Part 9

Täältä leiristään hän käski Saksin valtiosäätyjen kokoontua ja lähettää hänelle hetimiten vaaliruhtinaskunnan veroluettelot. Saatuaan ne käsiinsä ja päästyään niistä selville, mitä Saksi voi suorittaa, hän verotti sitä 620,000 riikintaaleria kuukaudessa. Tämän pakkoveron lisäksi tuli saksilaisten hankkia jokaiselle ruotsalaiselle sotamiehelle päivittäin kaksi naulaa lihaa, kaksi naulaa leipää, kaksi ruukullista olutta ja neljä sou'ta [sou, ransk. vaskiraha, arvoltaan noin 5 penniä. -- _Suom. muist_.] rahaa ynnä rehua ratsuväelle. Järjestettyään siten pakkoverotuksen kuningas asetti uuden poliisin turvaamaan saksilaisia sotamiestensä väkivaltaisuuksilta. Hän määräsi, että kaikissa niissä kaupungeissa, joihin hän asetti varusväkeä, jokaisen isännän, jonka luona sotilaita majaili, tuli kuukausittain antaa todistus näiden käytöksestä; muuten sotilas ei saanut palkkaansa. Lisäksi kulkivat tarkastajat joka viidestoista päivä talosta taloon tiedustelemassa, olivatko ruotsalaiset mahdollisesti tehneet jotakin vahinkoa; tarkastajain tuli korvata se isännille ja rangaista syyllisiä.

Se ankara kuri, joka vallitsi Kaarle XII:n joukoissa, on hyvin tunnettu; ne eivät saaneet ryöstää rynnäköllä valloitettua kaupunkia, ennenkuin olivat saaneet siihen luvan. Itse ryöstönkin he suorittivat järjestystä noudattaen ja lopettivat sen ensimäisestä merkistä. Vielä tänäänkin ylpeilevät ruotsalaiset siitä kurista, jota he noudattivat Saksissa, ja kuitenkin saksilaiset valittivat heidän siellä tekemiään julmia hävityksiä; -- mikä vastakohta olisi muuten mahdoton ymmärtää, jollei tiedettäisi, kuinka ihmiset arvostelevat eri tavoin samoja asioita. On melkein mahdotonta, etteivät voittajat joskus käyttäisi väärin oikeuksiaan ja etteivät voitetut pitäisi kepeintäkin loukkausta raakana ryöstönä! Kun kuningas eräänä päivänä oli ratsastusretkellä lähellä Leipzigiä, niin muudan saksilainen talonpoika heittäytyi hänen jalkoihinsa ja anoi häneltä oikeutta erästä krenatööriä vastaan, joka muka oli riistänyt hänen perheeltään päivällismuonan. Kuningas kutsutti sotamiehen luokseen. "Onko totta", kysyi hän ankarin ilmein, "että sinä olet varastanut tältä mieheltä?" -- "Herra kuningas", vastasi sotamies, "minä en ole tehnyt hänelle niinkään paljon pahaa kuin teidän majesteettinne on tehnyt hänen herralleen. Te olette häneltä riistänyt kuningaskunnan, kun minä sen sijaan olen tältä maamoukalta ottanut ainoastaan kalkkunan". -- Kuningas antoi omakätisesti talonpojalle kymmenen dukaattia ja soi sotamiehelle hänen rohkean suorapuheisuutensa takia anteeksi, virkkaen kuitenkin hänelle: "Muistappa sentään, ystävä hyvä, että minä, jos kohta riistinkin kuningas Augustilta kuningaskunnan, en siitä ottanut mitään itselleni."

Leipzigin suuret messut pidettiin kuten tavallista; kauppiaat saapuivat sinne täysin turvallisesti. Markkinoilla ei nähty yhtään ainoaa ruotsalaista sotamiestä; olisi voitu luulla Ruotsin kuninkaan armeijan oleskelevan Saksissa yksinomaan valvomassa maan turvallisuutta. Hän vallitsi koko vaaliruhtinaskuntaa yhtä rajattomalla vallalla ja yhtä rauhallisesti kuin Tukholmassa.

