Part 5

"Niin", vastasi vihdoin nuori ruhtinatar johtaakseen huomion toisaalle, "ruotsalaiset sotilaat ovat hyvin kiintyneitä kuninkaaseensa. Jumala suokoon, että kuningas August voisi yhtä paljo luottaa sotilaisiinsa, silloin ei vihollinen olisi päässyt niin pitkälle kuin se jo on päässyt".

Ja taas kohousi tytön rinnasta huokaus, mutta se johtui levottomuudesta nykyisyyttä kohtaan ja epäilyksestä siitä, mitä tulevaisuus oli mukanaan tuova.

"Onko nuorella hallitsijattarellani jotain erityistä puhumista kanssani?" virkkoi Joseph vihdoin pitemmän aikaa odotettuaan, että Eleonora jotain lausuisi.

Kysymys tempasi nuoren tytön äkkiä unelmistaan.

"Niin, pyhän neitsyeen tähden", huudahti Eleonora, tarttuen Josephia kiivaasti kädestä kiinni. "Kardinaali!"

"Kardinaali", lausui vanha palvelija ihmeissään, "miten hänen laitansa on? Eihän hänelle vaan ole mitään pahaa tapahtunut?"

"Ei, ei", vastasi Eleonora, heikosti hymyillen, "hän voi kyllä hyvin, mutta sinä kait ymmärrät, ettei hän kauemmin voi olla siellä kuin hän on",

"Niin ... niin ... minä ... ymmärrän", vastasi palvelija, vaikkei hän rahtuakaan käsittänyt mistä kysymys oli. Hän kuitenkin sanoi niin, ettei olisi saattanut Eleonoraa pahalle mielelle.

"No", jatkoi Eleonora, ottaen esiin iso-äidiltä saamansa avaimen ja piti sitä Josephin silmien edessä, "tässä näet tien vapauteen".

"Niin, minä näen", vastasi palvelija yhtä viisaana kuin tähänkin asti. Jos hän olisi nähnyt kuvansa toisella seinällä riippuvassa peilissä, niin hän varmaankin olisi hävennyt tietämättömyydestään johtuvaa tyhmää ilmettä. Eleonorakaan ei sitä huomannut, sillä hän oli niin innostunut asiaan. Joseph oli tuskin ehtinyt vastaamaan, kun Eleonora jatkoi:

"Tiedän, että voin luottaa sinuun?"

"Kyllä"

"Ensi yönä aijon panna suunnitelmani täytäntöön".

"Vai niin", vastasi palvelija, tuntien samalla kauhukseen, kuinka kylmä hiki alkoi helmeillä hänen otsalleen. Olisi ihmeellistä, ellei nyt tulisi tietämättömyys paljastetuksi. Mutta Eleonora ei huomannut hänen levottomuuttaan, vaan jatkoi:

"Suunnitelmani on sellainen, että sinä salaa piilottaudut sinisen huoneen vieressä olevaan syvennykseen ja vartioit minua siltä varalta, että tapahtuisi jotain sellaista, joka tekisi tyhjäksi aikeeni. Ruotsin kuninkaalla on kyllä huoneen avain, mutta onneksi oli iso-äidillä toinen, joka nyt on tässä. Anna minun sitte pitää huolen lopusta. Jos kuitenkin voisit ensin järjestää niin, että takaportin kautta johtava tie olisi vapaa, niin ... no niin, sinä kait ymmärrät?"

"Kyllä minä ymmärrän", huudahti Joseph tykkänään toisella äänellä kuin tähän asti. Kylmä hiki vetäytyi takaisin, tyhmä ilme katosi tyyten ja huomasi selvästi, että hän nyt käsitti, mistä oli kysymys. "Ymmärrän", huudahti hän toisen kerran, "ja lupaan, että pari nopeakulkuista hevosta seisoo valmiina metsässä lähellä takaporttia".

"Hyvä on, Joseph. Voit olla varma siitä, että kardinaali kyllä sinua palkitsee".

