Part 2

Tuskin oli hän saanut valtaistuimen vankasti haltuunsa, kun ryhtyi tehtävään, joka oli vaikeampi kuin maiden valloittaminen. Valtion todelliset tyrannit olivat piispat, jotka omistaessaan melkein kaikki Ruotsin rikkaudet käyttivät niitä alamaisten sortamiseen ja sotiakseen kuninkaita vastaan. Tämä mahti oli sitä pelottavampi, kun kansan tietämättömyys oli sen pyhittänyt. Hän rankaisi nyt katolista uskontoa sen pappien rikkomusten vuoksi; vajaassa kahdessa vuodessa hän muutti Ruotsin luterilaiseksi, pikemminkin valtiotaitonsa etevämmyyden kuin hallitsijavaltansa avulla. Valloitettuaan siten tämän kuningaskunnan, kuten hänen oli tapana sanoa, tanskalaisilta ja papistolta, hän hallitsi sitä onnellisesti ja yksinvaltiaasti aina 70. ikävuoteensa saakka ja kuoli kunnian loisteessa, jättäen valtaistuimelle sukunsa ja uskontonsa.

Hänen jälkeläisiään oli se Kustaa Aadolf, jota mainitaan myös Kustaa Suuren nimellä. Tämä kuningas valloitti Inkerinmaan, Liivinmaan, Bremenin, Werdenin, Wismarin ja Pommerin, puhumattakaan yli sadasta Saksan paikkakunnasta, jotka Ruotsi luovutti takaisin hänen kuoltuaan. Hän järkytti Ferdinand II:n valtaistuinta, hän suojeli Saksan luterilaisia, saaden siinä tukea itse Rooman vehkeistä, koska se pelkäsi enemmän keisarin kuin kerettiläisyyden mahtavuutta. Hän se voitoillaan silloin vaikutti Itävallan hallitsijasuvun nöyryyttämiseen, vaikkakin kunnia mainitusta tehtävästä on annettu kardinaali Richelieulle, joka osasi taidon hankkia itselleen kiitoksen, sillaikaa kun Kustaa tyytyi suorittamaan suuria tekoja. Hän oli jo aikeessa siirtää sodan Tonavalle saakka ja kenties syöstä keisarin valtaistuimelta, kun hän sai surmansa, 37 vuoden ikäisenä, Lützenin taistelussa, jossa hän löi Wallensteinin, vieden hautaan muassaan nimen "suuri", Pohjolan kaipauksen ja vihollistensa kunnioituksen.

Hänen tyttärensä Kristiina, harvinaisen lahjakas nainen, piti parempana keskustella oppineiden kanssa kuin hallita sellaista kansaa, joka harrasti vain sota-asioita. Hän sai yhtä paljon mainetta valtaistuimesta luopumisella kuin hänen esi-isänsä aikoinaan sen valloittamisella ja vakaannuttamisella. Protestantit ovat mustanneet ja parjanneet häntä, ikäänkuin ihmisellä ei voisi olla suuria avuja Lutheriin uskomattakin, ja paavit riemuitsivat liiaksikin tuon naisen kääntymyksestä, joka kuitenkin etusijassa oli filosofi. Hän vetäytyi Roomaan, viettäen lopun elämäänsä taiteiden keskellä, joita hän rakasti ja joiden vuoksi oli 27-vuotiaana luopunut kuningaskunnasta.

