Part 3

"Hm", mumisi Anders Kaski itsekseen, melkoisen nolona, "kuinkahan monta siellä on?" Hän kuunteli. "Vain yksi, ei, nyt tulee toinen lisää! Ah, hän meni nyt! Niin, siis vain yksi!"

Kyyristyneessä asennossaan hän hankki, niin hyvin kuin taisi, yleiskatsauksen vallin karheasta sivusta. Muuri ei ollut tässä kohtaa aivan niin jyrkkä kuin muualla. Sieltä täältä pisti esiin terävä kivi, ja noin sylen päässä vänrikin pään yläpuolella oli kaksi takiaista saanut jalansijan. Ne olivat aika suuria, ja Anders toivoi siksi lujasti, että ne olisivat hänelle hyödyksi siinä uskaliaassa yrityksessä, joka hänellä oli mielessä.

Hitaasti ja pitämättä pienintäkään ääntä, sillä se olisi ehdottomasti kuultu rauhallisessa yössä, kohottautui vänrikki muuria vasten ja haparoi käsillään ylöspäin. Ensimmäinen kivi, johon hän aikoi tarttua, oli tuskin paria tuumaa ylöspäin ojennettujen sormiensa yllä.

"Pahus!" mumisi hän itsekseen, ja hänen kasvonsa synkistyivät, mitä ei ollut tapahtunut pitkään aikaan. "Mitä nyt tulee tehdä?"

Tottuneena toimimaan ripeästi, ei hän kauankaan tuumaillut. Hyppy vain ja jänteiset sormet ympäröivät voimakkaasti pienen ulottuman. Siinä nyt riippui Anders Kaski jalat pari tuumaa maasta voimatta saada niille sijaa, vaikka kuinkakin hän sitä tunnusteli. Liian kovaa hän ei uskaltanut raapia muuria vasten, sillä tällöin olisi vahti saanut varoituksen. Vähitellen heikkeni voima sormista ja pikku hiljaa alkoivat ne suoristua. Vänrikki oli vähällä tulla epätoivoon, eikä puuttunut paljon, ettei oikea mehevä soturimanaus päässyt hänen huuliltaan. Mutta kun hätä on suurin, on myös apu lähinnä, sanotaan, ja tämän sai myös Anders Kaski kokea. Tunnusteltuaan kauan jaloillaan, tapasi hän vihdoin pienen syvennyksen. Kuin hukkuva, joka tuskallisen halukkaasti tarttuu ohi kelluvaan oljenkorteen, yhtä ahnaasti painoi vänrikki jalkansa pieneen koloon. Onni oli hänelle suosiollinen, hän sai siinä melko hyvän jalansijan.

Mutta miten hän ylös kiivetessään voisi viedä mukanaan aseet, erityisesti pitkän ja vaikeasti käsiteltävän keihään? Tämä oli arvoitus, jota Anders Kaski, huolimatta kekseliäisyydestään, turhaan yritti ratkaista. Ylös kiivetessään hän tarvitsi luonnollisesti molempia käsiään, ja hampaiden välissä ei hän voinut peistä kantaa. Hänen pohtiessaan tätä, kuului nopeita askeleita ja kovia ääniä ylhäältä vallilta. Anders luuli tulleensa keksityksi ja veti varovasti esiin kaksoispistoolin, samalla kun hän painautui muuria vasten niin paljon kuin vain voi.

Hän oli kuitenkin onneksi erehtynyt. Puolalaisten huomio oli sen sijaan kohdistunut ruotsalaisiin ratsastajiin, jotka hiiviskelivät metsän keskellä. Äänet ja huudot kävivät kovemmiksi, ja hälinän kestäessä pamahti pari laukausta suoraan Kaskin pään yläpuolella. Tästä ei kuitenkaan johtunut hänen kokemansa pelästys, vaan siitä, että hänen yläpuolellaan olevasta halkeamasta syöksyi alas joukko kiviä ja soraa osuen häntä suoraan kasvoihin, jotta hänen oli erittäin vaikeata vasemmalla kädellään suojella silmiään.

