Part 23

Tuo seikkailija järjesti nyt miehensä ja kyytihevosensa kuntoon yllättääkseen Stanislauksen ja viedäksensä hänet mukanaan. Mutta yritys tuli ilmi itse toimeenpanon aattona. Useat osanottajista pääsivät pakoon, muutamia otettiin vangiksi. He eivät tietysti voineet odottaakaan, että heitä kohdeltaisiin sotavankeina, vaan rosvoina. Mutta rankaisemisen asemesta Stanislaus tyytyi lausumaan heille muutamia hyväsydämisiä moitteita; vieläpä hän antoi heille rahaakin, jotta he voisivat tulla toimeen, ja osoitti tällä jalomielisyydellään, että hänen kilpaveljellään Augustilla oli todella täysi syy pelätä häntä.

Sillä välin Kaarle lokakuussa 1718 lähti toisen kerran valloittamaan Norjaa. Hän oli niin hyvin järjestänyt kaikki toimenpiteensä, että toivoi kuudessa kuukaudessa pääsevänsä mainitun kuningaskunnan herraksi. Hän tahtoi mieluummin valloittaa lumen ja jään peittämiä kallioita talvisen kylmyyden keskellä, mikä Ruotsissakin, jossa ilmasto on lauhkeampi, tappaa eläimiä, kuin riistää kauniit saksalaiset maakuntansa vihollistensa käsistä. Hän näet toivoi, että hänen uusi liittonsa tsaarin kanssa antaisi hänelle kohdakkoin tilaisuuden ottaa takaisin kaikki nuo maakunnat; sitäkin enemmän viehätti hänen kunniaansa riistää voittoisalta viholliselta kokonainen kuningaskunta.

Tistedal-joen suussa, lähellä Juutinraumaa, Bohusin ja Ansion välillä, sijaitsee tärkeä ja luja Fredrikshaldin linnoitus, jota pidettiin Norjan avaimena. Kaarle ryhtyi piirittämään sitä joulukuussa. Pakkasen kohmetuttamat sotilaat voivat tuskin ollenkaan kaivaa kovasti jäätynyttä maata; tuntui kuin olisi avattu juoksuhautaa johonkin kallioon. Mutta ruotsalaiset eivät voineet kieltäytyä työstä nähdessään etunenässänsä kuninkaan, joka jakoi vaivat heidän kanssaan. Milloinkaan ei Kaarle ollut kokenut kovempaa. Hänen kahdeksantoista vuoden ajan vaivaloisissa töissä karaistunut ruumiinsa oli niin vahvistunut, että hän nukkui Norjassa keskellä talvea paljaalla kentällä joko oljilla tai laudalla, vain viittaansa kääriytyneenä, saamatta siitä vahinkoa terveydelleen. Monet hänen sotamiehistänsä kaatuivat kylmästä kuoliaaksi vartiopaikalleen; toiset taas, puolipaleltuneina nähdessään kuninkaansa kärsivän heidän laillansa, eivät rohjenneet valittaa.

Joku aika ennen tätä sotaretkeä hän oli Skoonessa kuullut puhuttavan eräästä Johansdotter nimisestä naisesta, joka muka oli elänyt useita kuukausia nauttimatta muuta ravintoa kuin vettä. Koska hän koko elämänsä ajan oli koettanut kestää mitä äärimmäisimpiä rasituksia, joita ihmisluonto voi sietää, niin hän nytkin tahtoi koettaa, kuinka kauan hän voisi sortumatta kestää nälkää. Hän vietti viisi päivää syömättä ja juomatta. Kuudennen aamuna hän ratsasti kaksi penikulmaa ja poikkesi sitten Hessenin prinssin luo, missä söi tukevasti, tuon viisipäiväisen pidättyväisyyden häntä ollenkaan heikontamatta tai vankan aterian häntä rahtuakaan haittaamatta noin pitkän paaston perästä.

Kun hänellä oli moinen rautainen ruumis, jota hallitsi niin rohkea ja kaikissa tilanteissa niin järkähtämätön mieli, oli hän peräti vaarallinen vastustaja kaikille naapureilleen.