Ennen luopumistaan hän sai Ruotsin säädyt valitsemaan hänen sijaansa hänen serkkunsa Kaarle Kustaan, kymmenennen tätä nimeä, pfalzkreivin ja Zweibrückenin herttuan pojan. Tämä kuningas lisäsi Kustaa Aadolfin valloituksiin useita uusia. Ensiksi hän vei sotajoukkonsa Puolaan ja voitti kuuluisan Varsovan taistelun, jota kesti kolme päivää. Sitten hän kauan aikaa kävi menestyksellistä sotaa tanskalaisia vastaan, piiritti heidän pääkaupunkiaan, yhdisti Skånen Ruotsiin ja vakaannutti, ainakin vähäksi aikaa, Slesvigin omistamisen Holsteinin herttualle. Vihdoin, saatuaan kokea vastoinkäymisiä ja tehtyään rauhan vihollistensa kanssa, hän kohdisti kunnianhimonsa omiin alamaisiinsa. Hän aikoi saada Ruotsissa voimaan rajattoman kuningasvallan,[5] mutta kuoli jo 37 vuoden iässä kuten suuri Kustaakin, ennenkuin oli voinut viedä loppuun tätä itsevaltiuden työtä, jonka hänen poikansa Kaarle XI sitten saattoi päätökseen.

Kaarle XI, sotilas kuten kaikki hänen esi-isänsä, oli omavaltaisempi kuin he. Hän otti vallan senaatilta, joka nyt julistettiin kuninkaan senaatiksi, oltuaan ennen valtakunnan senaatti. Hän oli säästeliäs, toimelias, ahkera, niin häntä olisi rakastettu, jollei hänen itsevaltiutensa olisi saattanut hänen alamaisiansa tuntemaan pelkoa häntä kohtaan.

Hän nai v. 1680 Ulriikka Eleonooran, Tanskan kuningas Fredrik III:n tyttären, hyväavuisen prinsessan, joka olisi ansainnut suurempaakin luottamusta kuin hänen puolisonsa hänelle osoitti. Tästä avioliitosta syntyi kuningas Kaarle XII, kenties merkillisin mies, mikä koskaan on elänyt maan päällä. Hänessä näet yhtyivät esivanhempiensa kaikki suuret avut, eikä hänellä ollut muuta vikaa tai muuta onnettomuutta kuin se että hänellä oli ne kaikki liian pitkälle kehittyneinä. Juuri hänestä on tässä aikomus kertoa sikäli kuin on saatu hänen henkilöllisyyttään ja tekojansa koskevia varmoja tietoja.

Ensimäinen kirja, joka annettiin hänen luettavakseen, oli Samuel Puffendorfin teos, josta hänen tuli ajoissa oppia tuntemaan sekä omat valtionsa että naapuriensa maat. Pian hän oppi saksankielen, jota sitten puhui aina yhtä hyvin kuin äidinkieltänsä. Seitsenvuotiaana hän jo osasi pidellä hevosta. Rasittavat harjoitukset, joihin hän oli mieltynyt ja jotka ilmaisivat hänen sotaisia taipumuksiaan, karkaisivat ja voimistuttivat jo varhain hänen ruumiinrakennustaan, niin että se voi kestää vaivoja ja rasituksia, joihin hänen luonteensa veti häntä.

Vaikkakin hän lapsena oli hellämielinen, oli hän samalla tavattoman itsepäinen. Ainoa keino taivuttaa häntä oli hänen kunnianhimonsa kiihoittaminen; kunnia oli se sana, jolla hänet sai suostumaan kaikkeen. Hän tunsi vastenmielisyyttä latinaa kohtaan, mutta heti kun hänelle sanottiin, että Puolan ja Tanskan kuninkaat ymmärsivät sitä, hänkin oppi sitä pian ja siinä määrin, että myöhemminkin elämässään kykeni sitä puhumaan. Samaa keinoa käyttämällä koetettiin saada hänet oppimaan ranskaa, mutta hän väitti itsepäisesti, ettei hän koskaan elämässään aikonut käyttää mainittua kieltä, eipä edes Ranskan lähettilästen kanssa, jotka eivät mitään muuta kieltä osanneet.