Mutta pelästys kävi vielä suuremmaksi, kun metsässä olevat sotilaat myöskin alkoivat ampua ja kuulat vinkuivat hänen korviensa ympärillä. Yksi kuula porautui kaiken lisäksi muuriin hänen päänsä ja terävään kulmaan ylös ojennetun oikean käsivartensa väliin. Nyt loppui Kaskin kärsivällisyys.

"Piru viekään ne vietävän ... phyi ... phyi", keskeytti hän itse vuodatuksensa, kun sai suunsa täyteen irtonaista muurilaastia. "Puh ... puh; pahus ja suokoon, etteivät he näkisi minua, minä annan..."

Näin sanoessaan irtosi hänen otteensa ja hän putosi suoraan alas pensaaseen, jossa hän repi rikki kätensä, kasvonsa ja vaatteensa. Mutta tästä onnettomuudesta tulikin hänen onnensa, sillä metsästä tuleva ammuskelu yltyi yhä vaan. Pensas suojasi häntä toki melko hyvin. Jälkeenpäin näytti hän kuitenkin ylpeänä kahden kuulan jättämiä reikiä, toinen hatun lierissä ja toinen takin liepeessä.

Kiivas ammunta metsästä sai kuitenkin aikaan sen hyvän, että se vähitellen ajoi pois puolalaiset siitä osasta vallia, missä Anders makasi. Kun hän taas huomasi, että oli tullut hiljaista ja rauhallista kuten ennen, pisti hän päänsä esiin pensaasta ja katseli metsään päin.

"Ei elävää sieluakaan", mumisi hän. "Nytpä uskallan yrittää uudestaan."

Huolimatta saamistaan vaikeista naarmuista, riippui hän pian taas muurilla. Nyt hänen kävi kuitenkin paremmin eikä viipynyt kauan, ennenkuin hänen päänsä oli vallin korkeimman reunan tasalla.

"Täällä ei ole yhtään vihollista", ajatteli hän, tyytyväisenä siitä, että uhkayritys oli onnistunut. Otettuaan pistoolin hampaiden väliin, tarttui hän vielä lujemmin kiinni erääseen suippoon reunakiveen, ja jännitti reisien ja käsivarsien lihaksia heittäytyäkseen rohkeasti ylös vallille. Hetki oli jännittävä, mutta muuttui siksi vielä mitä suurimmassa määrin, kun samassa parrakkaat ja ivallisesti irvistelevät kasvot kohtasivat Kaskin katseita. Peitsi kohosi ja kuin viimeisenä kuolemaan valmistavana kuuluivat nämä sanat hämmästyneen vänrikin korvissa:

"Kuole, koira!"

* * * * *

Pietari Storm seurasi kaipauksen katsein poistuvaa Anders Kaskia. Hänellä ei nimittäin olisi ollut mitään sitä vastaan, että joko olisi saanut tehdä hänelle seuraa tai myöskin mennä yksin. Kaarle XII:n soturit olivat sellaisia: kuningas oli heidän kaikkensa, rakkaammat kuin vanhemmat, puoliso ja lapset. Sanat "kuningas ja isänmaa" eivät silloin olleet turha lauseparsi, niinkuin nyt useasti on asianlaita.

Kaarle kuningas loi myös katseensa urhoollisen vänrikin jälkeen, mutta hänen silmissään saattoi lukea syvää tyytymystä ja hän mutisi itsekseen:

"Hän kyllä onnistuu, ellei mitään mahdottomia esteitä ilmaannu".