Joulukuun 11:ntenä, Pyhän Andreaan päivänä, hän kello yhdeksän illalla lähti tarkastamaan juoksuhautaa. Kun linnoituksen kanssa yhdensuuntainen kaivanto ei ollut hänen mielestään tarpeeksi edistynyt, näytti hän sangen tyytymättömältä. Ranskalainen insinööri Mégret, joka johti piiritystöitä, vakuutti hänelle, että linnoitus valloitettaisiin kahdeksassa päivässä. "Saammepahan nähdä", sanoi kuningas ja jatkoi töiden tarkastelua insinöörin kanssa. Hän pysähtyi erääseen paikkaan, jossa yhdyskäytävä leikkasi suorassa kulmassa saartokaivantoa. Tässä hän asettui polvilleen vallin sisärinnettä vasten, nojaten kyynärpäillään rintasuojukseen, ja jäi siihen hetkiseksi katselemaan työmiehiä, joka jatkoivat juoksuhaudan kaivamista tähtien tuikkeessa.

Pienimmätkin seikat ovat tärkeitä, kun on puhe sellaisen miehen kuin Kaarle XII:n kuolemasta. Niinpä minun täytyykin ilmoittaa, että se keskustelu, jonka niin monet kirjailijat ovat kertoneet tapahtuneen kuninkaan ja insinööri Mégretin kesken, on täysin perätön. Seuraavassa kerron, miten asian laita saamieni tietojen mukaan todella oli.

Kuningas oli asettanut melkein puolet ruumiistaan alttiiksi erään vihollisen tykkipatterin tulelle, joka oli suunnattu juuri sitä kulmausta kohti, jossa hän parhaillaan oli. Hänen luonaan oli tällöin vain kaksi ranskalaista: toinen oli hänen ajutanttinsa Siquier, taitava ja tarmokas mies, joka jo Turkinmaalla oli ruvennut hänen palvelukseensa ja oli erityisesti kiintynyt Hessenin prinssiin, toinen oli mainittu insinööri Mégret. Vihollisen tykistö ampui heitä kartesseilla, ja kuningas, joka muita enemmän paljasti itseänsä, oli sentähden enimmin alttiina vaaralle. Muutamia askeleita taempana oli kreivi Schwerin, joka komensi juoksuhaudassa. Kaartinkapteeni kreivi Posse ja ajutantti Kaulbars ottivat juuri vastaan hänen määräyksiään. Samassa Siquier ja Mégret näkivät Ruotsin kuninkaan raskaasti huokaisten vaipuvan rintasuojusta vasten. Kun he ehtivät paikalle, oli hän jo kuollut. Puolen naulan kuula oli osunut hänen oikeaan ohimoonsa ja tehnyt siihen kolmen sormen levyisen reiän. Hänen päänsä oli vaipunut rintasuojukselle, vasen silmä oli painunut sisään, oikea oli ajautunut kokonaan ulos kuopastaan.

Hän oli kuollut heti haavoittuessaan; kuitenkin hänellä, kesken äkillistä loppuaankin, oli vielä ollut voimaa vaistomaisella liikkeellä laskea kätensä miekankahvaan, ja tässä asennossa hän oli vieläkin.

Tämän nähdessään sanoi Mégret, joka oli omituinen ja välinpitämätön ihminen: "Kas niin, näytelmä on lopussa, käykäämme aterialle!" Siquier riensi heti ilmoittamaan kreivi Schwerinille tapahtumasta. He päättivät yhdessä salata sotamiehiltä kuninkaan kuoleman, kunnes Hessenin prinssi saisi siitä tiedon.

Ruumis käärittiin harmaaseen vaippaan; Siquier pani tekotukkansa ja hattunsa vainajan päähän; ja siten kannettiin Kaarle kapteeni Carlsbergin nimellä joukkojen keskitse, jotka näkivät kuolleen kuninkaansa kulkevan ohi, aavistamatta, että se oli hän.