Niin pian kuin hän oli jossakin määrin perehtynyt latinaan, annettiin hänen kääntää Quintus Curtiusta; hän tunsikin tätä kirjaa kohtaan mieltymystä, jonka vaikutti paljoa enemmän sen sisällys kuin sen tyyli. Kun opettaja, joka selitti hänelle tätä kirjailijaa, kysyi häneltä, mitä hän ajatteli Aleksanterista, vastasi prinssi: "Tahtoisinpa tulla hänen kaltaisekseen." -- "Mutta", sanottiin hänelle, "hän pääsi vain kolmenkymmenen kahden vuoden ikäiseksi". -- "Ah", virkkoi prinssi, "eikö siinä ole ikää kylliksi sille, joka on valloittanut kuningaskuntia". Näitä vastauksia ei jätetty saattamatta hänen isänsä, kuninkaan, tietoon, joka huudahti: "Kas siinä lapsi, josta tulee enemmän kuin minusta ja joka menee pitemmälle kuin suuri Kustaa." -- Eräänä päivänä hän kuninkaan huoneessa katseli huvikseen kahta maantieteellistä karttaa, joista toinen esitti erästä turkkilaisten keisarilta valloittamaa Unkarin kaupunkia, toinen taas Liivinmaan pääkaupunkia Riikaa, minkä maakunnan ruotsalaiset olivat jo sata vuotta sitten valloittaneet. Unkarilaisen kaupungin karttapiirroksen alle oli kirjoitettu Jobin kirjasta otetut sanat: "Herra antoi, herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!" -- Luettuaan nuo sanat nuori prinssi otti heti liidun ja kirjoitti Riian asepiirroksen alle: "Jumala antoi sen minulle, perkele ei voi sitä minulta ottaa." [Kaksi Ruotsissa ollutta Ranskan lähettilästä on kertonut minulle tämän tapauksen. -- _Voltairen huomautus_.]

Sitten tuo hillitön luonne jo hänen lapsuutensa vähäpäisimmissäkin teoissa toi monesti ilmi piirteitä, jotka ovat ominaisia harvinaisille hengille ja antavat aavistaa, mitä heistä kerran tulee.

Yksitoista-vuotiaana hän kadotti äitinsä. Tämä ruhtinatar kuoli, niin väitetään, sairauteen, jonka hänelle oli tuottanut hänen puolisonsa menettelyn aiheuttama murhe ja ne ponnistukset, joilla hän oli koettanut sitä peitellä. Kaarle XI oli näet suurelta osalta alamaisiaan riistänyt heidän omaisuutensa eräänlaisen oikeusistuimen avulla, jolla oli nimenä Selvityskamari.[6] Suuri joukko tämän kamarin häviöön saattamia kansalaisia, aatelismiehiä, kauppiaita, tilanomistajia, leskiä ja orpoja täytti Tukholman kadut ja kokoontui joka päivä linnan portille päästämään ilmoille hyödyttömiä valituksiaan. Kuningatar avusti noita onnettomia kaikella omaisuudellaan. Hän antoi heille rahansa, jalokivensä, huonekalunsa, jopa pukunsakin. Kun hänellä ei enää ollut mitään annettavaa, heittäytyi hän itkien puolisonsa jalkoihin, rukoillen häntä säälimään omia alamaisiaan. Mutta kuningas vastasi hänelle tylysti: "Rouva, me olemme ottaneet Teidät puolisoksemme antamaan meille lapsia eikä antamaan meille neuvoja." -- Tästä lähtien kerrotaan hänen kohdelleen kuningatarta ankaruudella, joka joudutti hänen kuolemaansa.

Kuningas kuoli neljä vuotta myöhemmin 42 vuoden ikäisenä, hallittuaan 37 vuotta, juuri kun Saksan valtakunta, Espanja ja Hollanti toiselta puolen ja Ranska toiselta olivat jättäneet riitansa hänen ratkaistavakseen ja hän jo oli ryhtynyt välittämään rauhaa näiden valtojen kesken.

Hän jätti viisitoista-vuotiaalle pojalleen perinnöksi ulkonaisesti lujan ja kunnioitetun valtaistuimen, köyhät, mutta sotaisat ja kuuliaiset alamaiset ja kykenevien ministerien hoitamat raha-asiat hyvässä kunnossa.

