Part 4

Hämillään katselivat palvelijat toisiaan ja esimiestään. Tämä alkoi jälleen vapista joka jäsenestään, sillä hän odotti isännän uudistunutta vihanpurkausta. Mutta tällä kertaa ei siitä, kumma kyllä, tullut mitään. Häpeissään kuin juuri vedestä ylösvedetty kiukkuinen koira astui hän alas hevosen selästä ja virkkoi tavallista lempeämmällä äänellä: "Sulkekaa portti niin kauaksi!" Eräs palvelijoista totteli käskyä sillä onnettomalla seurauksella, että se meni lukkoon. Kauhusta kalvennut palvelija varoi kuitenkin puhumasta asiasta mitään. Hän rauhottui kuitenkin ajatellessaan, että löytyi porttiin sopiva avain.

Samaan aikaan tapahtuivat puolalaisten onnettomuudet tammiportin luona. Raivoissaan juoksi kardinaali niin nopeaan kuin hänen ikänsä sen salli ympäri linnanpihaa löytääkseen hevosille toisen ulospääsytien. Turhan etsiskelyn jälkeen kääntyi hän vihdoin mainitun takaportin luo, jota eivät palvelijat olleet uskaltaneet jättää, niin mielellään kuin he sen olisivatkin halunneet tehdä.

"Meidän täytyy paeta ilman hevosia", huusi kardinaali kuparinvärisenä naamaltaan, "avatkaa heti portti!"

Nyt vetäytyi palvelija, joka portin oli sulkenut, varovaisesti toveriensa taakse. Esimies, joka ei mitään pahaa aavistanut, riensi sen sijaan täyttämään kardinaalin ankaraa käskyä.

Mutta hänen kaikista ponnistuksistaan huolimatta ei portti auennut. Kärsimättömänä syöksyi kardinaali itse esiin, mutta hänenkin ponnistelujensa tulos oli sama. Portti oli ja pysyi kiinni.

Hänen kunnia-arvoisuutensa kardinaali kävi muutamiksi sekunneiksi kuolonkalpeaksi kasvoiltaan. Koko hänen ruumiinsa vapisi kiukusta. Sen jälkeen levisi hehkuva puna hänen kasvoilleen ja hirveästi ärjyen, joka pikemmin tuntui villieläimen kuin ihmisen ääneltä, syöksyi hän palvelijain esimiehen kimppuun.

"Nyt minä ymmärrän juonesi, lurjus!" huusi hän. "Käsitän krokotiilinkyyneleesi..."

Hän ei lausunut lausetta loppuun. Käyrä sapeli vinkui niin onnettomuutta ennustavana ilmassa, ja kun onneton esimies ojensi kätensä suojellakseen itseään, tulivat hänen molemmat kätensä poikkihakatuiksi. Surkeasti ähkien vaipui hän maahan ja meni tajuttomaksi.

Tämä tapahtui takaportin luona samaan aikaan kun Kaarle XII ja ruhtinas Sergo ottelivat. Heti tämän jälkeen oli kardinaali ruotsalaisten vallassa.

Hänet vietiin sisälle linnaan, ja kun hän kohtasi kuningas Kaarlen, levisi jälleen hehkuva puna hänen kasvoilleen.

"Äh", virkkoi kuningas, tarkastaen mielenkiinnolla vankiaan. "En voinut aavistaakaan, että näin pian olisimme kohdanneet toisemme. Tämä on kohtalon oikku!"

Nämä sanat lausui kuningas hieman ivallisella äänellä. Kun ei kardinaali mitään vastannut, jatkoi kuningas:

"Entä kuningas August, oletteko hänet hiljakkoin tavannut?"

"En, teidän majesteettinne", vastasi kardinaali Primas matalalla äänellä.

"Te ette ehkä tiedä, missä hän on".

"En!"

"Merkillistä", virkkoi Kaarle kuningas ihmetellen. "Niinmuodoin on minulla paremmat tiedot hänestä".

