA ELEONORA. Taube! Minä luotan rajattomasti teihin. Syyn tiedätte te yksin! -- Olenko oikeassa?

KAMARIHERRA (kumartaa).

ULRIKA ELEONORA. Etsikää heti maakreivi! Sanokaa hänelle, että asema on suotuisa meille, ja että hän valmistautukoon lähtemään Norjaan!

KAMARIHERRA (kumartaa ja menee).

ULRIKA ELEONORA (menee jonkun askeleen hänen jälkeensä. Palaa sitten Katarina Leczinskan, erotetun Stanislaus Leczinskyn puolison kanssa). Katarina Leczinska! Sen kohtaamisen, jota teille ei koskaan myönnetty, suon minä teille nyt.

KATARINA. Saan siis nähdä sen miehen, joka siten on leikkinyt minun kohtaloni kanssa ja omaisteni...

ULRIKA ELEONORA. Hiljaa! Hän nukkuu, mutta odottakaa...

KATARINA (hiipii lähemmäksi ja katselee kuningasta). Onko se hän?

ULRIKA ELEONORA. Minun veliraukkani on sairas... hän ehkä ei elä enää kauvan.

KATARINA. Onko se hän? Noin syvästi alentunut! -- Yhtä syvästi kuin me!

KUNINGAS (liikahtaa ja hengittää raskaasti).

ULRIKA ELEONORA (poistuu ylöspäin). Hän herää! Minä odotan teitä residensissä.

(Menee ulos).

KATARINA (asettaa käsivarret rinnoilleen, aivan kuin odottaisi kuninkaan heräämistä lukeakseen lakia hänelle).

KUNINGAS (herää, nousee levollisesti ja arvokkaasti seisomaan). Katarina Leczinska! Minä näin unta teistä, ehkä sentähden, että odotin teitä!... Olkaa hyvä ja istukaa!

KATARINA. Sire, Te ette odottanut minua.

KUNINGAS (vihastuneena). Tahdotteko sanoa, että valhettelen? -- Mitä on teillä sanottavana?

KATARINA. Minä kysyn Teiltä, Sire, missä on minun mieheni ja lapseni?

KUNINGAS. Olkaa hyvä ja hillitkää ääntänne, kun puhuttelette hallitsijaa!

KATARINA. Olkaa hyvä ja käyttäkää toista ääntä, kun puhuttelette naista!

KUNINGAS. Naista! Pah!... Sitä valtaa en koskaan ole tunnustanut! -- Mutta auttaakseni teitä vastaanotossa, jonka haluan lyhkäiseksi, voin minä esittää asianne, niin se ei tule sotketuksi lörpötykseen! -- Olkaa hyvä ja istukaa!

KATARINA (raivossa). Tätä täytyy minun kuulla!

KUNINGAS. Te saatte kuulla ja kuningas puhuu: -- Siis: missä oleskelee teidän miehenne ja lapsenne, ei liikuta minua!... Mutta, kun minä kerran valitsin Stanislaun, teidän puolisonne, Puolan kuninkaaksi, luulin minä hänen syntyneen hallitsemaan, mutta siinä minä erehdyin, sillä häneltä puuttui rohkeutta käyttää sitä valtaa, jonka kansa oli hänelle antanut. Hän oli syntynyt tottelemaan -- ja sentähden sai hän mennä!... Sen hän tekikin nautinnolla, niin, hän juoksi! -- Silloin määräsin minä apuvaroja sekä hänelle että perheelleen lähemmäs satatuhatta taaleria vuosittain, ilman minkäännäköistä velvollisuutta kuitenkaan! Että nämä rahat eivät ole säännöllisesti olleet saatavissa, ei ole minun vikani, eikä kenenkään muunkaan, sillä rahoja ei ollut, ja missä mitään ei ole, etcetera! Nyt on rahoja! Menkää siis rahastokamariin nostamaan!

KATARINA. Kuningas Stanislaus...

KUNINGAS. Stanislaus ei osannut hallita, enempää kuin kuningas Augustkaan, joka antautui naisten hallittavaksi... Audienssi on loppu!

(Soittaa).

AJUTANTTI (tulee).

KUNINGAS. Tohtori Svedenborg saa tulla.

KATARINA. Siinä on mies!

KUNINGAS (ajutantille). Tohtori Svedenborg! -- Saata rouva ulos!

KATARINA (menee).