Puolassa harhaileva kuningas August, menetettyään sekä kuningas- että vaaliruhtinaskuntansa, kirjoitti vihdoin omakätisesti Kaarle XII:lle kirjeen, pyytäen siinä häneltä rauhaa. Hän lähetti salaa parooni von Imhofin viemään tätä kirjettä perille yhdessä salaneuvoston esittelijän Pfingstenin kanssa. Hän antoi heille kummallekin täydet valtuudet ja allekirjoittamansa kaavakkeen. "Menkää", virkkoi hän heille omin sanoin, "ja koettakaa hankkia minulle järjelliset ja kristilliset ehdot". -- Augustin oli pakko salata rauhanhankkeensa, turvautumatta minkään ruhtinaan välitykseen, sillä koska hän tällöin oli Puolassa ikäänkuin venäläisten armoilla, hän pelkäsi täydellä syyllä, että hänen vaarallinen liittolaisensa, jonka hän aikoi hylätä, kostaisi hänelle hänen alistumisensa voittajan armoille. Hänen molemmat valtuutettunsa saapuivat yöllä Kaarle XII:n leiriin ja saivat salaisen puheillepääsyn. Kuningas luki kirjeen. "Hyvät herrat", sanoi hän valtuutetuille, "te saatte kohta vastaukseni". -- Hän vetäytyi heti työhuoneeseensa ja kirjoitutti siellä seuraavan vastauksen: ** "Minä suostun tekemään rauhan seuraavilla ehdoilla, joihin ei pidä enää odottaa mitään muutosta minun puoleltani:

1. Kuningas Augustin tulee ainiaaksi luopua Puolan kruunusta ja tunnustaa Stanislaus lailliseksi kuninkaaksi sekä luvata olla koskaan ajattelematta nousta jälleen Puolan valtaistuimelle, ei edes Stanislauksen kuoltuakaan.

2. Hänen on luovuttava kaikista muista sopimuksista ja erityisesti Venäjän kanssa tekemistään.

3. Hänen on kunniallisesti palautettava minun leiriini Sobieski-ruhtinaat ja kaikki muutkin mahdollisesti ottamansa sotavangit.

4. Hänen on luovutettava minulle kaikki karkurit, jotka ovat siirtyneet hänen palvelukseensa, nimenomaan Juhana Patkul; sen sijaan hänen on jätettävä kaikki oikeudenkäynti niitä vastaan, jotka hänen palveluksestaan ovat siirtyneet minun palvelukseeni."

Hän antoi tämän paperin kreivi Piperille, jättäen hänen tehtäväkseen neuvotella lopusta kuningas Augustin valtuutettujen kanssa. Nämä pelästyivät ehtojen kovuutta ja panivat liikkeelle kaiken sen taidon, joka voimattomalla on käytettävissään, koettaakseen lauhduttaa Ruotsin kuninkaan ankaruutta. Heillä oli useita neuvotteluja kreivi Piperin kanssa. Tämä ministeri vastasi kaikkiin heidän esityksiinsä ainoastaan: "Sellainen on herrani ja kuninkaani tahto; hän ei ikinä muuta päätöksiään."

Sillaikaa kun Saksissa salakähmää puuhattiin tätä rauhaa, näytti onni suovan kuningas Augustille tilaisuuden saada kunniallisemman rauhan ja neuvotella voittajansa kanssa tasa-arvoisemmalta kannalta.

