Part 20

Hän vältti matkallaan, mikäli oli mahdollista, julkisten ja salaisten vihollistensa maita ja suuntasi tiensä Unkarin, Määrin, Itävallan, Baierin, Württembergin, Pfalzin, Westfalin ja Mecklenburgin kautta. Siten hän matkusti melkein koko Saksan läpi ja pitensi tietänsä puolella. Ensimäisen matkapäivän jälkeen, joka oli riennetty levähtämättä eteenpäin, nuori Düring, joka ei ollut tottunut sellaisiin ylenmääräisiin ponnistuksiin kuin Ruotsin kuningas, pyörtyi laskeutuessaan ratsulta. Kuningas, joka ei tahtonut hetkeksikään pysähtyä matkallaan, kysyi Düringiltä, kun tämä oli ennättänyt tointua, paljonko hänellä oli rahaa. Düring vastasi, että hänellä oli noin tuhat ecutä kullassa. "Anna puolet siitä minulle", jatkoi kuningas, "minä näen kyllä, ettet kykene seuraamaan minua; minä suoritan matkani aivan yksin." -- Düring rukoili, että hän suvaitsisi levähtää ainakin kolme tuntia, ja vakuutti sen ajan kuluttua jälleen kykenevänsä nousemaan ratsaille ja seuraamaan hänen majesteettiansa. Hän pyysi hartaasti ajattelemaan kaikkia niitä vaaroja, jotka uhkasivat matkalla. Mutta kuningas oli järkähtämätön, otti haltuunsa nuo viisisataa ecutä ja vaati hevosia. Silloin Düring, jota kuninkaan päätös kauhistutti, turvautui viattomaan sotajuoneen. Hän veti postitalon isännän syrjään, osoitti hänelle Ruotsin kuningasta ja virkkoi: "Tuo mies on serkkuni; me matkustamme yhdessä samoissa asioissa; hän näkee, että minä olen sairas, mutta ei tahdo odottaa minua edes kolmea tuntia; minä pyydän teitä antamaan hänelle tallistanne kehnoimman hevosen ja hankkimaan minulle kääsit tai postivaunut."

Samalla hän painoi kaksi dukaattia postitalon isännän kouraan, ja tämä täytti täsmällisesti hänen pyyntönsä. Kuninkaalle annettiin vikuri ja ontuva hevonen. Niin lähti hallitsija nyt yksin kello kymmenen illalla, keskellä pimeää yötä, tällä kulkuneuvolla matkaan myrskyn, lumen ja sateen sekaan. Nukuttuaan muutamia tunteja, lähti hänen matkakumppaninsa myös matkaan väkevien hevosten vetämissä vaunuissa. Muutamain penikulmien päässä hän päivän koitteessa tapasi Ruotsin kuninkaan, joka, saamatta hevostaan enää kulkemaan, koetti jalkaisin päästä seuraavalle postiasemalle.

Kaarlen oli pakko nousta Düringin vaunuihin, ja hän nukahti niihin oljille. Sitten he jatkoivat matkaansa niin, että päivisin ratsastivat ja öisin nukkuivat vaunuissa, pysähtymättä missään.

Kuusitoistapäiväisen matkan perästä, jonka kestäessä he monesti olivat vaarassa joutua vangeiksi, he vihdoin kello yksi yöllä saapuivat Stralsundin kaupungin porttien eteen.

Kuningas huusi vahtisotilaille olevansa Ruotsin kuninkaan Turkinmaalta lähettämä kuriiri, jonka täytyi heti päästä linnoituksen kuvernöörin, kenraali Dückerin, puheille. Vahti vastasi, että oli jo liian myöhä, kuvernööri oli jo makuulla, hänen täytyisi odottaa, kunnes päivä valkenisi.

