Part 21

Ruotsalaiset luulivat voivansa varmasti työntää takaisin nuo 2,000 miestä, joiden he näkivät lähenevän tietä myöten niin uhkarohkean näköisinä. Mutta äkkiä Koppen 1,800 miehensä kera tunkeutui vallituksiin meren puolelta. Ruotsalaiset, ollen saarroksissa ja hämmästyneitä, eivät voineet tehdä vastarintaa. Paikka valloitettiin suuren verilöylyn jälkeen. Osa ruotsalaisia pakeni kaupunkiin, piirittäjät seurasivat perästä ja tunkeutuivat sinne sekaisin pakenijain kanssa. Kaksi saksilaista upseeria ja neljä sotamiestä oli jo nostosillalla, mutta se ehdittiin vetää ylös; he joutuivat vangeiksi, ja kaupunki pelastui sillä kertaa.

Valloitetusta varustuksesta löytyi neljäkolmatta tykkiä, jotka nyt suunnattiin Stralsundia kohti. Piiritystä jatkettiin sitkeästi ja hyvässä luottamuksessa, mikä oli suoranaisena seurauksena ensimäisestä menestyksestä. Kaupunkia ammuttiin ja pommitettiin miltei lakkaamatta.

Vastapäätä Stralsundia on Itämeressä Rügenin saari, joka suojelee sitä ja johon varusväki sekä porvaristo olisi voinut vetäytyä, jos heillä olisi ollut kuljetusvälineitä. Tämä saari oli sentähden Kaarlelle erittäin tärkeäarvoinen. Hän näki hyvin, että jos viholliset pääsisivät sen herroiksi, hän joutuisi saarroksiin sekä maan että meren puolelta ja että kaiken todennäköisyyden mukaan hänen täytyisi joko hautautua Stralsundin raunioiden alle tai nähdä itsensä samojen vihollisten vankina, joita hän niin kauan oli halveksinut ja joille hän oli pannut niin ankaria ehtoja. Kuitenkaan ei hänen asiainsa surkea tila ollut sallinut hänen jättää Rügenille riittävästi varusväkeä; siellä oli hänellä vain 2,000 miestä.

Hänen vihollisensa olivat jo kolmen kuukauden ajan tehneet tarpeellisia valmistuksia noustaksensa maihin tälle sangen vaikeapääsyiselle saarelle. Vihdoin Anhaltin prinssi, rakennutettuaan riittävästi aluksia, laski siellä marraskuun 15 p:nä suotuisan sään avulla maihin 12,000 miestä. Kaikkialla läsnäoleva kuningas oli itse saarella; hän kokosi yhteen 2,000 sotamiestänsä, jotka olivat varustautuneet erään pienen sataman läheisyyteen, kolmen penikulman päähän siitä paikasta, missä vihollinen oli noussut maihin. Hän asettui heidän etupäähänsä ja marssi keskellä yötä syvimmässä hiljaisuudessa vihollista vastaan. Mutta Anhaltin prinssi olikin jo varovaisuuden vuoksi, joka näytti tarpeettomalta, vallittautunut miehineen. Hänen alapäällikkönsä eivät odottaneet hyökkäystä jo samana yönä ja luulivat Kaarle XII:n olevan Stralsundissa; mutta Anhaltin prinssi, joka kyllä tiesi, mihin Kaarle pystyi, oli käskenyt luoda syvän vallihaudan, jonka partaalla oli hirsipaalustoja, ja ryhtyi kaikkiin varokeinoihin, ikäänkuin hänellä olisi ollut ylivoimainen armeija vastassaan.

Kello kahden ajoissa aamulla Kaarle saapui vihollisten eteen, aiheuttamatta vähintäkään melua. Hänen sotamiehensä sanoivat toisilleen: "Temmatkaa pois hirsipaalustot!" -- Vahtisotilaat kuulivat nämä sanat ja hälyttivät heti leirin jalkeille; viholliset tarttuivat aseihin. Poistettuaan hirsipaalustot kuningas näki edessään leveän vallihaudan.

