Part 7

Mutta näiden neuvottelujen aikana Kaarle XII parani vammastaan ja kaatoi jälleen kaikki tieltään. Edelleen lujana päätöksessään pakoittaa puolalaiset itse erottamaan kuninkaansa valtaistuimelta hän kardinaali-primaksen vehkeiden avulla kutsutti uuden kokouksen Varsovaan Lublinin valtiopäivien vastapainoksi. Hänen kenraalinsa kyllä huomauttelivat hänelle, että tämä asia voi pitkistyä ja sitkistyä ja lopulta menehtyä pelkkiin lykkäyksiin, että sillaikaa venäläiset, taistellessaan hänen Liivin- ja Inkerinmaahan jääneitä joukkojaan vastaan, saavuttivat joka päivä lisää sotakokemusta, että mainituissa maakunnissa ruotsalaisten ja venäläisten välillä käydyt tiheät taistelut eivät aina päättyneet edellisten eduksi, ja että vihdoin hänen läsnäolonsa siellä olisi kenties piankin välttämätön. Mutta Kaarle, joka oli yhtä järkkymätön suunnitelmissaan kuin nopea toimissaan, vastasi heille: "Vaikkapa minun täytyisi viipyä täällä viisikymmentä vuotta, en lähde täältä pois, ennenkuin olen pannut Puolan kuninkaan viralta."

Hän antoi Varsovan kokouksen taistella puhein ja kirjoituksin Lublinin kokousta vastaan ja koettaa laillistuttaa menettelyänsä kuningaskunnan lakien avulla, jotka tosin aina ovat kaksimielisiä, niin että jokainen puolue tulkitsee niitä omaksi edukseen ja menestys yksin ratkaisee riidan. Itse hän, lisättyään voittoisia joukkojaan kuudellatuhannella ratsu- ja kahdeksallatuhannella jalkamiehellä, jotka hän sai Ruotsista, marssi Klissowin luona lyömänsä saksilaisen armeijan jäännöksiä vastaan, joilla oli ollut aikaa kokoontua ja saada lisäväkeä, sillaikaa kuin ratsun selästä putoaminen oli pidättänyt häntä vuoteessa. Tämä armeija vältti hänen lähestymistään ja vetäytyi luoteeseen päin Varsovasta Preussia kohti. Bug-joki oli hänen ja vihollisten välissä. Kaarle ui sen ylitse ratsuväkensä etunenässä; jalkaväki taas etsi kahlaamon ylempää joesta.

Hän saavutti saksilaiset Pultusk-nimisen paikan luona. Heitä oli noin kymmenentuhatta miestä, ylipäällikkönä kenraali Stenau. Myöskään Ruotsin kuningas ei ollut pikamarssissaan tuonut mukanaan enempää, varmana siitä, että vähempikin määrä riittäisi. Hänen aseittensa tuottama pelko oli todella niin suuri, että puolet saksilaisesta armeijasta pakeni hänen lähestyessään, ollenkaan ryhtymättä taisteluun. Kenraali Stenau piti hetkisen puoliaan kahdella rykmentillä, mutta pian hänen itsensäkin täytyi mennä pakenevan armeijan mukana, joka hajosi, ennenkuin se oli voitettu. Ruotsalaiset saivat tuskin tuhat vankia eivätkä kaataneet edes kuuttasataa miestä, nähden enemmän vaivaa vihollisen takaa-ajosta kuin sen tuhoamisesta.

Kaikilla suunnilla lyötyjen saksilaistensa jäännösten kanssa August peräytyi nopeasti Thorniin, Weikselin varrella olevaan vanhaan Preussin kuningaskunnan kaupunkiin, joka on Puolan suojeluksen alainen. Kaarle varustautui heti sitä piirittämään. Puolan kuningas ei luullut olevansa enää turvassa täälläkään, vaan peräytyi ja kiirehti kaikkiin sellaisiin Puolan seutuihin, joista hän vielä voi koota muutamia sotamiehiä ja joihin ruotsalaisten partioretket eivät vielä olleet ulottuneet. Sillä välin ei perin nopeasti marssiva Kaarle, kun hän kulki uiden jokien yli ja joudutti jalkaväkeänsä asettamalla heidät hevosten selkään ratsumiesten taakse, ollut voinut tuoda yhtään tykkiä Thornin edustalle. Hänen täytyi sentakia odottaa, kunnes niitä saapuisi meritse Ruotsista.

