Part 22

Kauan aikaa sitten olivat näet kaikkien kansain merirosvot, mutta erityisesti englantilaiset, tehneet keskenään liiton ja häirinneet Euroopan ja Amerikan meriä. Vainottuina säälittä kaikkialla he olivat vetäytyneet Afrikan itäpuolella olevan suuren Madagaskarin saaren rannikolle. Ne olivat epätoivoon joutuneita ihmisiä, melkein kaikki tunnettuja teoista, joilta puuttui vain oikeudellisuutta ollakseen sankarillisia. He etsivät nyt ruhtinasta, joka olisi ottanut heidät suojelukseensa; mutta kansainväliset lait sulkivat heiltä koko maailman satamat.

Saatuaan tietää Kaarle XII:n palanneen Ruotsiin he toivoivat, että tämä sodanhaluinen ja sotaan pakoitettu ruhtinas, jolta puuttui laivasto ja sotamiehet, tekisi heidän kanssaan suotuisan sopimuksen. Niinpä he lähettivätkin hänen luoksensa valtuutettunsa, joka saapui Eurooppaan eräässä hollantilaisessa laivassa ja joka ehdotti parooni Görtzille, että heille suotaisiin pääsy Göteborgin satamaan, jonne he tarjoutuivat saapumaan kuudellakymmenellä rikkauksin lastatulla laivalla.

Parooni sai kuninkaan suostumaan ehdotukseen; niinpä seuraavana vuonna lähetettiinkin kaksi ruotsalaista aatelismiestä, Cronström ja Mendal, lopullisesti päättämään asiasta noiden Madagaskarin merirosvojen kanssa. Sittemmin löysi Görtz säädyllisemmän ja vaikutusvaltaisemman auttajan kardinaali Alberonista, mahtavasta nerosta, joka on hallinnut Espanjaa kylliksi kauan kunniansa hyväksi, mutta liian vähän aikaa tämän valtion suuruuden hyväksi.

Alberoni liittyi innokkaasti suunnitelmaan, jonka mukaan Jaakko II:n poika oli asetettava Englannin valtaistuimelle. Koska hän kuitenkin vasta äskettäin oli päässyt ministeristöön, ja koska hänen oli ensin saatettava Espanja entiselleen, ennenkuin voi ajatella muiden kuningaskuntain mullistamista, niin näytti siltä, ettei hän vielä useaan vuoteen voisi ryhtyä tähän suureen työhön. Mutta vähemmässä kuin kahdessa vuodessa nähtiin, kuinka hän muutti Espanjan uuteen muotoon, antoi sille jälleen sen arvovallan Euroopassa, saattoi, kuten väitetään, turkkilaiset käymään Saksan keisarin kimppuun ja yritti samaan aikaan temmata Ranskan hallituksen Orléansin herttualta ja Suurbritannian kruunun kuningas Yrjöltä. Niin vaarallinen voi olla yksi ainoa mies, kun hän hallitsee rajattomalla vallalla mahtavaa valtiota ja hänellä on tarpeeksi rohkeutta ja hengensuuruutta!

Siroiteltuaan siten Venäjän ja Espanjan hoveihin sen tulipalon ensimäiset kipunat, jota hän hautoi mielessään, Görtz matkusti salaisesti Ranskaan ja sieltä Hollantiin, jossa hän tapasi pretendentin kannattajia. Hän otti mitä tarkimmin selkoa heidän voimistaan, Englannin tyytymättömien luvusta ja mielialasta, rahavaroista, joita he voivat hankkia, ja joukoista, joita he voivat asettaa jalkeille. Tyytymättömät vaativat ainoastaan 10,000 miestä apuväkeä ja arvelivat näiden joukkojen avulla voivansa suorittaa aivan varman vallankumouksen. Ruotsin Englannissa olevalla lähettiläällä, kreivi Gyllenborgilla, joka oli saanut ohjeita parooni Görtziltä, oli useita neuvotteluja Lontoossa tyytymättömien johtomiesten kanssa. Hän rohkaisi heitä ja lupasi heille kaikki, mitä he halusivat. Pretendentin puolue meni niin pitkälle, että hankki melkoisia rahamääriä, jotka Görtz otti huostaansa Hollannissa. Hän hieroi kauppaa muutamien laivojen ostosta ja ostikin niitä kuusi Bretagnesta kaikenlaatuisine aseineen.