Valtaistuimelle noustessaan Kaarle XII ei ainoastaan ollut Ruotsin ja Suomen rajaton ja rauhallinen valtias, vaan hän hallitsi myös Liivinmaata, Karjalaa ja Inkerinmaata; hän omisti lisäksi Wismarin ja Viborgin ynnä Rügenin ja Saarenmaan saaret, lisäksi kauneimman puolen Pommeria sekä Bremenin ja Werdenin herttuakunnan. Kaikki nämä esi-isien valloitukset olivat pitkällisen omistuksen johdosta ja Münsterin ja Olivan juhlallisten -- ruotsalaisten aseiden aiheuttaman pelon ylläpitämien -- rauhansopimusten voimasta lujasti hänen kruununsa hallussa. Hänen isänsä välityksellä alettu Rijswijkin rauha saatiin päätökseen pojan avulla. Siten hän heti hallituksensa alussa esiintyi Euroopan rauhanvälittäjänä.

Ruotsin lakien mukaan tulee kuningas viidentoista vanhana täysikäiseksi. Mutta kaikessa omavaltainen Kaarle XI määräsi jälkisäädöksessään poikansa tulemaan täysikäiseksi vasta kahdeksantoista-vuotiaana.[7] Tällä määräyksellään hän suosi äitinsä -- Holsteinin prinsessan Hedvig Eleonooran, Kaarle X:n lesken -- kunnianhimoisia suunnitelmia. Tämän ruhtinattaren julistutti hänen poikansa, kuningas, hänen pojanpoikansa, nuoren kuninkaan, holhoojaksi ja valtakunnan hallitsijattareksi yhdessä viiden korkean virkamiehen neuvoston kanssa.

Hallitsijatar oli jo poikansa Kaarle XI:n hallitessa ottanut osaa valtion asioihin. Hän oli jo iäkäs, mutta hänen kunnianhimonsa, joka oli suurempi kuin hänen voimansa ja neronsa, saattoi hänet toivomaan, että hän vielä kauan saisi nauttia vallan makeutta pojanpoikansa ollessa kuninkaana. Sentähden hän niin paljon kuin mahdollista loitonsi tätä hallitustoimista. Nuori prinssi kulutti aikansa metsästyksellä tai sotaväen katselmuksilla; joskus hän itse otti osaa joukkojen harjoituksiin. Moiset huvitukset näyttivät olevan vain luonnollisena seurauksena hänen ikäkautensa vilkkaudesta. Hänen käytöksessään ei ilmennyt mitään sellaista, joka olisi voinut saattaa hallitsijattaren levottomaksi; päinvastoin oli ruhtinatar hyvillään siitä, että muka moisten harjoitusten suomat huvitukset tekisivät pojan kykenemättömäksi mihinkään vakavaan toimintaan, joten hän saisi hallita sitä kauemmin.

Eräänä marraskuun päivänä, samana vuonna, jona hänen isänsä oli kuollut, hän piti useiden rykmenttien katselmusta, seurassaan valtaneuvos Piper. Kuningas näytti vaipuneen syviin mietteisiin. "Rohkenenko tiedustaa", sanoi Piper hänelle, "mitä Teidän Majesteettinne miettii niin vakavasti?" -- "Ajattelen", vastasi prinssi, "tuntevani, että olen kyllin arvokas johtamaan näitä kelpo miehiä, ja tahtoisin etteivät enemmän he kuin minäkään olisi naisen käskettävissä". -- Piper käytti heti tilaisuutta onnensa ja menestyksensä turvaamiseen. Hänellä itsellään ei ollut kyllin arvovaltaa uskaltaakseen ryhtyä niin vaaralliseen yritykseen kuin hallitsijattaren poistamiseen vallasta ja kuninkaan julistamiseen täysikäiseksi. Niinpä hän esittikin tämän tehtävän kreivi Aksel Sparrelle, joka oli tulinen mies ja halusi päästä korkeampaan asemaan. Sparre uskoi häntä, otti kaikki huolekseen ja puuhasi kuitenkin vain Piperin hyväksi. Holhoojahallituksen neuvosherrat saatiin pian asian puolelle, sillä he tiesivät, että he jouduttaessaan suunnitelman perille viemistä samalla voittaisivat kuninkaan suosion.[8]