Odotellessaan hän asettui muutamien penikulmien päähän kaupungista, mutta eteni sangen usein liiankin lähelle valleja tiedustelutarkoituksessa. Hänen yksinkertainen pukunsa, jota hän alituisesti piti, oli hänelle näillä vaarallisilla retkillä suuremmaksi hyödyksi kuin hän oli koskaan aavistanutkaan. Se näet esti häntä joutumasta huomatuksi ja vihollisten maalitauluksi, jotka kyllä muutoin olisivat ampuneet häntä. Kerran hän läheni erään Liewen-nimisen, kullalla kirjailtuun, siniseen univormuun puetun kenraalinsa kanssa niin likelle valleja, että pelkäsi kenraalin voivan tulla huomatuksi. Sentähden hän luontaisen jalomielisyytensä puuskassa käskikin toisen asettua taaksensa, ollenkaan ajattelematta, että hän itse pani oman henkensä selvälle vaaralle alttiiksi, pelastaaksensa alamaisensa hengen. Liewen, joka liian myöhään huomasi tehneensä erehdyksen, pukeutuessaan niin silmäänpistävään uniformuun, mikä saattoi vaaran alaiseksi hänen ympäristönsäkin, pelkäsi samoin kuninkaan puolesta, olipa hän missä paikassa hyvänsä, ja epäröi totella. Mutta malttamatta enää odottaa kuningas tarttui hänen käsivarteensa, asettui hänen eteensä ja siten peitti hänet. Samassa silmänräpäyksessä eräs sivulta tullut tykinkuula kaatoi kenraalin kuoliaaksi maahan juuri sillä kohdalla, josta kuningas vastikään oli poistunut. Tämän miehen kaatuminen hänen sijastaan juuri senvuoksi, että hän itse oli tahtonut hänet pelastaa, vahvisti melkoisesti hänen uskoaan varmaan kaitselmukseen, ja se usko pysyi hänessä lujana koko hänen elämänsä ajan ja antoi hänelle varmuuden siitä, että kohtalo, joka niin erityisesti suojeli häntä, oli määrännyt hänet suorittamaan mitä suurimpia tekoja.

Kaikki onnistui hänelle: hänen neuvottelunsa ja hänen aseensa olivat yhtä menestykselliset. Hän oli ikäänkuin kaikkialla läsnä koko Puolassa, sillä hänen mainio marsalkkansa Rehnsköld oli suuren armeijakunnan kera tämän maan sydämessä. Lähes kolmekymmentätuhatta ruotsalaista, eri kenraalien johdolla, liikkui maan pohjois- ja itärajoilla ja pidätti siellä koko Venäjän valtakunnan ponnistuksia; Kaarle itse taas oli lännessä, toisessa päässä Puolaa, valiojoukkoineen.

Tanskan kuningas oli sidottu Traventhalin sopimukseen, jota hän voimattomuudessaan ei kyennyt rikkomaan, ja pysyi hiljaa. Tämä hallitsija oli liian viisas näyttääksensä julki kiukkuaan siitä, että Ruotsin kuningas liikkui niin lähellä hänen valtioitaan. Kauempana lounaassa aukaisi Elbe- ja Weser-jokien välissä Bremenin herttuakunta, Ruotsin entisten valloitusten viimeinen alue, jossa oli runsaasti varusväkeä, tälle valloittajalle vielä Saksin ja keisarikunnan portit. Niinpä nyt olikin Pohjanmerestä miltei Dnjeprin suulle, siis koko Euroopan leveydeltä ja Moskovan porteille asti, kaikkialla vallalla hämmästys ja täydellisen mullistuksen odotus. Kaarlen laivat, jotka hallitsivat Itämerta, kuljettivat yhtä mittaa Puolassa otettuja sotavankeja Ruotsiin. Ruotsi itse nautti täydellistä lepoa ja rauhaa keskellä kaikkia näitä suuria mullistuksia ja iloitsi kuninkaansa kunniasta, tuntematta siitä mitään rasitusta, sillä sen voittoisat sotajoukot palkattiin ja ylläpidettiin voitettujen kustannuksella.