Portin luo oli kokoontunut kymmenkunta puolalaista kiivaasti keskustelemaan, mitä olisi tehtävä. Toiset tahtoivat heti syöksyä portista ulos ja paljastetuin asein ajaa pois uhkarohkeat anastajat. Toiset sitävastoin, viisaimmat nimittäin, ja samalla, kuten tavallista, harvalukuisammat, äänestivät ajan voittamisen puolesta, jotapaitsi koetettaisiin saada sana Paykullille niin että saataisiin tältä apuväkeä. Eräs seurasta huomautti aivan oikein, ettei olisi niinkään vaikea puolustautua, koska ruotsalaisilla, ollen ratsujoukko, ei kaiken todennäköisyyden mukaan ollut kanuunoita mukanaan. Kuinka oikea tämä otaksuma olikaan, ei se kuitenkaan saavuttanut tarpeellista kannatusta, erittäinkin kun ruhtinas Sergo oli antanut äänensä muiden puolelle, jotka toivoivat pääsevänsä mies miestä vastaan taistelemaan. Nuori ruhtinas nimittäin hehkui taisteluhalusta ja tahtoi hinnasta mistä hyvänään päästä hyvään valoon Eleonoran silmissä. Ehkä Eleonoran käsitys hänestä silloin muuttuisi.

Sillä välin kun puolalaiset siten riitelivät keskenään ja tuhlasivat heille kallista aikaa, olivat ruotsalaiset lähestyneet Rajzacin linnaa ja olivat mikä minuutti tahansa valmiit rientämään uhkarohkean kuninkaansa avuksi.

Tammiporttia vastaan nojautuneina, joka ei vähintäkään välittänyt heidän ponnistuksistaan, neuvottelivat kuningas ja Pietari Storm paraillaan siitä, miten helpoimmin voisi päästä linnaan ja valloittaa se ennenkun puolalaiset ehtisivät tointua hämmästyksestään, kun melu sisäpuolella alkoi yhä lisääntyä.

"Mitä", ärjyi ruhtinas Sergo ja polki maata jalallaan, "oletteko sellaisia pelokkaita raukkoja, ettette uskalla avata porttia! Niitä on vain kolme, ja me olemme kymmenen vahvaa ja rohkeata miestä! Avatkaa heti, niin saatte nähdä, että ne juoksevat jalkansa poikki, kunhan vain näkevätkin meidät!"

Ruhtinaan silmät loistivat ylpeydestä lausuessaan nämä sanat, ja ivallinen piirre suun ympärillä kävi yhä selvemmäksi.

"Avatkaa!" ärjyi hän uudelleen, ärsyyntyneenä hänelle osotetusta tottelemattomuudesta.

Pari palvelijaa lähestyi porttia, jonka ulkopuolella Kaarle kuningas ja Pietari Storm henkeään pidätellen ja taisteluun valmiina odottivat sopivaa silmänräpäystä. Mutta vanhan Josephin silmistä lähtenyt ankara katse saattoi palvelijat pysähtymään puolitiessä.

"No", jatkoi Sergo Panitzky. "No-o!"

"Armollinen herra", virkkoi Joseph syvään kumartaen, "me annamme liian paljo alttiiksi, jos avaamme portin. Sitäpaitsi en usko että hallitsijattareni..."

Kun Sergo Panitzky ärsyyntyi vastustuksesta, unohti hän kaiken varovaisuuden. Hän tahtoi saada tahtonsa läpitse, maksoi mitä maksoi. Niin nytkin.

"Mene orja!" huusi hän raivoissaan. "Minä olen täällä päällikkönä ja vastaan ruhtinatar Sobieskin edessä taistelun tuloksesta. Oletko tullut hulluksi, koska asettaudut minua vastaan. Sinun paikkasi on sikojen luona, ja sinne sinut lähetänkin, jahka olemme ajaneet pois nuo ruotsalaiset roistot. Mene!"

Toiset palvelijat vetäytyivät taaksepäin ja muodostivat ympyrän ruhtinaan ja Josephin ympärille. Peläten vanhuksen menettävän henkensä, sillä ruhtinas Sergo oli kautta Puolan tunnettu siitä, ettei hän tällaisissa tilaisuuksissa antanut aseen liian kauan pysyä aloillaan, tarkastivat palvelijat vuoroin toisiaan vuoroin Josephia.