Kuningas väitti tulevansa erittäin tärkeissä asioissa ja selitti heille, että jolleivät he viipymättä menisi herättämään kuvernööriä, heitä kaikkia rangaistaisiin siitä huomispäivänä. Vihdoin eräs kersantti meni herättämään kuvernöörin. Dücker ajatteli, että siellä oli kenties joku Ruotsin kuninkaan kenraaleista; hän käski avata portin ja saattaa kuriirin huoneeseensa.

Dücker, joka vielä oli puolinukuksissa, kysyi häneltä uutisia Ruotsin kuninkaasta. Kuningas tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi hänelle: "Mitä nyt, Dücker! Ovatko jo uskollisimmatkin alamaiseni unohtaneet minut?" -- Nyt kenraali tunsi kuninkaan; hän hyppäsi alas vuoteestaan, syleili herransa polvia ja vuodatti ilokyyneleitä. Uutinen levisi heti kaupungille, kaikki nousivat makuulta, sotilaat tunkeilivat kuvernöörin talon ympärille, kadut täyttyivät asukkaista, jotka kyselivät toisiltaan: "Onko totta, että kuningas on täällä?" -- Kaikki ikkunat valaistiin; viini virtasi kaduilla tuhansien soihtujen loimottaessa ja tykkien jyristessä.

Sillä välin saatettiin kuningas vuoteeseen; hän ei ollutkaan nukkunut sängyssä kuuteentoista vuorokauteen. Hänen saappaansa täytyi leikata irti sääristä, jotka olivat turvonneet äärimmäisestä rasituksesta. Hänellä ei ollut liina- eikä muita vaatteita; hänelle hankittiin kaikessa kiireessä puvustoksi soveliaita vaatekappaleita kaupungilta. Nukuttuaan muutamia tunteja hän heräsi ja lähti pitämään sotaväkensä katselmusta ja tarkastamaan linnoituksia. Samana päivänä hän jo lähetti kaikkialle määräyksiänsä, että sotaa oli jatkettava tarmokkaammin kuin koskaan ennen kaikkia hänen vihollisiaan vastaan. -- Muuten, kaikki nämä erikoispiirteet, jotka ovat niin kuvaavia Kaarle XII:n omituiselle luonteelle, on ensinnä kertonut minulle herra Fabrice ja sitten vakuuttanut tosiksi kreivi de Croissy, joka oli lähettiläänä tämän ruhtinaan luona.

Euroopan valtiollinen tila oli tällöin vallan toinen kuin silloin, kun Kaarle XII jätti sen v. 1709.

Sota, joka niin kauan oli raadellut koko sen eteläistä osaa, nimittäin Saksaa, Englantia, Hollantia, Ranskaa, Espanjaa, Portugalia ja Italiaa, oli sammunut. Tämä yleinen rauha oli tuloksena Englannin hovissa sattuneista vähäpätöisistä riitaisuuksista. Taitava ministeri Oxfordin kreivi ja lordi Bolingbroke, erittäin nerokas mies ja vuosisatansa etevin kaunopuhuja, veivät voiton kuuluisasta Marlboroughin herttuasta ja saivat kuningatar Annan tekemään rauhan Ludvig XIV:n kanssa. Päästyänsä siten sovintoon Englannin kera Ranska pian pakoitti muutkin vallat suostumaan rauhaan.

Ludvig XIV:n pojanpoika Filip V alkoi hallita rauhallisesti Espanjan valtakunnan jäännöksiä. Saksan keisari, josta oli tullut nyt myös Napolin ja Flanderin herra, vahvisti valtaansa laajoissa maissansa. Ludvig XIV halusi taas enää vain päättää rauhassa pitkän elämänsä.