"Vai niin!" lausui kardinaali pitkäveteisesti. Hän ei kuitenkaan tullut lausuneeksi, missä kuningas August löytyi. Kuningas Kaarle sen sijaan vastasi:

"Kahdeksan päivää sitte oli hän Krakaussa ja on kait vieläkin siellä".

Kardinaali vaikeni. Viimein hän kuitenkin virkkoi:

"Millaiseksi aikoo teidän majesteettinne määrätä minun kohtaloni?"

Nyt oli kuninkaan vuoro vaijeta. Hän tuumi pitkän ajan. Vihdoin hän sanoi:

"Kohtalonne riippuu teistä itsestänne!"

"Minusta itsestäni!"

"Niin".

"Minä en ymmärrä teidän majesteettianne".

Kaarle XII teki kärsimättömyyttä osottavan liikkeen.

"Te kyllä ymmärrätte minua, vaikka ette ole ymmärtävinänne".

"Ei, minä vakuutan teidän majesteettinne että..."

"Vai niin", keskeytti kuningas vielä suuremmalla kärsimättömyydellä. "Te tiedätte, että minä haluan teidän välitystänne keskusteluissa kuningas Augustin kanssa. Tähän asti olette kieltäytynyt. Nyt sanon teille, ettette te pääse täältä ennenkun olette täyttänyt tahtoni".

Kardinaali vei molemmat kätensä silmilleen. Huomasi selvästi, että kuninkaan sanat tuottivat hänelle tuskaa. Viimein hän sanoi:

"Arvaan että on kysymyksessä Puolan kruunusta luopuminen, jota teidän majesteettinne vaatii".

"Olette arvannut oikein".

"Kuningas August ei koskaan suostu siihen", vastasi kardinaali.

"Hänen täytyy", oli Kaarle kuninkaan selvä ja varma vastaus.

"Ei ennen kuin hän tulee siihen pakotetuksi".

"Minä pakotan hänet".

Tämä kardinaali Primakselle niin epämieluinen keskustelu keskeytyi sen kautta että Kaarle kuningas käski ohimenevän Anders Kaskin ottaa hoiviinsa tämän kallisarvoisen vangin. Nyt jätti kardinaali Primas pääportaat, missä keskustelu Kaarle kuninkaan kanssa oli tapahtunut. Kun hän oli niin pitkällä, ettei kuningas voinut kuulla hänen sanojaan, mutisi hän itsekseen:

"Oleppa varuillasi. _Nyt_ sinä kyllä olet voittaja, mutta osat voivat vaihtua ennenkun aavistatkaan. Se on kuitenkin varma, ettei Stanislaus Leczinski koskaan tule pitemmälti kantamaan Puolan kruunua, vaikka voisitkin sen hänen päähänsä asettaa".

8.

Rajzacin linnan vallotusta seurannut päivä läheni loppuaan. Se oli aluksi ollut kaikkea muuta vaan ei kaunis.

Illan tullen puhdisti raitis koillistuuli taivaankannen pilvistä, ja auringon lämpimät säteet kohtasivat niitä miljoonia sadepisaroita, jotka kimaltelivat puiden lehdissä. Ilta muodostui samassa määrin kauniiksi kuin aamu oli ollut ruma.

Päivällä sateen rajuimmin riehuessa oli linnassa tapahtunut tärkeä juttu. Kardinaali oli nimittäin koettanut päästä vapauteen. Koska hänen vankeutensa ei ollut kaikkein ankarinta laadultaan, oli hän saanut oikeuden kunniasanaansa vastaan vapaasti liikkua linnassa. Mutta pakotettua kunniasanaa ei hän katsonut olevansa velvollinen noudattamaan, jonkatähden hän, kun Anders Kaski hetkiseksi heitti katseensa pois hänen pyhyydestään, hiipi takaportille, jonka ruotsalaiset vanginvartijat olivat rikkoneet. Onneksi huomasi kuningas itse pakolaisen ja tarttui tätä kursailematta niskasta kiinni.

