Part 17

Sillaikaa kun tätä suurherran vastausta odoteltiin, kirjoitti kuningas Portille, valittaaksensa kavalluksesta, johon hän epäili tataarien khaania syypääksi. Mutta kulkuteitä vartioitiin tarkasti; sitäpaitsi ministeristö oli vihamielinen häntä kohtaan, ja niinpä kirjeet eivät koskaan saapuneetkaan sulttaanin käsiin. Vieläpä visiiri esti Ranskan lähettilään Désaleursin matkustamasta Adrianopoliin, jossa hovi oleskeli, peläten tämän ministerin, joka puuhaili Ruotsin kuninkaan hyväksi, tahtovan häiritä kuninkaan matkaa varten tehtyä suunnitelmaa.

Kaarle, kiukuissaan siitä, että hänet siten ikäänkuin tahdottiin karkoittaa suurherran alueelta, päätti olla ylipäänsä ollenkaan lähtemättä.

Hän olisi voinut vaatia päästä palajamaan Saksan alueen kautta tai astua laivaan Mustallamerellä, mennäkseen Välimeren yli Marseilleen; mutta hän piti parempana olla vaatimatta mitään ja odottaa tapausten kehittymistä.

Kun nuo kaksitoistasataa kukkarollista olivat saapuneet, lähti hänen rahastonhoitajansa Grothusen, joka tänä pitkänä aikana jo oli oppinut turkinkieltä, tulkitta pashan luo, aikoen houkutella häneltä nuo kaksitoistasataa kukkarollista ja uudelleen panna vireille jonkin vehkeilyn Portin tykönä, ollen edelleen siinä väärässä luulossa, että ruotsalainen puolue lopultakin saisi Turkin valtakunnan sotaan tsaarin vastaan.

Grothusen sanoi pashalle, että kuningas ei voinut saada matkavarusteitaan valmiiksi ilman rahaa. "Mutta", sanoi pasha, "mehän suoritamme kaikki kustannukset teidän matkallelähdöstänne; teidän herranne ei tarvitse kuluttaa mitään, niin kauan kuin hän on minun herrani suojeluksessa".

Grothusen intti, että turkkilaiset matkavarusteet erosivat siinä määrin frankkilaisista, että täytyi turvautua Varnitzassa oleskelevien ruotsalaisten ja puolalaisten käsityöläisten apuun.

Hän vakuutti herransa olevan taipuvaisen lähtemään ja tämän rahasumman helpottavan ja edistävän hänen lähtöään. Liiaksi luottavainen pasha antoikin hänelle tuhatkaksisataa kukkarollista. Muutamia päiviä myöhemmin hän tuli sangen kunnioittavalla tavalla kysymään kuninkaalta lähempiä määräyksiä lähdöstä.

Hänen hämmästyksensä oli tavaton, kun kuningas sanoi hänelle, että hän ei vielä ollut valmis lähtemään ja että hän tarvitsi vielä tuhat kukkarollista. Pasha joutui niin ymmälle tästä vastauksesta, ettei vähään aikaan voinut puhua mitään. Hän vetäytyi erään ikkunan luo ja vuodatti siellä kyyneliä. Sitten hän kääntyi kuninkaaseen ja sanoi: "Minä saan maksaa päälläni sen, että olen tehnyt Sinun majesteettisi mieliksi. Minä olen antanut kaksitoistasataa kukkarollista vastoin hallitsijani nimenomaista käskyä." -- Näin sanottuaan hän perin murheellisena vetäytyi pois.

Kuningas pysähdytti hänet ja sanoi hänelle tahtovansa puolustaa häntä sulttaanin edessä. "Ah!" vastasi turkkilainen mennessään, "herrani ei ollenkaan tunne virheiden puolustelua, hän tuntee vain niiden rankaisemisen".