Englannin kuningatar Anna oli kuollut 10 p:nä elokuuta 1714 kansansa toisen puolen vihaamana siitä, että oli suonut rauhan niin monille valtioille. Kun hänen veljensä Jaakko Stuart, onneton, melkein jo syntyessään valtaistuimelta karkoitettu prinssi, ei tällöin näyttäytynyt Englannissa vaatimassa kruunua, jonka uudet lait olisivat hänelle myöntäneet, jos hänen puolueensa olisi ollut voitolla, tunnustettiin Hannoverin vaaliruhtinas Yrjö I yksimielisesti Suurbritannian kuninkaaksi. Valtaistuin ei siirtynyt tälle vaaliruhtinaalle sukuperän ansiosta, vaikkapa hän polveutuikin eräästä Jaakko I:n tyttärestä, vaan parlamentin päätöksen nojalla. Yrjö, ikämiehenä kutsuttuna hallitsemaan maata, jonka kieltä hän ei osannut ja jossa kaikki oli hänelle vierasta, piti itseään edelleen enemmän Hannoverin vaaliruhtinaana kuin Englannin kuninkaana. Koko hänen kunnianhimonsa kohdistui hänen saksalaisten valtioittensa suurentamiseen. Melkein joka vuosi hän saapui meren yli näkemään entisiä alamaisiansa, jotka jumaloivat häntä. Muutenkin häntä miellytti elää enemmän ihmisenä kuin hallitsijana; kuninkuuden loisto oli hänestä raskas taakka. Hän eli muutamain vanhain hovimiesten seurassa, joille hän soi luottamuksensa; ja joskaan hän ei ollut se Euroopan kuningas, joka esiintyi komeimmin, oli hän sitävastoin heistä viisaimpia ja ainoa, joka valtaistuimellakin osasi nauttia yksityiselämän ja ystävyyden suloja. -- Sellaisia olivat huomattavimmat hallitsijat ja sellainen keskisen Euroopan tila.

Pohjoismaissa tapahtuneet muutokset olivat toista laatua. Sikäläiset kuninkaat kävivät sotaa ja liittyivät Ruotsin kuningasta vastaan.

August oli jo aikoja sitten noussut jälleen Puolan valtaistuimelle tsaarin avulla ja Saksan keisarin, Englannin Annan sekä Hollannin valtiopäivien suostumuksella, jotka yhdessä olivat taanneet Altranstädtin rauhan silloin, kun Kaarle XII oli määrääjänä, mutta luopuivat takauksestaan, kun häntä ei enää tarvinnut pelätä.

Mutta August ei saanut hallita rauhassa. Ottaessaan hänet jälleen kuninkaaksensa Puolan tasavalta samalla alkoi jälleen pelätä hänen mielivaltaista hallitustansa. Se nousikin aseihin pakoittaaksensa hänet tunnustamaan _pacta conventa_, kansan ja kuninkaan väliset pyhitetyt sopimukset, ja näytti kutsuneen herransa takaisin vain senvuoksi, että voisi julistaa hänelle sodan. Näiden häiriöiden alussa ei kuultu mainittavan Stanislauksen nimeä; hänen puolueensa näytti tuhoutuneen, ja Ruotsin kuningastakin muisteltiin Puolassa vain jonkinlaisena tulvavirtana, joka hetkiseksi oli läpikulkiessaan muuttanut kaikkien asiain juoksun.

Pultava ja Kaarle XII:n poissaolo olivat, kaataessaan Stanislauksen, aiheuttaneet myös Kaarlen sisarenpojan, Holsteinin herttuan, kukistumisen, jolta Tanskan kuningas riisti hänen maansa. Ruotsin kuningas oli hellästi rakastanut herttuan isää; pojan onnettomuus koski syvälti hänen sydämeensä. Kun hän sitäpaitsi oli koko elämänsä ajan puuhannut yksistään kunnian vuoksi, niin oli sellaisten hallitsijain kukistuminen, jotka hän itse oli tehnyt tai jälleen asettanut valtaistuimelle, hänestä yhtä katkeraa kuin niin monien maakuntien menettäminen.