Tässä Kaarle XII:n aseiden aiheuttamassa pohjoismaiden yleisessä hiljaisuudessa uskalsi Danzigin kaupunki tehdä hänelle kiusaa. Neljätoista fregattia ja neljäkymmentä kuljetuslaivaa toi kuninkaalle lisäväkeä kuusituhatta miestä ynnä tykistöä ja muona- ja ampumavaroja Thornin piiritystä varten. Tämän lisäväen oli kuljettava Weikseliä ylöspäin. Mainitun joen suussa on rikas ja vapaa Danzigin kaupunki, joka Thornin ja Elbingin keralla nauttii Puolassa samoja etuoikeuksia kuin Saksassa valtakunnankaupungit. Sen vapautta ovat vuoron perään uhanneet Tanska, Ruotsi ja jotkut saksalaiset ruhtinaat, ja se onkin säilyttänyt vapautensa vain näiden valtojen keskinäisen kateuden avulla.

Ruotsalainen kenraali, kreivi Stenbock, kutsui kuninkaan nimessä koolle maistraatin ja vaati siltä vapaata läpikulkua sotaväelle ja sotatarpeille. Epäviisaasti, kuten niiden on tapana, jotka neuvottelevat väkevämpänsä kanssa, maistraatti ei uskaltanut evätä, mutta ei myöskään suorastaan hyväksyäkään hänen vaatimustansa. Nytpä kenraali Stenbock pakoitti heidät enempään kuin hän aluksi oli vaatinutkaan. Hän määräsi kaupungin maksamaan sadantuhannen ecun [entinen ranskalainen kulta- ja hopearaha, arvoltaan noin 6 mk. -- _Suom. muist_.] pakkoveron, jolla he nyt saivat korvata epäviisaan kieltonsa. Kun vihdoin lisäväki, tykistö ja ampumatarpeet olivat saapuneet Thornin edustalle, alkoi piiritys 22 p:nä syyskuuta.

Kaupungin kuvernööri Robel puolusti sitä viidentuhannen miehen suuruisella linnaväellä kuukauden ajan. Sitten hänen oli pakko antautua ilman ehtoja. Linnaväki otettiin sotavangeiksi ja lähetettiin Ruotsiin. Robel esitettiin aseettomana kuninkaalle. Tämä ruhtinas, joka ei koskaan laiminlyönyt tilaisuutta kunnioittaa vihollistensa osottamia ansioita, antoi hänelle omakätisesti miekan, lahjoitti melkoisen rahasumman ja laski hänet kunniasanaa vastaan vapaaksi. Mutta tuo pieni ja köyhä kaupunki tuomittiin maksamaan 40,000 ecutä pakkoveroa, joka oli sille liian raskas.