"Sillä tapaako te pidätte antamanne kunniasanan", jyrisi Kaarle XII.

Joutuessaan itse teossa kiinni, kävi kardinaali Primas aluksi hämilleen. Mutta hän sai pian takaisin mielenmalttinsa ja vastasi röyhkeästi katsoen kuningasta silmiin:

"Lupausta, jonka on pakotettu antamaan, ei ole velvollinen pitämään".

"Niin, minä tiedän, että tämä on sopusoinnussa jesuiittojen oppien kanssa", vastasi Kaarle XII samalla kun hänen rehelliset kasvonsa ilmaisivat syvintä halveksumista, "mutta ajattelin kuitenkin, että Puolan uskonnon ylin valvoja pitäisi parempaa huolta arvostaan eikä rikkoisi antamaansa kunniasanaa".

"Minä toistan äskeiset sanani", vastasi Primas vähemmin röyhkeällä äänellä. "Maan vihollisia vastaan eivät mitkään arvelemiset voi tulla kysymykseen".

"Hyvä, otetaanpa sitte sanoistanne vaari", vastasi kuningas kylmästi ja näköjään täysin rauhallisena, vaikka kiukku kiehui hänen sisässään, sillä hän ei tiennyt mitään halveksuttavampaa kuin kavaluus ja petos. "Tästä hetkestä teitä todellakin kohdellaan kuten vankia. Mutta mitään muuta ei teiltä pidä puuttua kuin vapaus".

Anders Kaski, joka samassa hikisenä ja ähisten lähestyi, sai ankarat nuhteet sekä määräyksen viedä hämmästyneen ja itsekseen kiroilevan kardinaalin erääseen pohjakerroksessa sijaitsevaan huoneeseen. Kuningas itse seurasi jonkun matkan päässä ja otti haltuunsa huoneen avaimen, selittäen itse ryhtyvänsä kardinaalin vanginvartijaksi, kun ei hän enää voinut luottaa väkeensä.

Nämä epäsuorat nuhteet koskivat kipeästi Anders Kaskiin. Kuningas keskeytti kuitenkin hänen anteeksipyyntönsä ankaralla määräyksellä että Kaskin oli heti järjestettävä niin että joukot olisivat kahden päivän kuluttua valmiit paluumarssiin. Niin kauaksi halusi Kaarle XII vielä jäädä Rajzaciin, jolla välin hänen taisteluista ja matkoista uupunut armeijansa saisi levätä ja koota voimia vastaisten verileikkien varalle.

Kun vänrikki oli poistunut, kuunteli kuningas hetkisen kardinaalin vankihuoneen oven takana. Sisältä ei kuulunut pienintäkään ääntä.

"Oli hyvä, että hän koetti paeta niin että sain paremman aiheen panna hänet lukkojen taakse", mutisi kuningas itsekseen. "Nyt on minulla Puolan vaikutusvaltaisin mies häkissä. Toivoakseni tämä jossain määrin vaikuttaa kenraali Trampeen, johon kuningas August sokeasti luottaa. Edullisinta olisi, että suunnitelmani voisivat mennä täytäntöön ennenkun tsaari Pietari ehtii koota aivan ylivoimaisen armeijan. Mutta", lopetti hän itseään lohduttaen, "minä taistelen oikean asian puolesta, tahdon rangaista kavaluuden, ja silloin kyllä korkeampi valta on minun puolellani".

Näin sanoen meni hän hiljalleen pitkän käytävän läpi, jonka keskikohdalla sijaitsi kardinaalin vankeushuone, ja meni linnanpihalle, jossa hän hetkisen tarkkaan tutki linnan paikkoja.

Hän oli tuskin ehtinyt jättää käytävää, kun solakka naisolento riensi ulos vankilan oven luona löytyvästä syvästä sopukasta. Se oli Eleonora. Sanotun oven ulkopuolella pysähtyi hän muutamiksi minuuteiksi ja kuunteli tarkkaavasti, jonka jälkeen hän riensi ylös leveitä rappuja ja ohjasi askeleensa suoraan leskiruhtinattaren rukoushuoneeseen, missä toivoi tapaavansa iso-äitinsä.