"Minun palkkioni on siinä tiedossa, että olen palvellut isänmaatani vähäisen kykyni mukaan", virkkoi vanha palvelija, koskettaen huulillaan tytön leninkiä.

"Seis! Joseph", huomautti Eleonora. "Tiedäthän, että vihaan kaikkea imartelua. Sitäpaitsi", jatkoi hän veitikkamaisesti hymyillen, "olet sinä liian vanha tarvitaksesi nöyrtyä minun edessäni, joka..."

Joseph keskeytti hänen puheensa, tarttumalla kiinni hänen käsistään ja huudahtamalla:

"Te olette hallitsijattareni, ja jos minulla olisi vaikka tuhannen henkeä, antaisin ne kaikki teidän tähtenne".

Ja ennenkun Eleonora ehti sitä estää, peitti vanha uskollinen palvelija hänen kätensä suuteloilla.

Tästä yksinkertaisesta uskollisuuden todistuksesta liikutettuna lausui Eleonora:

"Meidän täytyy nyt erota. Minä en voi lykätä tuonnemmaksi aijettani. Jo ensi yönä sen täytyy tapahtua. Laita sinä myös kaikki valmiiksi pakoa varten".

"Niin. Tunnin kuluttua tulee hevosten olla valmiina ja kolme luotettavinta palvelijaa niiden mukana".

Eleonora ja Joseph erosivat. Viimemainittu poistui salakäytävän kautta, joka johti linnan keskustaan, ja riensi heti täyttämään tehtäväänsä.

Jäätyään yksikseen, meni Eleonora heti rukouspallin luo ja polvistui kauniin puhdashopeisen Kristuksenkuvan eteen. Tässä hän rukoili kauan ja hartaasti, ja kun hän siitä nousi ylös, kuvastui hänen kasvoillaan horjumaton päättäväisyys.

"Sinua, pyhä Jumalan äiti", sanoi hän, kiinnittäen katseensa kristuskuvan vasemmalla puolella riippuvaan madonnankuvaan, "sinua, pyhä Jumalan äiti rukoilen auttamaan minua vaikeassa tehtävässäni. Suuret vaarat tulevat minua väijymään, mutta sinun vaikuttava esirukouksesi, josta olen varma, tukee minua. Oi, sinä puhdas äiti, kuule rukoukseni, ja vastapalvelukseksi minä rakennan sinulle ihanan temppelin onnellisen pelastuksen muistoksi".

Näin sanoen hän otti pöydältä pienen kallisarvoisen tikarin, jota hän tarkasti loistavin silmäyksin. Kauniisti koristetussa norsunluuvarressa näkyi kaksi toisiinsa kiehtoutunutta L-kirjainta ja niiden yläpuolella ruhtinaallinen kruunu. Tämän aseen oli hänelle antanut Ladislas Leczinski, joka oli pyytänyt häntä käyttämään sitä, jos hänen omansa eli jonkun läheisen sukulaisen henki olisi vaarassa.

"Sinä saat nyt tehdä minulle seuraa", mutisi Eleonora, "ehkä tulen tarvitsemaan sinua".

Näin sanoen hän riensi ulos salakäytävää myöten ja seisoi pian käytävässä, joka johti iso-äidin rukoiluhuoneeseen.

Hänen ympärillään vallitsi haudan hiljaisuus, sillä nyt oli keskiyön aika. Yö oli vuodenaikaan nähden tavattoman pimeä. Kylmä tuuli puhalteli ulkona silloin tällöin läpi metsän ja saattoi tuuliviirin natisten kääntelemään saranoillaan. Yö oli erittäin sopiva Eleonoran yritykselle.

* * * * *

Kaarle XII oli pitkän aikaa leskiruhtinattaren luona, jonka kanssa hän keskusteli päivän tärkeistä tapahtumista. Muun muassa oli leskiruhtinatar tullut kosketelleeksi kardinaalin vankeutta, jolloin Kaarle kuningas oli sanonut:

"Ellei veljenne olisi niin halpamaisella tavalla rikkonut antamaansa kunniasanaa, olisi hän saanut huomenna, jolloin minä poistun tästä linnasta, luvan mennä omia teitään, mutta nyt täytyy hänen seurata minua armeijan leiripaikkaan ja menettää petoksensa rangaistukseksi vapautensa muutamaksi viikoksi".