Weikselin erään haaran varrella sijaitseva Elbing, saksalaisten ritarien perustama ja samoin Puolalle kuuluva kaupunki, ei ottanut oppia Danzigin erehdyksestä; se viivytteli myös liian kauan antamasta ruotsalaisille läpikulkulupaa. Niilipä sitä rangaistiinkin ankarammin kuin Danzigia. Kaarle marssi sinne 13 p:nä joulukuuta neljäntuhannen miehen etunenässä, pistimet ojossa. Pelästyneet asukkaat heittäytyivät polvilleen kaduille ja rukoilivat armoa. Kuningas riisutti heidät kaikki aseista, majoitti sotamiehensä porvarien luo, kutsutti luokseen maistraatin ja määräsi samana päivänä maksettavaksi 260,000 ecutä pakkoveroa. Kaupungissa oli 200 kanuunaa ja 4,000 sentneriä ruutia, jotka hän anasti; ei edes voitollinen taistelu olisi tuottanut hänelle niin suuria etuja. Kaikki nämä menestykset olivat kuningas Augustin valtaistuimelta erottamisen edeltäjiä.

Tuskin oli kardinaali vannonut kuninkaallensa olevansa yrittämättä mitään häntä vastaan, kun hän lähti Varsovan kokoukseen, ollen edelleen puuhaavinaan rauhan hyväksi. Hän saapui sinne, puhuen yksinomaan sovusta ja kuuliaisuudesta, mutta mukanaan hän oli tuonut joukon omilta tiluksiltaan hankkimiaan sotamiehiä. Vihdoin hän paljasti oikean karvansa ja julisti kokouksen nimessä "Augustin, Saksin vaaliruhtinaan, kelvottomaksi kantamaan Puolan kruunua".

Yksimielisesti julistettiin, että valtaistuin oli vapaa. Ruotsin kuninkaan ja niinmuodoin valtiopäivienkin tahto oli antaa prinssi Jaakko Sobieskille hänen isänsä Juhanan valtaistuin. Jaakko Sobieski oleskeli tällöin Breslaussa Schlesiassa ja odotteli maltittomasti isänsä kantamaa kruunua. Eräänä päivänä hän oli metsästämässä muutaman penikulman päässä Breslausta, mukanansa muuan hänen veljistään, prinssi Konstantin. Silloin kolmekymmentä kuningas Augustin salaisesti lähettämää saksilaista aatelismiestä syöksyi äkkiä esiin läheisestä metsästä, ympäröi molemmat prinssit ja ryösti heidät ilman vastarintaa mukaansa. Ennakolta oli jo varustettu kyytihevoset, joilla heidät tuota pikaa vietiin Leipzigiin, ja heidät pantiin siellä tarkkaan säilyyn. Tämä äkkiyllätys sotki Kaarlen, kardinaalin ja Varsovan kokouksen suunnitelmat.

Kohtalo, joka leikittelee kruunattujen päiden kanssa, saattoi melkein samaan aikaan myös kuningas Augustin itsensä vangiksi joutumisen vaaraan. Hän istui aterioimassa kolmen penikulman päässä Krakovasta, luottaen vähän matkan päähän asetettuun kenttävahtiin, kun kenraali Rehnsköld äkkiä näyttäytyi, siepattuaan ensin valtaansa mainitun kenttävahdin. Puolan kuningas ennätti töin tuskin aivan yhdennellätoista hetkellä nousta ratsun selkään. Kenraali Rehnsköld ajoi häntä takaa neljä päivää, ollen saavuttamaisillaan hänet joka hetki. Kuningas pakeni Sandomiriin saakka; ruotsalainen kenraali seurasi häntä sinne asti, ja vain erityisen onnensattuman avulla kuningas pääsi pakoon.

Koko tänä aikana kuningas Augustin puolue kohteli kardinaalin puoluetta isänmaan pettureina ja sai tältä osakseen samanlaisen kohtelun. Kruununarmeija jakautui myös näihin kahteen puolueeseen. August huomasi vihdoin tarvitsevansa venäläisten apua ja katui nyt vain sitä, ettei ollut sitä jo ennemmin hankkinut. Vuoroin hän riensi Saksiin, missä hänen apulähteensä jo olivat tyhjentyneet, vuoroin taas palasi Puolaan, jossa ei uskallettu palvella häntä. Toiselta puolen taas Ruotsin voitollinen kuningas itse asiassa rauhallisena hallitsi Puolassa.

