Part 3

TYYTYMÄTÖN. Toiset sanovat: hän ei tahdo; toiset: hän ei voi! -- Katsoppas heitä! -- Lyönpä vetoa, että hän ei ota vastaan naisia! Hän ei ole koskaan voinut selviytyä naisista... Tuo, joka soittaa, on kreivinna Piper. -- Mutta kaikista säälittävimpiä ovat Stenbockit! Manu Bock, joka pelasti Skånen. Jalo mies! Mutta kuningas sanoo hänen ansainneen kohtalonsa, koska ei totellut määräystä!

(Kreivinna Piper on arasti soittanut ovikelloa).

MIES. Ei mitään vastausta hiljaisesta talosta.

(Naiset vetäytyvät peloissaan keskitorille ryhmään neuvottelemaan).

TYYTYMÄTÖN. Uutta avustusta!... Lesket Bjelke, Boethius, Patkull, Paykull!

(Neljä surupukuun puettua naista käy portin luo: eräs heistä soittaa. Pieni luukku portissa avataan ja suljetaan. Naiset vetäytyvät takaisin ja itkevät nenäliinoihinsa).

Huomatkaa! -- Tuossa tulevat syrjäytetyt suosikit. Katsoppas vaan heitä! Eilen kuninkaallisia, tänään vallankumouksellisia! -- Rosen, Düring, Sparre ja Gyllenborg, Wellingk, Cederhjelm, De la Gardie, Mörner, D'albedyll, Schwerin, Wrede, Horn, suuri Arvid Horn...

(Herrat menevät portin luo. Horn soittaa kolme kertaa, joka kerta kiivaammin).

MIES. Kas tuota! Hän ei pelkää.

TYYTYMÄTÖN. Hänellä onkin takana kansa, ja edessä tulevaisuus!

HORN (riuhtaisee kellonnuoran irti, hiertää kokoon ja heittää maahan. Portin luukku avataan).

FEIF (pistää päänsä ulos). Ketä etsitään?

HORN. Kuningasta.

FEIF. Ei ota vastaan. (Lyö luukun kiinni).

(Kaikki torilla mutisevat).

TYYTYMÄTÖN. Nyt! -- Valtioneuvos ja säätyjen puhemiehet!

(Valtioneuvos ja puhemiehet tulevat).

VALTIONEUVOS. Näin pitkälle on tultu!

HORN. Yksinvallan seurauksia!

VALTIONEUVOS (puhemiehille). Yksinvallan, jota nämä pikkuherrat tahtoivat, musertaakseen suuret herrat. Siinä sitä ollaan!

TYYTYMÄTÖN. Varkaat tappelevat; talonpoika saa lehmänsä!... Hiljaa! Hevoskavion ääntä tulliportilla... kuriiri!

(Köyhä nainen anomuskirja kädessä menee portille. Etsii kellon nuoraa, mutta kun ei sitä löydä, koputtaa hän. Kun ei kukaan vastaa, painaa hän luukkua, joka aukenee. Aivan yksinkertaisesti pistää hän anomuskirjansa luukusta sisään ja istuu ristissäkäsin portaalle odottamaan).

MIES. Tuo käsitti asian yksinkertaiseksi!

KREIVITÄR PIPER (menee naisen luo). Mitä haette, vaimo?

VAIMO (yksinkertaisesti ja nöyrästi). Haen armoa isälleni!

KREIVITÄR PIPER. Kuka oli isänne?

VAIMO. Vakoilijaprikin laivuri, jonka piti tavata kuningasta Stralsundin edustalla. Mutta jääsuhteet estivät -- ja vaikka hän ei sitä voinut auttaa, tuomittiin hänet kuolemaan.

KREIVITÄR PIPER (lyö kätensä yhteen ja päivittelee).

MUUT (näyttävät paheksumistaan).

MERIMIES (vaimon luo). Miksi istut täällä?

VAIMO. Istunpahan vain.

MERIMIES. Etpähän! Sinun isäsi oli petturi.

VAIMO. Sanotko niin toisen isästä!

MERIMIES. Hän ei ollut minun isäni, ja kun hän oli petturi, niin kutsun häntä siksi.

VAIMO. Mutta hän oli minun isäni...

MERIMIES. Mutta ei minun! (ottaa häntä käsivarresta). Tule!

KREIVITÄR PIPER. Mitä tahdotte vaimosta?