Näitä sanoja lausuessaan hehkuivat Kaarle kuninkaan posket ja hän polki kiivaasti jalkaansa lattiaan. Häntä ei mikään muu harmittanut niin paljo kuin viekkaus ja petos.

Leskiruhtinatar huokasi syvään eikä uskaltanut kohdata kuninkaan paheksuvaa silmäystä. Itsekseen hän tunnusti veljen menetelleen väärin ja kun kuningas yht'äkkiä kääntyi hänen puoleensa kysymyksellä, mitä hän ajatteli asiasta, vastasi leskiruhtinatar avomielisesti:

"Teidän majesteetillanne on oikein. Veljeni ei ole menetellyt niinkuin hänen olisi pitänyt, mutta minä olen vakuutettu siitä, että oikeamielinen Kaarle XII ottaa huomioonsa ne lieventävät asianhaarat, jotka ovat olleet perussyynä hänen menettelyynsä, eikä rankaise häntä niin ankarasti".

Kaarle kuningas oli vähällä joutua pois suunniltaan näiden sanojen johdosta. Ne olivat kaikesta päättäen sanotut tarkotuksella saada hänet hämilleen ja vähällä oli ettei viekkaus onnistunut.

"Mitä hänen kohteluunsa tulee, niin tulee se olemaan niin hyvä, ettei hänellä ole mitään moitteen sijaa ruotsalaisia vastaan niinkuin meillä monasti on syytä muistuttaa puolalaisia vastaan".

Täten lopetti Kaarle XII puheen kardinaalista. Lausuttuaan vielä muutaman sanan leskiruhtinattaren perheestä, jätti hän linnan vakuuttaen, että linna jätettäisiin samassa kunnossa kuin se oli otettukin.

Kuninkaan poistuttua risti vanhus kädet rinnalleen, istui hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena ja virkkoi vihdoin puolikovalla äänellä:

"Minä olen suuresti erehtynyt Kaarle XII:nen suhteen. Puhe hänen töykeydestään ja ankaruudestaan on liioteltua. Hänen käytöksensä ei kylläkään vastaa hänen vertaistaan, mutta sen sijaan on hänellä mitä muilta puuttuu, jaloa miesmäisyyttä ja voimaa, joka vetää puoleensa. Ja kun hän kerta on mies, vaikkakin vain nuorukainen, niin hän varmaankin pitää antamansa lupauksen eikä tee veljelleni mitään pahaa".

Rauhottuneena kävi leskiruhtinatar vuoteelle, ja hetkisen kuluttua ilmasi raskas hengitys, että Adam Sobieskin jälkeensä jättämä puoliso nukkui yhtä sikeästi kuin nuoruutensakin vuosina, jolloin eivät vielä mitkään murheet hänen sieluaan painaneet.

Kuningas meni Martha Sobieskin luota suoraan kardinaalia tapaamaan.

Hänen sisäänastuessaan istui hänen pyhyytensä mukavassa asennossa kauniisti koristellussa nojatuolissa innokkaasti tutkien suurta asiapaperia, jonka hän oli löytänyt kirjahyllyltä. Se oli osa Puolan historiaa. Kardinaali oli niin syventynyt lukemaan ystävänsä, Johan Sobieskin, kuuluisaa historiaa, ettei hän ensinkään huomannut oven avautumista.

"Niin", virkkoi hän vihdoin, luettuaan loppuun Wienin porteilla suoritetun loistavan taistelun, "jos sinä olisit elänyt, ei Puolaa nyt olisi anastettu eikä..."

Samassa hän nosti katseensa ja huomasi Kaarle kuninkaan seisovan edessään, tarkastaen häntä tuikein silmäyksin.