Prinssi määräsi heti, ettei kukaan saanut lähteä leiristä, ja käski vartioida kaikkia Ruotsiin vieviä teitä, saadakseen aikaa ryhtyä toimiin, jotta kruunu joutuisi hänen puolisonsa päähän ja Holsteinin herttua, joka myös voisi vaatia sitä, syrjäytettäisiin valtaistuimelta.

Siten kuoli kolmenkymmenenkuuden ja puolen vuoden ikäisenä Ruotsin kuningas Kaarle XII, saatuaan kokea sekä suurinta onnea että kovinta onnettomuutta ja antamatta hetkistäkään edellisen veltostuttaa tai jälkimmäisen järkyttää itseään. Melkein kaikki hänen tekonsa, yksinpä hänen yksityiselämänsäkin piiriin kuuluvat, ovat poikenneet kauas todennäköisyydestä. Hän on kenties ainoa ihminen ja tähän saakka ainoa kaikista kuninkaista, joka oli vailla erinäisiä inhimillisiä heikkouksia; mutta samalla hän kohotti kaikki sankarin hyveet sellaiseen liiallisuuteen, jossa ne ovat yhtä vaarallisia kuin vastakkaiset paheet. Hänen lujuutensa, itsepäisyydeksi muuttuneena, tuotti hänelle onnettomuudet Ukrainassa ja pidätti häntä viisi vuotta Turkinmaalla; hänen anteliaisuutensa kasvoi tuhlaukseksi ja tuhosi Ruotsin; hänen uljuutensa yltyi uhkarohkeudeksi ja oli syynä hänen kuolemaansa; hänen oikeudentuntonsa viekoitteli hänet joskus julmuuteen saakka, ja viimeisinä vuosina hänen arvovaltansa ylläpitäminen läheni sortovaltiutta. Hänen suuret ominaisuutensa, joista yksi ainoa olisi voinut tehdä jonkun toisen ruhtinaan kuolemattomaksi, ovat tuottaneet onnettomuutta hänen maallensa. Hän ei koskaan ensinnä käynyt kenenkään kimppuun, mutta kostossaan hän oli pikemmin leppymätön kuin järkevä. Hän oli ensimäinen, jolla oli kunnianhimona olla valloittaja, haluamatta suurentaa valtioitaan; hän tahtoi voittaa valtakuntia, voidakseen lahjoittaa ne pois. Hänen kunniaan, sotaan ja kostoon kohdistuva intohimonsa esti häntä olemasta hyvä valtiomies, mitä ominaisuutta ei ole koskaan nähty puuttuvan valloittajalta. Ennen taistelua ja voiton jälkeen hän oli täynnä vaatimattomuutta, tappion jälkeen täynnä lujuutta. Hän oli ankara muita samoin kuin itseäänkin kohtaan ja piti alamaistensa vaivoja ja henkeä yhtä vähässä arvossa kuin omaansakin, ollen enemmän ainoalaatuinen kuin suuri mies, enemmän ihmeteltävä kuin jäljiteltävä. Hänen elämästään tulee kuninkaitten oppia, kuinka paljon rauhallinen ja onnellinen hallitus kohoaa niin suuren maineen yläpuolelle.

Kaarle XII:lla oli edullinen ja jalomuotoinen vartalo, sangen kaunis otsa, suuret lempeyttä säteilevät sinisilmät ja hyvin muodostunut nenä; mutta kasvojen alaosa oli epämiellyttävä ja liiankin usein alituisen naurun rumentama, joka lähti vain huulista; hänellä ei ollut juuri ollenkaan partaa eikä tukkaa. Hän puhui perin vähän ja vastasi useinkin ainoastaan tuolla tavaksi tulleella hymyllään. Hänen pöydässään noudatettiin mitä syvintä hiljaisuutta. Luonteensa taipumattomuudesta huolimatta hän oli säilyttänyt sen arkuuden, jota nimitetään vääräksi häveliäisyydeksi. Keskustelu olisi saattanut hänet hämille, koska hän oli omistautunut kokonansa työhön ja sotaan eikä ollut koskaan oppinut tuntemaan seuraelämää.