MERIMIES. Ei liikuta ketään, tämä on minun vaimoni? (Hälinää). Ja hänen isänsä, laivuri, oli kavaltaja joka antoi petollisen merkin tanskalaisille. Ei ollenkaan ollut jääesteitä!

VAIMO. Kuinka voit kutsua isääni kavaltajaksi?

(Hälinää).

MERIMIES. Kun hän oli sellainen! Sen kyllä tiedän, sillä kuuluinhan laivan miehistöön... me saimme raippoja, vaikka olimme syyttömiä... mutta minä en valita... ja se on raukka, joka ei voi ottaa muutamaa iskua kuninkaansa tähden. Raukka, sanon! (Melua). Ja toisinaan saa, vaikka ei pitäisikään ja toisinaan pääsee, vaikka pitäisi saada! (Melua). Ja täällä on monta, joiden pitäisi... On kyllä!

VAIMO. Katala mies, kun kutsuu isääni kavaltajaksi! Minun isääni!

MIES (on seurannut keskustelua). Sepä saakelin hillitön akka!... (kurottautuu kurkistelemaan).

TYYTYMÄTÖN. Mitä kurkkailet?

MIES. Ei, se ei ole mahdollista!...

TYYTYMÄTÖN. Mitä se on? Mitä se on?

MIES. Minusta näytti... no, se voi olla vallan samantekevää.

TYYTYMÄTÖN. Mikä?

MIES (istuu). Luulin häntä vaimovainajakseni.

TYYTYMÄTÖN. Ha, ha, ha! -- Kuriiri, kuriiri! Uutisia!

(Liikettä torilla. Kaikki katsovat oikealle).

KURIIRI (rientää suurella melulla yli näyttämön ja katoo kujaan Görtzin talon nurkalla, päästäkseen takaportille).

HORN (Valtioneuvokselle). Suuria uutisia!

VALTIONEUVOS. Aavistatteko?

HORN. Kyllä. (Kuiskutelevat).

(Kaikki kuiskailevat).

VAIMO (menee kulmaan). Luulenpa tosiaankin pääsevän sisään taka-tietä.

TYYTYMÄTÖN. Se on itse piru naiseksi!

MIES. Ja niin Karolinan näköinen!

HORN (Gyllenborgille). Mitä on tapahtunut? Tuolla sisällä soitetaan kelloja ja käydään ovissa!

GYLLENBORG. En voi aavistaa.

HORN. Onkohan rauha tai sota?

GYLLENBORG. Tietysti sota! Aina sota!

LAKEIJA (punasessa puvussa tulee portista).

TYYTYMÄTÖN. Katsos pirua!

MIES. Mikä papukaija tuo on?

TYYTYMÄTÖN. Görtzin lakeija!

LAKEIJA (tulee alas portaista, kääntää selkänsä torille päin ja tallaa lähellä seisovia varpaille pyytämättä anteeksi. Sitten hän laskee lipun puolitankoon).

HORN. Mitä on tapahtunut?

LAKEIJA (selin). En tiedä.

HORN. Tiedä huutia edes!

VAIMO (on tullut taas ja koettaa hiipiä sisään portista).

LAKEIJA (likistää häntä portissa). Väistytkö siitä, sinä!

VAIMO. Minä tahdon kuninkaan luo!

LAKEIJA. Tieltä, akka!

VAIMO (luipahtaa sisään).

MIES. Uskonpa, sieluni autuuden kautta, että tuo on Karolina!

TYYTYMÄTÖN. Mutta hänhän on kuollut!

MIES. Piru tiesi!

KUULUTTAJA (tulee rumpalin jälessä, joka rummuttaa). Hänen Majesteettinsa, Ranskan korkeasti autuaan kuninkaan, kuningas Ludvig neljännentoista kuoleman johdosta, käsketään asianomaisia pitämään neljäntoista päivän syvää surua.

HORN (Gyllenborgille). Siinä se oli!... yksinvaltias on kuollut!

GYLLENBORG. Ruotsin ainoa ystävä!

VALTIONEUVOS. Nyt koituu uutta Europassa!

AATELISMIES. Uutta pahaa!

PAPPI. Ja uutta hyvää!

PORVARI JA TALONPOIKA. Amen!