Ismael pasha ilmoitti asian tataarien khaanille, joka oli saanut saman käskyn kuin pashakin olla sallimatta kahdentoistasadan kukkarollisen antamista ennen kuninkaan lähtöä ja nyt, koska hänkin oli suostunut mainitun rahamäärän luovuttamiseen, pelkäsi yhtä hyvin kuin pashakin suurherran vihaa. He kirjoittivat molemmat Portille, koettaen puhdistaa itsensä syytöksestä; he vakuuttivat antaneensa kaksitoistasataa kukkarollista ainoastaan erään kuninkaallisen ministerin nimenomaisen lupauksen johdosta, että kuningas lähtisi viivyttelemättä, ja he rukoilivat hänen korkeuttansa, ettei kuninkaan epäystä luettaisi heidän tottelemattomuutensa syyksi.

Kaarle, ollen yhä lujasti siinä luulossa, että khaani ja pasha tahtoivat luovuttaa hänet hänen vihollisilleen, käski suurherran luona olevan lähettiläänsä Funckin tekemään heitä vastaan valituksen ja vaatimaan vielä tuhat kukkarollista. Hänen suunnaton anteliaisuutensa ja rahaa kohtaan osoittamansa ylenkatse estivät häntä tuntemasta sellaiseen pyyntöön liittyvää häpeää. Hän esittikin sen muutoin vain saadakseen epäävän vastauksen ja siten uuden tekosyyn olla lähtemättä; mutta moisiin keinoihin turvautuminen olikin todistuksena jo aivan äärimmäiseen ahdinkoon joutumisesta. Hänen tulkkinsa Savari, taitava ja yritteliäs mies, kuljetti hänen kirjeensä, vaikka suurvisiiri pitikin kulkuteitä Adrianopoliin ankarasti vartioituna.

Funckin oli pakko mennä esittämään tämä vaarallinen vaatimus. Vastauksen asemesta hänet pistettiin tyrmään. Vihastunut sulttaani kutsui kokoon ylimääräisen divaanin ja puhui siellä itse, mitä hän muutoin teki perin harvoin. Hänen puheensa kuului silloin tehdyn käännöksen mukaan seuraavasti:

"Minä tunnen Ruotsin kuninkaan melkein yksinomaan Pultavan tappiosta ja siitä pyynnöstä, jonka hän silloin teki minulle, että antaisin hänelle turvapaikan valtakunnassani. Minä en luullakseni tarvitse häntä eikä minulla ole mitään syytä enemmän rakastaa kuin pelätäkään häntä. Pitämättä kuitenkaan lukua muusta kuin muhamettilaisten vieraanvaraisuudesta ja omasta jalomielisyydestäni, joka levittää suosionsa kasteen niin suurten kuin pienten, niin muukalaisten kuin omien alamaistenikin ylitse, minä olen ottanut hänet vastaan ja avustanut kaikin tavoin häntä, hänen ministerejään, upseerejaan ja sotamiehiään, enkä ole kolmeen ja puoleen vuoteen lakannut tuhlaamasta hänelle lahjoja.

"Minä olen myöntänyt hänelle melkoisen turvajoukon saattamaan häntä hänen valtioihinsa. Hän on vaatinut tuhat kukkarollista maksaaksensa erinäisiä kuluja, vaikkapa minä itse huolehdin kaikesta; tuhannen asemesta minä olen myöntänyt hänelle tuhatkaksisataa. Houkuteltuaan ne Benderin seraskierilta hän vaatii vielä lisäksi tuhat uutta eikä tahdo ollenkaan lähteä, sanoen tekosyyksi turvajoukon olevan liian pienen, vaikkapa se oikeastaan on liiankin suuri ystävällisen maan läpi kulkemiseen.

"Minä kysyn siis, onko vieraanvaraisuuden lakien loukkaamista, jos lähetän tämän ruhtinaan kotiinsa, ja voivatko vieraat vallat syyttää minua väkivaltaisuudesta ja vääryydestä siinä tapauksessa, että minun täytyisi väkisin pakoittaa hänet lähtemään."