Turkkilaisten luona oloonsa saakka hän oli lukenut ainoastaan Caesarin kommentarioita ja Aleksanteri Suuren historiaa; kuitenkin hän kirjoitti itsekin muutamia mietelmiä sodasta ja sotaretkistään vuosina 1700-1709. Hän tunnusti sen ritari de Folardille ja sanoi hänelle kadottaneensa asianomaisen käsikirjoituksensa Pultavan onnettomana päivänä.

Jotkut ovat tahtoneet tehdä tästä ruhtinaasta etevän matemaatikon; epäilemättä hän olikin sangen teräväjärkinen; mutta se todistus, joka tuodaan esiin muka osoituksena hänen matemaattisista tiedoistaan, ei ole kovin sitova. Hän näet tahtoi muuttaa tavan laskea kymmenittäin ja ehdotti sijaan luvun 64, koska se sisälsi samalla kertaa sekä kuution että neliön, oli jaollinen kahdella ja lopuksi purkautui ykkösiksi. Tämä aate todisti vain, että hän rakasti kaikessa eriskummaisuutta ja vaikeutta.

Mitä hänen uskonnollisuuteensa tulee, niin täytynee, vaikkapa ruhtinaiden mielipiteet eivät saa vaikuttaa muihin ihmisiin ja vaikkapa niin vähäoppisen hallitsijan kuin Kaarlen katsantokannalla ei voi olla mitään merkitystä näissä asioissa, kuitenkin tyydyttää niin tässä seikassa kuten kaikessa muussakin niiden ihmisten uteliaisuutta, jotka tarkkaavaisesti ovat seuranneet kaikkea, mikä koskee tätä ruhtinasta. Minä olen saanut tietää häneltä, joka on ollut pääasiallisena lähteenäni tähän historiaan, että Kaarle XII oli harras luterilainen v:een 1707 saakka. Tällöin hän näki Leipzigissä kuuluisan filosofin Leibnitzin, joka ajatteli ja puhui vapaasti ja joka oli jo useampaan kuin yhteen ruhtinaaseen istuttanut vapaat mielipiteensä. En tosin usko, että Kaarle ennätti, kuten on väitetty, ammentaa tältä filosofilta, jolla oli kunnia keskustella vain neljännestunnin verran hänen kanssaan, välinpitämättömyyttä luterilaisuutta kohtaan. Fabrice, joka seitsemän vuotta yhtä mittaa seurusteli tuttavallisesti Kaarlen kanssa, on kertonut minulle, että kuningas, oleskellessaan joutilaana Turkissa, missä hän näki useita eri uskontoja, tuli uskonnollisesti kylmäkiskoisemmaksi.

Myös La Motraye vahvistaa tämän tiedon "Matkoissaan". Samoin luulee myöskin kreivi de Croissy, kuten hän onkin sanonut minulle monesti, että tämä ruhtinas säilytti aikaisemmista uskomuksistaan vain uskon täydelliseen ennaltamääräykseen, mikä uskonkappale miellytti hänen rohkeuttaan ja oikeutti hänet menettelemään hurjapäisesti. Tsaarilla oli samantapaiset mielipiteet uskonnosta ja kaitselmuksesta, mutta hän puhui niistä usein, sillä hän keskusteli kaikista asioista tuttavallisesti suosikkiensa kanssa, ja Kaarleen verrattuna hänellä oli enemmän tietoja filosofiassa ynnä kaunopuheisuuden lahja.

En voi jättää tässä mainitsematta erästä parjausta, joka liiankin usein uudistuu ruhtinaiden kuoleman yhteydessä, kun ilkeät tai herkkäuskoiset ihmiset aina väittävät, että heidät on joko myrkytetty tai salamurhattu. Niinpä tällöin Saksassakin levisi huhu, että juuri Siquier itse oli surmannut Ruotsin kuninkaan. Tämä kelpo upseeri oli kauan aivan epätoivoinen moisen parjauksen vuoksi. Puhellessaan asiasta kerran kanssani hän lausui aivan näillä sanoilla: "Olisin kylläkin voinut tappaa Ruotsin kuninkaan, mutta kunnioitukseni tätä sankaria kohtaan oli niin suuri, etten olisi uskaltanut tehdä sitä, vaikkapa olisin tahtonutkin."