KUNINGAS (ottaa kiinni otsastaan aivan kuin hänellä olisi päänsärkyä).

SVEDENBORG (tulee masentuneena).

KUNINGAS. Emanuel!... Oletko valmis lähtemään insinööriosaston kanssa Norjaan?

SVEDENBORG. Teidän Majesteettinne!

KUNINGAS. Tänä iltana, vielä tänä iltana? -- Minä tiedän, että sinulla piti olla kihlajaiset huomenna...

SVEDENBORG. Siitä riippuu minun onneni...

KUNINGAS. Onni! Nainen! Aina tulee joku nainen, joka vie minun parhaan mieheni. Emanuel! Maasi sinua vaatii, kuninkaasi pyytää, seuraa meitä!

SVEDENBORG. Sydämeni velvollisuudet ovat pyhiä...

KUNINGAS. Eikö sinulla ole sydäntä kuninkaalle ja maalle ennen kaikkea?

SVEDENBORG. Majesteetti!

KUNINGAS (on polvillaan karmituolilla). Kuuleppas, kuka on Emerentia?

SVEDENBORG. Hän on enkeli.

KUNINGAS (keinuu tuolilla). Tämä on minulle selittämättömin kaikista aistien taudeista! Rakkaus! Onko hän enkeli?

SVEDENBORG. On.

KUNINGAS. Emanuel! -- Vaikka se maksaisi minulle sinun ystävyytesi, niin sinun täytyy kuulla se!... Emerentia oli äsken täällä!

SVEDENBORG. Täällä? -- Vasten pyyntöäni?

KUNINGAS. Hän ei ole nainen, joka sopii sinulle!... Juoruteitä olin saanut kuulla, että hän oli vannonut panevansa minut jalkojensa juureen. -- Hm! Hänen kokeensa olivat jotenkin yksinkertaisia -- ja ne minä sivuutan -- mutta hän antautui puhumaan sinusta pahaa, alentavaista.

SVEDENBORG (itkee).

KUNINGAS. Kas niin, nyt hän itkee!... Tietäkää pojat, että olen saanut tarpeeni teidän hamehistorioistanne!... Koskeeko se sitten niin? (Taputtaa häntä olkapäälle). Emanuel! Riuhtaise irti itsesi ja ole mies!... Sinä, jumalten etsikko, syntynyt korkeita töitä ja suuria unelmia varten, mitä sinua liikuttaa nainen ja rypäle! Pitääkö sinun panna pääsi jonkun polvelle ja antaa leikata voimasi hiukset!

SVEDENBORG. Minä olen luvannut hänelle uskollisuuteni...

KUNINGAS. Mutta hän on rikkonut omansa, ollessaan uskoton... Ylös, Emanuel! Kunnia ja velvollisuus kutsuu sinua!

FEIF (teltasta). Anteeksi, Majesteetti!

KUNINGAS. Mitä nyt?

FEIF. Parooni Görtz on palannut.

KUNINGAS. Tuo hänet tänne!... Emanuel, mene tuonne sisään odottamaan!

SVEDENBORG (menee telttaan).

KUNINGAS (Svedenborgille). Jos eivät saa toisiaan, niin itkevät he -- ja jos saavat, niin itkevät silloinkin! -- Omituista leikkiä tuo! -- Itkutusta tai hassutusta!... Ei, odota!... Jää tänne ja kuuntele!... Se on sinua varten, Emanuel! -- Emanuel! Nyt on ratkaisu: Jumala kanssamme!

SVEDENBORG (jää).

GÖRTZ (tulee nopeasti vasemmalta. Portille kokoontuu väkeä, joiden joukossa huomataan Mies 1:sestä kuvaelmasta, Tyytymätön ja Nainen, 3:nnesta kuvaelmasta. He ovat hiljaa, mutta kamalan näköisiä).

KUNINGAS. Puhu! Mutta nopeasti!

GÖRTZ. Kaikki on menetetty!

KUNINGAS. Missä suhteessa?

GÖRTZ. Perikato! Vararikko! Maa tulessa ja liekeissä... olivat vähällä tappaa minut!

KUNINGAS. Hätärahanko tekeminen...?

GÖRTZ. Hätäraha ja sen seuraukset! Mutta kuka on päästänyt liikkeeseen 20 miljoonaa, kahden sijasta?