"Ah!" sanoi hän, "onko se mahdollista? Enpä sitä odottanut". -- Tämä yllätys ei masentanut häntä; hän ei tiennyt, kuinka paljon väkeä oli laskettu maihin; hänen vihollisensa puolestaan eivät tienneet, kuinka pienen joukon kera heillä oli tekemistä. Pimeys näytti suosivan Kaarlea; hän teki pian päätöksensä ja heittäytyi vallihautaan, johon ensin rohkeimmat miehet ja sitten kohta kaikki muutkin häntä seurasivat. Paikaltaan temmatut hirsipaalustot, kasaan luotu multa, saatavilla olevat puiden rungot ja oksat ja kiväärin kuulien sattumalta tappamat sotamiehet saivat tehdä risukimppujen virkaa. Kuningas, mukana olevat kenraalit, upseerit ja rohkeimmat sotamiehet kiipesivät toistensa olkapäille hyökätäkseen yli. Taistelu syntyy vihollisen leirissä; ruotsalaisten raivokkuus saattaa alussa tanskalaiset ja preussiläiset epäjärjestykseen; mutta lukumäärä on liian epäsuhtainen; neljännestunnin kuluttua heitetään ruotsalaiset takaisin ja heidän täytyy palata vallihaudan yli. Anhaltin prinssi ajoi nyt heitä takaa tasangolle saakka; hän ei tiennyt, että sillä hetkellä itse Kaarle XII pakeni hänen edellään. Kovaonninen kuningas kokosi jälleen joukkonsa avoimella kentällä, ja taistelu alkoi uudelleen yhtä itsepintaisena kummaltakin puolelta. Kuninkaan suosikki Grothusen ja kenraali Dahldorf kaatuivat hänen sivullaan. Taistelun tuoksinassa Kaarle astui viimemainitun ruumiin yli, joka vielä hengitti. Myöskin Düring, joka yksin oli seurannut häntä matkalla Turkista Stralsundiin, sai surmansa hänen nähtensä.

Tämän käsirysyn kestäessä eräs tanskalainen luutnantti, jonka nimeä en ole voinut saada tietooni, tunsi Kaarlen, tarttui toisella kädellä hänen miekkaansa ja tarrasi toisella kiinni hänen hiuksiinsa, huudahtaen hänelle: "Antautukaa, sire, tai minä tapan teidät!" -- Kaarlella oli vyössä pistoli; hän laukaisi sen vasemmalla kädellään upseeria kohti, joka kuoli haavaansa seuraavana päivänä. Tanskalaisen lausuma kuningas Kaarlen nimi veti heti paikalle joukon vihollisia; kuningas ympäröitiin, ja hän sai pyssynkuulan vasemmalle puolen rintaansa. Haava, jota hän nimitti ruhjevammaksi, oli kahden sormen syvyinen. Kuningas taisteli jalkaisin ja oli vähällä saada surmansa tai joutua vangiksi. Kreivi Poniatowski taisteli tällä hetkellä hänen sivullaan; hän oli pelastanut Kaarlen hengen Pultavan luona, hänen oli suotu pelastaa se myös tässä Rügenin taistelussa, jossa hän toimitti kuninkaan ratsun selkään.

Ruotsalaiset vetäytyivät saarella erääseen paikkaan, nimellä Altefähr, jossa heidän hallussaan vielä oli linnoitus. Sieltä kuningas palasi salmen yli Stralsundiin, pakosta jättäen urhoolliset joukot, jotka niin uljaasti olivat avustaneet häntä tässä yrityksessä; ne tehtiin sotavangeiksi kahta päivää myöhemmin.