Niinpä he menivätkin miehissä kuningattaren luo esittämään ehdotustaan. Tämä ei ollut odottanut moista julistusta. Valtiosäädyt olivat silloin koossa, ja holhoojahallituksen jäsenet esittivät niille asian. Yksikään ääni ei noussut vastustamaan. Kysymys kehittyi edelleen niin nopeasti, ettei sitä mikään voinut pidättää. Jo kolmen päivän kuluttua siitä, kun Kaarle XII oli toivonut saavansa hallita, säädyt siirsivät hallituksen hänelle.

Kuningattaren mahti ja arvovalta loppui heti. Hän vietti sittemmin yksityiselämää, joka sopi paremmin hänen iälleen kuin luonteelleen. Kuningas kruunattiin seuraavan joulukuun 24 päivänä. Hän saapui Tukholmaan ratsastaen hopeakenkäisellä raudikolla, valtikka kädessä ja kruunu päässä, koko kansan riemuhuutojen kaikuessa, joka aina palvoo kaikkea uutta ja suurin toivein tervehtii jokaista nuorta ruhtinasta.

Upsalan arkkipiispalla oli oikeus toimittaa voitelu ja kruunaus; se onkin hänellä miltei ainoa etuoikeus enää jälellä niistä monista, joita hänen edeltäjänsä olivat itselleen anastaneet. Voideltuaan prinssin tavanomaisin menoin hän piti nyt käsissään kruunua pannakseen sen hänen päähänsä, mutta Kaarle tempasi sen arkkipiispan käsistä ja kruunasi itse itsensä, katsellen ylpeästi kirkonmiestä. Väkijoukko, johon kaikkinainen suuruuden näkö vaikuttaa valtavasti, osoitti remuavaa suosiotaan kuninkaan teon johdosta. Vieläpä nekin, jotka enimmin olivat saaneet huokailla hänen isänsä mielivallan alla, viehättyivät ylistämään tuota pojan rohkeutta, joka oli enteenä heidän vastaisesta orjuudestaan.[9]

Yksinvaltiaaksi päästyään Kaarle antoi luottamuksensa ja valtion asiain johdon valtaneuvos Piperille, josta kohta tuli hänen pääministerinsä, joskin itse nimi häneltä puuttui. Muutamia päiviä myöhemmin kuningas korotti hänet kreiviksi, -- Ruotsissa hyvin korkea arvo eikä mikään tyhjä arvonimi, joka voidaan ottaa muitta mutkitta kuten Ranskassa.

Kuninkaan hallituksen alkuaika ei synnyttänyt hänestä mitään suosiollista käsitystä; näytti siltä kuin hän olisi ollut enemmän kärsimätön kuin arvollinen hallitsijaksi pääsemään. Tosin hänellä ei ollut mitään vaarallisia taipumuksia, mutta hänen menettelyssään näkyi kuitenkin pelkkää nuoruuden intoilua ja itsepäisyyttä. Hän näytti huolimattomalta ja korskealta. Hovissa olevat vieraat lähettiläät pitivät häntä jopa vallan keskinkertaisena kykynä ja kuvailivat hänet sellaiseksi hallitsijoilleen. Ruotsissa oli hänestä sama käsitys. Kukaan ei tuntenut hänen luonnettaan; hän itsekään ei tuntenut sitä, ennenkuin myrskyt, jotka äkkiä puhkesivat pohjoismaissa, soivat hänen piileville lahjoilleen tilaisuuden kehittyä.