Hän ei pettynytkään tässä oletuksessaan.

Avonaisen akkunan ääressä, josta leppoisa tuuli virtasi sisään, seisoi leskiruhtinatar Martha Sobieski ja katsoi miettivästi yli sammaltuneen vallin. Hänen katseensa harhaili kauan ympäri kaikille tahoille, kunnes se lopulta kiintyi kahteen ratsumieheen, jotka huvittelivat itseään eräänlaisella pelillä. He olivat kovaäänisiä ja nauroivat usein sydämellisesti toistensa pienille onnettomuuksille.

Syvä huokaus kohousi Martha-rouvan rinnasta, nähdessään isänmaansa vihollisten niin suruttomasti pitävän hauskaa sen linnan valleilla, jota hän niin monet kerrat oli rukoillut Jumalan ja pyhän neitsyeen suojelemaan valloittajan käsistä. Hänen vielä niin kauniilla ja jaloilla kasvoillaan oli niin surullinen ilme, että varpaillaan sisään astuva Eleonora hämmästyneenä pysähtyi ovelle. Hän ei uskaltanut mennä pitemmälle peläten häiritsevänsä vanhaa iso-äitiä hänen surussaan.

Kun leskiruhtinatar vihdoin oli tarpeeksi tarkastanut ympäristöä, meni hän laahustavin askelin rukouspallin luo ja laskeutui polvilleen. Hän ei kuitenkaan ollut ehtinyt kauan rukoilla, kun hän äkkiä hätkähti ja katsoi taakseen ankarin silmäyksin. Pojantyttären paksun silkkileningin kahina oli keskeyttänyt hänet hartauden toimituksessaan.

"Hyvä, rakas iso-äiti", virkkoi nuori tyttö syöksyen esiin, ... antakaa anteeksi käytökseni, joka..."

"Minä en ole tahtonut oikein tuntea sinua enää", keskeytti iso-äiti ankarana, sillä hänen kävi vielä sapelleen Eleonoran käytös ruhtinas Sergoa vastaan. Martha rouvalla oli sama vika kuin useammilla vanhemmilla ihmisillä on, että hän nimittäin hyvin mielellään käytti hyväkseen jokaista tilaisuutta saadakseen marista. Toisinaan tunsi hän ikäänkuin vastustamatonta tarvetta saada purkaa ulos harminsa. Jos hänen tunteenpurkaustensa esine oli kyllin viisas mukautumaan kohtaloonsa, niin tuli hän jälleen hyvälle päälle ja kaikki oli pian unohdettu.

Tämä marisemiskuume vaivasi häntä nyt kun Eleonora astui sisään, ja pian hän täydellä vauhdilla ylisti ruhtinas Sergo Panitzkyn rakastettavaa luonnetta, hänen syntyperäänsä ja rikkauttaan, joiden kautta Eleonora ilman epäilyä saavuttaisi mitä kadehdittavimman aseman Puolan naisten joukossa. Samalla sai Eleonora ankarat nuhteet sen johdosta että hän osotti niin suurta välinpitämättömyyttä sitä miestä kohtaan, jonka hänen vanhempansa iso-äidin erikoisten suositusten perusteella olivat hänelle määränneet. Sanat tulvivat virtanaan Martha rouvan huulilta.

Kun Eleonora pitemmän aikaa oli kuunnellut tätä sanatulvaa, joka pikemmin lisääntyi kuin väheni, sanoi hän, kun leskiruhtinatar tuli maininneeksi veljensä nimen:

"Kardinaali parka, hän istuu lukkojen ja telkien takana".