KUNINGAS. Kaksikymmentä? Herra jumala! Minä luulin vain kymmenen! Seitsemän on minun omallatunnollani, tarkkojen laskujen jälkeen! Mutta kuka on päästänyt liikkeeseen ne toiset kymmenen?

GÖRTZ. Kuka? Ei kukaan tiedä. Mutta nyt vuotaa tuo viheliäinen kuparivirta, ärsyttäen ja myrkyttäen koko maan!

KUNINGAS. Suuri jumala! Meistä on tullut vääränrahantekijöitä, vasten tahtoamme!

GÖRTZ. Minut jo uhataan viedä mestauslavalle!

KUNINGAS. Ei niin kauan kuin minä elän!

GÖRTZ. Mutta kaikkein pahinta on se, että maan suosituin mies nykyhetkellä on Hessenin maakreivi!

KUNINGAS. Maakreivi? Lankoni! Mitenkä hän on siksi päässyt?

GÖRTZ. Viha muuttuu tavallisesti rakkaudeksi -- toista kohtaan! Ja hän lupaa vapautta!

KUNINGAS. Mikä sana!

(Viheliäisiä poikia ja miehiä nousee perämuurin reunustalle. He sukeltautuvat esiin huomaamatta ja istuutuvat nopeasti, eivätkä heitä näyttämöllä olijat vielä huomaa).

GÖRTZ (levottomana). Tässä läheisyydessä tapahtuu jotakin, joka tuottaa levottomuutta, mutta jota minä en ymmärrä... se haisee köyhäin vaatteilta...

KUNINGAS. Näetkö jotakin? Minä en näe mitään. Mutta minä kuulen tämän kamalan hiljaisuuden!... Odotahan silmänräpäys, että saan ajatella.

(Äänettömyys).

KUNINGAS (istuutuu toivottomana). Lupaako hän vapautta!

GÖRTZ (esille). Majesteetti! Älkää hyljätkö minua! Minussa ei ole mitään syytä.

KUNINGAS. Vähän syytä meillä kyllä on, mutta tahto oli hyvä -- jotenkin hyvä tällä kertaa! -- Mitä sinä pelkäät?

GÖRTZ (katsoo epävarmasti ympärilleen).

(Äänettömyys).

KUNINGAS (rauhoittuu ja soittaa).

AJUTANTTI (tulee).

KUNINGAS. Miekkani! Vaippani! Ja hattuni!

AJUTANTTI (noutaa ne).

KUNINGAS (nousee). Görtz! Nyt menen residenssiin, tapaamaan Hessenin maakreiviä, jonka olen nimittänyt armeijan ylikenraaliksi.

GÖRTZ. Koska se tapahtui?

KUNINGAS. Nyt. Juuri nyt!... Sitten lähden vielä tänä iltana sotajalalle...

GÖRTZ. Entä minä?

KUNINGAS. Seuraat!

GÖRTZ. Norjaako vastaan...?

KUNINGAS. Vihollista vastaan! -- Ken tahtoo -- käydä voittoon -- muuten -- on tappio varma! (Svedenborgille). Nyt varmaankin seuraat!

SVEDENBORG. Nyt minä seuraan Teidän Majesteettianne!

KUNINGAS (osoittaa Venus-kuvaa). Etkä tuota jumalatarta!... Görtz! Vie meidät ulos, sinun tietäsi...

AJUTANTTI (tuo miekan, hatun ja vaipan).

KUNINGAS (pukeutuu, etsii sanoja, joita ei löydä. Vetää hansikkaat käteensä). Olisin sanonut jotakin Hultmanille... mutta, voi olla samantekevä... Siis menemme!

(Menee Görtzin talon kautta Görtzin ja Svedenborgin seuraamana. Nyt avautuu peräportti. Saastaisia olennoita hiipii hiljaa sisään, uteliaina, aavemaisina ja hypistelevät kaikkea. Heihin liittyvät olennot muurilta).

V KUVAELMA

Fredrikstenin linnoitus Norjassa. Kauvimpana taustassa näkyy osa linnoituksesta. Katto muistuttaa isoa mustaa arkkua. Alapuolella penkereessä juoksuhautoja, rintavarustuksineen. Ensimmäisenä vasemmalla pöytä ja kaksi kenttätuolia; vieressä kuninkaan kenttäsänky sinikeltaisine silkkipeitteineen, telttakaton alla. Sängyn oikealla puolella leirituli. Sängyn vieressä sytytettyjä soihtuja.