Venäläisen armeijan ylipäällikkö ruhtinas Menshikov saapui 30,000 miehen kera tapaamaan häntä Puolaan aikana, jolloin hän ei ainoastaan ollut enää toivomatta hänen apuaan, vaan suorastaan pelkäsi sitä. Hänellä itsellään oli luonaan joitakuita puolalaisia ja saksilaisia joukkoja, kaiken kaikkiaan noin 5,000 miestä. Ollen nyt pienine joukkoineen ruhtinas Menshikovin armeijan ympäröimänä hänellä oli syytä pelätä pahinta, jos keksittäisiin hänen rauhanhankkeensa. Niinpä hän nyt näkikin yhtaikaa olevansa vihollisen erottama valtaistuimelta ja vaarassa joutua oman liittolaisensa vangiksi. Tässä pulmallisessa tilassa sattui lisäksi armeijalla olemaan Kalishin luona, lähellä Posenin palatinaattia, edessään ruotsalainen kenraali Meyerfelt,[19] 10,000 miehen kanssa. Ruhtinas Menshikov vaati kuningas Augustia ryhtymään taisteluun. Kuningas, jouduttuaan näin mitä tukalimpaan ahdinkoon, viivytteli hyökkäystä kaikenlaisilla tekosyillä; sillä, vaikka viholliset olivatkin kolme kertaa heikommat kuin hän, oli Meyerfeltin armeijassa neljätuhatta ruotsalaista, mikä kyllä riitti tekemään tuloksen epävarmaksi. Ryhtyä taisteluun ruotsalaisten kanssa neuvottelujen kestäessä ja joutua siinä tappiolle olisi ollut sen kuilun suurentamista, jossa hän jo oli. Hän lähettikin sentähden erään luottamusmiehensä vihollisen kenraalin luo tutustuttamaan häntä salaisiin rauhanhankkeihin ja kehoittamaan häntä vetäytymään pois. Mutta tällä tiedonannolla oli aivan päinvastainen vaikutus kuin hän oli odottanut: kenraali Meyerfelt luuli, että hänelle aiottiin pelottamiseksi virittää ansa, ja päätti siitä syystä itse uskaltautua taisteluun.

Mutta tänä päivänä venäläiset voittivatkin ensi kerran säännöllisessä taistelussa. Voitto, jonka kuningas August sai miltei vasten tahtoaan, oli täydellinen. Hän saapui riemukulussa, keskellä huonoa onneaan, Varsovaan, entiseen pääkaupunkiinsa, joka muurittomana ja hävitettynä silloin oli valmis ottamaan vastaan jokaisen voittajan ja tunnustamaan väkevimmän kuninkaaksensa. Hän tunsi kiusausta käyttää hyväkseen tätä onnenhetkeä ja lähteä Saksiin ahdistamaan venäläisellä armeijalla Ruotsin kuningasta. Mutta harkittuaan, että Kaarle XII seisoi siihen saakka voittamattoman ruotsalaisen armeijan etunenässä, että venäläiset hylkäisivät hänet, saadessaan vähänkin vihiä hänen aloittamistaan neuvotteluista, että silloin hänen perintömaansa Saksi, joka jo ennestään oli tyhjennetty rahasta ja ihmisistä, joutuisi sekä ruotsalaisten että venäläisten yhtäläisen hävityksen alaiseksi, että parhaillaan Ranskaa vastaan sotiva Saksan valtakunta ei kykenisi häntä auttamaan, että hän siten jäisi valtiotta, rahoitta ja ystävittä, hän käsitti, että hänen oli pakko alistua Ruotsin kuninkaan asettamiin ehtoihin. Nämä ehdot muuttuivat vielä ankarammiksi, kun Kaarle oli saanut tietää Augustin käyneen hänen joukkojensa kimppuun neuvottelujen aikana. Hänen suuttumuksensa ja mielihyvä siitä, että voisi vieläkin perinpohjaisemmin nöyryyttää vihollista, joka juuri oli voittanut hänet, tekivät hänet yhä taipumattomammaksi sopimuksen kaikissa eri kohdissa. Niinpä kuningas Augustin voitto ainoastaan yhä enemmän pahensi hänen asemaansa -- mitä kenties tuskin koskaan oli tapahtunut kenellekään muulle kuin hänelle.