Jos salama olisi äkkiä lyönyt leskiruhtinattaren jalkojen eteen, ei hän olisi niin kovin kauhistunut kuin kuullessaan nämä sanat pojantyttärensä huulilta. Hänen innokkaasta puhelemisesta melkein tulipunaiset kasvonsa kävivät äkkiä niin liidunvalkeiksi, että nuori tyttö kauhistuneena juoksi esiin huudahtaen:

"Hyvä Jumala, onko iso-äiti sairas?"

Vanhus oli vaipunut lepotuoliin ja kätki kasvot käsiinsä. Syvät huokaukset nousivat hänen rinnastaan; hän oli vähällä tukehtua ja veti tuon tuostakin syvään henkeään. Vihdoin hän vaivoin sai kysytyksi:

"Kuulin varmaankin väärin, että muka kardinaali on lukkojen ja telkien takana?"

Vanhus nimittäin ei tiennyt muuta kuin että veli oli päässyt pois linnasta ennenkun se vallotettiin.

"Ei, iso-äiti kyllä kuuli oikein", vastasi Eleonora matalalla äänellä.

Muutaman minuutin kuluttua lausui leskiruhtinatar:

"Kuinka olet sen saanut tietää?"

"Näin itse, kun hänet teljettiin siniseen huoneeseen. Ruotsin kuningas itse on hänen vanginvartijansa".

"Mahdotonta", lausui vanhus. "Tuon sinä olet uneksinut".

"Ei, iso-äiti, minä en ole sitä uneksinut".

"Pyhän Jumalan äiti", huudahti Martha rouva aivan suunniltaan levottomuudesta ja murheesta, "veljeni vihollisten käsissä! Silloin varmaankin Puolan loppu lähenee, koska hän nykyisin on ainoa, jolla on voimaa ja kykyä pitää kansamme koossa. Oi, Jumala, eivätkö koettelemukset vielä ole lopussa. Onko se sinun tahtosi, että Puolan on taistelussa sorruttava?"

Kun hän oli hetkisen istunut pää rintaa vasten vaipuneena, virkkoi hän toivehikkaalla äänellä:

"Jos sentään ruhtinas Sergo olisi täällä sinun tilallasi. Hän on kuitenkin mies".

Oli vaarallista kertoa leskiruhtinattarelle ruhtinas Sergon onnettomasta kohtalosta. Eleonora ei kuitenkaan enää voinut vaijeta, vaan kertoi ruhtinaan kamppailusta Kaarle kuninkaan kanssa porttikäytävässä.

"Kuka sellaista sinulle on kertonut", virkkoi Martha rouva, jota tämä uusi onnettomuus koski vielä kipeämmin.

"Joseph".

Seurasi pitkä ja kiusallinen hiljaisuus, jota ainoastaan kellon naksutus häiritsi. Eleonora oli hiljaa hiipinyt akkunan luo, minkä ääressä iso-äiti muutama minuutti takaperin oli seisonut. Kauan ei hän siinä kuitenkaan ollut tarkastanut auringonlaskua, kun uusi ajatus äkkiä lensi hänen aivoihinsa. Kiireesti riensi hän leskiruhtinattaren luo, joka edelleen istui lepotuolissa kädet ristissä rinnan päällä.

"Iso-äiti", virkkoi Eleonora laskeutuen polvilleen vanhuksen eteen, samalla kun hän nosti kirkkaat, loistavat silmänsä tätä kohden, "älä nyt ole pahoillasi! Minä olen keksinyt keinon, miten vanki vapautetaan".

Nuoren tytön täytyi kerrata nämä sanat, ennenkun leskiruhtinatar käsitti, mistä oli kysymys.

"Miten, miten", huudahti hän viimein innokkaasti. "Mikä keino se on?"

"Löytyyhän siniseen huoneeseen kaksi avainta?"

"Kyllä, mutta ... mutta..."

"Iso-äiti ei vielä ymmärrä, mitä minä tarkotan".

"Ei, minä en tosiaan ymmärrä, lapseni", vastasi rouva huomattavasti lempeämmällä äänellä.