Tiedän kyllä, että Siquier itse on antanut aiheen tähän surkeaan syytökseen, johon monet ruotsalaiset vieläkin uskovat. Hän tunnusti minulle itse, että hän kerran Tukholmassa ankarassa kuumetaudissa oli huutanut tappaneensa Ruotsin kuninkaan, ja että hän eräässä kuumekohtauksessa oli avannut ikkunan ja julkisesti pyytänyt armoa kuninkaanmurhan vuoksi. Kun hän sitten parannuttuaan sai kuulla, mitä hän sairaana oli puhunut, oli hän ollut kuolemaisillaan tuskasta.

En tahtonut julkaista tätä juttua hänen eläessänsä. Näin hänet vähän ennen hänen kuolemaansa ja voin vakuuttaa, että hän mieluummin olisi antanut tappaa itsensä tuhat kertaa Kaarle XII:n puolesta kuin tappaa hänet. Jos hän olisi ollut syypää moiseen rikokseen, olisi se tietysti johtunut halusta palvella sillä jotakuta valtaa, joka epäilemättä olisi palkinnut häntä siitä runsaasti. Mutta hän kuoli sangen köyhänä Ranskassa ja tarvitsi ystäviensä avustustakin. Jolleivät nämä järkisyyt riitä, niin muistettakoon, että se kuula, joka osui Kaarle XII:nteen, ei voinut mahtua pistoliin, ja että Siquier olisi voinut ampua tuon katalan kuulan ainoastaan pukunsa alle piilotetusta pistolista.[46]

Kuninkaan kuoltua lakkautettiin Fredrikshaldin piiritys; kaikki muuttui kuin silmänräpäyksessä. Ruotsalaiset, joita heidän ruhtinaansa maine enemmän masensi kuin ilahdutti, ajattelivat nyt vain kuinka saisivat aikaan rauhan vihollistensa kanssa ja voisivat omassa maassaan supistaa sitä rajatonta yksinvaltaa, jonka väärinkäyttöä parooni Görtz oli antanut heidän kokea.

Säädyt valitsivat vapaasti kuningattarekseen Kaarle XII:n sisaren, prinsessa Ulriikka Eleonooran, ja pakoittivat hänet juhlallisesti luopumaan kaikista kruununperimisoikeuksista; hän sai sen vain kansan suostumuksesta. Kerta toisensa jälkeen hän lupasi ja vannoi, ettei hän koskaan yrittäisi palauttaa mielivaltaista hallitusta. Myöhemmin hän uhrasi kuninkuuden arvoaseman aviollisen rakkauden hyväksi, luovuttamalla kruunun puolisolleen, ja sai säädyt valitsemaan tämän prinssin, joka nousi valtaistuimelle samoilla ehdoilla kuin hän.

Parooni Görtz vangittiin heti Kaarlen kuoltua, ja Tukholman senaatti tuomitsi hänet mestattavaksi kaupungin hirsipuun juurella; se oli kenties enemmän kostoa kuin oikeutta todistava teko ja julma loukkaus sellaisen kuninkaan muistoa kohtaan, jota Ruotsi yhä ihmettelee.

Tukholmassa säilytetään Kaarle XII:n hattua, ja siinä olevan kuulanreiän pienuus on yksi niiden perusteista, jotka tahtovat uskoa hänen saaneen surmansa salamurhaajan kädestä.

Muistutuksia ja selityksiä

[1] Tässä Voltaire liioittelee, nähtävästi käyttämänsä lähteen mukaan, Ruotsin ja Suomen sekä entistä että silloista väkilukua. Todellisuudessa se lienee v. 1730 ollut pari miljoonaa. Muutenkin Voltairen esityksessä on, kuten asiantunteva lukija huomannee, kohtia, jotka eivät ole oikein todenmukaisia.