Koko divaani vastasi suurherran menettelevän oikeuden ja kohtuuden mukaan. Mufti julisti, ettei muhamettilaisen tarvinnut osoittaa vieraanvaraisuutta uskottomia, vielä vähemmän kiittämättömiä kohtaan, ja hän antoi fetfansa, eräänlaisen hyväksymyksen, joka melkein aina seuraa suurherran tärkeitä käskyjä. Näitä fetfoja pidetään oraakkelilausumien arvoisina, vaikkapa niiden antajat ovat samanlaisia sulttaanin orjia kuin muutkin.

Käskyn ja fetfan veivät Benderiin bujuk-imraur eli ylitallimestari ja shiau-pasha eli ylihovimestari. Benderin pasha sai tämän käskyn tataarien khaanin luona; hän lähti heti Varnitzaan kysymään, tahtoiko kuningas lähteä ystävänä vai pakoittaa hänet panemaan sulttaanin käskyn toimeen väkivallalla.

Tämä uhkaus saattoi Kaarlen vihan vimmoihin. "Tottele herraasi, jos uskallat", huusi hän pashalle, "ja poistu heti näkyvistäni!" -- Suuttunut pasha lähti vastoin turkkilaisten tapaa nelistäen tiehensä. Tiellä hän kohtasi Fabricen ja huusi ohi nelistäessään hänelle: "Kuningas ei tahdo kuulla mitään järkisyitä; nyt saat nähdä outoja asioita." -- Vielä samana päivänä hän pidätti kuninkaalta elintarpeet ja otti pois hänen janitshaarivartionsa. Hän ilmoitti Varnitzassa oleville puolalaisille ja kasakoille, että jos he halusivat saada elintarpeita, heitän tuli jättää Ruotsin kuninkaan leiri ja asettua Benderiin Portin suojelukseen. Kaikki tottelivat ja jättivät kuninkaan vain talonsa upseerien ja kolmensadan ruotsalaisen sotilaan varaan 20,000 tataaria ja 60,000 turkkilaista vastaan.

Leirissä ei enää ollut mitään elintarpeita enemmän ihmisille kuin hevosillekaan. Kuningas määräsi tapettavaksi leirin ulkopuolella kaksikymmentä niistä kauniista arabialaisista hevosista, jotka suurherra oli lähettänyt hänelle, sanoen: "En tahdo heidän muonavarojaan enkä heidän hevosiaan." -- Se oli juhlahetki tataareille, jotka, kuten tiedetään, pitävät hevosen lihaa herkullisena.

Sillä välin turkkilaiset ja tataarit saarsivat kaikilta tahoilta kuninkaan pienen leirin. Hämmästymättä siitä tämä ruhtinas antoi kolmensadan ruotsalaisensa luoda oikein säännöllisiä vallituksia. Hän itse oli työssä mukana; hänen rahastonhoitajansa, sihteerinsä, kamaripalvelijansa ja kaikki muut palvelijat ottivat osaa työhön: toiset rakensivat sulkuja ikkunoihin, toiset upottivat hirsiä maahan kaaritukipilarien muotoon ovien taakse.

Kun talo oli nyt turvattu varustuksilla ja kun kuningas oli tehnyt kierroksen luuloteltujen linnoitustensa kautta, asettui hän rauhallisesti pelaamaan shakkia suosikkinsa Grothusenin kanssa, ikäänkuin kaikki olisi ollut mitä varmimmassa turvassa. Onneksi Holsteinin lähettiläs Fabrice ei majaillut Varnitzassa, vaan pienessä Varnitzan ja Benderin välillä olevassa kylässä, jossa asui myös Englannin lähettiläs Ruotsin kuninkaan luona, Jeffreys. Nähdessään myrskyn olevan puhkeamaisillaan nämä kaksi ministeriä tarjoutuivat välittäjiksi turkkilaisten ja Kaarlen välille. Khaani ja varsinkin Benderin pasha, jolla ei ollut mitään halua tehdä tälle hallitsijalle väkivaltaa, ottivat molempien ministerien tarjouksen kiitollisina vastaan. He pitivät keskenään Benderissä kaksi neuvottelua; niissä olivat läsnä myös mainittu seraljin hovimestari ja ylitallimestari, jotka olivat tuoneet sulttaanin käskyn ja muftin fetfan.