Riita oli nyt siitä, kuka rikastuisi hänen häviöstään. Fredrik Wilhelm, joka äskettäin oli päässyt Preussin kuninkaaksi ja näytti yhtä sodanhaluiselta kuin hänen isänsä oli ollut rauhallinen, aloitti saaliinjaon ottamalla Stettinin ja osan Pommeria, joihin hänellä oli joitakin oikeuksia, koska oli Tanskan kuninkaalle ja tsaarille suorittanut 400,000 ecutä.

Samoin Hannoverin vaaliruhtinas Yrjö, josta oli tullut Englannin kuningas, oli ottanut haltuunsa Bremenin ja Werdenin herttuakunnat, jotka Tanskan kuningas oli jättänyt hänelle pantiksi 60,000 pistolista. Siten pideltiin Kaarle XII:lta anastettuja maita, ja niistä, jotka olivat saaneet ne huostaansa, tuli nyt omien etujensa vuoksi yhtä vaarallisia vihollisia kuin ne olivat, jotka olivat ne valloittaneet.

Mitä tsaariin tulee, oli hän epäilemättä kaikista pelättävin vihollinen. Hänen aikaisemmat tappionsa, hänen voittonsa, jopa hänen vikansakin, hänen sitkeytensä, jota hän osoitti omissa opinnoissaan ja jolla hän opetti alamaisilleen, mitä itse oli oppinut, hänen alituinen työskentelynsä olivat tehneet hänestä kaikissa suhteissa suuren miehen. Hän oli jo valloittanut Riian; Liivinmaa, Inkeri, Karjala, puolet Suomea -- kaikki maakuntia, jotka Kaarlen kuninkaalliset esi-isät olivat aikoinaan valloittaneet, -- olivat nyt Venäjän ikeen alaisia.

Pietari Aleksejevitsh, jolla kahtakymmentä vuotta aikaisemmin ei ollut yhtään alusta Itämerellä, näki nyt olevansa herrana mainitulla merellä, missä hänellä oli laivastona kolmekymmentä suurta linjalaivaa.

Yhden näistä laivoista hän oli rakentanut omin käsin; hän olikin pohjoismaiden paras kirvesmies, paras amiraali ja paras merimies. Pohjanlahdesta Atlantin valtamereen saakka ei ollut yhtään ainoata vaikeaa kulkuväylää, jota hän ei olisi itse tutkinut, yhdistäen siinä merimiehen työn filosofin kokemuksiin ja keisarin suunnitelmiin ja kohoten amiraaliksi asteittain ja voittojensa johdosta, samoin kuin hän oli tahtonut maalla vähitellen palvella kenraaliksi saakka.

Sillaikaa kun ruhtinas Galitzin, jonka hän itse oli kasvattanut kenraaliksi ja joka oli hänen parhaita apumiehiään hänen yrityksissään, lopetti Suomen valloituksen, valtasi Vaasan kaupungin ja löi ruotsalaiset, lähti keisari itse merelle, valloittaaksensa Ahvenanmaan saaren, joka sijaitsee Itämeressä, kahdentoista penikulman päässä Tukholmasta.

Hän lähti tälle retkelle heinäkuun alussa 1714, jolloin hänen kilpailijansa Kaarle XII pysyttäytyi vuoteessaan Demotikassa. Hän nousi laivaan Kronslotin (Kronstadtin) satamassa, jonka hän muutamia vuosia aikaisemmin oli rakennuttanut neljän penikulman päähän Pietarista. Tämä uusi satama, sikäläinen laivasto, upseerit ja merimiehet, jotka astuivat laivoihin -- kaikki se oli hänen työtään, ja mille suunnalle hyvänsä hän loi katseensa, hän näki vain sellaista, minkä luomisessa hänellä jossakin muodossa oli osansa.