Hän oli juuri laulattanut _Te Deum'in_ Varsovassa, kun hänen valtuutettunsa Pfingsten saapui Saksista mukanaan rauhansopimus, joka riisti häneltä kruunun. August epäröi, mutta kirjoitti alle ja matkusti Saksiin siinä turhassa toivossa, että hänen läsnäolonsa voisi saada Ruotsin kuninkaan myöntyväisemmäksi ja että hänen vihollisensa kenties muistelisi heidän sukujensa vanhoja liittosuhteita ja niitä yhdistäviä verisiteitä.

Nämä kaksi ruhtinasta näkivät ensi kerran toisensa ilman mitään juhlamenoja kreivi Piperin majapaikassa Gutersdorfissa. Kaarle XII:lla oli jalassa suuret saappaat ja kaulan ympärille kiedottuna musta silkkiliina. Hänen takkinsa oli, kuten tavallista, karkeaa sinistä kangasta, koristuksena kullatut vaskinapit. Kupeellaan hänellä oli pitkä miekka, jota hän oli käyttänyt Narvan taistelussa ja jonka kahvaan hänen oli tapana nojata. Heidän keskustelunsa koski yksinomaan hänen suuria saappaitaan; Kaarle XII kertoi kuningas Augustille, ettei hän ollut kuuteen vuoteen riisunut niitä muulloin kuin maata pannessaan. Moiset tyhjänpäiväisyydet olivat ainoana puheenaiheena näillä kuninkailla, joista toinen riisti toiselta kruunun. Varsinkin August jutteli sillä miellyttävällä ja tyytyväisellä tavalla, jota ruhtinaat ja suuriin valtioasioihin tottuneet miehet osaavat noudattaa keskellä julmimpiakin loukkauksia. Molemmat kuninkaat aterioitsivat kahdesti yhdessä. Kaarle XII antoi tällöin aina varta vasten Augustille oikean puolen, mutta tinkimättä rahtuakaan vaatimuksistaan hän päinvastoin yhä kovensi niitä. Sekin oli jo paljon, että hallitsijan täytyi luovuttaa armeijan kenraali ja julkinen ministeri; kovin nöyryyttävää oli, että hänen oli pakko lähettää seuraajalleen Stanislaukselle kruunun jalokivet ja arkisto; mutta nöyryytyksen huippu oli kuitenkin se, että hänen oli lisäksi onniteltava valtaistuimelle nousun johdosta sitä, joka nousi sille juuri hänen sijastaan! Kaarle vaati Augustia tekemään sen kirjeellisesti; erotettua kuningasta piti käskeä moneen kertaan, mutta Kaarle tahtoi tämän kirjeen, ja Augustin täytyi se kirjoittaa. Se seuraa tässä semmoisena kuin äskettäin olen sen nähnyt, kopioituna tarkasti alkutekstistä, jota kuningas Stanislaus säilyttää vieläkin.

"Hyvä herra ja veli!

Olimme katsoneet tarpeettomaksi asettua erityiseen kirjeelliseen yhteyteen Teidän Majesteettinne kanssa. Jotta kuitenkin tekisimme Ruotsin kuninkaallisen majesteetin mieliksi ja jotta meitä ei voitaisi moittia siitä, että muka hangottelisimme hänen haluansa vastaan, me täten onnittelemme Teitä kruunun saavuttamisen johdosta ja toivomme, että löytäisitte isänmaassanne uskollisempia alamaisia kuin ne, jotka me sinne jätimme. Koko maailma on myöntävä meille oikeuden uskoa, että kaikista hyvänteoistamme olemme saaneet palkaksemme ainoastaan kiittämättömyyttä, ja että useimmat alamaisistamme ovat uurastaneet vain häviömme jouduttamista. Toivomme, ettei Teidän tarvitsisi joutua samanlaisiin onnettomuuksiin, ja jätämme Teidät Jumalan suojaan.