Vasemmalla perempänä toinen leirituli ja tuoleja. Oikealla, perällä kolmas leirituli ja tuoleja.

Oikealla etualalla sihteeri Feifin pöytä, jolla on suuri lyhty.

On ilta, kuutamo, pilvet kiitävät ja on puoli kylmä.

GÖRTZ (istuu kanuunalla lähellä kuningasta).

KUNINGAS (lepää sängyssä viittaan puettuna ja tuijottaa tuleen).

HULTMAN (hoitaa tulella olevaa pataa kokkipoikien avulla).

FEIF ja SVEDENBORG (istuvat Feifin pöydän ääressä).

Taka-alalla käyskentelee upseereja, korkeampia ja alempia. Leiritulien ääressä näkyy kulkureita ja kuormastoväkeä. Alimpana oikealla, vallikuopassa istuvat MIES, TYYTYMÄTÖN ja KÄÄPIÖ.

SVEDENBORG (Feifille). Eikö tunnu aivan kuin kaikki odottaisivat jotakin?

FEIF. Kyllä. Aikovat kai hyökätä aamupuolella.

SVEDENBORG. Sitä en juuri tarkoittanut!... Onko Feif huomannut, miltä linnoituksen katto näyttää?

FEIF. Tämä maa on varmaankin voittamaton.

SVEDENBORG. Joku suojeleekin kai sitä?

FEIF. Joskin me saamme linnoituksen, niin mitä se meitä auttaa? Tuntureita ei voi ampua, ja, sitä paitsi, asuuhan puoli kansaa merellä!...

SVEDENBORG. Kuningas näyttääkin pitävän sotaa vain jonkinlaisena askartelemisena, odottaessaan jotakin...

FEIF. Ja Görtz odottaa pääsevänsä ilmaretkelle! Kas, miten hän istuu -- kanuunalla! Moni tahtoisi pistää tulen sytykkeeseen! -- Ja pääkortteerissa odottavat maakreivi ja herttua valtaistuinta. Arvid Horn odottaa maakreiviä ja vapautta. Gyllenborg odottaa herttuaa ja yksinvaltaa... Mutta mitä odottaa kuningas?

SVEDENBORG. Sanoppas se! -- Katsos, miten hän makaa ja tuijottaa tuleen! Suuri rikas elämä kulkee ohi...

FEIF. On kulkenut ohi -- suuren miehen!

SVEDENBORG. Suuri? Ei suuri! Voiko mitata ihmistä muutamilla niin pienillä sanoilla? -- Onko Feif väsynyt?

FEIF. Väsyneitä olemme kaikki.

SVEDENBORG. Ehkäpä kyllä.

FEIF. Nyt on ensimmäinen adventti. Kohta tulee joulu.

SVEDENBORG. Ja uusi vuosi! -- Görtz raukka!

FEIF. Hän pitää toista silmäänsä aivan kuin hän tähtäisi pyssyllä... Onpa merkillistä, että kuningasta viime vuosina ovat ympäröineet silmäpuolet.

SVEDENBORG. Eikö mitä!

FEIF. Onpa kyllä. Frölick, Müllern, Grothusen ja Görtz näkevät vain yhdellä silmällä.

SVEDENBORG. Olisipa naurettavaa, ellei tuossa piilisi salattua ajatusta.

FEIF. Hmh! Sattumusta!

SVEDENBORG. Ei, Feif... mutta sitä ette koskaan ymmärrä!

FEIF. Unia, Svedenborg, en minä ymmärrä!

SVEDENBORG. Hiljaa! Tuossa tulee suuria herroja...

FEIF (katsoo ympärilleen). Horn ja Gyllenborg!

(Horn ja Gyllenborg tulevat oikealta etualalle).

HORN (katsoo kuninkaaseen päin). Nukkuuko hän?

GYLLENBORG. Ei. Hänellä on silmät auki ja hän katsoo tuleen.

HORN. Gyllenborg! Me emme ole ystäviä, mutta isänmaan tähden täytyy meidän pitää yhtä.

GYLLENBORG. Aselepo, Horn! Kernaasti!