KUULUTTAJA. Kansa poistukoon torilta, sillä tässä ammutaan surulaukaukset korkeasti autuaan Majesteetin, Ranskan kuninkaan muistoksi, jota paitsi kuolinsoitto alkaa heti kaupungin kirkontorneissa!

(Rummutetaan).

(Joukot hajaantuvat ja vetäytyvät pois sivuille puhellen ja meluten).

TYYTYMÄTÖN. Yksinvalta on lopussa!

MIES. Ei vielä! Mutta kohta! Ja sitten?

TYYTYMÄTÖN. Ei liikuta meitä!

KÄÄPIÖ. Sitten annetaan tiistaisoppaa -- samaa kuin sunnuntaisin, mutta vähän vetisempää, ilman voita.

FEIF (tulee portista taluttaen vaimoa). Menkää nyt, hyvä vaimo! Tuomioistuin on tuominnut teidän isänne kavaltajana...

VAIMO. Kutsuvatko tuomaritkin minun isääni kavaltajaksi?

FEIF (suuttuneena). Kun hän oli petturi.

VAIMO. Sellaisia tuomareita!

FEIF (huutaa). Mutta teidän isänne on itse tunnustanut itsensä petturiksi! Hän on tunnustanut!

VAIMO. Se ei ole totta!

FEIF (menee sisään, lyö portin kiinni).

VAIMO (koputtaa hiljaa porttia).

(Nyt alkaa kuolinsoitto kaupungin kirkoissa; rumpuja pärrytetään).

MERIMIES (taas sisään, huutaa vaimoaan). Karolina!

MIES. Ei, nyt minä alan peljätä!...

TYYTYMÄTÖN. Onko se hän?

MIES (kauhulla). Minä en tiedä...

KÄÄPIÖ. Yksinvaltias on kuollut!... Jumala varjelkoon kuningasta sentään, vaikka hän hylkäsikin minut!

TYYTYMÄTÖN. Sentään -- niin! -- Ajatteles -- minäkään en voi oikein suuttua siihen mieheen!

KÄÄPIÖ (mennessään). Onko se sitte niin välttämätöntä?

MIES. On. Se on aivan välttämätöntä!

ESIRIPPU.

IV KUVAELMA

Suuri puutarha. Oikealla etualalla näkyy pari kalleriporttia erääseen kujaan. Portit ovat osaksi puitten ja pensaitten peittämät. Heti yläpuolella teltan muotoinen veranda kuninkaan asuntoon. Sen ulkopuolella kuninkaan kirjoituspöytä ja tuoli. Edessä teltta-sänky.

Keskellä näyttämöä on toskanalainen kivinen patsas-aitaus, joka on kaunistettu kolmella vaaleansinisellä fajanssiruukulla. Keskellä aitausta on vanha, valkoinen Venuksen kuvapatsas.

Vasemmalla näkyy Görtzin talo viheriäisine luukkuineen ja veranda penkkeineen.

Perällä puistokäytävä, ylempänä puutarhamuuri, espanjalaisilla hirsisuojuksilla varustettuine lankkuporttineen.

HULTMAN (siistii pöytää).

PROFESSORI (kyhnystelee kasvien kanssa).

HULTMAN. Eikö professori ole lääketieteilijä?

PROFESSORI. Juuri niin olen.

HULTMAN. Kuningas on nimittäin sairaalloinen -- erittäinkin parooni Görtzin lähdön jälkeen.

PROFESSORI. O-o-onko parooni Görtz matkustanut?

HULTMAN. On. Hän on raha-asioitten ja muitten tähden Kööpenhaminassa. Mutta häntä odotetaan kotia millä hetkellä tahansa.

PROFESSORI. Mi-mi-mikä vaivaa Hänen Majesteettiansa?

HULTMAN. Unettomuus, levottomuus ja ärtyisyys.

PROFESSORI. Niin, niin, niin! -- Ja prinsessa on kaupungissa ja odottaa puheille pääsyä -- hänen oma sisarensa.

HULTMAN. Hm? Sisar! On niin monenlaisia sisaria! Minullakin on aivan kuin riivinrauta ja karviais...

PROFESSORI. Hänen oma sisarensa, joka juuri on mennyt naimisiinkin. -- Kuulkaapas Hultman! Onko totta, että kuningas aikoo naida?

HULTMAN. En ole kuullut. Meillä ei ole aikaa naimisiin... Mutta tämä hameitten vilinä, joka täällä on alkanut, herättää mielessäni levottomuutta.