Nyt hän lähetti salaa Ranskaan useita upseereja, muiden muassa ritari de Folardin, joka, tehtyään kolmekymmentä sotaretkeä Ranskan armeijoissa ja korjattuaan niistä kovin vähän palkintoa, vähän aikaa sitten oli tarjonnut palvelustansa Ruotsin kuninkaalle, vähemmän mistään etujen toivosta kuin halusta palvella sellaisen kuninkaan alaisena, jolla oli niin hämmästyttävä maine. Muutoinkin ritari de Folard toivoi saavansa tämän ruhtinaan mieltymään niihin uusiin aatteihin, joita hänellä oli sodankäyntiin nähden. Hän oli koko ikänsä filosofin tavoin tutkinut tätä taitoa ja julkaisi sittemmin keksintönsä _Polybios-selityksissään_. Kaarle XII, joka itse oli käynyt sotaa uudella tavalla eikä missään sallinut vanhain tottumusten johtaa itseään, mieltyi hänen mielipiteihinsä. Hän määräsi ritari de Folardin yhdeksi niitä välikappaleita, joita hän aikoi käyttää hyväkseen Skotlantiin suunnitellussa maihinnousussa. Tämä aatelismies pani nyt Ranskassa toimeen parooni Görtzin salaiset määräykset. Paljon ranskalaisia upseereja ja vielä suurempi luku irlantilaisia yhtyi tähän uudenlaatuiseen salaliittoon, joka samaan aikaan pantiin vireille Englannissa, Ranskassa ja Venäjällä ja jonka haarat salaisesti ulottuivat Euroopan toisesta päästä toiseen.

Nämä valmistelut olivat vielä itsessään vähäarvoiset parooni Görtzille, mutta jo niiden alkuunpano oli sinänsä paljon. Tärkein kohta, jota ilman mikään ei voinut onnistua, oli saada aikaan rauha tsaarin ja Kaarlen kesken; mutta siinä olikin vielä monet vaikeudet tasoitettavina. Venäjän valtioministeri parooni Ostermann ei aluksi ollut erityisemmin innostunut Görtzin ehdotuksiin; hän oli yhtä varovainen kuin Kaarlen ministeri oli yritteliäs. Hänen hidas ja harkitseva valtiotaitonsa tahtoi antaa kaiken ensin kypsyä; sen sijaan toisen malttamaton henki tahtoi jo heti kylvämisen perästä korjata sadon. Ostermann pelkäsi, että hänen herransa tsaari, tämän yrityksen loiston häikäisemänä, voisi myöntää Ruotsille liian edullisen rauhan; niinpä hän viivyttikin pitkäveteisyydellään ja vastaväitteillään tämän asian päättämistä.

Parooni Görtzin onneksi tsaari itse saapui Hollantiin vuoden 1717 alussa. Hänen tarkoituksensa oli mennä sieltä Ranskaan; hän ei näet vielä ollut nähnyt tätä kuuluisaa kansakuntaa, jota enemmän kuin sadan vuoden ajan sen kaikki naapurit ovat moittineet, kadehtineet ja jäljitelleet. Hän tahtoi siellä tyydyttää kyllästymätöntä tiedon- ja opinhaluaan ja samalla ajaa valtiollisia tarkoitusperiään.

Görtz näki tämän keisarin kahdesti Haagissa. Näissä kahdessa neuvottelussa hän pääsi pitemmälle kuin kuudessa kuukaudessa valtuutettujen kanssa. Kaikki kääntyi suotuisaan suuntaan; hänen suuret aikeensa näyttivät olevan läpipääsemättömän salaperäisyyden peitossa, ja hän luulotteli itselleen, että Eurooppa saisi ne tietoonsa vasta niitä toimeenpantaessa. Sillä välin hän puhui Haagissa yksinomaan rauhasta; hän mainitsi julki pitävänsä Englannin kuningasta pohjoismaiden rauhantuojana. Vieläpä hän näennäisesti puuhasi pidettäväksi Braunschweigissa kongressia, missä Ruotsin ja sen vihollisten edut voitaisiin ratkaista sovinnollisesti.

Ensimäisenä paljasti hänen vehkeilynsä Ranskan sijaishallitsija, Orléansin herttua; hänellä oli vakoojia kaikkialla Euroopassa. Tämä ihmislaji, jonka ammattina on myödä ystäviensä salaisuus ja joka elää ilmiannoista, jopa usein parjauksistakin, oli siinä määrin lisääntynyt Ranskassa hänen hallituksensa aikana, että kansan toinen puoli vakoili toista. Orléansin herttua, jota mieskohtaiset suhteet yhdistivät Englannin kuninkaaseen, paljasti hänelle häntä vastaan punotut vehkeet.