Fabrice selitti heille, että Ruotsin kuninkaalla oli pätevät syynsä uskoa aiottavan jättää hänet hänen vihollistensa käsiin Puolassa. Khaani, pasha ja toiset vannoivat päittensä kautta ja ottivat Jumalan todistajaksi siihen, että he inhosivat moista hirveää petosta ja että he mieluummin vuodattaisivat viimeisen veripisaransa kuin sietäisivät edes vähintäkään kunnioituksen puutetta kuningasta kohtaan matkalla. He sanoivat, että heillä oli käsissään Venäjän ja Puolan lähettiläät, jotka saisivat hengellään maksaa heille pienimmänkin loukkauksen, joka tehtäisiin Ruotsin kuningasta vastaan. He valittivat katkerasti sitä, että kuningas epäluuloillaan loukkasi henkilöitä, jotka olivat ottaneet hänet niin hyvin vastaan ja häntä niin hyvin kohdelleet. Vaikkapa valat useinkin ovat vain petollisuuden kieltä, uskoi Fabrice kuitenkin niitä; hän luuli heidän vakuutteluissaan näkevänsä sen totuuden leiman, jota valhe kykenee aina jäljittelemään vain epätäydellisesti. Hän kyllä tiesi, että tataarien khaanin ja kuningas Augustin välillä oli ollut salainen kirjeenvaihto, mutta hän oli varma siitä, että heidän neuvotteluissansa oli ollut puhe ainoastaan Ruotsin kuninkaan toimittamisesta pois suurherran alueelta. Joko sitten Fabrice pettyi taikka ei, hän vakuutti heille esittävänsä kuninkaalle, että tämän epäluulot olivat aiheettomat. "Mutta tahdotteko todellakin karkoittaa hänet väkisin?" lisäsi hän. -- "Kyllä", vastasi pasha, "sellainen on herramme määräys". -- Nyt hän pyysi heitä vielä kerran vakavasti harkitsemaan, saattoiko tuo määräys valtuuttaa heidät vuodattamaan kruunatun pään verta. -- "Totta kai", tiuskasi khaani vimmoissaan, "jos kruunattu pää kieltäytyy tottelemasta suurherraa hänen valtakunnassaan".

Kun sillä välin kaikki oli valmiina hyökkäykseen ja Kaarlen kuolema siten näytti välttämättömältä, ja kun sulttaanin käsky ei nimenomaan puhunut kuninkaan surmaamisesta, jos hän tekisi vastarintaa, niin pasha sai khaanin vielä suostutetuksi siihen, että heti lähetettiin pikalähetti Adrianopoliin, jossa suurherra silloin oleskeli, saamaan hänen korkeudeltansa tämän viimeiset määräykset.

Saavutettuaan tämän lyhyen lykkäyksen herrat Jeffreys ja Fabrice riensivät ilmoittamaan siitä kuninkaalle. He saapuivat innokkaina kuten ainakin ne, jotka tuovat hyvän uutisen, mutta heidät otettiin perin kylmästi vastaan. Kuningas nimitti heitä vapaaehtoisiksi välittäjiksi ja väitti sulttaanin käskyä ja muftin fetfaa väärennetyiksi, sillä muutoinhan ei olisi tarvinnut lähettää hakemaan uusia määräyksiä Portilta.