PROFESSORI. Kunnioitusta naiselle, Hultman! Kunnioitusta!

HULTMAN. Kunnioitusta lapselle, kunnioitusta palvelijalle, kunnioitusta minulle, ei ketään kohtaan epäkunnioitusta, huutavat kaikki, mutta kaikki kuitenkin epäävät kunnioituksensa.

PROFESSORI. Misogyn! Hultmau on naisvihaaja.

HULTMAN. Olkoonpa, vaikka vain toinen puoli on totta, kuten tavallista... Kas, tuolta tulee tohtori Svedenhorg hameväkensä kanssa.

PROFESSORI. Suuren Polhemin tytär, Emerentia!

HULTMAN. Keimaileva, ylpeä hupelo, joka on vannonut saavansa kuninkaan jalkojensa juureen, sentähden että ylioppilaat ja vänrikit tanssivat hänen pillinsä mukaan.

PROFESSORI. No, eikös, vai...! Mutta onko sulhaspojalla aavistusta morsiamen korkealle tähtäävistä suunnitelmista?

HULTMAN. Svedenborgilla? Eikä! Hän on kuuro ja sokea, kuten kaikki rakastuneet... Kas, siinä he ovat!

(Professori ja Hultman vetäytyvät telttaan oikealle).

(Svedenborg ja Emerentia tulevat oikealta lehtokujasta).

SVEDENBORG. Niin rakastettuni, minun täytyy jättää sinut joksikin ajaksi. Kuninkaani ja maani vaativat palvelustani.

EMERENTIA. Mutta sinähän lupasit, että kihlajaisemme vietettäisiin huomenna...

SVEDENBORG. Minä lupasin sillä edellytyksellä, ettei mitkään korkeammat velvollisuudet kutsuisi minua. Nyt täytyy minun matkustaa vielä tänä iltana...

EMERENTIA. Sitten sinä et rakasta minua!

SVEDENBORG. Oi, mitä sanoisin, mitä tekisin näyttääkseni sinulle rakkauteni.

EMERENTIA. Jää ylihuomiseen!

SVEDENBORG. Kuningas ei anna.

EMERENTIA. Sinun kuninkaasi, joka vihaa naisia!

SVEDENBORG. Eikä. Mutta hänen ajatuksensa tähtäävät muuanne.

EMERENTIA. Saanko pyytää häneltä, että saat jäädä?

SVEDENBORG. Ei ystäväni! Joukot ovat lähtövalmiina. Odotetaan vain minua.

EMERENTIA. Anna heidän odottaa!

SVEDENBORG. Anna maan ja kansan odottaa -- pikku tytön oikkuja!

EMERENTIA. Pikku tytön? Varo itseäsi!

SVEDENBORG. Sinä olet niin usein uhannut, että minä melkein odotan iskua. Mitä minun pitäisi varoa? Ettäkö jätät minut?

EMERENTIA. Sinähän jätät minut.

SVEDENBORG. Hm! Minun täytyy mennä, palatakseni ja jäädäkseni. Mutta sinä tahdot jättää minut ainiaaksi! Siinä on erotus.

EMERENTIA. Onko kuningas tuolla sisällä?

SVEDENBORG. On. Mutta sinun pitää luvata minulle, ettet etsi pääsyä hänen läheisyyteensä.

EMERENTIA. Miksi niin?

SVEDENBORG. Hän ei ota vastaan.

EMERENTIA. Se jää minun huolekseni.

SVEDENBORG. Ja minun. -- Hän voisi luulla, että minä olen lähettänyt sinut, ja silloin minä olisin häväisty!

EMERENTIA. Se ei ole syynä. Sinulla on toinen, jota et tahdo sanoa.

SVEDENBORG. Lupaa, ettet etsi kuningasta!

EMERENTIA. Sinä pelkäät.

SVEDENBORG (vaikenee).

EMERENTIA. Näkemääsi unta.

SVEDENBORG (vaikenee).

EMERENTIA. Minä en pelkää unia.

SVEDENBORG. Merkillistä! Sinä sanot rakastavasi minua, minä uskon siihen usein, mutta yhtä kaikki tuntuu jokainen lausumasi sana myrkytetyltä neulalta. Onko se rakkautta?

EMERENTIA. Sinä kutsut minua myrkytetyksi neulaksi... Sinä et ole koskaan minua rakastanut! -- Hyvästi!