Dresdenissä, 8 p. huhtikuuta 1707.

Veljenne ja naapurinne _August_, kuningas."

Augustin täytyi itsensä käskeä kaikkia virkamiehiänsä lakkaamaan käyttämästä hänestä Puolan kuninkaan nimeä ja poistamaan julkisista rukouksista mainittu arvonimi, josta hän oli luopunut. Vähemmän tuskaa tuotti hänelle Sobieski-ruhtinasten vapauttaminen; kun nämä jättivät vankilansa, kieltäytyivät he häntä tapaamasta. Mutta Patkulin uhraaminen oli käyvä hänelle vielä raskaammaksi. Toiselta puolen vaati tsaari häntä takaisin lähettiläänänsä; toiselta taas kiristi Ruotsin kuningas uhaten, että hänet oli luovutettava. Patkul oli tällöin vankina Königsteinin linnassa Saksissa. Kuningas August luuli voivansa yhtaikaa tyydyttää sekä Kaarle XII:tta että omaa kunniaansa. Hän lähetti vahtisotilaita jättämään onnettoman miehen ruotsalaisille joukoille, mutta sitä ennen hän lähetti Königsteinin linnanpäällikölle salaisen määräyksen antaa vangin päästä karkuun. Mutta Patkulin huono onni teki tyhjäksi hänen pelastamispuuhansa. Linnanpäällikkö näet tiesi, että Patkul oli upporikas, ja tahtoi pakoittaa hänet ostamaan vapautensa. Vanki taas, joka vielä luotti kansainväliseen oikeuteen ja oli tietoinen Augustin tarkoituksista, kieltäytyi maksamasta mitään siitä, jonka arveli voivansa saada ilmaiseksi. Tämän välikohtauksen aikana saapuivat vankia haltuunsa ottamaan komennetut vartijat ja luovuttivat hänet muitta mutkitta neljälle ruotsalaiselle kapteenille, jotka veivät hänet päämajaan Altranstädtiin, missä hän sai virua kolme kuukautta raskain rautakahlein paaluun kytkettynä. Sieltä hänet vietiin Kazimierziin.[20]

Unohtaen, että Patkul oli tsaarin lähettiläs, ja muistaen ainoastaan, että hän oli syntynyt hänen alamaisenansa, Kaarle XII käski sotaoikeuden tuomita hänet mitä ankarimmin. Hänet tuomittiin elävältä teilattavaksi ja paloiteltavaksi neljään osaan. Eräs pappi saapui ilmoittamaan hänelle, että hänen täytyi kuolla, mainitsematta kuitenkaan rangaistuksen laatua. Kun tämä mies, joka oli uhmannut kuolemaa niin monissa taisteluissa, nyt oli kahden kesken papin kanssa, eikä kunnia tai viha, ihmisten pelottomuuden lähteet, enää olleet rohkaisemassa hänen miehuuttaan, vuodatti hän katkeria kyyneliä papin sylissä. Hän oli kihloissa erään synnyltä, lahjoilta ja kauneudelta huomattavan saksilaisen naisen, neiti von Einsiedelin kanssa, jonka hän oli aikonut naida melkein samaan aikaan, jolloin hänet jätettiin pyövelin käsiin. Hän pyysi pappia menemään mainitun neidin luo lohduttamaan häntä ja vakuuttamaan, että hän kävi kuolemaan täynnä rakkautta häneen.