HORN. Ei ole mikään salaisuus, että kuninkaamme on ruumiillisesti ja henkisesti menehtynyt -- kuten yhdellä sanalla sanotaan -- loppu! Ja omituista on, ettei enää huomata hänen läsnäoloaan, eikä välitetä hänestä! --- Kulkeneeko leirissä huhuja, en tiedä, mutta kaikkien kesken näkyy olevan hiljainen suostumus, että täällä täytyy tapahtua jotakin, että tänne olemme tulleet, mutta emme mene etemmäksi. Odotetaan salamaa taivaalta, ennettä, maanjäristystä -- niin, onpa niitäkin, jotka ovat uneksineet -- laukausta!... Ja tämä on, ilman säällistä syytä, itsekullekin niin selviytynyt, että pääkortteerissa seisovat hevoset satuloittuina ja kuriirit valmiina nousemaan selkään, lähteäkseen matkalle.

GYLLENBORG. Minne?

HORN. Tukholmaan, ymmärrettävästi! (Huomaa puhuneensa liikaa, luo Gyllenborgiin terävän katseen). Gyllenborg! Älkää käyttäkö väärin minun luottamustani!

GYLLENBORG. En mitenkään! Käteni, sydämeni! -- Jatkakaa!

HORN (ihastuneena kaunopuheisuuteensa). Tuo mies, joka makaa tuolla, odottaa hautaustaan, sillä hän on kuollut, oli kerran kaitselmuksen mies ja menestys seurasi häntä niinkauvan kuin hän kulki vanhurskauden tietä. -- Mutta kun hän kahdeksantoista vuotta takaperin tahtoi kulkea omia teitänsä ja itse hallita ihmisten ja maitten kohtaloa silloin nipisti sallimus häntä korvasta ja rupesi sokkosille hänen kanssansa!...

Ja nyt seisoo hän -- tai makaa, musertuneena omaa itseään vastaan! Hän on heittänyt pois kahdeksantoista vuotta täyttääkseen valansa: Venäjän Pietari ja Puolan August pitää maasta juuritettaman! Näitten kahden navan ympärillä on hänen elämänsä kiertänyt. Ja nyt: nyt hieroo hän sukulaisuutta Venäjän kanssa -- toisena päivänä, ja ystävyyttä Puolan kanssa toisena -- ja kaikkea tätä hommatakseen on hän makautunut Norjaan! Norjaan!...

Tämä paradoksi näyttää äärettömältä ilveilyltä. Hän tahtoi usuttaa Puolan Venäjää vastaan. Mutta sitten hajoitti hän Puolan ja työskenteli Venäjän kätyrinä! Tahtoi yhtä ja teki toista! Siten leikkii sallimus niiden kanssa, jotka tahtovat leikkiä sallimusta!

GYLLENBORG. Eikö Horn, joka on niin puhelias, koeta esittää kuninkaalle tuota?

HORN (tarkastaa Gyllenborgia ja jatkaa). En! Minä en tahdo puhua hänen kanssaan. Hän on häväissyt minua ja on minulle vastenmielinen.

GYLLENBORG. Mitä Horn syyttää näistä kuninkaan ja maan onnettomuuksista?

HORN. Yksinvaltaa, ymmärrettävästi.

GYLLENBORG. Yksinvalta ei ole niinkään huono, kun se vain tulee oikeihin käsiin! Mitä?

HORN. Minä en ymmärrä...

GYLLENBORG (kavalasti). Ettekö?

HORN. En ollenkaan!

GYLLENBORG. Yrittäkää! Onhan Hornilla hyvä ymmärrys!

HORN. Joku on sanonut minulle: ei pidä olla Gyllenborgin vihamies, mutta piru olkoon hänen ystävänsä!

GYLLENBORG. Horn kiroaa.

HORN. Gyllenborgin seurassa!

GYLLENBORG. Hyvässä seurassa voi tunnustaa väriä!

HORN. Minä en pelaa korttia!

GYLLENBORG. Tapaammeko Tukholmassa?

HORN. Sen lupaan!... Kun vain tämä näytelmä loppuu!... Sellainen kuningas!

GYLLENBORG. Vait!

HORN. Hän häpee Görtziä; ei tahdo puhua hänen kanssaan! Mutta ei uskalla antaa hänen mennä!

(Näyttämö valaistuu, linnoituksesta silloin tällöin heitetyistä tulipalloista.).

GYLLENBORG. Nyt aletaan taas kohta ampua!

HORN. Sepä hyvä!... Nyt hän liikahti.

(Horn ja Gyllenborg vetäytyvät perällepäin).