Venäläinen laivasto saapui heinäkuun 15 p:nä Ahvenanmaan kohdalle. Siihen kuului kolmekymmentä linjalaivaa, kahdeksankymmentä kaleeria ja sata puolikaleeria. Siinä oli 20,000 sotamiestä; päällikkönä oli amiraali Apraksin; Venäjän keisari palveli siinä kontra-amiraalina. Ruotsin laivasto, jota komensi vara-amiraali Ehrensköld, kohtasi sen 16 p:nä; se oli kahta kolmannesta heikompi; sittenkin se taisteli kolmisen tuntia. Tsaari kävi Ehrensköldin laivan kimppuun ja valtasi sen ankaran taistelun jälkeen.

Samana voittonsa päivänä hän laski maihin Ahvenanmaalle 16,000 miestä; ja otettuaan vangiksi useita ruotsalaisia sotamiehiä, jotka eivät vielä olleet ennättäneet astua Ehrensköldin laivastoon, hän vei heidät vankeina laivoihinsa. Hän palasi Kronslotin satamaan, mukanaan Ehrensköldin suuri laiva, kolme muuta vähän pienempää alusta, yksi fregatti ja kuusi kaleeria, jotka kaikki hän oli vallannut taistelussa.

Kronslotista hän saapui Pietarin satamaan, mukanaan koko voittoisa laivastonsa ja vihollisilta vallatut laivat. Täällä häntä tervehdittiin 150 tykin kolminkertaisella yhteislaukauksella. Sen jälkeen hän saapui kaupunkiin riemusaatossa, joka oli hänelle mieleen vielä enemmän kuin hänen juhlallinen tulonsa Moskovaan, koska hän nyt sai kunnianosoituksia lempikaupungissaan, siinä paikassa, jossa kymmenen vuotta aikaisemmin ei ollut yhtäkään majaa, mutta jossa nyt nähtiin 34,500 taloa; ja vihdoin, koska hän ei saapunut ainoastaan voittoisan laivaston etunenässä, vaan koska se oli ensimäinen venäläinen laivasto, joka milloinkaan oli nähty Itämerellä, ja sellaisen kansan luoma, jolle laivaston nimikin ennen häntä oli tuntematon.

Pietarissa saatiin nähdä melkein samat juhlamenot, jotka olivat koristaneet hänen riemukulkuettansa Moskovassa. Ruotsalainen vara-amiraali oli tämän uuden riemukulkueen pääkoristeena; Pietari Aleksejevitsh itse esiintyi siinä kontra-amiraalina. Venäläinen pajari Romanodowski, joka edusti tsaaria juhlallisissa tilaisuuksissa, istui valtaistuimella, sivullaan kaksitoista senaattoria. Kontra-amiraali ojensi hänelle selonteon voitostaan, ja hänet nimitettiin ansioistansa vara-amiraaliksi. Todellakin omituinen näytelmä, mutta merkityksellinen sellaisessa maassa, jossa sotilaallinen alistuminen oli juuri niitä uudistuksia, jotka tsaari oli pannut toimeen.

Venäjän keisari oli vihdoinkin voittanut ruotsalaiset merellä ja maalla, avustanut heidän karkoittamistaan Puolasta ja vallitsi nyt itse vuorostaan siellä. Hän oli ryhtynyt tasavallan ja Augustin välittäjäksi, mikä oli hänelle kenties yhtä mairittelevaa kuin jos hän olisi asettanut sinne kuninkaan. Kaarlen koko loisto ja onni oli siirtynyt tsaarille, ja hän nauttikin niistä hyödyllisemmin kuin hänen kilpailijansa, sillä hän käytti kaikki menestyksensä maansa hyväksi. Jos hän valloitti jonkin kaupungin, täytyi sen etevinten ammattitaiturien siirtää teollisuutensa Pietariin. Hän siirsi Venäjälle ruotsalaisilta vallattujen maakuntien ammatit, taiteet ja tieteet; hänen valtionsa rikastuivat hänen voitoistansa; ja niinpä hän lopulta olikin kaikista valloittajista se, jolle voitiin enimmin antaa anteeksi.