Nyt vetäytyi Englannin ministeri leikistä tiehensä, päätettyään jyrkästi olla enää sekaantumatta niin itsepäisen ruhtinaan asioihin. Fabrice taas, jota kuningas rakasti ja joka muutenkin oli tottuneempi hänen oikkuihinsa kuin Englannin ministeri, jäi hänen luoksensa ja rukoili häntä olemaan panematta niin kallisarvoista henkeä alttiiksi niin hyödyttömän asian vuoksi.

Vastauksen asemesta kuningas näytti hänelle vallituksiaan ja pyysi häntä käyttämään välitystään ainoastaan elintarpeitten hankkimiseen. Helposti saatiinkin turkkilaiset sallimaan elintarpeiden vientiä kuninkaan leiriin niin kauan, kunnes pikalähetti tulisi takaisin Adrianopolista. Itse khaanikin oli kieltänyt ryöstönhimoisia tataarejaan ryhtymästä mihinkään yritykseen ruotsalaisia vastaan ennen uuden määräyksen tuloa. Niinpä Kaarle voi joskus jopa lähteä leiristäänkin neljänkymmenen ratsumiehen kera ja karauttaa tataarilaisjoukkojen keskitse, jotka kunnioittavasti jättivät hänelle tien vapaaksi. Vieläpä hän ajoi suoraan heidän rivejänsä kohti, jolloin he mieluummin avasivat ne kuin ryhtyivät vastarintaan.

Vihdoin saapui suurherran käsky surmata miekalla kaikki ruotsalaiset, jotka tekivät vähintäkin vastarintaa, säästämättä edes itse kuninkaan henkeä. Pasha oli niin kohtelias, että näytti tämän käskyn Fabricelle, jotta tämä tekisi vielä viimeisen ponnistuksen Kaarlen luona. Fabrice lähtikin heti viemään tätä surullista sanomaa. "Oletteko nähnyt mainitsemanne käskyn?" kysyi kuningas. -- "Kyllä", vastasi Fabrice. -- "No hyvä, sanokaa heille minun puolestani, että se on jo toinen käsky, jonka he ovat väärentäneet, ja että minä en aio lähteä." -- Fabrice heittäysi hänen jalkoihinsa, suuttui ja moitti häntä hänen härkäpäisyydestänsä, mutta kaikki oli turhaa. "Palatkaa turkkilaistenne luo", sanoi kuningas hänelle hymyillen; "jos he hyökkäävät kimppuuni, niin osaan kyllä hyvin puolustaa itseäni".

Myöskin kuninkaan papit heittäysivät polvilleen hänen eteensä ja vannottivat häntä, ettei hän panisi varmalle perikadolle alttiiksi Pultavasta säästyneitä onnettomia tähteitä eikä varsinkaan omaa pyhitettyä persoonaansa. Lisäksi he todistelivat hänelle, että moinen vastarinta oli väärä, että hän loukkasi vieraanvaraisuuden oikeuksia tahtomalla itsepintaisesti jäädä väkisinkin muukalaisten luo, jotka niin kauan ja niin jalomielisesti olivat auttaneet häntä. Kuningas, joka ei ollut vihainen Fabricelle, suuttui kovasti pappeihinsa ja sanoi heille ottaneensa heidät mukaansa pitämään rukouksia eikä tyrkyttämään hänelle mielipiteitään.