Kun hänet vietiin teloituspaikalle ja hän näki pyörät ja paalut valmiina, sai hän kauhusta kouristuskohtauksen ja heittäytyi papin syliin, joka syleili häntä, peittäen hänet vaipallaan ja itkien. Nyt luki eräs ruotsalainen upseeri korkealla äänellä asiapaperin, jossa oli seuraavat sanat: "Hänen majesteettinsa, meidän sangen armollisen herramme nimenomaisesta käskystä tehdään tiettäväksi, että tämä mies on isänmaansa kavaltajana teilattava ja neljäksi paloiteltava rikoksiensa sovitukseksi ja muille esimerkiksi. Varokoon jokainen tekemästä kavallusta ja palvelkoon uskollisesti kuningastansa."

Kuullessaan sanat: "sangen armollinen herra", huudahti Patkul: "Millainen armo!" Ja mainesana "isänmaan kavaltaja" sai hänet virkkamaan: "Ah! minä olen palvellut sitä liiankin uskollisesti." -- Hän sai kuusitoista iskua ja kärsi pisimmän ja kauheimman teloituksen, mitä voidaan kuvitella. Siten kuoli onneton Juhana Reinhold Patkul, Venäjän keisarin lähettiläs ja kenraali.

Ne, jotka näkivät hänessä ainoastaan kuningastaan vastaan kapinoineen alamaisen, sanoivat hänen ansainneen kuolemansa. Ne taas, jotka pitivät häntä liiviläisenä ja sellaisen maakunnan kansalaisena, jolla oli puolustettavanaan etuoikeuksia, ja jotka muistivat hänen lähteneen Liivinmaasta vain sentähden, että oli puolustanut sen oikeuksia, nimittivät häntä maansa vapauden marttyyriksi. Kaikki muutoin myönsivät, että tsaarin lähettilään arvonimen olisi pitänyt kyetä tekemään hänen persoonansa loukkaamattomaksi. Vain sortovaltiuden periaatteissa kasvatettu Ruotsin kuningas luuli suorittavansa ainoastaan oikeuden vaatiman teon, samalla kun koko Eurooppa tuomitsi vääräksi hänen julmuutensa.

Patkulin neljään osaan paloitellut jäsenet saivat jäädä kaakinpuuhun vuoteen 1713 asti, jolloin valtaistuimelleen jälleen noussut August käski koota nämä hänen Altrandstätissä kokemansa hädän todistuskappaleet. Ne tuotiin arkussa hänelle Varsovaan, jossa hän otti ne vastaan Ranskan lähettilään de Busenvalin läsnäollessa. Puolan kuningas osoitti arkkua lähettiläälle ja sanoi kuivasti: "Siinä ovat Patkulin luut", lisäämättä sanaakaan moittiakseen tai välittääkseen hänen muistoaan, ja kenenkään läsnäolevan uskaltamatta enää kajota niin arkaan ja surulliseen aineeseen.[21]

Samoihin aikoihin eräs toinen liiviläinen, nimeltä Paykul, saksilaisen armeijan upseeri, joka oli vangittu ase kädessä, tuomittiin Tukholmassa senaatin päätöksellä kuolemaan; mutta hänet oli tuomittu menettämään vain päänsä. Tämä rangaistuksen erilaisuus samanlaisessa asiassa osoittaa liiankin selvästi, että Kaarle, tuomitessaan Patkulin niin julmaan kuolemaan, ajatteli enemmän kostoansa kuin rankaisua. Miten lieneekin, Paykul pyysi tuomionsa jälkeen ilmoittamaan senaatille, että hän neuvoisi kuninkaalle salaisuuden tehdä kultaa, jos hänet armahdettaisiin. Hän antoikin vankilassa näytteen taidostaan eversti Hamiltonin ja kaupungin viranomaisten läsnäollessa. Joko hän sitten todellakin oli keksinyt jonkin hyödyllisen taidon tai, mikä on paljoa luultavampaa, osasi ainoastaan taitavasti pettää, joka tapauksessa se kultakappale, joka kokeen lopulla löytyi sulatuskauhasta, vietiin Tukholman rahapajaan ja siitä laadittiin senaatille niin täsmällinen ja niin tärkeältä näyttävä selonteko, että Kaarlen isoäiti, vanha leskikuningatar, käski lykätä tuomion täytäntöönpanon siihen asti, kunnes kuningas, saatuaan tiedon tästä ihmeellisestä asiasta, antaisi siitä määräyksensä Tukholmaan.