Näiden vankien joukossa oli myös se kovaonninen ranskalainen rykmentti, joka oli koottu Hochstättin taistelusta pelastuneista pirstaleista ja joka oli ensin palvellut kuningas Augustia ja sitten siirtynyt Ruotsin kuninkaan palvelukseen. Enin osa sen miehistöstä liitettiin uuteen rykmenttiin, jota komensi eräs Anhaltin prinssin poika, tullen nyt heidän neljänneksi isännäkseen. Tämän harhailevan rykmentin päällikkönä Rügenillä oli tällöin sama kreivi de Villelongue, joka niin jalomielisesti oli pannut alttiiksi henkensä Adrianopolissa Kaarle XII:n hyväksi. Hän joutui nyt joukkoineen vangiksi ja sai siis lopulta sangen huonon palkinnon niin monista palveluksista, vaivoista ja onnettomuuksista.

Kaikkien näiden ihmeellisten urotöiden jälkeen, jotka vain heikonsivat hänen voimiaan, kuningas, vaikkapa olikin suljettuna Stralsundiin ja antautumispakon uhkaamana, oli yhä samanlainen, jollaisena hänet oli nähty Benderissä. Hän ei säikähtänyt mitään: päivisin hän teetti kaivantoja ja vallituksia muurien taakse, öisin hän teki uloshyökkäyksiä. Sillä välin ammuttiin aukkoja Stralsundin muureihin, pommeja satoi talojen päälle; toinen puoli kaupunkia oli tuhkana. Porvarit, ollenkaan napisematta, vaan päinvastoin ihmetellen suuresti herraansa, jonka ponnistukset, kohtuus ja rohkeus hämmästyttivät heitä, olivat kaikki muuttuneet sotilaiksi hänen johdossaan. He seurasivat häntä uloshyökkäyksissä; he olivat hänellä toisena varusväkenä.

Kun kuningas eräänä päivänä saneli sihteerilleen Ruotsiin meneviä kirjeitä, putosi pommi talon kohdalle, lävisti katon ja räjähti kuninkaan huoneen vieressä. Puolet permannosta lensi pirstaksi, mutta se työhuone, jossa kuningas saneli, oli osaksi rakennettu paksuun muuriin eikä siis kärsinyt tärähdyksestä, ja kummallisen onnenoikun johdosta ei yksikään ilmaan lentelevistä pomminsiruista osunut sinne, vaikka ovi oli auki. Pommin räjähtäessä ja talon täristessä ikäänkuin kaatumaisillansa putosi kynä sihteerin kädestä. "Mikä on hätänä?" kysyi häneltä kuningas levollisin ilmein. "Miksi ette kirjoita?" -- Sihteeri änkytti vastaukseksi ainoastaan: "Ah, sire, pommi!" -- "No mitä pommilla on yhteistä sanelemani kirjeen kanssa?" vastasi kuningas. "Jatkakaa!"

Siihen aikaan oli eräs Ranskan lähettiläs suljettuna Ruotsin kuninkaan kanssa Stralsundiin. Hän oli nimeltään Colbert, kreivi de Croissy, Ranskan armeijan kenraaliluutnantti, kuuluisan valtioministerin markiisi de Torcyn veli ja sen mainion Colbertin sukulainen, jonka nimi ei koskaan kuole Ranskassa. Oli melkein yhdentekevää, lähetettiinkö joku mies juoksuhautaan vai lähettilääksi Kaarle XII:n luo. Kuningas keskusteli Croissyn kanssa tuntikausia mitä vaarallisimmissa paikoissa, kanuunankuulien ja pommien surmatessa väkeä heidän vieressään ja takanaan, kuninkaan huomaamatta vaaraa tai lähettilään tahtomatta edes antaa hänelle aavistustakaan siitä, että oli soveliaampiakin paikkoja puhella asioista. Mainittu ministeri teki jo ennen piiritystä kaikkensa saadakseen aikaan sopimuksen Ruotsin ja Preussin kuninkaitten välillä; mutta jälkimäinen vaati liikoja, ja Kaarle taas ei tahtonut luovuttaa mitään. Kreivi de Croissyn ainoana tyydytyksenä hänen lähettilästoimessaan oli siis ilo saada nauttia eriskummaisen miehen tuttavuutta. Hän nukkui usein samalla viitalla hänen vieressään; hän oli, jakaessaan hänen kanssansa vaarat ja vaivat, hankkinut itselleen oikeuden puhua hänen kanssansa vapaasti. Kaarle edisti tätä rohkeutta niissä, joita hän rakasti; hän sanoikin joskus kreivi de Croissylle: "_Veni, maledicamus de rege_, tulkaa, puhelkaamme hieman pahaa Kaarle XII:sta!" Näin on mainittu lähettiläs itse kertonut minulle.