Ja mitä teki Joseph? Luottaen hallitsijattaren voimaan ja valtaan tämän kuumaverisen ruhtinaspojan yli, seisoi hän tämän edessä uhkaavassa asennossa, katsoen tätä terävästi silmiin. Ainoakaan lihas ei liikkunut hänen marmorivalkeissa kasvoissaan, mutta hänen sysimustissa silmissään näkyi ilme, joka oli kyllin selvä kenelle tahansa, ilme, jota ei ruhtinaskaan voinut väärin käsittää. Kun hän näin oli muutaman silmänräpäyksen ajan tarkastanut vastustajaansa, sanoi hän:

"Teillä on päällikkyys täällä, tehkää niinkuin tahdotte, mutta minä en koskaan salli kenenkään avata porttia. Meidän välillämme voi sitte hallitsijattareni tuomita, ja hänen tuomiotaan minä en pelkää".

Näin sanoen käänsi hän Sergo Panitzkylle selkänsä ja riensi nopein askelin pääportaita kohden.

Ruhtinaalla oli hyvä halu rangaista tätä rohkeata palvelijaa, ja hän riensi sentähden sapeli ojossa muutamia askeleita palvelijan jälessä, mutta samassa hän maltti itsensä ja kääntyi takasin.

"No niin", komensi hän, "olkaa nyt valmiina. Ellette voi ottaa ruotsalaisia elävinä, niin lyökää heidät, he eivät saa hengissä päästä täältä!"

Näin sanoen riensi hän portille ja muutamien kiivaiden sysäysten jälkeen putosi raskas ja karkeatekoinen puupuomi maahan. Ruhtinaan piti juuri tarttua kiinni porttiin, kun se samassa silmänräpäyksessä työnnettiin ulkoapäin auki. Vauhti, jolla se työnnettiin auki, oli niin suuri, että ruhtinas, joka oli ihan portin takana, horjahti taaksepäin seinää vastaan.

Ihmeekseen näkivät puolalaiset kahden olennon syöksyvän portinaukosta sisään, ja ennenkun he ehtivät tointua hämmästyksestään vinkuivat ruotsalaisten lyönnit heidän korvissaan. Neljäsosa otti heti jalat alleen, mutta loput jäivät jälille ja panivat kovan kovaa vastaan.

Kaarle kuningas ja Pietari Storm ymmärsivät kuitenkin niin voimakkaasti käyttää pamppujaan, että enempi puoli vastustajista pian kieri heidän jalkainsa juuressa.

Ruhtinas Sergo oli kuitenkin pian saanut takaisin mielenmalttinsa, jonka hän hetkiseksi menetti saatuaan portista töytäyksen. Ja kun hänen terävä silmänsä portin luomasta varjosta huolimatta havaitsi ainoastaan kaksi ruotsalaista, syöksyi hän esiin sapeli lyöntiin valmiina.

"Petturit, lurjukset, viheliäiset!" kirkui hän laimeasti taisteleville palvelijoille, "niinkö te puolustatte hallitsijatartanne, niinkö te pidätte sen lupauksen, jonka te annoitte kardinaalille, kun tämä teidät siunasi. Ettekö häpeä joutua häviöön taistelussa kahta vihollista vastaan!"

Nämä sanat vaikuttivat kuin sähköisku palvelijoihin. Mielettömästi kostoa huutaen syöksyivät vielä haavoittamattomiksi jääneet palvelijat jättiläismäisen Stormin kimppuun, joka nojautuneena lyhyen porttikäytävän erääseen kolkkaan puolusti itseään todellisella sankarimaisuudella. Saamistaan haavoista ei hän välittänyt, mutta eivät olleet hänen lyöntinsäkään tehottomia.

Kun palvelijat hyökkäsivät Pietari Stormin niskaan, sai Kaarle XII levätä muutaman sekunnin. Näitä sekunteja hyväkseen käyttäen vei hän pienen piilin huulilleen. Kimeä ääni tunkeutui korvia vihlovana taistelun aikaansaaman melun lävitse, ja sen kuulivat metsän läpi ratsastavat ruotsalaiset, jotka olivat olleet joka hetki valmiina rientämään apuun.