Samaan aikaan alkoivat hollantilaiset epäillä Görtzin käytöstä ja ilmoittivat epäilynsä Englannin lähettiläälle. Juuri kun Görtz ja Gyllenborg innokkaasti toimivat suunnitelmiensa hyväksi, vangittiin äkkiä heidät molemmat, toinen Deventerissä Geldernissä, toinen Lontoossa.

Koska Gyllenborg Ruotsin lähettiläänä oli loukannut kansainvälistä oikeutta salaliittoutumalla sitä ruhtinasta vastaan, jonka luo hänet oli valtuutettu, niin loukattiin nyt arkailematta samaa oikeutta hänen persoonaansa nähden. Mutta kummastusta herätti se, että Hollanti, ennenkuulumattomasta kohteliaisuudesta Englannin kuningasta kohtaan, oli pannut parooni von Görtzin vankeuteen. Vieläpä annettiin kreivi von Welderenin tehtäväksi kuulustella häntä. Tämä muodollisuus oli vain uusi loukkaus, joka jäi tuloksettomaksi ja päinvastoin saattoi hollantilaiset pulaan. Görtz näet kysyi kreivi von Weldereniltä, tunsiko tämä hänet. "Kyllä, hyvä herra", vastasi hollantilainen. "No hyvä", sanoi parooni von Görtz, "jos te kerran tunnette minut, niin tulee teidän tietää, että minä puhun ainoastaan sitä, mitä tahdon". -- Kuulustelua ei jatkettu sen pitemmältä. Kaikki lähettiläät, mutta varsinkin Espanjan ministerinä Englannissa oleva Monteleonin markiisi, panivat vastalauseensa Görtzin ja Gyllenborgin persooniin kohdistettua väkivaltaa vastaan. Hollantilaiset eivät voineet mitenkään puolustella tekoaan; he eivät ainoastaan olleet loukanneet pyhitettyä oikeutta, vangitessaan Ruotsin kuninkaan pääministerin, joka ei ollut vehkeillyt mitään heitä vastaan, vaan myös siten suoranaisesti toimineet sen kallisarvoisen vapauden periaatteita vastaan, joka on houkutellut heidän maahansa niin paljon muukalaisia ja ollut heidän suuruutensa perustuksena.

Mitä Englannin kuninkaaseen tulee, niin hän oli menetellyt aivan oikein vangituttaessaan vihollisen. Hän painatti puolustukseksensa parooni Görtzin ja kreivi Gyllenborgin kirjeet, jotka oli löydetty jälkimäisen papereista. Ruotsin kuningas oli tällöin Skånen maakunnassa; nämä painetut kirjeet tuotiin hänelle, samalla kun hänelle ilmoitettiin hänen kahden ministerinsä pidättäminen. Kaarle kysyi hymyillen, eikö hänenkin kirjeitään oltu painettu. Samalla hän määräsi Tukholmassa olevan Englannin valtuutetun perheineen ja palvelijoineen vangittavaksi; Hollannin valtuutetulta hän kielsi pääsyn hoviin ja pani hänet valvonnan alaiseksi. Sillä välin hän ei tunnustanut julkisesti eikä myöskään kieltänyt parooni Görtzin puuhia. Ollen liian ylpeä kieltämään yritystä, jonka oli itse hyväksynyt, ja liian viisas myöntämään omakseen melkein jo syntymässään paljastettua suunnitelmaa, hän noudatti Englantia ja Hollantia kohtaan vain halveksivaa vaitioloa.

Tsaari menetteli aivan toisin. Koska häntä ei ollut mainittu nimeltä Görtzin ja Gyllenborgin kirjeissä, vaan ainoastaan hämärästi kosketeltu, niin hän kirjoitti Englannin kuninkaalle pitkän kirjeen, täynnä kohteliaisuuksia salaliiton paljastumisen johdosta ja vilpittömän ystävyyden vakuutuksia. Kuningas Yrjö otti hänen vakuuttelunsa vastaan niihin uskomatta ja oli antavinaan pettää itseänsä.