(Menee lehtokujaa oikealle).

SVEDENBORG (alakuloisena). Tämä on rakkautta -- maallista! -- Oi taivas!

(Menee lehtokujaa vasemmalle).

KUNINGAS (teltasta. Näyttää sairaalta ja murheelliselta).

FEIF (perässä).

KUNINGAS (istuu pöydän viereen). Feif! -- Voiko Görtz jo pian saapua?

FEIF. Kyllä pian, Majesteetti!

KUNINGAS. Omituinen mies! Kun hän on saapuvilla, on hän mielestäni miellyttävä, rehellinen ja aivan kuin uskollisuus itse. Mutta kun hän on poissa, muuttuu hän mielessä mitä eriskummallisimmaksi, tulee aavemaiseksi, hirvittäväksi, kamalaksi. (Äänettömyys). Luuletko, että hänen arviolaskunsa ovat oikeat?

FEIF. Teidän Majesteettinne on matemaatikko, en minä!

KUNINGAS. Hänen laskujansa ei voi ratkaista tunnetuilla kaavoilla.

FEIF. Mitä sanovat Polhem ja Svedenborg?

KUNINGAS. He vaikenevat! (Äänettömyys). Koko kaupunki vaikenee, koko maa vaikenee! Meidän ympärillemme alkaa kiertyä kuolemanhiljaisuus! (Äänettömyys). Ja sitten olen sairas! (Äänettömyys). Kadut ovat tyhjiä; ei kukaan käy luonani! Ei kukaan sano vastaan! -- Ei kukaan sano mitään! (Äänettömyys). Sano jotakin!

FEIF. Minulla ei ole mitään sanottavaa, Teidän Majesteettinne.

KUNINGAS. Ei mitään?... Eikö ole kohta puolipäivä?

FEIF. Teidän Majesteettinne, nyt on jo iltapäivä.

KUNINGAS. Niinpä tosiaan! Muistanhan... (Äänettömyys). Miksi en näe koskaan enään Müllerniä, Sparrea enkä Gyllenborgia?

FEIF. He eivät uskalla häiritä.

KUNINGAS. Miksi jätetään minut yksin? Itse Hultman karttelee ja on nyrpeä... Jos lähetän kutsumaan jotakuta, on hän sairas. (Äänettömyys). Ja tämä hiljaisuus! Tämä hiljaisuus!... Minulla oli ennen Luxembourg, joka soitteli minulle, mutta hän katosi Stralsundin jälkeen... Hanki minulle hämähäkki leikkiäkseni! (Äänettömyys). Luuletko, että maa sietää kymmenen miljoonan arvosta rahamerkkejä?

FEIF. Parooni Görtzin mielestä oli kaksi miljoonaa korkein määrä!

KUNINGAS. Vai niin!... Miksi ei prinsessa tule, vaikka olen häntä kutsunut? Sisareni, tarkoitan.

FEIF. Hänen kuninkaallinen korkeutensa pani ehdoksi, että hänen puolisonsa Hessenin maakreivi saisi seurata mukana.

KUNINGAS. Hän, joka odottaa minun kuolemaani! Saadakseen valtaistuimen... Yhä useampi ja useampi odottaa minun kuolemaani. (Äänettömyys). Feif! Mene residenssiin ja pyydä prinsessa tänne, hänelle tärkeässä asiassa. Ilman maakreiviä!

FEIF (menee lehtokujaa vasemmalle).

KUNINGAS (yksin, epätoivoisena). Oh! Hyvä jumala! Menköön tämä kalkki minulta!

EMERENTIA (näkyy oikealla lehtokujassa. Hänellä on ruusukimppu. Näyttää siistiytyvän, miellyttääkseen, ja tulee sitten kuninkaan luo. Mutta kun hän saa nähdä hänet, muuttuvat hänen kasvonsa ja hänet valtaa myötätuntoisuus ja kunnioitus).

KUNINGAS (on ollut kasvot käsiin kätkettyinä, katsoo ylös ja kun hän huomaa Emerentian, näyttää hän epäröivän, onko se unta vai näkyä. Hän puhuu hämillään). Kukkia minulle? Miksi annat minulle ruusuja?

EMERENTIA. Minun sankarini on saanut kylliksi laakereita...

KUNINGAS. Ja orjantappuroita. Kypressien aika ehkä on tullut.