Ruhtinas Sergon tarkotus oli päästä taistelevien ja portin väliin, sulkea portti ja sillätavoin sulkea häikäilemättömät ruotsalaiset linnaan. Hän olisikin aikeessaan onnistunut, jos hän olisi ollut nopeampi liikkeissään.

Pietari Storm huomasi ensinnä aikeen ja hän huusi jyrisevällä äänellä:

"Suojelkaa porttia!"

Kaarle XII riensi esiin juuri kun ruhtinas oli onnistunut vetämään raskaan tammiportin puoliväliin kiinni. Kuninkaan pitkä pamppu teki kuitenkin lopun Sergo Panitzkyn hommista. Ylimykset seisoivat nyt vastatusten itse portin aukossa, viimemainittu ulompana. Samassa huomasi ruhtinas eteenpäin rientävän ratsastajajoukon. Kauhuissaan siitä ikävästä asemasta, johon hän huomasi joutuneensa, hyökkäsi ruhtinas kiivaasti Kaarle kuninkaan kimppuun, joka nyt oli täysin valmis torjumaan hyökkäyksen. Hyökkäys oli aluksi niin kiivas, että kuningas otti pari askelta taaksepäin, päästen siten samalla portin muodostamaan varjoon. Sergo Panitzky seisoi vielä ulkopuolella kirkkaassa kuun valossa.

Ruhtinas käytti asettaan kiivaasti, mutta hapuilevasti, kun taas Kaarle XII oli kylmä ja perusteellinen. Seurausta ei tarvinnutkaan kauan odottaa. Hyvin suunnatulla lyönnillä löi kuningas aseen ruhtinaan kädestä, syöksyi sen jälkeen tämän kimppuun, lyöden hänet voimakkaalla nyrkiniskulla maahan. Kaatuessaan löi ruhtinas päänsä portin pilariin, jolloin hän pyörtyi.

"Nyt meidän kait kuitenkin täytyy lähteä käpälämäkeen", puhisi Storm vieden kätensä otsalle, joka oli aivan verinen. "Noita perhanoita emme voi vastustaa, niitä on liian monta!"

Kaarle XII kuunteli tarkkaavasti. Hänen kasvonsa olivat aluksi synkät, mutta äkkiä ne kirkastuivat, kun paikalle rientävien ratsujen kavioiden kapse nyt kuului selvempänä.

"Ainoastaan pari minuuttia, urhea Storm!" huusi hän. "Apu on lähellä!"

"Kyllä, vaikka tuhansia tunteja, jos niin tarvitaan", huudahti Storm riemuiten. "Eläköön, nyt ne ovat täällä!"

"Niin, eläköön, voitto on meidän!" huudahti samassa eräs ääni sivulta, ja pitkin muurin sisäsivua työntäytyi esiin jättiläismäinen olento, vereen tahraantunut, mutta kuitenkin taisteluun valmis. Kaarle kuningas huudahti hämmästyksestä, mutta ei ehtinyt tekemään kysymystä, joka oli hänen huulillaan, sillä samassa syöksyivät ensimäiset ratsastajajoukot linnanpihalle ja ajoivat pelokkaat palvelijat suin päin takaisin piilopaikkoihinsa.

Sergo Panitzkyn pyörtyessä kaatui hän aivan muurin viereen. Tämä oli hänen pelastuksensa, sillä hän olisi ehdottomasti tullut yliajetuksi ja joutunut hevosten ruhjottavaksi.

Kun taistelu oli päättynyt, kannettiin hän linnaan. Tultuaan jälleen tuntoihinsa, kysyi hän, kuka oli hänen voittajansa.

Eräs palvelijoista, joka oli kuullut kerrottavan kamppailusta, vastasi ruhtinaan kysymykseen:

"Kaarle XII".