Yksityishenkilöjen punoma salaliitto menee myttyyn heti kun se on paljastettu, mutta kuningasten salaliitto saa siitä vain uusia voimia. Tsaari saapui Pariisiin toukokuussa samana vuonna 1717. Hän ei kuluttanut siellä aikaansa yksinomaan ihailemalla taiteen ja luonnon kauneuksia ja käymällä katsomassa akatemioita, yleisiä kirjastoja, merkillisten esineiden kokoelmia ja kuninkaallisia palatseja; hän ehdotti Ranskan sijaishallitsijalle Orléansin herttualle sopimusta, jonka hyväksyminen olisi voinut kohottaa Venäjän suuruuden huippuunsa. Hänen tarkoituksensa oli liittyä Ruotsin kuninkaaseen, joka luovuttaisi hänelle suuria alueita, riistää tanskalaisilta kokonaan Itämeren herruus, heikontaa englantilaisia kansalaissodalla ja kääntää Venäjälle koko pohjoismaiden kauppa. Eipä hän edes arkaillut yllyttää kuningas Stanislausta jälleen kuningas Augustia vastaan, jotta sitten, tulen loimutessa joka taholta, hän voisi rientää sitä joko kiihdyttämään tai sammuttamaan sen mukaan kuin se soveltuisi hänen etuihinsa. Siinä tarkoituksessa hän ehdotti Ranskan sijaishallitsijalle välittäjän tointa Ruotsin ja Venäjän välillä ynnä lisäksi hyökkäys- ja puolustusliittoa näiden kruunujen ja Espanjan kanssa.

Orléansin herttua ei kuitenkaan hyväksynyt tätä sopimusta, joka näytti niin luonnolliselta ja niin edulliselta asianomaisille kansoille ja antoi heidän käsiinsä Euroopan tasapainon. Hän ryhtyi aivan samaan aikaan vallan vastakkaisiin suhteihin: hän liittyi Saksan keisariin ja Englannin kuninkaaseen. Sellainen muutos, valtion todellista etua silmällä pitäen, oli tällöin tapahtunut asianomaisten ruhtinasten mielissä, että tsaari oli jo valmis julistautumaan entistä liittolaistansa kuningas Augustia vastaan ja menemään verivihollisensa Kaarlen puolelle, samalla kun Ranska oli saksalaisten ja englantilaisten hyväksi ryhtymäisillään sotaan Ludvig XIV:n pojanpoikaa vastaan, kannatettuaan häntä niin kauan samoja vihollisia vastaan niin suurella rahan ja veren hukalla. Kaikki, mitä tsaari epäsuorasti saavutti, supistui siihen, että sijaishallitsija käytti vaikutusvaltaansa parooni Görtzin ja kreivi Gyllenborgin vapauttamiseksi. Tsaari palasi valtakuntaansa kesäkuun lopussa, suotuaan Ranskan nähdä harvinaisen ilmiön, keisarin, joka matkusti oppiakseen. Mutta useimmat ranskalaiset näkivät hänestä vain hänen karkean ulkokuorensa, joka oli seurauksena hänen huonosta kasvatuksestaan; sensijaan lainlaatija, uuden kansakunnan luoja, suuri mies jäi heiltä huomaamatta.

Sen, mitä tsaari turhaan oli etsinyt Orléansin herttuasta, hän kohta löysi kardinaali Alberonista, joka oli päässyt kaikkivoivaksi Espanjassa. Alberoni ei toivonut mitään niin suuresti kuin pretendentin valtaanpalauttamista, sillä olihan hän Espanjan ministeri, jota maata Englanti oli kohdellut niin pahoin, ja Englannin kanssa Espanjaa vastaan liittoutuneen Orléansin herttuan persoonallinen vihamies sekä vihdoin sen kirkon pappi, jonka puolesta pretendentin isä oli niin sopimattomaan aikaan kadottanut kruununsa.