EMERENTIA. Ei vielä! Ensin myrtti!

KUNINGAS (jokeltaa). Mitä sanot, lapsi kulta?...

EMERENTIA. Minäkö sanon? -- Näin laulaa Europan kauniin nainen, jolle sankari kuitenkin kerran käänsi selkänsä:

"Kuningas, tarmonne ei estehistä tiedä, voitosta voittoon leikkimällä voitte viedä; tuhannet viekkaat tuumat raukes tyhjihin; olette voittamaton yhä vieläkin.

Mut, sankari, kun maineen seppeleillä kulkunne kunniahan peittää vois, niin yhtä puuttuu, onnea ei teillä ja riemut väistyy edestänne pois.

Silmäinne loisto, vartalonne jumalainen miks' suloisempaaa palkkaa ei se saa? Noin mietin, anteeks' suokaa, heikko nainen, ett' urhokin voi rakastaa.

Suloa onko, joka tenhoaisi suurimman kuolevista, tulkoon luo! Hän alttarimme parhaat uhrit saisi. Avatkaa jumalatarelle syli tuo!"

KUNINGAS (on katsellut häntä loistavin silmin). Kiitos, lapseni! Herättämästäsi menneen onnellisen ajan muistosta -- kohteliaisuudet jätän omaan arvoonsa. Sanoppas nyt mikä sinun nimesi on!

EMERENTIA. Mitäpä suuri kuningas välittää pienen tytön nimestä?

KUNINGAS. Pieni tyttö voi antaa murheelliselle kuninkaalle takaisin luottamuksen ja elämänhalun.

EMERENTIA. Miksi on suuri kuningas murheellinen?

KUNINGAS (isällisesti). Sinä herttainen, pikku muru!... Osaatko pelata shakkia?

EMERENTIA. Kyllä, Majesteetti! Kyllä osaan.

KUNINGAS. Sitten pitää sinun tulla pelaamaan minun kanssani!

EMERENTIA. Mutta jos minä vangitsen kuninkaan, niin kuningas suuttuu.

KUNINGAS. En lapseni! Minä en koskaan suutu. -- Mutta sitä et osaakaan!

EMERENTIA. Varmasti! -- Minä olen tehnyt suuren matematikon Polheminkin vangiksi.

KUNINGAS. Minun Polhemini! Sinä! -- Tunnetko hänet?

EMERENTIA. Yhtä hyvin kuin oman isäni.

KUNINGAS. Sitten tunnet myöskin Svedenborgin, uneksijan?

EMERENTIA. Vähän.

KUNINGAS (tarkastaa häntä tutkien). Pidätkö hänestä?

EMERENTIA. Hän on ikävä.

KUNINGAS (hämmästyy). Kenestä siis pidät?

EMERENTIA (painaa silmänsä alas).

KUNINGAS. Pitääkö minun arvata?

EMERENTIA (panee kädet silmilleen).

KUNINGAS. Älä peitä kauniita silmiäsi...

EMERENTIA (on mielistynyt).

KUNINGAS. En tiedä mitään niin suloista kuin lapsen silmät.

EMERENTIA (mutistaa suutaan tyytymättömänä).

KUNINGAS. Niin -- sinä olet lapsi minun rinnallani...

EMERENTIA (tarttuu kuninkaan käteen, jonka kuningas vetää pois). Pitäkää minusta sitten vähän!

KUNINGAS. Saat tulla ystäväkseni... Osaatko soittaa?

EMERENTIA. Soitan klaveeria.

KUNINGAS. Svedenborg on sinut opettanut.

EMERENTIA. Se rumahinen!

KUNINGAS (eriskummainen ilme kasvoissa). Hyi!

EMERENTIA (kysyy katseellaan).

KUNINGAS. Hyi, sanoin!... Pidätkö minusta vähän?

EMERENTIA (painaa kasvot käsiinsä).

KUNINGAS (synkistyy). Merkitseekö se paljoa?

EMERENTIA (ottaa kuninkaan käden ja suutelee sitä).

KUNINGAS. Tekikö tuon lapsi vai nainen?

EMERENTIA (lankee polvilleen kuninkaan jalkoihin). Nainen!

KUNINGAS (nousee vihastuneena). Emerentia Polhem! Nouse ylös!

EMERENTIA (katsoo ylös).