Croissy viipyi kaupungissa marraskuun 13 päivään saakka. Vihdoin hän, saatuaan vihollisilta luvan lähteä matkatavaroineen, otti jäähyväiset Ruotsin kuninkaalta, joka jäi Stralsundin raunioiden keskelle kahdella kolmanneksella huvenneine varusväkineen, mielien kestää rynnäkön.

Kahta päivää myöhemmin tehtiin todellakin hyökkäys ulkovallitusta vastaan. Viholliset valtasivat sen kahdesti ja heidät lyötiin siitä kahdesti takaisin. Kuningas taisteli aina mukana krenatööriensä joukossa. Vihdoin ylivoima voitti; piirittäjät pääsivät varustuksen herroiksi. Kaarle viipyi vielä kaksi päivää kaupungissa, odottaen joka hetki yleistä väkirynnäkköä. Hän pysyi 16 p:nä puoliyöhön saakka pienellä, pommien ja tykinkuulien raunioittamalla raveliinilla; päivää myöhemmin korkeimmat upseerit rukoilivat häntä poistumaan linnoituksesta, jota ei enää voitu puolustaa. Mutta peräytyminen oli jo yhtä vaarallista kuin paikalla pysyminenkin. Itämeri oli täynnä venäläisiä ja tanskalaisia laivoja, kun sitävastoin Stralsundin satamassa oli vain pieni purje- ja soutualus. Ne monet vaarat, jotka tekivät tämän peräytymisen niin kunniakkaaksi, yllyttivät Kaarlea siihen ryhtymään. Hän astui laivaan yöllä 20 p:nä jouluk. 1715 ainoastaan kymmenen henkilön kanssa. Ensin täytyi rikkoa jää, joka satamassa peitti meren. Tämä rasittava työ kesti useita tunteja, ennenkuin alus vihdoin voi uida vapaasti. Vihollisten amiraalit olivat saaneet mitä jyrkimmät määräykset olla päästämättä Kaarlea ulos Stralsundista ja ottaa hänet vangiksi kuolleena tai elävänä. Onneksi he olivat tuulen alla eivätkä siis voineet päästä hänen kimppuunsa. Vielä suurempi vaara uhkasi Kaarlea hänen kulkiessansa Rügenin saaren ohi erään Habette-nimisen paikan läheltä, jossa tanskalaisilla oli 12-kanuunainen patteri. He ampuivatkin kuningasta kohti. Laivamiehet ponnistelivat kovasti purjein ja airoin, päästäkseen nopeasti ohi; eräs tykinkuula tappoi kaksi miestä Kaarlen vierestä, eräs toinen musersi aluksen maston. Näiden vaarojen alaisena kuningas vihdoin kohtasi kaksi omaa laivaansa, jotka risteilivät Itämerellä. Seuraavana päivänä Stralsund antautui, sen varusväki joutui sotavankeuteen. Kaarle nousi maihin Skoonessa Ystadin luona ja lähti sieltä Karlskronaan. Hänen asemansa oli nyt aivan toinen kuin silloin, kun hän viisitoista vuotta aikaisemmin oli lähtenyt sieltä 120-kanuunaisessa laivassa laatimaan lakeja pohjoismaille.