[2] Senaatilla tässä kuten kaikkialla jäljempänäkin Voltaire tarkoittaa Ruotsin valtakunnanneuvostoa (valtaneuvostoa) ja senaattoreilla Ruotsin valtakunnanneuvoston jäseniä (valtaneuvoksia).

[3] Voltaire tarkoittaa n.s. Kalmarin unionia, joka tehtiin jo v. 1397.

[4] Tarkoittaa länsigoottien kuninkaan Alarikin retkeä Italiaan ja Rooman valloitusta (v. 410).

[5] Kaarle X ei kuollessaan ollut tehnyt rauhaa vihollistensa kanssa eikä pyrkinyt rajattomaan kuningasvaltaan.

[6] Tarkoittaa Kaarle XI:n toimeenpanemaa suurta reduktsionia eli aatelisläänitysten peruutusta, jota valvoi erityinen reduktsionitoimikunta.

[7] Oikeammin kuningas tuli Ruotsissa juuri lain mukaan täysikäiseksi 18-vuotiaana.

[8] Danielsonin mukaan ("Voltaire Kaarle XII:n historiankirjoittajana") Kaarlen ja Piperin keskustelu naisen (isoäidin) vallasta, samoin kuin monet muutkin teoksen tarinat ja jutut lienevät pantavat Voltairen tiliin. Samoin Sparren osuus ja täysikäisyyden julistaminen.

[9] Kruunauksen kuvaus nähtävästi osaksi Voltairen omaa keksintöä. Arkkipiispa lienee näet tiennyt asiasta jo edeltäkäsin, sillä uusi kruunaustapa oli määrätty jo ennakolta.

[10] Pietari tuli nimellisesti tsaariksi jo 10-vuotiaana v. 1682 yhdessä vallanhimoisen sisarpuolensa Sofian ja heikkomielisen velipuolensa Iivanan kanssa ja otti koko hallitusvallan omiin käsiinsä jo v. 1689, jolloin hän sulki Sofian luostariin. Lähti suurelle ulkomaanmatkalleen jo v. 1697, valloitettuaan turkkilaisilta Asovin v. 1696.

[11] Todellisuudessa lienee Pietarin armeijassa Narvan luona ollut vain noin 40,000 varsinaista sotamiestä ja Kaarlella noin 8,400, (niistä 3,200 suomalaisia).

[12] de Croy oli oikeastaan belgialainen upseeri, joka viimeksi oli ollut kuningas Augustin palveluksessa ja jonka August oli lähettänyt Pietarin sotilaalliseksi neuvonantajaksi. -- Muuten Voltaire on lisäillyt Narvan taistelua omilla jutuillaan, jollaisia lienevät Kaarlen huudahdus hänen hevosensa kaaduttua, vertaus Georgian prinssin ja Kaarlen vankinaolosta ja Pietarin lausuma ruotsalaisista venäläisten opettajina voittamaan.

[13] Moritz Saksilainen, Saksin kreivi eli "Saksin marski", Augustin ja Aurora Königsmarckin poika, etevä sotapäällikkö. -- Auroran veli, kreivi Filip von Königsmarck, yritti ryöstää mukaansa lemmittynsä, Braunschweig-Lüneburgin prinsessan Sofia Dorothean, mutta joutui vähää ennen neljän salamurhaajan uhriksi, jotka viskasivat hänen ruumiinsa erääseen likaviemäriin.

[14] Kreivittären ja kuninkaan kohtaus on nähtävästi melkoisesti Voltairen lisäilemä ja värittämä, kuten monet muutkin teoksen samantapaiset kohdat.

[15] Poniatowskin mukaan Kaarle viipyi taistelutantereella 8 päivää ja kuljetutti kaikki haavoitetut sieltä penikulman päässä olevaan Pinczowiin. Bringin ("Karl XII") mukaan Klissowin taistelu oli 9 p. heinäkuuta v.l.