Ormondin herttua, jota Englannissa rakastettiin yhtä paljon kuin Marlboroughin herttuata ihailtiin, oli kuningas Yrjön valtaistuimelle noustessa jättänyt isänmaansa ja vetäytynyt Madridiin. Täältä hän matkusti Espanjan kuninkaan ja pretendentin täysinvaltuutettuna asiamiehenä, erään toisen englantilaisen, nimeltä Irnegan, taitavan ja yritteliään miehen kanssa Kuurinmaalle tapaamaan tsaaria tämän läpimatkalla Mitaussa. Hän pyysi tsaarin tytärtä, prinsessa Anna Petrovnaa, Jaakko II:n pojalle puolisoksi, toivoen, että tämä liitto entistä lujemmin kiinnittäisi tsaarin tämän kovaonnisen ruhtinaan etuihin. Mutta asiain kulun edistämisen asemesta tämä ehdotus oli vähällä viivyttää koko yritystä joksikin aikaa. Parooni Görtz oli suunnitelmissaan jo aikoja sitten määrännyt mainitun prinsessan Holsteinin herttualle, joka todella sittemmin naikin hänet. Saatuaan siis tietää Ormondin herttuan aikeista hän kävi kateelliseksi ja ryhtyi ehkäisemään niitä. Hän pääsi vankeudesta elokuun lopussa samoin kuin kreivi Gyllenborg, Ruotsin kuninkaan suvaitsematta tehdä vähintäkään anteeksipyyntöä Englannin kuninkaalle tai osoittamatta pienintäkään tyytymättömyyttä ministerinsä käytöksen johdosta.

Samaan aikaan päästettiin Tukholmassa perheineen vapaaksi Englannin lähettiläs, jota oli kohdeltu paljoa ankarammin kuin Gyllenborgia Lontoossa.

Vapautettu Görtz oli sama kuin irti päästetty vihollinen, jota entisten mahtavien vaikutinten lisäksi kannusti nyt myös kostonhimo. Hän riensi postihevosilla tsaarin luo, ja hänen kehoittelunsa vaikuttivat tähän ruhtinaaseen enemmän kuin koskaan ennen. Hän vakuuttikin heti vähemmässä kuin kolmessa kuukaudessa yhden ainoan Venäjän valtuutetun kanssa poistavansa tieltä kaikki esteet, jotka viivyttivät rauhantekoa Ruotsin kanssa. Hän otti käteensä tsaarin itsensä piirtämän maantieteellisen kartan, veti siihen viivan Viipurista Laatokan järven kautta Jäämereen saakka ja lupasi suostuttaa herransa luovuttamaan kaiken mainitun viivan itäpuolella olevan maan ynnä Karjalan, Inkerin ja Liivinmaan. Vihdoin hän ehdotti avioliittoa tsaarin tyttären ja Holsteinin herttuan kesken, kuvitellen tsaarille, että herttua voisi luovuttaa maansa hänelle samanarvoisesta aluekorvauksesta, ja että tsaarista siten tulisi Saksan keisarikunnan jäsen, samalla kun hän antoi tämän kaukaa nähdä keisarinkruununkin, joka helposti voisi joutua joko hänen tai jonkun hänen jälkeläisensä päähän. Täten hän imarteli Venäjän itsevaltiaan kunnianhimoisia aikeita, riisti pretendentiltä tsaarin tyttären, mutta avasi hänelle korvaukseksi tien Englantiin ja saavutti siten yhdellä kertaa kaikki tarkoituksensa.

Tsaari määräsi Ahvenanmaan saaren niiden neuvottelujen paikaksi, joita hänen valtioministerinsä Ostermann tulisi pitämään parooni Görtzin kanssa. Ormondin herttuaa pyydettiin palajamaan, jottei herätettäisi liiaksi epäluuloja Englannissa, jonka kanssa tsaari ei tahtonut rikkoa välejänsä ennenkuin hyökkäyksen alkaessa. Pietariin jäi vain Ormondin herttuan uskottu, Irnegan, jatkamaan salahankkeita; hän majaili kaupungissa niin varovaisesti, että lähti ulos vain öisin ja tapasi tsaarin ministeriä ainoastaan valepuvussa, milloin puettuna talonpojaksi, milloin tataariksi.

Ormondin herttuan lähdettyä tsaari antoi Englannin kuninkaan ymmärtää, kuinka suuren palveluksen hän oli tehnyt tälle lähettämällä matkaansa pretendentin innokkaimman kannattajan; niinpä parooni Görtz palasikin toivorikkain mielin Ruotsiin.