KUNINGAS. Nyt makaat sinä kuninkaan jalkojen juuressa! Nouse ja mene! Sinä et ansaitse sitä miestä, joka sinua rakastaa, ja sentähden sinä et koskaan tule saamaan Emanuel Svedenborgia puolisoksesi!

(Kääntää hänelle selkänsä).

EMERENTIA. Armoa!

KUNINGAS. Armottomuutta!...

EMERENTIA (hiipii häpeissään oikealle lehtokujalle).

FEIF (tulee vasemmalta).

KUNINGAS. Puhu!

FEIF (katsoo Emerentian jälkeen). Hänen kuninkaallinen korkeutensa tulee heti.

KUNINGAS. Ilman maakreiviä?

FEIF. Se jäi sanomatta.

KUNINGAS. Feif!... Oletko ollut naimisissa?

FEIF. Olen, Majesteetti.

KUNINGAS. Noo?

FEIF. Tjah!

KUNINGAS (hymyilee). Noo?

FEIF (kohauttaa olkapäitään). Tjah!

KUNINGAS. Siten sanovat kaikki, ja minä en koskaan saa tietää mitään!

FEIF. Emme mekään!

KUNINGAS. Ehkä siinä ei ole mitään -- tietämistä!...

FEIF. Ehkä ei!

(Rummun pärrytystä ja aseiden kalsketta).

KUNINGAS. Prinsessa tulee. -- Feif saa mennä!

(Menee päin oikeata lehtokujaa).

FEIF (menee telttaan).

AJUTANTTI (oikeasta lehtokujasta). Hänen kuninkaallinen korkeutensa!

(Äänettömyys).

ULRIKA ELEONORA (tulee oikeasta lehtokujasta).

KUNINGAS (menee häntä vastaan, tarjoo kätensä ja vie pöydän ääreen). Tervetultuasi, rakas sisko!

ULRIKA ELEONORA. Tuhannen kiitosta, rakas veljeni!

(Istuvat).

KUNINGAS. Täällä on vähän epäjärjestystä, mutta me elämme sotakannalla.

(Molemmat keskustelevat hämillään ja pysähtelevät).

ULRIKA ELEONORA. Sotakannalla! Tulkaamme pian rauhankannalle!

KUNINGAS. Onko maakreivi mukana?

ULRIKA ELEONORA. Ei, puolisoni on metsästämässä!

KUNINGAS. Noo? Oletko onnellisissa naimisissa, sisko?

ULRIKA ELEONORA. Onko parooni Görtz matkustanut?

KUNINGAS. Siitä on kauvan, kun sisko ja minä tapasimme toisemme kahden kesken.

ULRIKA ELEONORA (hypistelee Emerentian ruusuja). Ruusuja, nähtävästi!

KUNINGAS. Mitä uutta kaupungista?

ULRIKA ELEONORA. Onko totta, että tulee sota Norjaa vastaan?

KUNINGAS. Miellyttääkö se maakreiviä?

(Äänettömyys).

ULRIKA ELEONORA (antaa kuninkaalle terävän katseen vastaukseksi).

KUNINGAS. Paljon näinä vuosina on muuttunut.

ULRIKA ELEONORA (vaikenee, leikkii viuhkallaan).

KUNINGAS. Erittäin kaunis viuhka!

ULRIKA ELEONORA. Onko veljeni kuullut puhuttavan siitä viimeisestä pilkkakirjasesta, joka on painettu Hollannissa?

KUNINGAS. Saanko päästä kuulemasta?

ULRIKA ELEONORA. Se on hävyttömintä, mitä olen lukenut.

KUNINGAS. Saanko luvan päästä kuulemasta sitä?

ULRIKA ELEONORA. Kuningas David käveli katollaan ja sai nähdä Urian vaimon Bathseban; ja niin lähetti hän Urian sotaan.

KUNINGAS. Was denn?

ULRIKA ELEONORA. Nämät ovat kauniita ruusuja! Tuoksuvat erittäin hyvältä.

KUNINGAS. Ole hyvä ja pidä ne!

ULRIKA ELEONORA. Minä! Käytettyjä kukkia! Ei kiitoksia!

KUNINGAS (heittää pois kukat). Puhu selvää kieltä, sisko! Mutta älä juorua, sillä siihen en vastaa.

ULRIKA ELEONORA. Minä luulin -- tarkoitan -- olin toivonut, että rakas veljeni luottaisi niin paljon siskoonsa, että hän ei salaisi aikomuksia, jotka koskevat toisten -- hänen lähimpiensä pyhimpiä harrastuksia.