Ruotsilla sitävastoin, jolta oli riistetty miltei kaikki sen merentakaiset maakunnat, ei enää ollut kauppaa, ei rahaa eikä luottoa. Sen vanhat, ennen niin pelottavat sotajoukot olivat sortuneet taisteluihin tai kurjuuteen. Enemmän kuin satatuhatta ruotsalaista nääntyi orjina tsaarin laajoissa valtioissa, ja melkein yhtä paljon oli myöty turkkilaisille ja tataareille.[44] Ihmisistä oli tuntuva puute, mutta toivo elpyi jälleen, kun kuultiin kuninkaan olevan Stralsundissa.

Kunnioituksen ja ihmettelyn tunteet häntä kohtaan olivat vielä niin voimakkaat hänen alamaistensa mielissä, että maalaisnuoriso tarjoutui joukoittain sotapalvelukseen, vaikka maalla ei ollut tarpeeksi käsiä sitä viljelemään.

KAHDEKSAS KIRJA.

Kaarle naittaa sisarensa Hessenin prinssille. Hänet saarretaan Stralsundiin, josta hän pelastuu Ruotsiin. Parooni Görtzin, hänen pääministerinsä, puuhia. Suunnitelmia sovinnonteoksi tsaarin kanssa ja maihinnousuksi Englantiin. Kaarle piirittää Fredrikshaldia Norjassa. Hän saa surmansa. Hänen luonteensa. Görtz mestataan.

Kesken sotavalmistelujaan Kaarle antoi jäljelläolevan sisarensa Ulriikka Eleonooran puolisoksi Hessen-Kasselin prinssille Fredrikille. Leskikuningatar, Kaarle XII:n ja prinsessan isoäiti, joka jo oli kahdeksankymmenen vuoden ikäinen, hoiti emännän tehtäviä tässä juhlassa, joka pidettiin huhtikuun 4 p:nä 1715 Tukholman linnassa, ja kuoli kohta sen jälkeen.

Kuningas ei lainkaan kunnioittanut näitä häitä läsnäolollaan; hän pysyi Stralsundissa täydentämässä tämän tärkeän, Tanskan ja Preussin kuninkaitten uhkaaman paikan linnoituksia. Kuitenkin hän nimitti lankonsa Ruotsissa olevan armeijansa ylipäälliköksi. Mainittu ruhtinas oli palvellut Hollantia Preussin vastaan käydyissä sodissa. Häntä pidettiin etevänä kenraalina, mikä ominaisuus osaltaan melkoisesti oli vaikuttanut siihen, että Kaarle XII naitti hänelle sisarensa.

Onnettomuudet seurasivat nyt Kaarlea yhtä nopeasti kuin ennen voitot Saman 1715 vuoden kesäkuussa saarsivat Englannin kuninkaan saksalaiset joukot yhdessä Tanskan joukkojen kanssa Wismarin vahvan kaupungin. Samaan aikaan marssivat yhtyneet tanskalaiset ja saksilaiset 36,000 miehen voimalla Stralsundia kohti, saartaakseen sen. Tanskan ja Preussin kuninkaat upottivat Stralsundin lähellä viisi ruotsalaista laivaa. Tsaari liikkui tällöin Itämerellä kahdenkymmenen suuren sotalaivan ja puolentoistasadan kuljetuslaivan kera, joissa oli 30,000 miestä, uhaten Ruotsia maihinnousulla. Milloin hän eteni Helsingborgin rannikolle saakka, milloin taas näyttäytyi Tukholman kohdalla. Koko Ruotsi seisoi aseissa rannikolla ja odotti joka hetki maihinnousua. Samaan aikaan hänen maasotajoukkonsa ahdistivat askel askeleelta ruotsalaiset joukot pois niistä paikoista, joita näillä vielä oli hallussaan Suomessa Pohjanlahden tienoilla. Mutta tsaari ei kuitenkaan ulottanut sotatoimiansa kauemmaksi.