Kenraalit Hård ja Dahldorf, jotka puolestaan olivat aina vastustaneet sellaista taistelua, jonka seuraukset voivat olla ainoastaan tuhoisat, näyttivät kuninkaalle hänen palveluksessaan saamiensa haavojen peittämiä ruumiitaan ja vakuuttaen hänelle olevansa valmiit kuolemaan hänen puolestansa, rukoilivat häntä, että se saisi tapahtua edes tarpeellisemmassa tilaisuudessa. "Minä huomaan teidän haavoistanne ja omistani", virkkoi Kaarle XII heille, "meidän taistelleen urhoollisesti yhdessä. Te olette tehneet velvollisuutenne tähän saakka, tehkää se vielä tänäänkin." -- Nyt ei ollut enää muuta mahdollisuutta kuin totella; jokainen häpesi olla tahtomatta kuolla kuninkaansa rinnalla. Tämä ruhtinas arveli varustautuneensa niin hyvin rynnäkön varalle, että oli salaisesti oikein hyvillään siitä huvista ja kunniasta, jonka hänelle tuotti kokonaisen armeijan ponnistusten uhmaaminen kolmellasadalla miehellä. Hän sijoitti kunkin omalle paikalleen: hänen kanslerinsa Müllernin, sihteerinsä Ehrenpreissin ja kirjurien tuli puolustaa kanslian taloa; parooni Feif pöytäpalvelijain etunenässä määrättiin toiselle paikalle; tallirengit ja kokit saivat kolmannen paikan suojellaksensa, sillä hänen luonansa olivat kaikki sotamiehiä. Hän ratsasti nopeasti varustuksiltaan taloonsa, lupasi kaikille palkintoja, nimitti uusia upseereja ja vakuutti korottavansa halvimmatkin palvelijat kapteeneiksi, jos he taistelisivat uljaasti.

Kohtapa nähtiinkin turkkilaisten ja tataarien armeijan kymmenen kanuunan ja mörssärin kera käyvän hyökkäämään pientä varustusta vastaan. Hevosenhännät hulmusivat ilmassa, torvet soivat ja _Allah_-huudot kaikuivat joka taholta.

Parooni Grothusen teki sen huomion, että turkkilaiset eivät sekoittaneet huutoihinsa mitään kuningasta solvaavaa ja että he mainitsivat häntä vain nimellä _demirbash_, rautakallo. Heti hän päätti lähteä yksin ja aseettomana ulos vallituksistaan. Hän astui janitshaarien rivejä kohti, jotka melkein kaikki olivat saaneet häneltä rahaa. "Kuinka, ystäväni!" huusi hän heille soveliain sanoin, "aiotteko te surmata kolmesataa aseetonta ruotsalaista? Te, urhoolliset janitshaarit, jotka olette armahtaneet viisikymmentätuhatta venäläistä, kun nämä huusivat teiltä _amman'ia_ (armoa)? Oletteko jo kokonaan unohtaneet ne hyvättyöt, joita olette saaneet meiltä? Ja tahdotteko tappaa tämän suuren Ruotsin kuninkaan, jota te niin paljon rakastatte ja joka on antanut teille niin paljon lahjoja? Hyvät ystävät, hän pyytää ainoastaan kolme päivää, eivätkä sulttaanin käskyt ole niin ankarat kuin teille koetetaan uskotella."

Näillä sanoilla oli suurempi vaikutus kuin Grothusen itse oli odottanutkaan. Janitshaarit vannoivat partainsa kautta, etteivät he hätyyttäisi kuningasta ja että he antaisivat hänelle hänen pyytämänsä kolme päivää. Turhaan annettiin merkki hyökkäykseen; janitshaarit, tottelemisen asemasta, uhkasivat heittäytyä omien päällikköjensä kimppuun, jollei Ruotsin kuninkaalle myönnettäisi kolmen päivän aikaa. He tunkeutuivat meluten Benderin pashan teltan eteen ja huusivat, että sulttaanin käskyt olivat väärennetyt. Tätä odottamatonta kapinaa vastaan oli pashalla asetettavana vain kärsivällisyytensä.

Hän oli olevinaan tyytyväinen janitshaarien jalomieliseen päätökseen ja käski heidän vetäytyä Benderiin. Tataarien khaani, kiivas mies, tahtoi heti ryhtyä joukkoineen hyökkäykseen, mutta pasha, joka ei suonut tataarien yksinään saavan kunniaa kuninkaan vangitsemisesta, samalla kun häntä itseään kenties rangaistaisiin janitshaarien tottelemattomuudesta, kehoitti khaania odottamaan huomiseen.