Odotettiin hänen, kun hän nyt kerran oli niin lähellä, saapuvan katsomaan pääkaupunkiansa pitkän poissaolon jälkeen. Mutta hänen tarkoituksensa oli palata sinne vasta uusien voittojen perästä. Hän ei voinut mukautua muutoin näkemään jälleen kansaansa, joka rakasti häntä ja jota hänen täytyi edelleen sortaa, voidakseen puolustautua vihollisiltaan. Ainoastaan sisarensa hän tahtoi nähdä ja kohtasi hänet Vetter-järven rannalla Itägöötanmaalla. Hän matkusti sinne yhden ainoan palvelijan kanssa postihevosilla ja palasi vietettyään yhden päivän sisarensa seurassa.

Karlskronasta käsin, jossa hän talvehti, hän määräsi uusia sotaväenottoja kuningaskunnassaan. Hän luuli kaikkien alamaistensa syntyneen yksinomaan seuraamaan häntä sotaan ja oli totuttanut heidät uskomaan samoin. Sotamiehiksi kirjoitettiin nuorukaisia viidestätoista ikävuodesta alkaen. Useimpiin kyliin jäi jäljelle vain vanhuksia, lapsia ja naisia; monin paikoin nähtiinkin pelkästään naisia maata muokkaamassa.

Vielä vaikeampaa oli hankkia laivastoa. Asian auttamiseksi annettiin lupakirjeitä kaappareille, jotka näiden tavattomien ja maalle vahingollisten etuoikeuksien nojalla varustivat muutamia laivoja. Nämä olivatkin Ruotsin viimeisiä voimanponnistuksia. Niin suurien kulujen peittämiseksi täytyi käyttää kansan viimeiset varat. Tuskinpa oli mitään kiskomisen lajia, jota ei olisi keksitty jonkun veron tai maksun nimellä. Kaikki talot tarkastettiin ja otettiin puolet niiden varastoista kuninkaan makasiineihin vietäväksi. Hänen laskuunsa ostettiin kaikki valtiossa oleva rauta, ja hallitus suoritti hinnan maksuosoituksilla, myödäkseen sen jälleen kovasta rahasta. Kaikki ne, jotka pitivät silkkisiä vaatteita, tekotukkia tai kullattuja miekkoja, saivat maksaa niistä veroa. Myös kamiiniuuneille pantiin ankara vero. Moisen nylkemisjärjestelmän rasittama kansa olisi varmasti kapinoinut jokaista muuta kuningasta vastaan, mutta kurjinkin Ruotsin talonpoika tiesi kuninkaansa viettävän vieläkin ankarampaa ja niukempaa elämää kuin hän. Niinpä kaikki nurisematta alistuivatkin näihin rasituksiin, joita kuningas itse ensimäisenä kesti.

Yleinen vaara saattoikin yksityiset onnettomuudet unhoon. Odotettiinhan näet joka hetki venäläisten, tanskalaisten, preussilaisten, saksilaisten, vieläpä englantilaistenkin maallenousua Ruotsiin. Tämä pelko oli niin hyvin perusteltu ja niin voimakas, että ne, joilla oli rahoja tai kalleuksia, kaivoivat ne maahan.

Todella olikin jo englantilainen laivasto ilmestynyt Itämerelle, kenenkään tuntematta sen toimintaohjeita, ja Tanskan kuninkaalla oli tsaarin lupaus siitä, että venäläiset yhdessä tanskalaisten kanssa hyökkäisivät Ruotsiin keväällä 1716.

Niinpä olikin mitä suurin yllätys koko Euroopalle, joka tarkasti seurasi Kaarle XII:n kohtaloa, kun tämä, sen sijaan että olisi puolustanut niin monien ruhtinaiden uhkaamaa maatansa, lähtikin maaliskuussa 1716 20,000 miehen kanssa Norjaan.

Sitten Hannibalin päivien ei oltu nähty kenraalia, joka, koska ei voinut puolustautua omassa maassaan vihollisiansa vastaan, lähti sotimaan heitä vastaan heidän valtioittensa sydämessä. Hänen lankonsa, Hessenin prinssi, seurasi häntä tällä retkellä.