Hehkuva puna lensi Sergo Panitzkyn kasvoille ja hän kääntyi, niinkuin näytti, häpeissään seinää vasten, samalla kun hänen huuliltaan kuului muutamia epäselviä lauseita.

6.

Jos salama olisi täysin kirkkaalta taivaalta lyönyt alas Kaskin jalkoihin, ei hän olisi enempää hämmästynyt kuin kohdatessaan puolalaisen irvistelevän naaman ja kuullessaan uhkauksen:

"Kuole, koira!"

Mutta Anders Kaski oli siksi usein ollut yhtä vaarallisille seikkailuille alttiina, ettei hän tästä aivan toivottomuuteen joutunut. Pikainen toiminta oli useat kerrat ennemmin ollut hänelle eduksi, ja siitä hän nytkin ymmärsi hyötyä.

Olosuhteet, joilla toisinaan on suuri vaikutus tekoihimme tulivat häikäilemättömän Kaskin avuksi miltei ennemmin kuin hän aavisti eli uskalsi toivoa. Hän kohtasi nimittäin puolalaisen samaan aikaan kuin Kaarle kuningas ja Pietari Storm työnsivät pääportin auki. Melu, joka tästä syntyi, veti puolalaisen huomion puoleensa siinä määrin, että hän käänsi katseensa sinnepäin.

Parempaa tilaisuutta ei Anders Kaski kaivannutkaan. Säärien ja käsivarsien raudankovat lihakset olivat jo jännittyneet, ei tarvinnut enää muuta kuin panna ne toimintaan, eikä vänrikki siinä suhteessa ollut pitkäveteinen. Tämä oli ainoa mahdollisuus, ellei tahtonut puolalaisen keihään lävistämänä syöksyä maahan.

Rajulla nykäyksellä heittäytyi hän vallille, mutta voimat olivat kuitenkin liian vähäiset. Sen sijaan että hän olisi tullut suoraan jaloilleen, kaatui hänen raskas vartalonsa puolalaisen jalkoja vasten sillä seurauksella että näiden omistaja, joka kaikeksi onneksi oli aivan valmistumaton hyökkäykseen, omistettuaan koko huomionsa portin luona syntyneeseen meluun, menetti tasapainonsa. Keihäs teki ilmassa puoliympyrän ja putosi alas vallilta, jolloin se särkyi.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä seisoivat Kaski ja puolalainen jaloillaan toisiaan vastassa. Viimemainittu oli karkearakenteinen ja näytti omaavan verrattain paljo voimaa. Ivallinen ilme oli nyt kuitenkin hänen kasvoiltaan kadonnut. Hän ei voinut käsittää, miten vihollisensa, joka juuri oli riippunut vallin ulkoreunalla ja joka olisi ollut niin helposti syöstävissä alas, nyt seisoi vahingoittumattomana hänen edessään. Päättäen hänen puolittain kauhistuneesta ulkonäöstään, piti hän tätä yliluonnollisena asiana.

Anders Kaski ei kuitenkaan antanut hänelle pitkää miettimisen aikaa. Koko voimallaan syöksyi hän puolalaisen niskaan ja painoi tätä vallia vastaan. Nyt vasta käsitti puolalainen, että tässä oli tosi kysymyksessä, eikä mikään yliluonnollinen lumous. Liukkaana kuin ankeriainen keinotteli hän itsensä pois Anders Kaskin käsistä, ja taas seisoivat taistelijat toisiaan vastassa.

Puolalainen koetti huutamalla kutsua itselleen apua, mutta samassa olivat vänrikin luisevat sormet hänen kurkussaan kiinni, pusertaen sitä niin voimakkaasti, ettei heikompaakaan ääntä päässyt ilmoille. Taistelijat vierivät yhtenä kehänä vallilla, ja Kaski sai nyt kokea, ettei hänen vastustajansa ollut niin heikko kuin hän ensin luuli. Onnistuipa puolalaisen työntää Kaski ihan vallin reunalle.