Kreivi Piper, jolla oli yhtä paljon valtiollista älyä kuin hänen herrallaan hengensuuruutta, esitti tällöin Kaarle XII:lle, että tämä itse panisi päähänsä Puolan kruunun. Hän kuvaili kuninkaalle, kuinka asia olisi helposti toimeenpantavissa voitollisen armeijan avulla ja hänelle jo kuuliaisen kuningaskunnan sydämessä olevan mahtavan puolueen myötävaikutuksella, ja houkutteli evankelisen uskon puolustajan arvonimellä, mikä kylläkin mairitteli Kaarlen kunnianhimoa. Hän sanoi, että olisi helppo suorittaa Puolassa sama työ, jonka Kustaa Vaasa oli tehnyt Ruotsissa, nimittäin tuoda maahan luterilaisuus ja katkaista aatelisten ja hengellisen säädyn maaorjuudessa olevan rahvaan kahleet. Kaarle tunsi hetkisen kiusausta, mutta kunnia oli hänen epäjumalansa, tälle hän uhrasi etunsa ja sen mielihyvän, jonka Puolan riistäminen paavilta olisi hänelle tuottanut. Kreivi Piperille hän sanoi olevansa enemmän huvitettu kuningaskuntain muille antamisesta kuin niiden hankkimisesta itselleen, ja lisäsi hymyillen: "Te soveltuisitte hyvin jonkun italialaisen ruhtinaan ministeriksi."

Kaarle oli vielä Thornin edustalla, siinä Preussin kuningaskunnan osassa, joka kuuluu Puolalle. Täältä käsin hän piti silmällä tapahtumia Varsovassa ja samalla vaikutti tarpeellista pelkoa naapurivalloissa. Prinssi Aleksanteri, Schlesiassa kiinni siepattujen Sobieskien veli, saapui tänne hänen luoksensa ja pyysi häntä kostamaan. Kaarle lupasikin niin tehdä sitä mieluummin, koska luuli asian helpoksi ja samalla voivansa kostaa omastakin puolestaan. Mutta haluten kärsimättömästi antaa Puolalle kuninkaan hän esitti prinssi Aleksanterille, että tämä itse nousisi sille valtaistuimelle, josta itsepäinen kohtalo oli syrjäyttänyt hänen veljensä. Hän ei tietysti odottanut epäävää vastausta. Mutta prinssi Aleksanteri selitti hänelle, ettei mikään voisi saada häntä hankkimaan itselleen etua vanhimman veljensä onnettomuudesta. Ruotsin kuningas, kreivi Piper, kaikki hänen ystävänsä ja erittäinkin Posenin nuori palatinus, Stanislaus Leszczinski, kehoittivat kaikin tavoin häntä ottamaan kruunun vastaan. Mutta prinssi oli taipumaton. Naapuriruhtinaat olivat hämmästyksissään tästä ennenkuulumattomasta kiellosta eivätkä tienneet, kumpaa ihmettelisivät enemmän, Ruotsin kuningastako, joka kahdenkolmattavuotisena voi lahjoittaa Puolan kruunun, vai prinssi Aleksanteria, joka sen hylkäsi.

KOLMAS KIRJA.

Stanislaus Leszczinski valitaan Puolan kuninkaaksi. Kardinaali-primaksen kuolema. Kenraali Schulenburgin oiva peräytyminen. Tsaarin toimia. Pietarin perustaminen. Frauenstadtin taistelu. Kaarle samoaa Saksiin. Altranstädtin rauha. August luopuu kruunusta ja jättöä sen Stanislaukselle. Tsaarin lähettiläs kenraali Patkul teilataan ja revitään neljäksi kappaleeksi. Kaarle ottaa Saksissa vastaan kaikkien ruhtinasten lähettiläitä. Hän pistäytyy yksin Dresdenissä tapaamassa Augustia ennen lähtöään.