"Anna minun toimia", pyysi Eleonora, "ja kaikki käy hyvin. Anna minun myös itse määrätä toimintatapani ja iso-äiti voi olla vakuutettu siitä, että minä vedän huulesta vanginvartijaa, niin kuninkaallinen henkilö kuin hän onkin".

Heikko hymy somisti Martha rouvan huulia. Hän tahtoi myös mielellään uskoa pojantyttären sanoja, jonka tähden tyytyväisyys kuvastui hänen kasvoillaan.

"Miksi kysyit, jos siniseen huoneeseen löytyy kaksi avainta", virkkoi hän hetkisen mietittyään.

"Sentähden, että minä tarvitsen toista avainta".

"No, kuka sitte tarvitsee toista?"

"Se on jo vanginvartijan hallussa".

"Onko Joseph ollut niin varomaton, että hän on antanut avaimen olla lukossa", virkkoi Martha rouva pudistaen päätään, "siinä tapauksessa..."

"Joseph on viaton", keskeytti Eleonora. "Tuskin olivat ruotsalaiset onnistuneet valtaamaan linnan, kun kuningas vaati häneltä kaikki avaimet, uhaten panna hänet muuten sellaiseen paikkaan, jossa ei aurinko eikä kuu loista. Hän kyllä pani vastaan, selittäen, että avaimet olivat linnan hallitsijattaren, mutta mikään ei auttanut, kuningas käski väkensä ottamaan avaimet väkivallalla. Silloin Joseph mieluummin jätti avaimet kuin antoi itseään pahoinpidellä, niin että hän on viaton".

Leskiruhtinatar veti helpotuksen huokauksen, kun hän sai tietää että hänen kunnioittamansa vanha uskollinen palvelija oli viaton. Kun hänen silmäyksensä muutaman minuutin ajan oli harhaillut ympäri huonetta, kiintyi se vihdoin pieneen, hienosti valmistettuun kultalaatikkoon.

"Tuossa on avain", sanoi hän osottaen laatikkoa. "Kunhan vain voisin aavistaa, mitä sinä sillä teet. Se käy yli ymmärrykseni".

Sen sijaan, että olisi vastannut, otti Eleonora mahdollisimman salaperäisen muodon päälleen. Sitte hän iloisesti nyökkäsi vanhalle iso-äidille ja jätti huoneen.

Eleonoran poistuttua pani leskiruhtinatar Martha Sobieski kädet ristiin rinnalleen ja lausui kuiskaten, rukousnauhan nopeasti juostessa käsien välitse:

"Sinä, joka kaikki johdat parhain päin, salli meidän myös vapautua näistä anastajista, jotka upottavat kauniin Puolan verivirtoihin ja ajavat sen pojat kuin villipedot metsiin. Vapauta myös veliraukkani, sillä hän on ainoa, joka näissä huolestuttavissa olosuhteissa voi kansassa ylläpitää rohkeutta, sittekun kuningas August on jättänyt meidät pulaan ja sen sijaan huvittelee perintömaassaan Saksenissa. Kuule rukoukseni, pyhä neitsyt. Amen".

Vanhus oli tuskin ehtinyt lausumaan viimeiset sanat, kun oven ulkopuolelta kuului melua. Ensin kuului kiireisiä askeleita, sen jälkeen sanakiistaa, joka kävi yhä kiivaammaksi. Sanakiista päättyi korvapuustiin, jota seurasi valitushuuto. Samassa nykäistiin ovi auki ja Anders Kaskin karkeatekoinen vartalo ilmestyi oven aukkoon. Kun hän ei heti huomannut lepotuoliin lyykistynyttä vanhusta, alkoi hän uteliaana katsella ympärilleen. Rukoushuoneessa vallitseva komeus saattoi hänet aivan ymmälle, ja kun hän muutaman sekunnin oli siinä töllistellyt, pääsi hänen hämmästyksestä väräjäviltä huuliltaan:

"Peijakkaan hienoa. Tuskinpa kuninkaamme koti on hienompi".