Kolme mahtavaa ruhtinasta, tahtoen käyttää hyväkseen hänen tavatonta nuoruuttaan, suunnitteli miltei samanaikaisesti hänen tuhoaan. Ensimäinen oli Tanskan kuningas Fredrik IV, hänen serkkunsa; toinen oli Saksin vaaliruhtinas, Puolan kuningas August; kolmas ja vaarallisin oli Venäjän tsaari Pietari Suuri. On tarpeellista ensin selvitellä näiden sotien alkuaihe, jotka ovat saaneet aikaan niin suuria mullistuksia, ja alottaa Tanskasta.

Kaarle XII:n kahdesta sisaresta vanhempi oli naimisissa Holsteinin herttuan, urhoollisen ja lempeämielisen nuoren ruhtinaan kanssa. Tanskan kuninkaan ahdistamana herttua puolisoineen saapui Tukholmaan heittäytymään kuninkaan turviin ja pyytämään häneltä apua, koska hän ei ainoastaan ollut lanko vaan myös sellaisen kansan kuningas, joka leppymättömästi vihasi tanskalaisia.

Holsteinin vanha suku, joka polveutuu Oldenburgeista, oli valittuna päässyt Tanskan valtaistuimelle v. 1449. Pohjolan kaikki kuningaskunnat olivat silloin vaalivaltioita; Tanska niistä pian muuttui perittäväksi. Eräs sen kuninkaista, nimeltä Kristian III, osoitti veljeään Aadolfia kohtaan sellaista hellyyttä tai hienotunteisuutta, jollaista ei liioin tavata ruhtinasten kesken. Hän ei tahtonut jättää veljeään ilman ruhtinaskuntaa, mutta hän ei voinut paloitella omaa valtiotaan. Niinpä hän omituisella sopimuksella jakoi tämän kanssa Holstein-Gottorpin ja Slesvigin herttuakunnat, määräten Aadolfin jälkeläiset vastedes hallitsemaan Holsteinia yhdessä Tanskan kuningasten kanssa. Molempien herttuakuntain tuli kuulua heille yhteisesti, eikä Tanskan kuningas saanut tehdä Holsteinissa mitään muutoksia herttuaa kuulematta, eikä herttua puolestaan kuninkaan suostumuksetta.

Tämä kummallinen yhteys, jollaisesta kuitenkin jo oli nähty esimerkki samassa suvussa muutamien vuosien aikana, oli sitten miltei 80 vuotta alituisten riitojen aiheena tanskalaisen ja holstein-gottorpilaisen sukuhaaran kesken. Kuninkaat näet koettivat aina sortaa herttuoita ja herttuat taas päästä riippumattomiksi. Viimeiselle herttualle oli sellainen yritys maksanut sekä vapauden että hallitusvallan. Molemmat hän oli saanut takaisin v. 1689 Altonan neuvotteluissa Ruotsin, Englannin ja Hollannin välityksellä, jotka olivat taanneet sopimuksen toimeenpanon. Mutta koska ruhtinasten välinen sopimus useinkaan ei ole muuta kuin välttämättömyyteen alistumista siihen asti kunnes vahvempi voi masentaa heikomman, niin nytkin riita leimahti kiihkeämpänä kuin koskaan ennen Tanskan uuden kuninkaan ja nuoren herttuan välillä. Herttuan ollessa Tukholmassa tanskalaiset jo ryhtyivät vihollisuuksiin Holsteinin alueella ja liittyivät salaisesti Puolan kuninkaaseen, nöyryyttääkseen itse Ruotsin kuninkaan.

Fredrik August, Saksin vaaliruhtinas, jota ei abbé de Polignacin kaunopuheisuus ja valtiotaito eikä Augustin kilpailijan Contin prinssin suuret avut olleet voineet estää tulemasta kaksi vuotta aikaisemmin valituksi Puolan valtaistuimelle, oli tunnettu yhtä paljon tavattomista ruumiinvoimistaan kuin urhoollisuudestaan ja hienosta aististaan ja käytöksestään.