Nuori Stanislaus Leszczinski oli tällöin lähetetty Varsovan kokoukseen hankkimaan Ruotsin kuninkaalle selkoa erinäisistä riitaisuuksista, jotka olivat sattuneet prinssi Jaakon ryöstämisen aikana. Stanislauksella oli miellyttävä, rohkeutta ja lempeyttä säteilevä ulkonäkö, rehellinen ja avomielinen olemus, mikä on suurin kaikista ulkonaisista eduista ja antaa sanoille enemmän pontta kuin paras kaunopuheisuus. Se järkevyys, jota hän osoitti puhuessaan kuningas Augustista, kokouksesta, kardinaali-primaksesta ja Puolaa hajoittavista erilaisista harrastuksista, tehosi Kaarleen. Kuningas Stanislaus on suvainnut kertoa minulle sanoneensa latinaksi Ruotsin kuninkaalle: "Kuinka me voimme pitää kuninkaanvaalin, kun molemmat prinssit, Jaakko ja Konstantin Sobieski, ovat vankina?" mihin Kaarle oli vastannut: "Kuinka sitten voidaan vapauttaa tasavalta, jollei vaalia pidetä?" -- Tämä keskustelu oli ainoa juoni, joka vei Stanislauksen valtaistuimelle. Kaarle pitensi tahallaan neuvottelua, voidakseen paremmin koetella nuoren edusmiehen älyä.

Puheillepääsyn loputtua hän lausui ääneen, ettei hän ollut koskaan nähnyt ketään miestä, joka olisi yhtä sovelias sovittamaan kaikki puolueet. Sitten hän pian hankki tietoja palatinus Leszczinskin luonteesta. Hän sai kuulla, että tämä oli sangen urhoollinen, karaistunut kestämään rasituksia ja nukkui aina olkipatjalla, vaatimatta mitään mieskohtaista palvelusta palvelijoiltaan; että hän lisäksi osoitti tässä ilmanalassa harvinaista kohtuullisuutta, oli taloudellinen ja vasalliensa ihailema sekä kenties ainoa herra koko Puolassa, jolla sellaisena aikana, jolloin tunnettiin ainoastaan etujen ja puolueiden mukaisia liittoja, oli muutamia todellisia ystäviä. Tämä luonteenlaatu, joka jossakin määrin oli hänen omansa kaltainen, ratkaisi hänen päätöksensä. Neuvottelun jälkeen hän virkkoi ääneensä: "Kas siinä mies, joka aina tulee olemaan ystäväni", ja pianpa havaittiin näiden sanojen merkitsevän samaa kuin: "Kas siinä mies, josta tulee kuningas."

Kun Puolan primas kuuli Kaarlen maininneen palatinus Leszczinskiä melkein samalla nimellä kuin Aleksanteri aikoinaan Abdolonymosta, riensi hän Ruotsin kuninkaan luo ja koetti saada tätä muuttamaan päätöstään; hän näet tahtoi siirtää kruunun eräälle Lubomirskille. "Mutta mitä teillä on muistuttamista Stanislaus Leszczinskiä vastaan?" kysyi valloittaja. "Sire", vastasi primas, "hän on liian nuori". Kuningas virkkoi siihen kuivasti: "Hän on jokseenkin minun ikäiseni", kääntyi selin ylipappiin ja lähetti paikalla kreivi Hornin Varsovan kokoukseen ilmoittamaan, että heidän tuli valita kuningas viiden päivän kuluessa ja että siksi oli valittava Stanislaus Leszczinski. Kreivi Horn saapui perille 7 p:nä heinäkuuta ja määräsi vaalipäiväksi heinäkuun 12 päivän, aivan kuin hän olisi käskenyt jonkun pataljoonan lähteä leiristä. Kardinaali-primas, joka siten näki menettävänsä niin monien vehkeilyjen hedelmät, palasi kokoukseen ja pani siellä kaikkensa liikkeelle ehkäistäksensä vaalin, johon hänellä ei ollut mitään osaa. Mutta myös Ruotsin kuningas lähti itse salaa Varsovaan; silloin täytyi olla vaiti. Ainoa mitä primas voi tehdä oli jäädä pois vaalista. Hän pidättyi hyödyttömään puolueettomuuteen, koska ei voinut vastustaa voittajaa eikä myöskään tahtonut häntä avustaa.