Ruotsista voidaan kulkea Norjaan ainoastaan sangen vaarallisien solien kautta, ja niiden ohi päästyä kohdataan vähän väliä vesilammikoita, joita meri on sinne luonut kallioiden väliin. Niinpä täytyikin joka päivä tehdä siltoja. Pieni luku tanskalaisia olisi kyennyt pysähdyttämään ruotsalaisen armeijan, mutta ei oltu osattu aavistaa tätä äkillistä maahantunkeutumista. Vieläkin enemmän ihmetytti Eurooppaa se, että tsaari pysyi paikallaan näiden tapausten aikana eikä yrittänyt maallenousua Ruotsiin, kuten hän oli siitä sopinut liittolaistensa kanssa.

Tämän toimettomuuden syynä oli eräs kaikkein suurimpia, mutta samalla toimeenpanoltaan vaikeimpia suunnitelmia, mitä ihmisjärki on koskaan harkinnut.

Frankenissa syntynyt, välittömästi valtakunnan alainen vapaaherra, parooni Henrik von Görtz oli tehnyt Ruotsin kuninkaalle suuriarvoisia palveluksia, mainitun hallitsijan oleskellessa Benderissä, ja sitten päässyt hänen suosikikseen ja pääministerikseen.

Ei ole milloinkaan ollut miestä, joka olisi ollut notkeampi ja samalla rohkeampi, neuvokkaampi vastoinkäymisissä, suurisuuntaisempi aikeissaan ja toimeliaampi niiden toteuttamisessa. Hän ei säikähtänyt mitään suunnitelmaa, ei arkaillut mitään keinoa; hän tuhlasi lahjoja, lupauksia, valoja, totuutta ja valhetta.

Hän matkusti Ruotsista Ranskaan, Englantiin ja Hollantiin mieskohtaisesti koettelemaan niitä vaikutuskeinoja, joita hän aikoi käyttää. Hän olisi kyennyt järkyttämään koko Eurooppaa ja oli sitä jo suunnitellutkin. Mihin hänen herransa pystyi armeijan etunenässä, siihen hän pystyi kabinetissa. Hänellä olikin sellainen vaikutusvalta Kaarle XII:een, jollaista ei ollut yhdelläkään ministerillä ollut ennen häntä.

Tämä kuningas, joka kaksikymmenvuotiaana oli antanut vain käskyjä kreivi Piperille, otti nyt ohjeita parooni Görtziltä, ollen sitä enemmän kuuliainen tälle ministerille, mitä enemmän onnettomuus pakoitti hänet kuulemaan muiden neuvoja ja mitä enemmän Görtzin antamat neuvot sopeutuivat hänen rohkeuteensa. Görtz huomasi, että niin monista Ruotsia vastaan liittyneistä ruhtinaista Hannoverin vaaliruhtinas ja Englannin kuningas Yrjö oli se, jota Kaarle vihasi enimmin, koska hän oli ainoa, jota Kaarle ei ollut loukannut. Yrjö oli näet sekaantunut riitaan sen rauhoittamisen varjolla, mutta itse asiassa saadakseen pitää hallussaan Bremenin ja Werdenin, joihin hänellä ei näyttänyt olevan muuta oikeutta kuin se, että oli ne halvasta hinnasta ostanut Tanskan kuninkaalta, jolle ne eivät ollenkaan kuuluneet.