Nyt vasta huomasi vänrikki vaaran vakavuuden, jonkatähden hän otti uudelleen kiinni puolalaisesta ja sai hänet alleen. Raju nyrkinisku teki puolalaisen hetkiseksi tunnottomaksi, ja tätä ymmärsi vänrikki taitavasti käyttää hyväkseen. Hän hyppäsi pystyyn ja antoi vastustajalleen aimo potkun päähän. Vaikeasti möristen putosi puolalaisen ruumis alas vallilta ja katosi samaan pensaaseen, jonka tuttavuutta Anders Kaski äsken oli tehnyt.

"No niin, hyvästi hänen kanssansa", virkkoi vänrikki tyytyväisenä. "Mutta totta tosiaan, portin luona tapellaan! Kuningas ja Storm ovat varmaankin onnistuneet pääsemään sisälle".

Kun hän muutamien minuuttien etsiskelyn jälkeen sai käsiinsä pistoolin, joka kamppailun aikana oli hukkaantunut, lähti hän rohkeasti ja vaaroja pelkäämättä sinnepäin, mistä taistelun rähäkkä kuului.

Mutta ennenkun Kaski ehti perille, täytyi hänen vielä selviytyä yhdestä seikkailusta, joka olisi voinut käydä hänelle kalliiksi, ellei nopea toiminta jälleen olisi tullut hänelle avuksi.

Portin lähellä työntäytyi valli sisäänpäin. Tässä oli myös ainoa ylöskäytävä. Vänrikki huomasi sen ja koetti hiipien päästä käytävälle. Mutta kohtalo oli toisin määrännyt. Yksi portin luona olevista vahtimiehistä huomasi Kaskin ja pahaa aavistaen otti muutamia tovereita mukaansa. Parin minuutin kuluttua oli Anders Kaski piiritetty.

"Ruotsalainen, ruotsalainen!" kuului huuto puolalaisen huulilta. "Kuinka hän tänne on päässyt!"

Näihin huudahduksiin vastasi vänrikki ensin kuulalla, joka heitti yhden linnanpalvelijan alas vallilta, ja sen jälkeen miekanlyönnillä, joka kaatoi toisen polvilleen. Siinä oli kylliksi vastausta, tuumivat puolalaiset, ja hyökkäsivät mielettömästi kostoa huutaen Kaskin kimppuun. Anders kylläkin puolusti itseään kaikella kunnialla, mutta vihollisten lukumäärä kasvoi lakkaamatta ja pian hänellä oli lähemmä parikymmentä kirkuvaa puolalaista vastassaan.

Hänen päähänsä löi rohkea ajatus. Kun hän oli koko voimallaan heittänyt pamppunsa vastustajien päiden yli, estääkseen sitä siten joutumasta puolalaisten käsiin (se putosikin vallin ulkopuolelle, josta Kaski itse sen myöhemmin löysi), löi hän tiellään olevaa puolalaista pyssyntukilla päähän ja heittäytyi sen jälkeen maahan, vieriten pitkin kaltevaa vallin syrjää alas. Kirkuvat puolalaiset syöksyivät perässä, mutta heillä oli niin kova kiire, että he joutuivat toinen toisensa niskaan, muodostaen korkean ihmisröykkiön, josta kuului kamalaa melua ja sadatusta.

Niin pääsi Anders Kaski, rypien veressä ja liassa sekä kasvot ja käsivarret mustelmia täynnään, mutta muuten kuitenkin hyvässä kunnossa linnanpihalle juuri samassa silmänräpäyksessä, kun Kaarle kuningas teki selvää ruhtinas Sergo Panitzkystä. Mutta niin ruhjottu ja verinen kuin Anders olikin, ei hän kuitenkaan voinut pidättää naurua, joka väkistenkin työntäytyi hänen huulilleen, kun hän kirkkaassa kuuvalossa näki elävän joukkion vallin vieressä. Niin sydämestään ei hän ollut saanut moneen päivään nauraa.