KUNINGAS. Vallanperimystäkö?

ULRIKA ELEONORA. Ei pidä olla törkeä, vaikka onkin hallitsija!

KUNINGAS (nousee). Selvää kieltä! Tai menen tieheni!

ULRIKA ELEONORA. Aina sinä menet, kun asia koskee...

KUNINGAS. Sisko!... Sanotaan sinun olevan onnettomassa avioliitossa?

ULRIKA ELEONORA. Minunko? En toki, minä olen hyvin onnellinen, hyvin.

KUNINGAS. Sinun puolisoasi sanotaan siaksi! Emmekä me tahdo sikoja Ruotsin valtaistuimelle.

ULRIKA ELEONORA. Mutta houkkioita! Aivan kuin sinun suosikkisi Kaarle Fredrik ei olisi pöhkö. Mutta sinä pidät pöhköistä, kuten esimerkiksi tuosta parooni Görtzistä.

KUNINGAS. Pysy asiassa!

ULRIKA ELEONORA. Holsteinin Kaarle Fredrik, jonka sinä tahdot valtaistuimelle, on hylkiö, kamaripalvelijansa Ropstockin hoivattava. Kamaripalvelija tulee siis hallitsemaan Ruotsia sinun kuolemasi jälkeen!

KUNINGAS. Nainen!

ULRIKA ELEONORA. Niin, tuollainen sinä olet! Sinä olet hyvin suuri, mutta sinä olet tyhmä! Niin juuri! Ja minkätähden sinä olet suuri, sitä minä en tiedä! Viimeisten kahdeksantoista vuoden aikana olet sinä tehnyt vain tyhmyyksiä. Enkä minä tiedä ainoallekaan taistelulle muuta nimeä kuin Pultava, jossa sinä pakenit. Ainoastaan tappioita ilman kunniaa! -- Siinä sait "naisesta", sinä naisvihaaja!

KUNINGAS. Varo itseäsi!

ULRIKA ELEONORA. Mistä?

KUNINGAS. Siitä, etten minä muuta suosiotani puolisollesi, jolla kai on kuuma helvetti oltavanaan -- kuten kaikilla aviomiehillä sitäpaitse!

ULRIKA ELEONORA. Kas nyt se laukesi! Vai niin! Vai muuttaa suosiosi sille maakreivi katalikolle! Sen kyllä uskon! Se kunniaton, joka kohtelee puolisoansa niinkuin .. Niin -- mitä -- minä -- olenkaan -- saanut kärsiä...

KUNINGAS. Äsken juurihan olit niin onnellinen!

ULRIKA ELEONORA. Äsken?... Ha, ha, ha! Äsken! sanoo tuo...

KUNINGAS. Muista, että minä en ole naimisissa kanssasi!

ULRIKA ELEONORA. Kuinka niin!

KUNINGAS. Muista kohdella minua veljenäsi ja hallitsijanasi, äläkä anna minulle kotiripityksiä, kuten puolisollesi!

ULRIKA ELEONORA. Sinä, naimisissa? -- Niin -- miksi et ole naimisissa? Sentähden, tiedätkös, että sinä pelkäät naisia! Sankari pelkää!

KUNINGAS. Kun kuuntelen sinua, pelkään minä tosiaankin! Ja tällä lyhyellä hetkellä olen minä suurimmassa määrässä mieltynyt maakreiviin! Minä melkein rakastan häntä!

ULRIKA ELEONORA (itkee nenäliinaansa). Niin, niin, niin...

KUNINGAS. Älä herran nimessä itke -- riitele kernaammin! En voi sietää kyyneleitä!

ULRIKA ELEONORA (voittaa mielensä). Koska rakastat maakreiviä, niin nimitä hänet vallanperijäksi!

KUNINGAS. Anna minun ensin kuolla! Silloin on kyllä aika valita vallanperijä!... Sisko, minun ratani on ehkä pian lopussa -- ehkä viimeisen kerran tapaamme nyt toisemme.

ULRIKA ELEONORA (vakavana, lempeästi). Rakas veljeni, sydänkäpyni, mitä sanot?

KUNINGAS. Ja sinulle, äitini lapselle, tahdon tunnustaa, että valtakunnan tila on toivottomasti onneton.