Hän huomasi myös ajoissa, että tsaari oli tyytymätön liittolaisiinsa, jotka yhdessä olivat estäneet häntä sijoittumasta Saksan valtakuntaan, missä tämä jo liiankin vaaralliseksi muuttunut hallitsija mielellään halusi saada jalansijaa. Wismar, ainoa kaupunki, joka vielä oli ollut ruotsalaisten hallussa Saksan rannikolla, antautui vihdoin preussilaisille ja tanskalaisille 14 p:nä helmik. 1716. Nämä eivät olleet tahtoneet edes sallia Mecklenburgissa olevien venäläisten joukkojen ottaa osaa sen piiritykseen. Moinen, jo kahden vuoden kuluessa usein uudistunut epäluottamus oli vieroittanut tsaarin mielen liittolaisista ja kenties pelastanut Ruotsin perikadosta. On olemassa monta esimerkkiä siitä, kuinka yksi ainoa valta on valloittanut liittoutuneet valtiot, mutta sangen vähän siitä, että useat liittoutuneet ovat valloittaneet suuren valtakunnan. Joskin heidän yhdistyneet voimansa ovat sen murskanneet, ovat heidän riitansa sen jälleen nostaneet pystyyn.

Vuodesta 1714 saakka olisi tsaari voinut nousta maihin Ruotsissa. Mutta joko hän sitten ei voinut sopia asiasta syystä kyllä kateellisten liittolaistensa, Puolan, Englannin, Tanskan ja Preussin kuninkaitten kanssa, tai hän ei vielä uskonut joukkojansa kyllin sotakuntoisiksi käymään omien kotiliesien ääressä sen saman kansan kimppuun, jonka pelkät talonpojat olivat voittaneet tanskalaisten valiojoukot; joka tapauksessa hän aina lykkäsi toistaiseksi mainitun yrityksen.

Lisäksi pidätti häntä vielä rahanpuute. Tsaari oli maailman mahtavimpia, mutta samalla köyhimpiä hallitsijoita. Hänen tulonsa eivät tällöin nousseet enempään kuin 24 miljoonaan livreen. Hän oli kyllä löytänyt kulta-, hopea-, rauta- ja vaskikaivoksia, mutta niiden tuottama hyöty oli vielä epävarma ja niiden käyttö kallishintainen. Hän oli pannut vireille suuren kaupankäynnin, mutta alku tuotti hänelle vain toiveita. Hänen vastavalloitetut maakuntansa kohottivat hänen mahtiaan ja kunniaansa, mutta eivät lisänneet hänen tulojansa. Tarvittiin aikaa, ennenkuin Liivinmaan haavat umpeutuivat, sillä tätä viljavaa maakuntaa olivat julmasti hävittäneet viisitoista sotavuotta, rauta, tuli ja ruttotauti; tyhjänä asukkaista se oli vain taakaksi voittajalleen. Hänen ylläpitämänsä laivastot, hänen alati suunnittelemansa uudet yritykset tyhjensivät hänen rahavaransa. Hänen oli ollut pakko ryhtyä huonoon keinoon, nimittäin rahan arvon kohottamiseen, mikä ei koskaan paranna valtion kärsimyksiä ja on epäedullinen varsinkin sellaiselle maalle, joka tuottaa ulkomailta enemmän tavaraa kuin vie sinne.

Nämä olivat osaksi ne perusteet, joille Görtz rakensi suunnitelmansa mullistuksen aikaansaamiseksi. Hän rohkeni esittää Ruotsin kuninkaalle, että tämä hankkisi rauhan Venäjän keisarilta mihin hintaan hyvänsä, saattoi hänet huomaamaan, että tsaari oli suutuksissaan Puolan ja Englannin kuninkaille, ja antoi hänen ymmärtää, että Pietari Aleksejevitsh ja Kaarle XII yhtyneinä kykenisivät vapisuttamaan koko muuta Eurooppaa.

Tsaarin kanssa ei voitu tehdä rauhaa luovuttamatta hänelle suurta osaa Itämeren itä- ja pohjoispuolella olevista maakunnista, mutta Görtz esitti kuninkaan harkittavaksi, kuinka hän, luovuttamalla nuo maakunnat, jotka jo olivat tsaarin hallussa ja joita ei voitaisi enää ottaa takaisin, voisi saada kunnian asettaa jälleen Stanislauksen Puolan ja Jaakko II:n pojan Englannin valtaistuimelle sekä palauttaa Holsteinin herttuan maahansa.