Kun vaalipäiväksi määrätty päivä, lauantai 12 p. heinäkuuta, oli tullut, kokoonnuttiin klo 3 iltapäivällä tähän juhlatoimitukseen säädetylle Kolon kentälle; Posenin piispa johti kokouksessa puhetta kardinaali-primaksen sijasta. Hän saapui puolueensa aatelismiesten seurassa. Kenraali Horn ynnä kaksi muuta kenraalia olivat Kaarlen ylimääräisinä lähettiläinä tasavallan luona julkisesti tässä juhlallisuudessa läsnä. Istunto kesti klo 9:ään saakka illalla; Posenin piispa lopetti sen julistamalla valtiopäivien nimessä Stanislauksen valituksi Puolan kuninkaaksi. Kaikki lakit lensivät ilmaan ja suostumushuutojen melu tukahdutti vastustajain huudot.

Kardinaali-primasta ja niitä, jotka olivat tahtoneet pysyä puolueettomina, ei heidän vaalista poisjäämisensä hyödyttänyt vähääkään. Jo seuraavana päivänä heidän oli pakko tulla ja vannoa uskollisuudenvala uudelle kuninkaalle. Suurin nöyryytys kohtasi heitä siten, että heidän oli pakko seurata häntä Ruotsin kuninkaan majapaikkaan.

Tämä ruhtinas osoitti valtaistuimelle korottamallensa hallitsijalle kaikkea Puolan kuninkaalle kuuluvaa kunnioitusta ja, antaakseen suurempaa pontta hänen uudelle arvolleen, määräsi hänelle rahaa ja sotaväkeä.

Kaarle XII matkusti kohta pois Varsovasta saattaaksensa päätökseen Puolan valloituksen. Hän oli määrännyt joukkojensa yhtymäpaikaksi Lembergin, Venäjän suurpalatinaatin pääkaupungin, joka jo sinänsä oli tärkeä paikka, mutta oli vielä merkittävämpi niiden rikkauksien johdosta, joita se oli täynnä. Luultiin tämän paikan, kuningas Augustin sinne rakennuttamien linnoitusten avulla, kestävän viisitoista päivää. Valloittaja saarsi sen syyskuun 5 p:nä ja jo seuraavana valloitti sen rynnäköllä. Kaikki, jotka uskalsivat tehdä vastarintaa, saivat surmansa miekasta. Vaikka huhuttiin, että Lembergissä oli runsaasti aarteita, eivät voittoisat sotajoukot, kaupungin valtiaiksi päästyään, kuitenkaan hajaantuneet ryöstelemään, vaan järjestäytyivät rintamaan kaupungin päätorille. Täällä varusväen jäännökset antautuivat sotavangeiksi. Kuningas kuulututti torventoitotuksella, että kaikkien niiden asukasten, joiden hallussa oli kuningas Augustille tai hänen kannattajilleen kuuluvia arvoesineitä, tuli itsensä, kuolemanrangaistuksen uhalla, ennen päivän loppua ne luovuttaa. Toimenpiteet olivat niin tarmokkaita, että vain harvat rohkenivat olla tottelematta; kuninkaalle tuotiin neljäsataa arkullista kulta- ja hopearahaa, pöytäkaluja ja muita kalleuksia.