Lepotuolista kuului heikko huudahdus, joka saattoi Anders Kaskin kääntämään katseensa sinnepäin. Kun hän hetkisen oli tarkastanut kauhusta kalmankalpeata leskiruhtinatarta, joka tajuissaan pysyäkseen taukoamatta haisteli pientä pulloa, ajatteli hän itsekseen:

"Tuo vanha marakatti se varmaankin on".

Ääneen hän lausui:

"Onko se ruhtinatar So ... Sob ... Sobi ... ei, enpä totta totisesti muistakaan tuota mutkikasta nimeä. No, samapa se, onko se hän, joka omistaa tämän linnan?"

Leskiruhtinatar, jonka pelko oli hieman hälvennyt nähdessään ruotsalaisen jäävän seisomaan oven viereen, vastasi kysymykseen tuskin huomattavalla nyökäyksellä. Tällaista vastaustapaa ei suora ja teeskentelemätön Kaski ymmärtänyt.

"Hän on varmaankin kuuro", ajatteli Kaski. "No, saammepa nähdä".

Sen jälkeen huusi hän koko mahtavan äänensä voimalla:

"Onko se..."

Pitemmälle hän ei ehtinyt, sillä vanhuksen huulilta päässyt kirkaisu keskeytti hänet. Martha Sobieskin korvat menivät lukkoon, kun Kaskin mahtava basso-ääni niihin koski.

"Pyhä neitsyt, hän tahtoo tappaa minut", kirkui Martha rouva kauhuissaan ja syöksyi ylös tuolilta, "Katsokaa, tässä", jatkoi hän kahmaten käsiinsä muutamia pöydällä löytyviä kallisarvoisia koristeita, jotka heitti vänrikin jalkoihin, "ottakaa nämä, mutta säästäkää henkeni!"

Anders Kaski tuijotti nyt Martha rouvaan vielä enemmän kummissaan kuin astuessaan sisään rukoiluhuoneeseen. Hänen kasvonilmeistään päättäen ei hän oikein näkynyt ymmärtävän vanhuksen tarkotusta. Mutta silloin sattui hänen katseensa lattialla makaaviin koristeihin ja nyt hän käsitti niiden loukkaavan tarkotuksen. Hänen sekä iloinen että ihmettelevä naamansa synkistyi, jalka kohousi ja sen painostuksesta lensivät koristeet ympäri lattiaa.

"Minä en ole mikään ryöväri vaan kunniallinen sotilas", lausui Kaski vihaisena ja suuntasi leskiruhtinattareen niin terävän silmäyksen, että tämä kauhistuneena ryömi nurkassa löytyvän rippituolin taakse. "Kaarle kuningas on lähettänyt minut sanomaan, että hän tahtoo puhua kanssanne. Kuulen hänen askeleensa tuolia ulkona".

Näin sanoen katosi Anders Kaski. Käytävässä hän kohtasi Kaarle kuninkaan ja kertoi tälle, millaisen häväistyksen alaiseksi hän oli joutunut.

Kuningas, joka sattui olemaan erittäin hyvällä tuulella, kun hän juuri oli saanut tietää että kenraalimajuri Stuart oli lähellä olevassa kylässä lyönyt Paykullin jälkijoukot ja ottanut paljo vankeja, vastasi:

"Sinun täytyy antaa anteeksi tälle hienolle naiselle, rakas Kaski, sillä hän ei ole koskaan nähnyt niin roimia miehiä kuin sinä ja muut henkivartijani ovat. Oli kuitenkin hyvä, ettet ottanut vastaan koristeita".

Sitte jatkoi Kaarle XII matkaansa rukoiluhuonetta kohti. Anders Kaski ei kuitenkaan voinut niin helposti sulattaa häntä vastaan tehtyä loukkausta, sillä pitkän aikaa jälkeenpäin hän suuttui kuullessaan mainittavan Rajzacin linnan nimen.