KOLMAS KIRJA.

[16] Stanislauksen kruunaus tapahtui kaikessa kiireessä 24 p. syysk. (v. 1.) eli 4 p. lokak. (u. I.) 1705.

[17] Narva kukistui elokuussa 1704 monikuukautisen ankaran vastarinnan jälkeen.

[18] Tässä Voltaire nähtävästi liioittelee, sillä Pietarin kaupunki perustettiin juuri v. 1703 ja rakennettiin vähitellen seuraavina vuosina. Pietari Suuren kuollessa 1725 mainitaan asukkaita olleen vasta noin 75,000. Kaupunkia rakentamassa oli kyllä yhtaikaa tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia työmiehiä.

[19] Bringin mukaan Kalishin luona tappiolle joutuneen ruotsalaisen kenraalin nimi oli Marderfelt eikä Meyerfelt, jonka niminen everstiluutnantti kuului myös ruotsalaisiin päällikköihin.

[20] Danielsonin mukaan on kohtaus Königsteinin linnassa v. 1707 väärin esitetty tai on sattunut myöhemmin, sillä tunnettujen asiakirjain mukaan juuri Patkul, vangittuna, tahallaan rahoilla viekoitteli Sonnensteinin linnan päällikön Korveyn Venäjän palvelukseen, jos pääsisi vapaaksi. Patkul näet tahtoi siten vahingoittaa vihaamaansa Saksin maaherraa, ruhtinas Fürstenbergiä, jonka suosikki Korvey oli. Seurauksena oli Korveyn mestaus v. 1707.

[21] Danielsonin mukaan tarina Patkulin luista lienee Voltairen tavallisia juttuja, jos on luottamista virallisiin asiakirjoihin, sillä luutnantti Rauer, joka käskystä saapui Patkulia hautaamaan, ei löytänyt hänestä mitään jälkeä.

[22] Piper kuoli, kuten kerrotaan, vapaaehtoisesti v. 1716 nälkään (17 päivää syömättä oltuaan) Pähkinälinnassa (Schlüsselburgissa), koska ei tahtonut suostua tsaarin vaatimiin suunnattomiin lunnaihin. Ruumista kuuluu säilytetyn suolassa, kunnes se v. 1719 haudattiin Ruotsissa olevaan perhehautaan. -- Ks. Oma Maa, III, s. 627.

[23] Poniatowskin mukaan asia oli päinvastoin niin, että Kaarle lähetti sulttaanille lahjaksi sata turkkilaista sotavankia, jotka hän oli vapauttanut Lembergissä puolalaisten orjuudesta. -- Turkin lähettiläs kävi kyllä Kaarlen luona liittoa tarjoamassa, mutta Kaarle ei sillä kertaa ollut siihen taipuvainen, joskin kohteli lähettilästä anteliaasti.

[24] Pietarin puhe Aleksanterista ja Dareioksesta lienee Voltairen omaa sovittelua hänen lähteittensä (Limiersin ja Motrayen) käyttämien sanojen asemesta.

[25] Danielsonin mukaan Mazeppan lemmenseikkailu Puolassa ja pakollinen ratsastus Ukrainaan kuuluvat yksistään Voltairen tiliin; muut aikaisemmat kertojat eivät niitä ollenkaan tunne. Myöhemmät kirjoittajat ovat sitten lainanneet tämän, kuten niin monet muutkin todistamattomat jutut, Voltairelta. Varmaa on vain, että Mazeppa oli saanut kasvatuksensa Puolan hovissa. -- Mazeppa oli syntynyt v:n 1640 paikkeilla.

[26] Bringin mukaan oli tsaarilla vain noin 45,000 miestä ja 70 tykkiä, Kaarlella kaikkiaan noin 23,000 miestä ynnä 10,000 kasakkaa sekä 30 tykkiä. -- Voltairen päivämääräykset ovat uutta lukua, joka ei silloin vielä ollut käytännössä Ruotsissa.