Oderin suulla, joka virta jakaa Pommerin kahtia ja Stettinin ohi kuljettuaan laskee Itämereen, on pieni Usedomin saari. Tämä paikka on asemansa puolesta perin tärkeä, se kun vallitsee Oderia sekä vasemmalta että oikealta. Sillä, joka on saaren valtias, on vallassaan myös virran laivaliikenne. Preussin kuningas oli karkoittanut ruotsalaiset mainitulta saarelta ja ottanut sen haltuunsa, kuten Stettininkin, jonka oli myös takavarikoinut muka rauhanrakkaudesta, kuten hän sanoi. Ruotsalaiset olivat kuitenkin valloittaneet Usedomin saaren takaisin toukokuussa 1715. Heillä oli siellä kaksi linnoitusta: toinen oli Swinemünden linnoitus Oderin samannimisen suuhaaran varrella, toinen taas, huomattavampi, oli Peenemünde, toisen suuhaaran varrella. Ruotsin kuninkaalla oli näiden kahden linnoituksen ja koko saaren suojelemiseksi ainoastaan 250 pommerilaista sotamiestä, komentajana eräs vanha ruotsalainen upseeri, nimeltä Kuse-Slerp, jonka nimi ansaitsee säilyä muistissa.

Preussin kuningas lähetti 4 p:nä elokuuta 1,500 jalkamiestä ja 800 rakuunaa nousemaan saarelle maihin; he saapuivat ja astuivat vastarintaa kohtaamatta maihin Swinemünden linnoituksen puolelta. Ruotsalainen komentaja näet jätti heille mainitun linnoituksen, koska se oli vähemmän tärkeä, ja vetäytyi, tahtomatta hajoittaa vähiä miehiään, pienen joukkonsa kera Peenemünden linnaan, päättäen puolustaa sitä viimeiseen saakka.

Niinpä täytyikin häntä varsinaisesti piirittää. Sitä varten tuotettiin laivoilla tykistöä Stettinistä ja vahvistettiin preussilaisia joukkoja tuhannella jalka- ja neljälläsadalla ratsumiehellä. Elokuun 18 p:nä kaivettiin juoksuhautoja kahdessa paikassa ja alettiin ankarasti ampua linnaa tykeillä ja mörssäreillä. Piirityksen aikana onnistui erään ruotsalaisen sotamiehen, jolla oli salainen kirje Kaarle XII:lta, nousta maihin saarelle ja pujahtaa Peenemündeen. Hän jätti kirjeen komentajalle; sen sisällys kuului näin: "Älkää ampuko, ennenkuin vihollinen on vallihaudan partaalla; puolustautukaa viimeiseen veripisaraan saakka. Jätän teidät hyvän onnenne huomaan. _Kaarle_."

Nähtyään kirjeen Slerp päätti totella sitä ja kuolla, kuten siinä oli määrätty, herransa palveluksessa. Päivän koittaessa 22 p:nä viholliset ryhtyivät rynnäkköön. Piiritetyt eivät ampuneet, ennenkuin näkivät piirittäjät vallihaudan partaalla, ja surmasivat heitä siinä kosolti. Mutta vallihauta täyttyi, muurinaukko laajeni, ja ryntääjäin luku kävi ylivoimaiseksi; he työntyivät linnaan yhtaikaa kahdesta kohdasta. Linnanpäällikkö ajatteli nyt vain, kuinka voisi myödä henkensä mahdollisimman kalliista ja totella kirjettä. Hän jättikin muurinaukot, joista viholliset tunkivat sisälle, ja sijoitti pienen joukkonsa, jolla oli kylliksi rohkeutta ja uskollisuutta seurata häntä, lähelle erästä vallinsarvea siten, ettei sitä voitu saartaa. Viholliset hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja ihmettelivät, ettei hän pyytänyt armoa. Hän taisteli vielä kokonaisen tunnin ja sai luutnanttinsa ja majurinsa kera surmansa vasta sitten, kun hän oli jo kadottanut puolet sotamiehistään. Silloin yhden ainoan upseerin kera jäljellä olevat sata sotamiestä antautuivat ja joutuivat sotavangeiksi. Komentajan taskusta löytyi hänen herransa kirje, joka vietiin Preussin kuninkaalle.