Kuningas vastasi, ettei hän edes ystäviensäkään pyynnöstä ollut armahtanut rikoksellista ja ettei hän ikinä oman etunsa tähden suostuisi siihen, mitä hän ei ollut myöntänyt ystävyydellekään. Tässä taipumattomuudessa ilmeni eräänlaista sankarillisuutta ruhtinaassa, joka muutoin kyllä uskoi tuon salataidon mahdolliseksi. Kuultuaan asiasta sanoi kuningas August: "Minua ei ihmetytä, että Ruotsin kuningas on niin välinpitämätön viisasten kivestä; hän on löytänyt sen jo Saksista."

Kun tsaari sai tiedon siitä omituisesta rauhasta, jonka kuningas August heidän sopimuksistaan huolimatta oli tehnyt Altranstädtissä, ja täysinvaltuutetun lähettiläänsä Patkulin luovuttamisesta Ruotsin kuninkaalle vastoin kaikkea kansainvälistä oikeutta, antoi hän valituksiensa kuulua kaikissa Euroopan hoveissa. Hän kirjoitti Saksan keisarille, Englannin kuningattarelle, Alankomaiden yleiseduskunnalle ja nimitti halpamaisuudeksi ja uskottomuudeksi sitä tuskallista pakkoa, johon August oli alistunut. Hän vannotti kaikkia valtoja astumaan väliin ja toimittamaan hänen lähettiläänsä hänelle takaisin sekä ehkäisemään sen häpeän, joka hänen persoonaansa kohdistettuna kohtasi kaikkia kruunattuja päitä. Hän ahdisti heitä heidän kunniansa nimessä, etteivät alentuisi takaamaan Altranstädtin rauhaa, mihin Kaarle XII uhkauksillaan tahtoi pakoittaa heitä. Näillä kirjeillä ei ollut muuta vaikutusta kuin se, että Ruotsin kuninkaan mahtavuus näyttäytyi entistä selvemmin. Keisari, Englanti ja Hollanti kävivät paraikaa tuhoisaa sotaansa Ranskaa vastaan; he eivät katsoneet asianmukaiseksi suututtaa Kaarle XII:tta kieltäytymällä turhasta muodollisuudesta, jollainen mainitun rauhanteon takaaminen oli. Mitä onnettomaan Patkuliin tulee, niin ei yksikään valta tahtonut ryhtyä toimeen hänen hyväkseen; päinvastoin kaikki olivat todistuksena siitä, kuinka vähän alamainen voi luottaa kuninkaihin ja kuinka kaikki silloiset hallitsijat pelkäsivät Ruotsin kuningasta.

Tsaarin neuvoskunnassa esitettiin, että ryhdyttäisiin kostotoimenpiteihin Moskovassa vankeina olevia ruotsalaisia upseereja vastaan; mutta tsaari ei tahtonut suostua sellaiseen raakamaisuuteen, jolla olisi ollut niin tuhoisat seuraukset. Ruotsissa oli näet enemmän venäläisiä sotavankeja kuin ruotsalaisia Venäjällä.

Hän haki parempaa kostoa. Hänen vihollisensa suuri armeija majaili toimettomana Saksissa. Ruotsin kuninkaan kenraali Lewenhaupt, joka oli jäänyt Puolaan noin 20,000 miehen kera, ei voinut suojella kaikkia pääsyteitä linnoituksettomassa ja puolueita täynnä olevassa maassa. Stanislaus oli Kaarle XII:n leirissä. Venäjän keisari käytti tätä asiaintilaa hyväkseen ja tunkeutui Puolaan, mukanaan enemmän kuin 60,000 miestä. Hän jakoi ne useaan osastoon ja samosi yhden kera pikamarssissa Lembergiin saakka, jossa ei ollut mitään ruotsalaista linnaväkeä. Kaikki Puolan kaupungit kuuluvat sille, joka ilmestyy niiden porttien eteen sotajoukon kanssa. Hän kutsutti Lembergiin kokoon säätykokouksen, melkein samantapaisen kuin se, joka oli erottanut Augustin kuninkuudesta Varsovassa.