KUNINGAS (nousee sängystä. Ei huoli Hultmanin avusta. Menee näyttämölle ja tarkastelee linnoitusta. Lähestyy sitten Feifin pöytää ja istuu sinne. Väsynyt, välinpitämätön). Posti!

FEIF (antaa kirjeitä).

KUNINGAS (avaa niitä ja pysähtyy yhteen). Se on kurjaa!... Tuo hurja nainen, jonka isä tuli ammutuksi petturina laivan kavaltamisesta, on onnistunut vakuuttamaan Ranskan lähettilään... Eikö toisinaan tunnu aivan kuin valheella olisi suojelija! (Äänettömyys). Ja tässä! Katarina Leczinska väittää, että minä olen häntä kurittanut! (Äänettömyys). Ja prinsessa... koko matkan vain naisia!... Ne vihasivat minua sentähden, että minä en tahtonut tunnustaa heidän ylivaltaansa... Tämä on liikaa! (Äänettömyys). Tässä on hengenpelastaja! Kuuleppas Emanuel! Ajatteles, että minä päivittäin saan kirjeitä tuntemattomilta sotamiehiltä, jotka pyytävät rahaa sentähden, että ovat pelastaneet minun henkeni... Kun minä kuolen, kerskailee kai koko joukkio siitä, että ovat ottaneet minut hengiltä! (Lukee eteenpäin). Ei! Tämä on toki liikaa!... Kertomus Davidista, joka lähetti Urian sotaan... Uria on Emanuel!... Huh! (Käärii kirjeet palloksi). Koko elämä on aivan kuin tämä pallo, kudottu valheista, erehdyksistä, väärinymmärryksistä! Hyi saakeli! -- Anteeksi, että kirosin! (Heittää pallon läheiseen tuleen). (Äänettömyys). En voi taistella valhetta ja valheen isää vastaan... Oma sisarenikin... (Äänettömyys). En ollut mikään enkeli, mutta noin helvetin musta en kai sentään ollut! Antaa joukkojen iloita! Sapatti loppui kello kuusi. (Sarabandia soitetaan). Kuka soittaa minun sarabandiani?... Joku on tuolla vallihaudassa?... Tule esiin, soittaja!

KÄÄPIÖ (tulee).

KUNINGAS. Luxembourg! Ei! Missä ihmeessä sinä olet ollut? Mitä? Sinä karkasit minulta Stralsundin jälkeen!

KÄÄPIÖ (polvillaan). Majesteetti, minä en karannut, minut eroitettiin...

KUNINGAS. En minä! Useasti olen sinua kysynyt, mutta silloin oli niin kiire! -- Oletko luullut, että minä hylkäsin sinut?

KÄÄPIÖ. Olen, Majesteetti...

KUNINGAS. Siinä näet! -- Kuitenkin olet luullakseni kierrellyt ympäri ja panetellut minua -- ehkäpä vielä panit toimeen ilkivaltaisuudet minun asunnossani Lundissa?

KÄÄPIÖ. Armoa!

KUNINGAS. Se on kurjaa! -- Mene nyt kuormastoon soittamaan, pikku lurjus!... Syllogismus perversicus: Minä en ole sinua karkottanut ja kuitenkin panettelet sinä minua! -- Mars!

KÄÄPIÖ (yrittää puhua).

KUNINGAS. Ei! Sinä et saa puhua! Mars!

KÄÄPIÖ (menee taustalle).

KUNINGAS (Svedenborgille). Sellainen on elämä; millainen on kuolema?

SVEDENBORG. Luonto ei tee mitään hyppäyksiä.

KUNINGAS (katselee ympärilleen). Ammutaanko linnoituksesta, vai mikä suhisee korvissa?

SVEDENBORG. Yötuuli kai...

KUNINGAS. Nyt rikkui lyhdyn lasi... Kyllä kai ammutaan...

SVEDENBORG. Pitäisihän sen kuulua!

KUNINGAS (nousee tuskallisena). Luulenpa -- että tekisi mieleni saada lasi viiniä! -- Hultman!... Kas niin, nyt hän on poissa, kun häntä tarvittaisiin!... Ei, älä mene Feif!... Anna olla!...

AJUTANTTI (tuo kirjeen).

KUNINGAS (lukee ja masentuu; menee Görtzin luo, jolle näyttää kirjettä ja jättää sen).

GÖRTZ (tekee toivottomuutta osoittavia liikkeitä).

(Äänettömyys).