Stanislauksen hallituksen alussa sattui melkein samana päivänä aivan toisenlainen tapaus. Muutamat asiat, jotka ehdottomasti vaativat hänen läsnäoloansa, olivat pidättäneet häntä Varsovassa. Hänen luonaan olivat hänen äitinsä, vaimonsa ja molemmat tyttärensä; kardinaali-primas, Posenin piispa ja muutamat puolalaiset ylimykset olivat hänen uutena hovikuntanaan. Turvana oli kuusituhatta kruununarmeijan puolalaista, jotka vastikään olivat siirtyneet hänen palvelukseensa, mutta joiden uskollisuus ei vielä ollut joutunut koetukselle. Kaupungin kuvernöörillä, kreivi Hornilla, oli sitäpaitsi käytettävänään tuhatviisisataa ruotsalaista. Varsovassa vallitsi mitä syvin rauhallisuus, ja Stanislaus aikoi matkustaa muutaman päivän perästä ottamaan osaa Lembergin valloitukseen. Äkkiä hän sai kuulla lukuisan armeijan lähenevän kaupunkia: se oli kuningas August, joka uudella ponnistuksella ja mille kenraalille hyvänsä kiitosta tuottavalla oivallisella marssilla eksytti Ruotsin kuninkaan ja nyt samosi Varsovaa kohti saadakseen kilpailijan käsiinsä.

Varsova oli linnoittamaton eikä sitä puolustaviin puolalaisiin joukkoihin ollut liioin luottamista. Augustilla oli salaisia ystäviä kaupungissa; jos Stanislaus olisi jäänyt sinne, olisi hän ollut hukassa. Hän lähettikin sentähden perheensä niiden puolalaisten joukkojen turvissa, joihin hän enimmin luotti, Poseniin. Tässä hämmingissä hän jo luuli kadottaneensa toisen, vuoden vanhan tyttärensä. Imettäjä oli näet jättänyt hänet, mutta Stanislaus löysi hänet eräästä naapurikylän talliruuhesta, johon tyttönen oli heitetty; niin olen kuullut hänen itsensä kertovan. Se oli juuri sama lapsi, josta kohtalo, mitä suurimpien onnenvaiheiden jälkeen, teki Ranskan kuningattaren [Ludvig XV:n puoliso Maria Leszczinska (1703-1768). -- _Suom. muist_.]. Useat aatelismiehet pakenivat eri teitä. Uusi kuningas itse lähti Kaarle XII:n luo, oppien siten ajoissa kärsimään vastoinkäymistä, jouduttuaan pakosta jättämään pääkaupunkinsa kuusi viikkoa sen jälkeen, kun hänet oli siellä valittu hallitsijaksi.

August marssi pääkaupunkiin vihaisena ja voitollisena hallitsijana. Asukkaat, joita jo Ruotsin kuningas oli paloverottanut, saivat kokea samaa vielä enemmän Augustin puolelta. Kardinaalin palatsi ja kaikki liittoutuneiden herrojen talot jätettiin ryöstettäviksi. Merkillisintä tässä ohimenevässä vallankumouksessa oli se, että paavin nuntius, joka oli saapunut kuningas Augustin seurassa, vaati herransa nimessä Posenin piispan jättämistä hänelle, koska tämä piispana ja luterilaisen kuninkaan aseitten valtaistuimelle asettaman ruhtinaan suosijana oli Rooman hovin tuomiovallan alainen.

Rooman hovi, joka aina on koettanut laajentaa maallista valtaansa hengellisen valtansa avulla, oli jo aikoja sitten perustanut Puolaan eräänlaisen oikeudenhoidon, jonka johdossa on paavin nuntius. Hänen palvelijansa eivät olleet laiminlyöneet mitään otollista tilaisuutta laajentaaksensa valtaansa, jota kyllä rahvas kunnioittaa, mutta viisaimmat miehet aina vastustavat. He olivat ottaneet itselleen oikeuden tuomita kaikki hengellisiä koskevat asiat ja varsinkin sekasortoisina aikoina anastaneet useita muitakin etuoikeuksia; näitä he ovat saaneet pitää vuoden 1728 vaiheille saakka, jolloin väärinkäytöksiä supistettiin, mutta parannus tapahtuu vasta silloin, kun ne ovat tulleet kerrassaan sietämättömiksi.