Kardinaali Primas nousi ylös ja hehkuva puna värjäsi hänen kasvojaan. Hän sammalsi joitakin katkonaisia lauseita, mutta ei voinut saada esille ainoatakaan selvää sanaa, niin hämillään hän oli.

"Mitä te luitte?" kysyi Kaarle kuningas. "Se näytti olevan kovin mieltäkiinnittävää".

"Tietysti", vastasi kardinaali, jonka kieli vähitellen alkoi liikkua. "Minä luin Johan Sobieskin sotaretkestä turkkilaisia vastaan ja Wienin vapauttamisesta".

"No, minä en ihmettele, että te ylpeilette hänestä", jatkoi Kaarle XII jonkun verran ivallisesti. "Siitä kait johtuivat ne sanat, jotka äsken lensivät huuliltanne. Teillä on jossain määrin oikein. Johan Sobieski oli täydellinen sankari, sanalla sanoen mies, joka ensinnäkin piti pyhänä antamansa lupauksen".

Kuninkaan ivallinen viittaus kardinaalin petollisuuteen kohotti jälleen hehkuvan punan hänen kasvoilleen. Hän yritti puolustaa itseään, mutta Kaarle kuningas esti hänet siitä seuraavin vakavin sanoin:

"Tiedän, mitä aijotte sanoa, mutta asian kaunistaminen ei ole miksikään hyödyksi. Minun silmissäni on lupauksen rikkominen kuitenkin aina suuri pahe".

"Teidän majesteettinne on liian ankara arvosteluissaan", uskalsi kardinaali vihdoin huomauttaa.

"Niin, teidän käsityksenne mukaan, mutta ei minun. Katolilaisilla, mutta erittäinkin jesuiitoilla, näkyy olevan hyvin avara omatunto".

Tähän katsoi kardinaali velvollisuudekseen huomauttaa:

"Minä en ole jesuiitta".

Epäilevä hymy suupielissä oli Kaarle kuninkaan ainoa vastaus.

"Minulla on omat ajatukseni siitä asiasta", lausui hän sitte. "Teidän menettelynne kuitenkin viittaa siihen, että minulla on oikein. Mutta nyt ei oikeastaan olekaan puhe tästä asiasta. Teidän vanginvartijananne pyydän vain huomauttaa, että te huomenna jätätte vankilan."

Kardinaalin rinnasta kohousi toivomuksen huokaus. Mutta tämä toivo häipyi pian, kun Kaarle XII jatkoi:

"Huomenna minä jätän Rajzacin linnan ja te seuraatte mukana ruotsalaisten leiriin".

Kardinaali kävi tuhkanharmaaksi.

"Se kait ei ole teidän majesteettinne vakava aikomus", sammalsi hän.

"Tällaisissa asioissa en minä koskaan tapaa laskea leikkiä", vastasi Kaarle kuningas.

Kardinaali Primas vaipui ähkyen nojatuoliin ja kätki kasvot käsiinsä. "Oi, se on kuitenkin totta, että minä olen hänen vankinsa".

"Ei, se ei voi olla teidän majesteettinne ... mutta mihin hän joutui?"

Hän joutui raivoisan tuskan valtaan.

Kaarle XII oli poistunut yhtä nopeasti kuin hän oli tullutkin.

10.

Kun Eleonora oli vakuuttautunut siitä, ettei kukaan sivullinen ollut käytävässä, hiipi hän varovasti leskiruhtinattaren rukoiluhuoneeseen. Hän avasi mukanaan olevalla avaimella oven ja astui sisään. Sisällä vallitsi pimeys. Tytön tuntemus autti kuitenkin häntä pimeässäkin suoriutumaan aikeestaan. Otettuaan pienestä vaatesäiliöstä erään Martha rouvan leningin, poistui hän yhtä varovasti kuin oli tullutkin.

Sen jälkeen riensi hän pohjakerrokseen. Sinisen huoneen vieressä vetäytyi hän vapisten seinää vasten, sillä pimeydessä ei hän voinut tietää, oliko se ystävä eli vihamies, joka aikaansai heikkoa melua käytävässä.