Sen jälkeen riensi hän pitkin vallin kylkeä portille ja tuli, niinkuin tiedämme, parhaaseen aikaan Kaarle kuninkaan ja Pietari Stormin luo. Kun hän myöhemmin päivällä kertoi seikkailuistaan Kaarle kuninkaalle näytti tämä perin tyytyväiseltä, kun hän taputti vänrikkiä olkapäälle ja sanoi:

"Sinä olet kyllin arvokas pääsemään henkivartioväkeeni. Tästä päivästä kuulutte sekä sinä että Storm tähän joukkoon".

7.

Kun laukaukset, jotka olivat vähällä ottaa muurilla riippuvan Anders Kaskin hengiltä, kävivät yhä rajummiksi, kasvoi kardinaalin levottomuus enemmän ja enemmän.

"Riennä!" huusi hän palvelijain esimiehelle. "Jos linna on piiritetty, ennenkun minä olen poissa, niin taivaan kirous lankee hirvittävimmässä muodossa teidän ylitsenne".

Kuumaverinen puolalainen tömisti jalkaa niin voimakkaasti, että tomu pilvenä nousi hänen ympärilleen.

"Ankara, armollinen herra", lausui esimies pelosta vapisten, sillä hän tunsi liian hyvin kardinaalin taipumattomuuden, kun oli rankaiseminen kysymyksessä, "kaikki on heti järjestyksessä ja -- --"

"Mutta sinähän sanoit äsken, että kaikki on järjestyksessä", keskeytti ankara kardinaali, kiinnittäen esimieheen läpitunkevan katseen.

"Kyllä ... kyllä ... armollinen herra", tapaili tämä, "mutta ... mutta..."

Hän ei saanut puhua ajatustaan loppuun, sillä kardinaali tarttui kursailematta kiinni hänen kurkkuunsa rajusti nutistaen esimies-poloista samalla kun hän huudahti:

"Viheliäinen petturi! Oletko sinä ehkä vihollisen kanssa yksissä vehkeissä! Vastaa heti, muuten kiirastulen kaikkien tuskien nimessä olet päätäsi lyhempi".

Näin sanoen hän päästi otteensa. Vapisten joka jäsenestään vaipui vanha palvelija polvilleen ja toisti varmaankin parikymmentä kertaa, että hän oli syytön. Palvelija vakuutti itkien ja vannoen uskollisuuttaan.

"No, no", virkkoi kardinaali kääntyen poispäin, sillä palvelijan kyyneleet koskivat häntä sitäkin enemmän kun hän itse tiesi, että mies raukka, joka nyt makasi hänen jalkainsa juuressa, oli uskollinen ja kokenut palvelija, joka oli ollut hänen isänsäkin palveluksessa, käyttäytyen silloin mitä kiitettävimmällä tavalla. Kardinaalin arvokkuus kielsi kuitenkin näyttämästä liian suurta lempeyttä, jonkatähden hän sanoi:

"Nouse ylös. Saamme nähdä, miten nopeimmin voimme päästä pois täältä".

Toiset palvelijat hengittivät taas kevyemmin, sillä he kaikki pitivät esimiehestään.

Vihdoin oli kaikki järjestyksessä, kardinaali istui jo satulassa.

"Eteenpäin!" komensi hän.

Takaportti avattiin, mutta samassa saatiin kokea, miten kaikki menee takaperoisesti, kun liiaksi kiirehditään. Kiireessä ja kardinaalin vihanpurkauksen aikaansaamassa hämmingissä oli aivan unohdettu se suuriarvoinen seikka, että takaportti oli hevosille liian matala.

Nyt oli kardinaalin vuoro hämmästyä. Kiukun puna levisi hänen kasvoilleen, ja hän mutisi itsekseen pitkiä lauseita, jotka eivät olleet sopusoinnussa hänen asemansa kanssa kirkon korkeimpana miehenä eikä sen pyhyyden kanssa, jonka tietysti olisi pitänyt sädekehänä loistaa hänen ympärillään.