KUNINGAS (Svedenborgille). Hyvää yötä, Emanuel! Nyt menen ryntäämään!

SVEDENBORG. Majesteetti, taivaan nimessä...

KUNINGAS. Hyvää yötä!

(Tervehtii kädellään ja menee perälle oikealle ulos).

SVEDENBORG (Görtzille). Mitä se oli?

GÖRTZ. Minä en voi sitä sanoa!

(Häntä ahdistetaan kysymyksillä).

SVEDENBORG (menee Feifin luo). Mitä luulee Feif?

FEIF. Jotakin on taas hullusti!

SVEDENBORG. Mutta mitä?

FEIF. Kas nyt! Heti kun hän kääntää selkänsä, hajoaa kaikki! -- Katsos vaan! Kuorma-ajureita ja kulkureita! Valtioneuvoksia ja kenraaleja!

SPARRE (ajutantin luo). Missä on kuningas?

AJUTANTTI. Hän meni tuonne ylös etummaiseen juoksuhautaan!

SPARRE. Herra Jumala!

(Menee oikealle).

DE LA GARDIE (ajutantin luo). Onko kuningas mennyt?

AJUTANTTI. Kuningas meni etummaiseen vallihautaan valmistamaan...

DE LA GARDIE. Mutta ammutaanhan linnoituksesta!

(Ulos oikealle).

MÖRNER (tulee). Missä, Jumalan nimessä, kuningas on?

AJUTANTTI. Hän on etummaisessa juoksuhaudassa! (Linnoituksesta ammuttu tulikuula valaisee taustan. Nyt näkyy kuningas juoksuhaudassa, viitaten keltaisella hansikkaallaan alaspäin). Tuolla näkyy kuningas!

MÖRNER. Taivaan Jumala armahtakoon meitä!

(Pois).

FEIF. Näetkö häntä?

SVEDENBORG. Näen. Hän makaa polvillaan, aivan kuin rukouksessa!

FEIF. Rukouksessa? Mitä etsii hän tuolta ylhäältä?

SVEDENBORG. Mitä hän etsii?... Tuo omituinen mies!

FEIF. Oletko milloinkaan ymmärtänyt hänen kohtaloansa?

SVEDENBORG. En. Emmekä saakaan sitä ymmärtää! En ole milloinkaan ymmärtänyt yhtään ihmiskohtaloa, en edes vähäpätöistä omaani.

FEIF. Huomaatko, että me seisomme puhumassa aivan kuin kuolleesta miehestä?

SVEDENBORG. Hän on kuollut!

(Tulipallo valaisee näyttämön ja sammuu pamahtaen. Näyttämöllä vallitsee kuolemanhiljaisuus ja kaikki katsovat linnoitusta kohden. Mies ja Tyytymätön seisovat vaanien Görtziä.).

FEIF. Nyt tunnen minäkin, että me odotamme jotakin.

SVEDENBORG. Ei kuitenkaan rynnäkköä?

FEIF. Ei!

SVEDENBORG. Tapahtukoon Jumalan tahto!

(Äänettömyys).

ÄÄNI (ylhäältä). Kuningas on ammuttu!

ÄÄNI (alhaalta). Kuningas on ammuttu!

MERIMIES. Ruotsin kaikkein suurin kuningas on kuollut! Jumala meitä armahtakoon!

MIES. Onko konna kuollut?

TYYTYMÄTÖN. On kuollut! Ja nyt annan minä hänelle anteeksi!

MIES. Ajatteles! Minä en voinut olla oikein vihainen sille miehelle! Helvetinmoinen mies kaikissa tapauksissa!

SVEDENBORG. Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen! -- Mutta mistä tuli tuo kuula?

FEIF (viittaa linnoitukseen päin). Tuolta ylhäältä!

SVEDENBORG (viittaa taivaaseen). Tuolta ylhäältä!

FEIF. Uskokaamme niin!

SVEDENBORG. Ja jos se ei sieltä tullut, niin olisi sen pitänyt tuleman sieltä!

(Kaikki hajaantuu. Mies ja Tyytymätön hyökkäävät Görtzin kimppuun ja raastavat hänet ulos. Kaikki ryntäävät sekasorrossa ulos. Leiritulet sammuvat. Soihdut ja lyhdyt viedään ulos. Näyttämöllä tulee pimeä. Mutta nyt näkyy iso lyhty ylhäällä vallihaudassa.).

ESIRIPPU.