Kun ääni kuului ihan hänen vierestään eikä hän kuullut kannuksien kilinää, aavisti hän, että henkilö, joka käytävällä hiipi, ei ollut kukaan muu kuin Joseph. Hän kuunteli sentähden hyvin tarkkaan ja huomasi suureksi ilokseen, että hiipivät askeleet taukosivat ennenmainitun sopukan luona. Nyt oli Eleonora varma asiastaan.

"Joseph", kuiskasi hän sentähden, mutta hätkähti samassa oman äänensä pelosta. Niin hiljainen kuin hänen kuiskeensa olikin, kuului se kuitenkin selvästi, antaen vielä kaiunkin jylhässä ja äänekkäässä käytävässä.

"Tässä olen", vastasi vanha palvelija samassa.

"Ovatko hevoset kunnossa?"

"Ovat".

"Hyvä, odota sitte muutama minuutti".

Nuori ruhtinatar avasi varovasti oven siniseen huoneeseen ja astui sisään.

Kaarle XII:nen odottamaton luonakäynti antoi kardinaali Primakselle paljo ajattelemisen aihetta, ja tämä piti hänet valveilla hyvän osan yöstä. Levottomuus vei häneltä unenkin. Levottomassa sieluntuskassa makasi hän jännityksellä kuunnellen yötuulen aikaansaamaa vinkuvaa ääntä, kun se kiiti linnan sammaltuneitten seinien ohi. Pitkään aikaan ei hän voinut päästä selville äänen synnystä.

Niin levoton kuin hän olikin, kävi väsymys kuitenkin oikeuksiinsa, hänen silmiään alkoi hämärtää ja silmäluomet kävivät yhä raskaammiksi.

Hän oli vähällä nukahtaa, kun hän äkkiä hätkähti ja alkoi kuuntelemaan. Tuska ja levottomuus terästivät hänen kuuloaan, ja sanomattomaksi kauhukseen kuuli hän kuinka ovi hiljaa avattiin.

"Ahaa", ajatteli kardinaali samalla kun hän kauhusta vapisi, "minut aijotaan salamurhata ja sitte valehdella, että itse olen epätoivon vallassa riistänyt itseltäni hengen, mutta se ei tule onnistumaan".

Näin sanoen nousi hän varovasti sängystä ja piilottautui sängyn ja seinän väliin, samalla kun hänen sormensa lujasti puristivat pienen kallisarvoisen pistoolin tukkia. Henki kurkussa ja tuskanhiki helmeillen jääkylmällä otsalla, odotti hän, mitä tuleman piti.

Eleonora lähestyi sänkyä, herättääkseen kardinaalin niin hiljaa kuin mahdollista. Mutta hän sekä hämmästyi että kauhistui huomatessaan, ettei hän etsiskelyistä huolimatta löytänyt kardinaalia.

"Jumalani", virkkoi hän puolikovaan, "mihin kardinaali on joutunut".

Kardinaali Primas tunsi heti Eleonoran äänen.

"Lapseni", sanoi hän sentähden rauhottuneena, "minä olen täällä".

Annettuaan selityksen kummallisesta menettelystään, lausui kardinaali:

"Mutta miksi sinä olet täällä?"

"Pelastaakseni teidät".

"Minut! Oletko järjeltäsi, tyttö!"

"En, Jumalan kiitos".

Näin sanoen ojensi hän kardinaalille iso-äidin puvun.

"Pukekaa tämä yllenne", sanoi hän. "Jos ruotsalaiset vahtimiehet huomaavat teidät, luulevat he teidät iso-äidiksi. Joseph seuraa sitäpaitsi mukana".

Aluksi ei kardinaali käsittänyt koko juonta, mutta kun Eleonora vielä kerran selitti suunnitelmansa, virkkoi hän, tarttuen tyttöä käsistä kiinni:

"Jalo tyttö! Sinä olet oikea puolalainen nainen. Jos haluat pyytää minulta jotain sellaista, jota voin antaa sinulle, niin sinä sen myös saat, mikäli se minusta riippuu".