Puolalla oli tällöin kaksi primasta samoin kuin kaksi kuningastakin; toisen oli nimittänyt August, toisen Stanislaus. Augustin nimittämä primas kutsui Lembergin säätykokouksen kokoon, ja tänne saapuivat nyt kaikki ne, jotka mainittu ruhtinas oli jättänyt pulaan Altranstädtin rauhassa, ynnä ne, jotka tsaarin raha oli voittanut. Tehtiin esitys uuden hallitsijan valitsemisesta. Vähällä piti, ettei Puola tällöin saanut kolmea kuningasta, kenenkään voimatta sanoa, kuka niistä oli oikea.

Lembergin neuvottelujen aikana tsaari hankki salaisesti Saksan keisarilta, johon hänet liitti yhteinen etu, he kun molemmat pelkäsivät Ruotsin kuningasta, sitoumuksen, jonka mukaan hänelle lähetettiin paljon saksalaisia upseereja. Nämä vahvistivat päivä päivältä melkoisesti hänen sotavoimiaan, tuoden niihin mukanaan kuria ja kokemusta. Hän kiinnitti heidät palvelukseensa anteliaisuudellaan; ja rohkaistakseen paremmin omia joukkojaan hän antoi timanteilla runsaasti koristetun muotokuvansa niille kenraaleille ja eversteille, jotka olivat ottaneet osaa Kalishin taisteluun; alemmat upseerit saivat kultamitaleja, tavalliset sotamiehet hopeisia. Nämä Kalishin voiton muistomerkit valmistettiin kaikki hänen uudessa kaupungissaan Pietarissa, jossa taiteet alkoivat kukoistaa sitä mukaa kuin hän itse sai sotajoukkonsa harrastamaan sotaista kilpailua ja kunniaa.

Sekasorto, puolueiden runsaus ja alituiset hävitykset Puolassa ehkäisivät Lembergin valtiopäiviä pääsemästä mihinkään päätökseen. Tsaari siirrätti ne Lubliniin. Paikan muutos ei ollenkaan vähentänyt häiriötä ja epävarmuutta, johon koko maailma oli joutunut; kokous tyytyi siihen, ettei se tunnustanut enemmän valtaistuimesta luopunutta Augustia kuin vastoin sen tahtoa valittua Stanislaustakaan; mutta se ei ollut tarpeeksi yksimielinen eikä kyllin rohkea itse nimittämään uutta kuningasta. Näiden hyödyttömien keskustelujen aikana Sapieha-ruhtinasten ja Oginskien puolueet, jotka salaisesti pitivät kuningas Augustin puolta, ja Stanislauksen uudet alamaiset kävivät keskenään sotaa, ryöstelivät toistensa maatiloja ja täydensivät maansa perikatoa. Lewenhauptin komentamat ruotsalaiset joukot, joista osa oli Liivinmaalla, toinen Liettuassa, kolmas Puolassa, kulkivat kaikkialla venäläisten joukkojen jäljissä ja polttivat kaikkien Stanislauksen vihamiesten omaisuutta. Venäläiset taas tuhosivat samalla tavalla ystäviä ja vihollisia; nähtiin vain poroksi poltettuja kaupunkeja ja typötyhjinä harhailevia puolalaisia joukkoja, jotka sadattelivat yhtäläisesti sekä molempia kuninkaitaan että Kaarle XII:tta ja tsaaria.