Täällä hän tapasi herransa 36,000:n säännöllisiin joukkoihin kuuluvan miehen etunenässä ja rannikot nostoväen suojelemina. Kuninkaalta puuttui vain rahaa; luotto oli käytetty loppuun valtakunnan sekä sisä- että ulkopuolella. Ranska, joka oli antanut hänelle Ludvig XIV:n viimeisinä vuosina jonkun verran apurahoja, ei nyt Orléansin herttuan hallitessa, joka noudatti aivan päinvastaisia näkökohtia, antanut enää mitään. Espanja tosin lupasi, mutta oli toistaiseksi kykenemätön tarjoamaan juuri mitään. Parooni Görtz pani nyt toimeen erään suunnitelman, jota hän oli koetellut jo ennen Ranskaan ja Hollantiin lähtöänsä. Hän näet aikoi antaa kuparille saman arvon kuin hopealle, siten että kupariraha, jonka oleellinen arvo oli puoli sou'ta, ruhtinaan leimalla varustettuna kävisi neljästäkymmenestä sou'sta; -- siis melkein samoin kuin piiritetyssä kaupungissa vallanpitäjät usein ovat maksaneet sotamiehille ja porvareille nahkarahoilla odottaessaan, että voitaisiin jälleen saada oikeita rahoja. Moiset valerahat, jotka pakkotila on keksinyt ja joille vain luottamus yksin voi antaa pysyvän arvon, ovat vekselin tapaisia, joiden näennäinen arvo helposti nousee valtiossa olevien todellisten varojen yli.

Sellaiset apukeinot voivat olla erittäin hyödyllisiä vapaassa maassa; ne ovat joskus pelastaneetkin tasavaltoja, mutta monarkiat ne melkein varmasti tuhoavat. Kun näet kansa piankin menettää luottamuksensa niihin, täytyy ministerin turvautua epärehellisyyteen. Hän lisää näitä aatteellisia rahoja yli kaikkien määrien, yksityiset kätkevät rahansa, ja koko koneisto särkyy, aiheuttaen sekamelskaa ja usein mitä suurimpia onnettomuuksia. Niin kävi nyt Ruotsissakin.

Levitettyään aluksi varovaisesti yleisön keskuuteen näitä uusia rahoja parooni Görtzin oli pian pakko mennä siinä yli kaikkien rajojen, kun hän ei enää jaksanut hillitä alkuunpanemaansa liikettä. Kaikki kauppatavarat ja elintarpeet näet nousivat huimaaviin hintoihin, ja niin hänen täytyi yhä lisätä kuparirahojen määrää; mutta kuta enemmän ne lisääntyivät, sitä arvottomammiksi ne kävivät. Niinpä Ruotsi, ollen tulvillaan tätä väärää rahaa, nostikin suuttumuksen myrskyn parooni Görtziä vastaan. Kansa, joka yhä kunnioitti Kaarle XII:tta, ei liioin rohjennut vihata häntä, mutta antoi koko kiukkunsa painon kohdata ministeriä, joka muukalaisena ja raha-asiain hoitajana oli kahdenkertaisesi yleisen vihan esineenä.

Eräs hänen papiston maksettavaksi aikomansa vero saattoi hänet koko kansan kiroihin. Papit, jotka liiankin usein tekevät asiansa yhteiseksi Jumalan asian kanssa, nimittivät häntä julkisesti jumalankieltäjäksi, koska hän vaati heiltä rahaa. Uusiin kuparirahoihin oli leimattu muutamien vanhanajan jumalien kuvia; siitä saatiin aihe nimittää näitä rahoja "parooni Görtzin jumaliksi".

Häneen kohdistettuun yleiseen vihaan liittyi toisten ministerien kateus, joka oli sitä leppymättömämpi, kuta voimattomampi se silloin oli. Myös kuninkaan sisar ja hänen prinssi-puolisonsa pelkäsivät häntä, koska hän syntyperänsä vuoksi oli kiintynyt Holsteinin herttuaan ja kykeni jonakin kauniina päivänä laskemaan hänen päähänsä Ruotsin kruunun. Hänen ainoana tukenaan koko maassa oli Kaarle XII; mutta juuri tuo yleinen suuttumus oli omiaan vain lujittamaan häntä kohtaan kuninkaan ystävyyttä, sillä tämän tunteet tavallisesti kasvoivat vastarinnan johdosta. Hän osoitti Görtzille luottamusta, joka läheni miltei alistumista; hän antoi tälle maan sisäisessä hallinnossa rajattoman vallan ja jättäytyi aivan vastustelematta hänen johtoonsa kaikessa, mikä koski tsaarin kanssa vireillä olevia suunnitelmia; erityisesti hän kehoitti Görtziä kiirehtimään Ahvenanmaalla pidettäviä neuvotteluja.