"Niin, minulla on jotain pyydettävää", vastasi Eleonora ujosti ja hiljaa, ikäänkuin peläten.

"Sano!"

"Kun vain uskaltaisin".

"Kyllä uskallat, tyttöseni, sano pois vain!"

"No niin, minä en rakasta ruhtinas Sergo Panitzkyä enkä koskaan rupea hänen vaimokseen. Ennen kuolema", lopetti Eleonora koneellisesti leikkien pientä tikaria, jonka hän oli pistänyt uumansa ympärillä olevaan kultakukilla kirjaeltuun vyöhön.

Kardinaali hätkähti ja vastenmielinen tunne virtasi koko hänen ruumiinsa läpi.

"Mutta tiedäthän, että te olette kihlatut jo kehdossa", sanoi hän hieman ankarana.

"Sen kyllä tiedän", vastasi Eleonora, "mutta tiedän myös, ettei sellainen kihlaus ole sitova koko elinijäksi".

Kardinaali Primas huokasi. Muutaman minuutin asiaa ajateltuaan sanoi hän:

"Sitten sinä rakastat kait jotain toista?"

"Rakastan!"

"Ketä? Onko hän kyllin arvokas sinulle?"

"Kyllä, täydellisesti. Enemmän kuin ruhtinas Sergo".

"Kuka se voi olla!" lausui hänen pyhyytensä samalla kertaa levottomana ja ihmeissään.

"Ladislas Leczinski".

Hetkeen aikaan ei kardinaali vastannut sanaakaan. Tuskallisesta odotuksesta vapiseva tyttö voi ainoastaan kuulla, kuinka raskaasti hänen povensa kohoili. Viimein hän sanoi:

"Mutta etkö tiedä, että päätöksesi saattaisi sisareni hautaan?"

Eleonora vaikeni. Kardinaali jatkoi:

"Kaikkina aikoina on vallinnut kireä suhde Leczinskin ja Sobieskin sukujen välillä ja..."

"Sitä suurempi syy on poistaa tämä epäkohta tulevalla sukulaisuus-ystävyydellä", keskeytti nuori ruhtinatar vilkkaasti.

"Niin, sinulla ehkä ei ole niinkään väärin", vastasi kardinaali. "Mutta silloin voit myös olla varma, että Ladislas saa Sergo Panitzkystä verivihollisen".

"Ladislas ei pelkää häntä", sanoi Eleonora ylpeästi.

"No, no, minä ajattelen asiaa".

"Ei, sitä ei ole ainoastaan ajateltava", lausui Eleonora kiivaasti. "Siten ei pitkällekään päästä, vaan on teidän luvattava minulle, että saatatte asian onnelliseen ratkaisuun".

Hän tarttui kardinaalin käteen vieden sen huulilleen.

"No, minä teen niinkuin tahdot ja parhaan kykyni mukaan", lausui kardinaali, vahvasti painostaen viime sanoja.

Eleonora oli tyytyväinen. Kun hän oli vakuuttautunut siitä, että valepuku sopi hyvin, sanoi hän:

"Matkikaa nyt iso-äidin käyntiä ja seuratkaa Josephia. Hänellä on hevoset ja palvelijat valmiina takaportin luona. So, so!" komensi hän, kun kardinaali aikoi puhua, "olkaa nyt hiljaa kuin Rajzacin muuri. Pieninkin varomattomuus voi tuhota kaikki".

Näin sanoen otti hän kardinaalia kädestä ja lähti hiljalleen ovea kohti. Hän avasi varovasti oven ja työnsi hänen korkea-arvoisuutensa käytävään, samalla kun hän heikosti yskäsemällä antoi käytävän sopukassa vahtivalle Josephille sovitun merkin. Uskollinen palvelija oli heti kardinaalin vieressä.