* * * * *

Sillaikaa kun Kaarle menetti Usedomin ja sen läheiset saaret ja Wismar oli antautumaisillaan, eikä hänellä enää ollut laivastoa ja itse Ruotsi oli uhattu, viipyi hän yhä Stralsundissa, jota parhaillaan piiritti 36,000 miestä.

Stralsund, jonka Ruotsin kuninkaan siellä kestämä piiritys saattoi Euroopassa kuuluisaksi, on Pommerin lujin paikka. Se sijaitsee Göllen-salmen rannalla Itämeren ja Franken-järven välissä. Maan puolelta voidaan sinne päästä ainoastaan kapeaa tietä myöten, jota puolustivat luoksepääsemättöminä pidetyt vallitukset. Siinä oli varusväkenä lähes 9,000 miestä ja kaiken lisäksi itse Ruotsin kuningas. Tanskan ja Preussin kuninkaat ryhtyivät piiritykseen 36,000 miehen voimalla, jossa oli preussiläisiä, tanskalaisia ja saksilaisia.

Kunnia saada piirittää Kaarle XII:tta oli niin pakoittava syy, että kaikki esteet voitettiin ja saartokaivanto avattiin lokakuun 19 ja 20 päivän välisenä yönä 1715. Piirityksen alussa sanoi Ruotsin kuningas, ettei hän voinut käsittää, kuinka voitaisiin valloittaa lujasti linnoitettu ja riittävällä miehistöllä varustettu paikka. Entisiä valloituksia tehdessään hän itse oli ottanut useita linnoituksia, mutta tuskin koskaan säännöllisen piirityksen avulla; hänen aseittensa aiheuttama pelko oli silloin tehnyt kaikki. Muutoinkaan hän ei arvioinut muita itsensä mukaan eikä pitänyt vihollisiaan kyllin suuressa arvossa. Piirittäjät sen sijaan jouduttivat töitänsä erityisen uutterasti ja tarmokkaasti, ja lisäksi suosi heitä perin omituinen onnenoikku.

Kuten tiettyä, ei Itämeressä ole nousu- eikä pakovettä. Kaupunkia suojeleva vallitus, joka länsipuolelta nojautui läpipääsemättömään suohon ja itäpuolelta mereen, näytti kestävän kaikki rynnäköt. Kukaan ei ollut huomannut, että länsituuli, silloin kun se puhalsi tavallista rajummin, työnsi Itämeren vesiä itää kohti, niin että vallituksen juurelle, jonka oli luultu olevan läpipääsemättömän meren suojassa, jäi vettä vain kolmen jalan syvyydeltä. Eräs sotamies oli sattunut putoamaan vallilta mereen ja hämmästyi tavatessaan siinä pohjan. Hän käsitti voivansa tämän löydön avulla saavuttaa onnensa; niinpä hän karkasi ja lähti saksilaisten joukkojen päällikön kreivi Wackerbarthin majapaikkaan ilmoittamaan, että meren läpi voitiin kahlata ja vaivatta tunkeutua ruotsalaisten vallituksiin.

Preussin kuningas käytti tätä tiedonantoa viivyttelemättä hyväkseen.

Niinpä jo puoliyöstä seuraavana päivänä, kun länsituuli vielä puhalsi, everstiluutnantti Koppen 1,800 miehen keralla astui veteen, samalla kun 2,000 miestä eteni vallitukselle vievää tietä pitkin. Koko preussilaisten tykistö alkoi ampua, ja preussilaiset ynnä tanskalaiset tekivät eräältä toiselta taholta valehyökkäyksen.