Tieto Ruotsin kuninkaan saapumisesta teki leskiruhtinattaren jälleen virkeämmäksi. Kun hän mahdollisimman tarkkaan oli poistanut mielenliikutuksen jättämät jälet, suoristi hän vartalonsa näyttääkseen arvokkaalta ruotsalaisen sankarin edessä, jonka nimi Narvan taistelun jälkeen kaikui kautta Europan. Martha rouva ei ollut koskaan nähnyt Kaarle kuningasta eikä edes hänen muotokuvaansakaan. Hän oli sentähden hyvin utelias näkemään, millaiselta tsaari Pietarin kuuluisa voittaja näyttäisi. Huhu oli tietänyt kertoa Ruotsin kuninkaan olevan töykeän naisia kohtaan, jonkatähden leskiruhtinattaren päässä pyöri ajatus: "Hän mahtaa olla hyvin ruma". Mutta kuinka suureksi kävikään hänen kummastuksensa, kun seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi hänen edessään solakka ja sopusuhtainen henkilö, jonka koko olemus nuoruudesta huolimatta puhui miesmäisyydestä. Martha rouva, joka puolalaisten kuninkaiden loistavissa ja kevyeissä hoveissa silmäyksillään oli saattanut monen jalosukuisen pään pyörälle ja saanut lukea myös kuningas Augustin ihailijoittensa joukkoon, ei voinut kestää Kaarle kuninkaan vaaleansinisistä silmistä lähtenyttä silmäystä. Niinkuin nämä silmät nyt olivat sekä lempeydellä että vakavuudella kiinnitetyt leskiruhtinattareen, täytyi tämän luoda katseensa maahan. Ja kun Martha rouva melkein vasten tahtoaan teki kunnioittavan ja syvän kumarruksen, tunsi hän itsessään, että hänen edessään nyt oli yksi ihmiskunnan suurimmista sankareista. Ylpeä ylimielisyys oli poissa, näinä hetkinä tunsi hän vain olevansa voitettu, joka oli tietoinen siitä, että hänen kohtalonsa riippui hänen edessään seisovasta Ruotsin kuninkaasta.

9.

Tuskin ehdittyään käytävään pysähtyi hän ja painoi vasemman käden sydäntään vastaan.

"Se on rohkea yritys, joka helposti voi käydä tuhoisaksi sekä minulle itselleni että ystävälleni kardinaalille", ajatteli hän. "Kuinka minun on tehtävä? Kenelle uskallan uskoa salaisuuteni? Niin, nyt tiedän", jatkoi Eleonora, kulkien hitain askelin pitkin käytävää, "Joseph on uskollinen ja viekas. Hän kyllä auttaa minua".

Tultuaan linnanpihalle, missä ruotsalaiset sotilaat kunnioittavasti tekivät tietä tälle kauniille tytölle, huomasi hän Josephin seisovan puhelemassa erään ruotsalaisen kanssa. Eleonora antoi hänelle merkitsevän silmäyksen ja riensi huoneisiinsa. Hetkisen kuluttua kuului hiljainen naputus sisimmän kamarin tapettiovella.

"Se on hän", ajatteli Eleonora ja riensi nopein askelin avaamaan ovea.

"Puh, puh", äänteli vanha palvelija ja pyyhki hikeä otsaltaan, "minä en tahtonut millään tavalla päästä tuosta ruotsalaisesta, joka kaikin mokomin tahtoi värvätä minut. Ja mitä hän puhui kuninkaastaan! Hänen kertomuksiensa mukaan ei Kaarle XII olisi enempää eikä vähempää kuin Jumala, vaikka hän minun mielestäni on aivan tavallisen ihmisen näköinen. Varma on, ettei häntä ulkonäön suhteen voi verrata Ladislas Leczinskiin".

Kuullessaan mainittavan rakastettunsa nimen, levisi kaunis puna Eleonoran kauniille kasvoille, rinnasta kohousi heikko kaipauksen huokaus ja lämmin ajatus lensi näinä minuutteina hänen luokseen, joka ehkä paraillaan taisteli isänmaan kunnian ja vapauden puolesta muilla seuduilla.