"Mutta sinä itse, lapseni", sanoi kardinaali, kun ei Eleonora näyttänyt seuraavan mukana, "miksi et sinä tule?"

"En tule", vastasi tyttö, "haluan nähdä kuinka kuninkaallinen vanginvartija hämmästyy, kun hän huomaa heikon naisen voineen pettää sen, jonka edessä kaksi kuningasta ja yksi tsaari vapisevat".

Tämän sanottuaan lukitsi hän sinisen huoneen oven. Muutaman silmänräpäyksen hän kuunteli, mutta kun ei kuulunut vähintäkään melua, joka olisi osottanut hänen viekkautensa tulleen huomatuksi, heittäytyi hän täysin pukeutuneena vuoteelleen ja uinahti pian.

Kardinaali ja Joseph hiipivät erään pienen takaoven kautta linnanpihalle ja he olivat vain muutaman kyynärän päässä takaportista.

Kaikki oli rauhallista heidän ympärillään. Tieto siitä, ettei kardinaali nyt voisi paeta, kun hän itse kantoi vankilan avainta, oli tehnyt Kaarle kuninkaan niin varmaksi asiastaan, ettei hän katsonut tarpeelliseksi asettaa vahteja sen paremmin käytävään kuin linnan porteillekaan. Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan tuuliviirin natina, kun se heilui ruostuneessa rautatangossa.

"Pyhä neitsyt, me olemme pian saavuttaneet päämaalin!" mutisi kardinaali itsekseen. "Kunhan nyt onnistuisi paremmin kuin edellisellä kertaa".

"Olkaa levollinen", vastasi Joseph. "Jos sattuisimme jonkun kohtaamaan, niin on minulla vastaus valmiina. Eikö linnan omistajattarella ole oikeus mennä, mihin hän tahtoo ja koska hän haluaa!"

Kardinaali ei voinut kuin hymyillä vanhan palvelijan vastaukselle, jota hän piti aivan oikeana. Enempää aikaa hukkaamatta hiipi hän sentähden takaportin luo, jonka väliaikaista tarvetta varten valmistettu ovi pian antoi perään.

Kylmä tuulenpuuska löi kardinaalia vasten kasvoja ja sai hänet ohuessa puvussaan vilusta värisemään. Mistään hinnasta ei hän kuitenkaan tahtonut kääntyä takaisin pehmeään sänkyynsä, sillä siellä hänellä ei ollut vapautta, jonka hän omasi täällä ja joka oli hänelle kultaakin kalliimpi.

Muutamia askeleita vielä ja pakolaiset seisoivat portin ulkopuolella. Nyt pääsi syvä huokaus kardinaalin rinnasta ja hän ajatteli itsekseen:

"Ero Sergo Panitzkystä tulee varmaankin aikaansaamaan suurta hajaannusta perheen keskuudessa, mutta menköön silti miten tahansa. Eleonora on tehnyt minulle ja Puolalle korvaamattoman palveluksen jota ei voi kyllin palkita. Minä teen kaiken voitavani, että hän pääsisi naimisiin sydämensä valitun kanssa".

Kun pakolaiset olivat odottaneet vahtimiehistön saapumista ja katoamista, riensivät he pimeän suojassa nopein askelin metsään, ilman että ratsastaja, joka oli vahdissa vallilla lähellä takaporttia, huomasi heitä, siitä yksinkertaisesta syystä, että hän Josephin toimesta pikkasta ennen oli otettu hengiltä. Muutamien minuuttien kuluttua saapuivat he hevosten luo, jolloin kardinaalin huulilta pääsi vilpitön riemuhuudahdus. Hän nousi nopeasti Josephin avulla satulaan ja ratsasti pois, sittekun hän ensin turhaan oli koettanut saada vanhaa palvelijaa seuraamaan itseään.

"Ei!" oli Joseph päättävästi vastannut, käännyn takaisin, "sillä olen halukas näkemään XII:nen naamataulua, kun hän huomaa nuoren hallitsijattareni voittaneen viekkaudessa".