Hänen hovinsa oli Euroopan loistoisin Ludvig XlV:n hovin jälkeen. Ei koskaan ole ollut ruhtinasta, joka olisi ollut ylevämielisempi ja anteliaampi ja osannut niin viehättävästi tarjota lahjansa. Hän oli ostanut puolet Puolan aateliston äänistä ja saanut toisen puolen väkisin saksilaisen sotajoukon marssittamisella maahan. Hän arveli vastakin tarvitsevansa joukkojansa, pysyäkseen vankemmin valtaistuimella, mutta niiden pitämiseen Puolassa tarvittiin jokin tekosyy. Niinpä hän määräsikin ne hätyyttämään Ruotsin kuningasta Liivinmaalla, seuraavain asiain johdosta.

Liivinmaa, Pohjolan kaunein ja viljavin maakunta, oli muinoin kuulunut Saksalaiselle ritarikunnalle. Venäläiset, puolalaiset ja ruotsalaiset olivat sittemmin kiistelleet sen omistamisesta. Ruotsi oli sen anastanut melkein sata vuotta sitten, ja se oli vihdoin juhlallisesti luovutettu sille Olivan rauhassa.

Kuningas Kaarle XI ei alamaisiansa kohtaan osoittamassaan ankaruudessa ollut suinkaan säästänyt liiviläisiäkään. Hän oli riistänyt heiltä heidän etuoikeutensa ja osan heidän perintötiluksiaan. Liivin aatelisto lähetti Patkulin, joka surkealla kuolemallaan sittemmin saavutti surullisen kuuluisuuden, saattamaan maakunnan valitukset valtaistuimen eteen. Hän haastoi hallitsijalleen kunnioittavasti, mutta samalla voimakkaasti ja sillä miehekkäällä kaunopuheisuudella, jonka onnettomuus rohkeuteen yhtyneenä puhujalle antaa. Mutta kuninkaat katsovat moisia julkisia puheita liiankin usein vain tyhjiksi juhlamenoiksi, joita on tapana suvaita, niistä sen enempää välittämättä. Kuitenkin Kaarle XI, joka osasi teeskennellä, milloin ei jättäytynyt vihastuksensa valtaan, taputti lempeästi Patkulia olalle sanoen: "Te olette puhunut isänmaanne puolesta kelpo miehen tavoin. Minä kunnioitan Teitä siitä. Jatkakaa!" -- Mutta muutamia päiviä myöhemmin hän antoi julistaa Patkulin syypääksi majesteettirikokseen ja tuomita sellaisena kuolemaan. Patkul, joka oli piiloutunut, pakeni tiehensä. Hän vei suuttumuksensa Puolaan ja pääsi siellä kuningas Augustin puheille. Kaarle XI oli kuollut, mutta Patkulin tuomio ja tämän viha pysyivät voimassa. Hän esitti Puolan hallitsijalle, miten olisi helppoa valloittaa Liivinmaa: sen väestö oli muka epätoivoissaan valmis pudistamaan yltänsä Ruotsin ikeen, ja kuninkaana oli lapsi, joka oli kykenemätön puolustamaan itseään.

Tämän kehoituksen otti mieluisasti korviinsa sellainen ruhtinas, jota moinen valloitus oli jo kauan houkutellut. Kruunajaisissaan oli August luvannut tehdä kaikkensa voittaakseen takaisin ne maakunnat, jotka Puola oli kadottanut. Hän arveli nyt hyökkäämällä Liivinmaahan voivansa miellyttää puolalaisia ja lujentaa valtaansa; mutta hän pettyi kummassakin luulossaan, niin todenmukaisilta kuin ne hänestä näyttivätkin. Kohta olikin kaikki valmista äkilliseen hyökkäykseen; ei katsottu edes tarpeelliseksi turvautua sodanjulistuksen tyhjään muodollisuuteen tai manifestiin. -- Samaan aikaan sakenivat pilvet myös Venäjän taholta. Sen silloinen hallitsija ansaitsee jälkimaailman huomion.