Kaarle, jota nämä suuret aatteet mairittelivat, vaikkapa hän ei liioin luottanutkaan niiden menestymiseen, antoi ministerilleen avoimet valtuudet. Görtz matkusti Ruotsista, mukanaan valtakirja, joka valtuutti hänet rajoituksitta kaikkiin neuvotteluihin ja nimitti hänet täysinvaltuutetuksi asiamieheksi kaikkien niiden ruhtinasten luo, joiden kanssa hän arveli tarpeelliseksi neuvotella. Ensiksi hän otti selvää Moskovan hovin aikeista, käyttämällä apunaan erästä skotlantilaista, nimeltä Areskins [oikeammin Erskine, Robert. -- _Suom. muist_.], joka oli tsaarin ensimäinen henkilääkäri ja pretendentin puolueen kannattaja, kuten melkein kaikki sellaiset skotlantilaiset, jotka eivät eläneet Lontoon hovin suosiosta.

Mainittu lääkäri osasi painostaa ruhtinas Menshikoville tämän suunnitelman tärkeyttä ja suuruutta kaikella siihen kiintyneen ihmisen innokkuudella. Ruhtinas Menshikovia asia miellytti; tsaari antoi sille hyväksymisensä. Sensijaan että olisi noussut Ruotsissa maihin, kuten oli sopinut liittolaistensa kanssa, tsaari antoi joukkojensa talvehtia Mecklenburgissa, saapuipa itsekin sinne, muka tyynnyttämään riitaisuuksia, joita oli syntynyt Mecklenburgin herttuan ja samaisen maan aateliston kesken, mutta itse asiassa toteuttamaan lempiaiettansa saada itselleen Saksassa ruhtinaskunnan; hän näet toivoi saavansa Mecklenburgin herttuan myömään hallitsijavaltansa.

Liittolaisia moinen menettely suututti. He näet eivät lainkaan halunneet niin pelottavaa naapuria, joka, saatuaan kerran haltuunsa Saksan maita, voisi jonakin kauniina päivänä valituttaa itsensä sen keisariksi ja masentaa sen ruhtinaat. Mitä enemmän he olivat suutuksissaan, sitä enemmän parooni Görtzin suuri suunnitelma läheni toteutumistaan. Sillävälin hän neuvotteli kaikkien liittoutuneiden ruhtinasten kanssa, voidakseen paremmin peittää salaisen vehkeilynsä. Myöskin tsaari piti vireillä heidän kaikkien toiveita. Kaarle XII oli samaan aikaan Norjassa lankonsa Hessenin prinssin kanssa 20,000 miehen etunenässä. Mainittua maata oli puolustamassa vain 11,000 tanskalaista, jakaantuneina useaan osastoon, jotka kuningas ja Hessenin prinssi tuhosivat.

Kaarle samosi Kristianian, Norjan kuningaskunnan pääkaupungin, edustalle saakka. Onni alkoi jälleen muuttua hänelle suopeaksi tällä maailman kulmalla. Mutta kuningas ei koskaan pitänyt tarpeeksi huolta sotaväkensä muonituksesta. Tanskalainen armeija ja laivasto lähenivät puolustamaan Norjaa; Kaarle, ollen elintarpeiden puutteessa peräytyi Ruotsiin odottamaan tulosta ministerinsä laajoista suunnitelmista.

Tämä työ vaati syvää salaperäisyyttä ja suunnattomia alkuvalmisteluja, molemmat seikkoja, jotka huonosti soveltuivat toisiinsa. Görtz etsi Aasian meriltä saakka apua, joka, niin vastenmieliseltä kuin se näyttikin, olisi sentään ollut varsin hyödyllinen Skotlantiin aiottua maihinnousua varten ja joka ainakin olisi tuonut Ruotsiin rahaa, miehiä ja laivoja.