Joseph saapui takasin linnaan ilman että kukaan olisi häntä nähnyt.

* * * * *

Ruotsalaisten paluumarssin edellinen päivä oli valjennut. Jo aikaseen aamulla oli Kaarle XII tehnyt jäähyväiskäyntinsä leskiruhtinattaren luona, joka silloin oli valittanut, ettei hän sitte eilisillan ollut nähnyt pojantytärtään, joka muuten tapasi kaikkein ensinnä tulla häntä tapaamaan.

Tämän johdosta käski kuningas, tultuaan alas linnanpihalle, toimeenpanna innokkaan etsiskelyn kadonneen löytämiseksi, mutta kuitenkin tuloksetta. Vanha Joseph, joka johti etsiskelyjä, nauroi partaansa, mutta silti ei hänen jäykillä kasvoillaan voinut huomata jälkeäkään siitä salaisesta ilosta, josta hän itsekseen nautti.

Päivällisen aikaan pantiin ruotsalaiset joukot järjestykseen linnanpihalla. Niiden keskessä löytyi Sergo Panitzky, joka oli julistettu sotavangiksi, kun ei hän ollut antanut kunniasanaansa siitä, ettei hän kantaisi asetta ruotsalaisia vastaan. Nuori ruhtinas oli saamistaan lievistä haavoista toipunut täysin entiselleen.

Linnan palvelijakunta, joka oli saanut luvan jäädä hallitsijattarensa luo, oli mieslukuisena kokoontunut erääseen linnanpihan sopukkaan ja ilmaisivat siellä salaisia merkkejä tehden tyytyväisyytensä vihattujen vihollisten lähestyvän paluumatkan johdosta.

Pääportaiden ja ratsujoukon keskellä seisoivat Martha rouva ja Kaarle XII vilkkaasti keskustellen. Keskustelu päättyi vasta sitte kun Anders Kaski ilmotti, että kaikki oli järjestyksessä.

"Mene noutamaan kardinaali", sanoi kuningas. "Sinulla on kait varattuna hevonen häntä varten?"

"Kyllä, teidän majesteettinne".

"Tuo hänet sitte tänne!"

Turhaan koetti leskiruhtinatar vielä puhua veljensä vapauttamisen puolesta. Kaarle XII oli taipumaton.

"Hänen täytyy seurata minua!" virkkoi kuningas puolittain kiivastuneena kohtaamastaan vastarinnasta. "Hän on täysin ansainnut vapautensa menettämisen".

Vanha Joseph, joka uskollisesti seisoi hallitsijattarensa takana, voi vaivoin salata ilonsa, kun hän ajatteli pian tapahtuvaa ratkaisua.

Anders Kaski oli lähtenyt noutamaan kardinaalia. Hetkisen kuluttua tuli hän takaisin olennon kanssa, joka oli kietoutuneena kallisarvoiseen ja loistavaan papinkaapuun.

"Hyvä, hän näyttelee osansa hyvin", ajatteli Joseph, malttamatta tyytyväisyydellä hieroa käsiään.

"Niin, teidän kunnia-arvoisuutenne", virkkoi Kaarle XII, joka myös näytti hyvin tyytyväiseltä, kun oli vihdoinkin saanut kaipaamansa vastustajan käsiinsä, "nouskaa nyt kauniisti hevosen selkään, sitte lähdemme".

Sen jälkeen antoi hän eräälle ratsumiehelle merkin tuoda esiin riihattoman hevosen, joka tanssi viheriällä linnanpihan ruohomatolla. Mutta ennenkun ratsumies ehti puolitiehen, putosi loistava kardinaalivaippa maahan ja siinä seisoi nyt Eleonora hämilleen joutuneen Kaarle kuninkaan edessä vuoroin kalveten, vuoroin punastuen.

"Mitä onnetonta pilaa tämä on!" virkkoi kuningas viimein ja heitti Anders Kaskiin säihkyvän silmäyksen. "Tuo tänne heti kardinaali Primaksen!"