Palattuaan Benderiin pasha kokosi kaikki janitshaarien upseerit ja vanhimmat sotamiehet; hän luki heille julki ja näytti heille sulttaanin nimenomaisen käskyn ja muftin fetfan. Kuusikymmentä vanhinta janitshaaria, joilla oli kunnianarvoisat valkeat parrat ja jotka olivat saaneet kuninkaan kädestä tuhansia lahjoja, ehdottivat, että he itse menisivät ja pyytäisivät häntä antautumaan heidän huostaansa ja sallimaan heidän olla hänen vartijoinansa.

Pasha suostui siihen, koska mieluummin tahtoi käyttää mitä muuta keinoa hyvänsä kuin joutua surmauttamaan tämän ruhtinaan. Nuo kuusikymmentä vanhusta vaelsivat siis seuraavana aamuna Varnitzaan, asestettuina ainoastaan pitkin valkoisin sauvoin, jotka ovat janitshaarien ainoat aseet silloin, kun he eivät käy taisteluun, sillä turkkilaiset pitävät raakalaisuutena kristittyjen tapaa kantaa aseita rauhan aikana ja astua asestettuina ystäviensä luo ja kirkkoihinsakin.

He kääntyivät parooni Grothusenin ja kansleri Müllernin puoleen ja sanoivat näille tulevansa palvelemaan kuningasta uskollisina vartijoina. Jos hän tahtoisi, niin he saattaisivat hänet Adrianopoliin, missä hän itse voisi puhella suurherran kanssa. Heidän tehdessä tätä ehdotusta kuningas luki kirjeitä, jotka tulivat Konstantinopolista ja jotka Fabrice, joka ei enää voinut tavata häntä, oli erään janitshaarin avulla salaa toimittanut hänelle. Ne oli lähettänyt kreivi Poniatowski, joka ei voinut avustaa häntä enemmän Benderissä kuin Adrianopolissakaan, koska hänet tuon julkean tuhannen kukkarollisen vaadinnan jälkeen oli Portin käskystä pidätetty Konstantinopolissa. Hän ilmoitti kuninkaalle, että sulttaanin käskyt hänen kuninkaallisen persoonansa vangitsemisesta tai surmaamisesta olivat liiankin oikeat; että sulttaanin todellakin olivat hänen ministerinsä pettäneet, mutta että hän, kuta enemmän häntä tässä asiassa oli petetty, sitä kiivaammin tahtoi itseään toteltavan. Sentähden oli muka parasta mukautua olosuhteihin ja taipua välttämättömyyteen. Hän rohkeni siis neuvoa kuningasta koettamaan saavuttaa tarkoituksensa ministerien avulla neuvottelujen tietä eikä osoittamaan taipumattomuutta siinä, missä vain myöntyväisyys voi merkitä jotakin, ja odottamaan politiikalta ja ajalta lääkettä tautiin, jonka väkivaltaisuus voisi tehdä parantumattomaksi.

Mutta eivät vanhain janitshaarien ehdotukset eivätkä Poniatowskin kirjeet voineet saada kuningasta uskomaan, että hän voi häpeättä taipua. Hän tahtoi mieluummin kuolla turkkilaisten käden kautta kuin olla missään muodossa heidän vankinsa. Hän lähetti sentakia takaisin janitshaarit, päästämättä heitä puheilleen, ja käski sanoa heille, että jolleivät he menisi tiehensä, hän leikkauttaisi heiltä parrat, mitä itämailla pidetään julkeimpana kaikista loukkauksista.

Täynnä mitä kiivainta suuttumusta vanhukset lähtivät tiehensä huutaen: "Oi tuota rautakalloa! Jos hän kerran tahtoo joutua perikatoon, niin joutukoon sitten!" -- He tekivät pashalle selkoa tehtävänsä epäonnistumisesta ja kertoivat Benderissä oleville tovereilleen, miten oudolla tavalla heidät oli otettu vastaan. Kaikki vannoivat nyt tottelevansa viivyttelemättä pashan käskyjä ja osoittivat yhtä paljon kärsimättömyyttä päästä hyökkäämään kuin edellisenä päivänä haluttomuutta siihen.