Pietari Aleksejevitsh, Venäjänmaan tsaari, oli jo saanut pelottavan nimen sillä taistelulla, jossa hän oli voittanut turkkilaiset v. 1697, ja Asovin valloituksella, joka avasi hänelle Mustanmeren herruuden. Mutta hän tahtoi hankkia "suuren" nimen paljoa hämmästyttävämmillä teoilla kuin voitoilla. Moskovan valta eli Venäjä käsitti jo tällöin pohjoisosan Aasiaa ja Eurooppaa, ulottuen Kiinan rajoilta Puolan ja Ruotsin tienoille saakka, 1,500 penikulman laajuisena. Mutta tämä ääretön maa oli ennen tsaari Pietaria melkein tuntematon muulle Euroopalle; moskovalaiset olivat vähemmän sivistyneitä kuin meksikolaiset Cortezin valloitusretkien aikana. Ollen jo synnyltään yhtä raakojen herrain orjia kuin he itsekin olivat, he olivat vajonneina tietämättömyyteen, kaikkien taiteiden puutteeseen ja edes tuntematta näitä puutteita, mistä oli seurauksena kaiken teollisuuden lamaannus. Vanha, pyhänä pidetty laki kielsi kuolemanrangaistuksen uhalla lähtemästä maasta ilman patriarkan suostumusta. Tämä laki joka oli säädetty ehkäisemään heiltä tilaisuutta ikeensä painon tuntemiseen, miellyttikin tuota kansaa, joka tietämättömyytensä ja kurjuutensa pohjattomuudessa halveksi kaikkea liikeyhteyttä vieraiden kansain kera.

Moskovalaisten ajanlasku alkoi maailman luomisesta. Viime vuosisadan alussa he jo laskivat 7207 vuotta, kykenemättä lähemmin selvittämään tämän laskutavan syntyä. Heidän vuotensa ensimäinen päivä sattui meidän syyskuumme 13 päiväksi. Tämän järjestelmän perustukseksi he esittivät olevan todennäköistä, että Jumala oli luonut maailman syksyllä, siis sinä vuodenaikana, jolloin maan hedelmät ovat kypsiä. Siten heidän näennäinenkin tietämyksensä oli karkea erehdys: kukaan heistä ei aavistanut, että Moskovan syksy voisi olla vastakkaisen ilmanalan maassa kevät. Ei ole pitkälti aikaa siitä kun Moskovan rahvas tahtoi polttaa Persian lähettilään sihteerin, joka oli ennustanut auringonpimennyksen. He eivät tunteneet edes numeromerkkejä; luvunlaskuunsa he käyttivät pieniä metallilankaan pujotettuja kuulia. Muuta luvunlaskutapaa ei tunnettu edes missään veronkantovirastossa tai tsaarin rahastossa.

Heidän uskontonsa oli ja on vieläkin sama kuin kreikkalaisten kristittyjen, mutta täynnä taikauskoisia menoja, joihin he olivat sitä lujemmin kiintyneet, kuta mielettömämpiä ne olivat ja kuta raskaammin niiden ies painoi heitä. Harvat moskovalaiset uskalsivat syödä kyyhkysiä, koska Pyhä Henki on kuvattu kyyhkysen muodossa. He noudattivat säännöllisesti neljää paastoa vuodessa eivätkä Kaarle XII:n historia tänä kieltäymyksen aikana rohjenneet nauttia munia tai maitoa. Jumala ja pyhä Nikolaus olivat heidän palvontansa esineinä ja näiden jälkeen lähinnä tsaari ja patriarkka. Viimemainitun mahti oli yhtä rajaton kuin kansan tietämättömyys. Hän julisti kuolemantuomioita ja määräsi mitä julmimpia rangaistuksia, eikä hänen tuomiostaan voinut vedota. Kahdesti vuodessa hän teki ratsastusretken, koko papistonsa saattaessa häntä juhlallisin menoin, ja kansa heittäytyi maahan kaduilla aivan kuin tataarit suuren Lamansa edessä.