Niinpä Görtz todellakin, saatettuaan Tukholmassa loppuun raha-asiain järjestelyn, joka oli vaatinut hänen läsnäoloaan, matkusti päättämään tsaarin ministerin kanssa suuren työnsä, jonka oli pannut alkuun.

Seuraavat olivat tämän liiton alustavat ehdot, jonka tuli muuttaa Euroopan olotila, sellaisina kuin ne on tavattu Görtzin papereissa hänen kuolemansa jälkeen:

Tsaari saisi pitää koko Liivinmaan sekä osan Inkerinmaata ja Karjalaa, mutta kaiken muun hän luovuttaisi takaisin Ruotsille. Hän liittyisi Kaarle XII:een palauttamaan kuningas Stanislauksen Puolan valtaistuimelle ja sitoutuisi tunkeutumaan tähän maahan 80,000 venäläisen kanssa syöksemään valtaistuimelta saman kuningas Augustin, jonka hyväksi hän oli käynyt sotaa jo kymmenen vuotta. Samoin hän toimittaisi Ruotsin kuninkaalle tarpeelliset laivat kuljettamaan 10,000 ruotsalaista Englantiin ja 30,000 Saksaan. Pietarin ja Kaarlen yhtyneitten sotavoimien tulisi käydä Englannin kuninkaan kimppuun hänen perintömaassaan Hannoverissa ja Werdenissä. Samojen sotajoukkojen oli myös asetettava Holsteinin herttua jälleen valtaansa ja pakoitettava Preussin kuningas hyväksymään sopimus, jonka nojalla häneltä otettaisiin pois osa hänen valloittamistaan alueista.[45]

Kaarle menettelikin heti aivan kuin hänen voittoisat, tsaarin joukkojen tukemat armeijansa jo olisivat suorittaneet kaiken sen, mitä aiottiin tehdä. Hän vaati kopeasti Saksan keisaria täyttämään Altranstädtin rauhan ehdot. Mutta Wienin hovi tuskin suvaitsi vastatakaan sellaisen ruhtinaan esitykseen, jonka puolelta se ei enää luullut olevan mitään pelättävää.

Puolan kuningas tunsi suurempaa epävarmuutta; hän näki myrskyn uhkaavan joka puolelta. Puolan aatelisto oli liittoutunut häntä vastaan, ja valtaan palaamisestaan saakka hänen oli täytynyt alituisesti joko taistella alamaisiaan vastaan tai neuvotella heidän kanssansa. Tsaarilla, hänen pelättävällä suojelijallaan, oli Danzigin edustalla sata kaleeria ja 80,000 miestä Puolan rajoilla. Koko pohjoismaat olivat täynnä kateutta ja sekasortoa. Flemming, ollen itse kaikkein epäluuloisimpia ihmisiä, jota naapurivaltain samalla tuli mitä huolellisimmin varoa, aavisti ensimäisenä, mitä tsaarilla ja Ruotsin kuninkaalla oli hankkeissa Stanislauksen hyväksi. Senpätähden hän tahtoikin vangituttaa tämän hänen herttuakunnassaan Zweibrückenissä, samoin kuin Jaakko Sobieski oli aikoinaan vangittu Schlesiassa. Eräs niitä yritteliäitä ja levottomia ranskalaisia, jotka lähtevät kokemaan onneansa vieraissa maissa, oli joku aika sitten vienyt muutamia itsensä tapaisia ranskalaisia seikkailijoita Puolan kuninkaan palvelukseen. Hän esitti ministeri Flemmingille suunnitelman, jossa hän sitoutui kolmenkymmenen päättäväisen ranskalaisen upseerin kanssa ottamaan kiinni kuningas Stanislauksen hänen palatsissaan ja tuomaan hänet vangittuna Dresdeniin. Suunnitelma hyväksyttiin, sillä moiset yritykset olivat silloin varsin yleisiä. Olivathan jotkut senlaatuiset miehet, joilla Italiassa on nimenä _bravi_, tehneet samantapaisia kolttosia Milanossa viimeisen Saksan ja Ranskan välisen sodan aikana. Sittemmin olivat useat Hollantiin paenneet ranskalaiset uskaltaneet tunkeutua Versaillesiin saakka ryöstääkseen sieltä mukaansa perintöruhtinaan, ja miltei Ludvig XIV:n linnan ikkunain alla ottaneet haltuunsa ensimäisen tallimestarin.