Käsky annettiinkin siinä tuokiossa: turkkilaiset marssivat vallituksia vastaan; tataarit odottivat jo heitä, ja tykit alkoivat ampua. Janitshaarit toiselta, tataarit toiselta puolelta valtasivat hetkessä pienen leirin. Tuskin kaksikymmentä ruotsalaista paljasti miekkansa; kolmesataa miestä ympäröitiin ja tehtiin vastarinnatta vangeiksi.

Kuningas oli tällöin kenraalien Hårdin, Dahldorfin ja Sparren kera ratsain talonsa ja leirinsä välillä. Nähdessään kaikkien sotamiestensä antautuneen vangeiksi hänen läsnäollessaan hän sanoi kylmäverisesti näille kolmelle upseerille: "Käykäämme puolustamaan taloa", ja lisäsi hymyillen: "me saamme nyt taistella _pro aris et focis_".

Samassa hän nelisti heidän kanssaan taloansa kohti, jonne oli asettanut noin neljäkymmentä palvelijaa vartijoiksi ja joka oli varustettu niin lujasti kuin oli voitu.

Niin suuresti kuin nämä kenraalit olivatkin tottuneet herransa itsepintaiseen pelottomuuteen, eivät he nyt kuitenkaan voineet olla ihmettelemättä nähdessään, miten hän kylmäverisesti ja leikkiä laskien aikoi puolustautua kymmentä tykkiä ja kokonaista armeijaa vastaan. He seurasivat häntä muutamien henkivartijain ja palvelijain kanssa, joita yhteensä oli noin parikymmentä henkeä.

Mutta ovelle päästyänsä he huomasivat sen jo janitshaarien saartamaksi. Jopa oli lähes kaksisataa turkkilaista tai tataaria tunkeutunut sisään eräästä ikkunasta ja vallannut koko rakennuksen, paitsi erästä suurta salia, jonne kuninkaan palvelijat olivat vetäytyneet. Onneksi tämä sali oli lähellä sitä ovea, josta kuningas tahtoi työntyä sisään pienen, kaksikymmenhenkisen joukkonsa kera. Hän hyppäsi alas ratsultaan pistoli ja miekka kädessä, ja hänen seuralaisensa tekivät samoin.

Janitshaarit karkasivat joka taholta hänen kimppuunsa; heitä kannusti lisäksi pashan lupaus antaa kahdeksan dukaattia kultaa jokaiselle, joka kuningasta vangiksi otettaessa oli voinut koskea edes hänen pukuunsa. Mutta tämäpä haavoitti tai surmasi kaikki ne, jotka lähestyivät häntä. Eräs hänen haavoittamansa janitshaari ojensi pyssynsä hänen kasvojaan kohti, ja jollei turkkilaisen käsivarsi olisi heilahtanut tungoksen johdosta, joka aaltojen tavoin lainehti edestakaisin, olisi kuningas saanut surmansa. Kuula hipaisi hänen nenäänsä, sieppasi palasen hänen korvastaan ja musersi kenraali Hårdilta, jonka kohtalona oli aina joutua haavoitetuksi herransa sivulla, käsivarren.

Kuningas upotti miekkansa janitshaarin vatsaan, ja samassa hänen suureen saliin sulkeutuneet palvelijansa avasivat hänelle oven. Kuningas harppasi nuolena sisään, hänen pikku joukkonsa seurasi, ovi suljettiin jälleen heti ja teljettiin kaikella, mitä käsille sattui. Niin oli nyt Kaarle XII suljettuna tähän saliin koko seurueensa kera, johon kuului noin kuusikymmentä henkeä, upseereja, kaartilaisia, sihteerejä, kamaripalvelijoita ja kaikenlaatuista palvelusväkeä.