[27] Voltairen kuvaus taisteluasemasta ei näytä olevan Bringin teoksessa olevan taistelukartan mukainen. Sen mukaan ruotsalaisten ja venäläisten asemat sijaitsivat luoteiseen ja pohjoiseen päin Pultavasta.

[28] Bringin mukaan oli Menshikovilla vain 9,000 ratsumiestä -- siis vain hiukan yli puolet ruotsalaisten lukumäärästä -- ja muutamia tykkejä.

[29] Piper oli ensin vankina Moskovassa, jossa yhdessä muiden kenraalien kanssa hoiti sotavankien asioita. Siirrettiin vasta v. 1714 Pietariin ja sieltä Pähkinälinnaan, missä, kuten edellä on mainittu, vapaaehtoisesti lienee kuollut nälkään.

[30] Poniatowskin tiedonannon mukaan Fonseca oli alkujaan ranskalainen uskonluopio, nimeltä Goin, seraljin ensimäinen haavalääkäri.

[31] Kaarle XII osasi kyllä tiettävästi aivan hyvin ranskaa -- hänellä oli lapsena ollut sen opettajana erityinen kielimestari -- mutta ylpeydessään hän ei tahtonut ranskaa puhua.

[32] Bringin mukaan suurvisiiri sulttaanin nimessä lupasi saattaa Kaarlen niin pian kuin mahdollista kotimaahan 50,000 miehen turvissa.

[33] Mustafa II seurasi oikeammin setäänsä Ahmed II:sta, joka vuorostaan oli seurannut Muhammed IV:ttä.

[34] Tämä luku on nähtävästi liian suuri.

[35] Erb-Magden on oikeastaan väännös saksal. sanasta Erb-Mädchen ja tarkoittaa perinnöllistä maaorjanaista; se ei siis, kuten Voltaire luulee, ole mikään henkilönimi. Katariinan sukuperästä on väitelty viime aikoihin saakka. Muutamat ovat väittäneet hänen olleen kotoisin Ruotsista; todennäköisesti hän oli kotoisin Liivinmaalta, Tietosanakirjan mukaan erään liettualaisen, Samuel Skavronskin, tytär.

[36] Pietari Suuren ensimäisen puolison nimi oli oikeastaan Eudoksia Fedorovna Lapuhin.

[37] Uusinten tutkimusten mukaan Katariinan ratkaiseva osuus Pruthin luona on myöhempää keksintöä ja nähtävästi vain Katariinan ylistämiseksi sepitetty juttu. Samoin ei näytä olevan mitään varmaa perää lahjusten käytössä suurvisiirin voittamiseksi.

[38] Tämä päiväys ei enemmän kuin aikaisempikaan käy oikein yhteen hedshran ajanlaskun kanssa, joka alkaa vuodesta 622 j.Kr.s. Vuosiluku on sen mukaan liian suuri. Oikea vuosiluku on 1124. Hedshra laskee kuuvuosien mukaan, jotka ovat lyhyempiä kuin aurinkovuodet. Mahdollisesti ransk. tekstissä on painovirhe.

[39] Sanaleikki: _Major sum_, olen majuri; mutta _major_ merkitsee latinassa myös "suurempi" ja _maximus_ "suurin". Hospodari tahtoi sillä osoittaa, että oli tuntenut vieraan kuninkaaksi.

[40] Oikeammin koko nimeltä Sten Arvidsson Natt och Dag, kenraaliajutantti.

[41] Bringin mukaan kuningas Benderin kalabaliikin jälkeen todella oli ruumiillisesti niin heikontunut, että tarvitsi lepoa. Hänellä oli kuumekohtauksia, ja Benderin rytäkässä saamansa säärivamman johdosta hän ei voinut seisoa, vaan hänen täytyi olla makuulla. Ehkäpä sairaus, kuviteltu tai todellinen, oli myös varokeinona, koska huhuiltiin, että turkkilaiset aikoivat muka siirtää kuninkaan joko Vähään-Aasiaan tai Kreikan saaristoon, mihin siirtoon Kaarlella ei tietysti ollut vähääkään halua.