Part 16

Suurvisiiri ei säikähtänyt; hän käski Benderin uuden seraskierin, Ismael-pashan, uhata kuningasta sulttaanin epäsuosiolla, jollei hän viivyttelemättä päättäisi poistua. Tämä seraskieri oli lempeäluontoinen ja sovinnollinen, saavuttaen siten Kaarlen suosiota ja kaikkien ruotsalaisten ystävyyttä. Kuningas ryhtyikin keskustelemaan hänen kanssaan, mutta ainoastaan sanoakseen hänelle, ettei hän lähtisi ennen, kuin Ahmed oli myöntänyt hänelle kaksi asiaa, nimittäin suostunut rankaisemaan suurvisiiriä ja antamaan hänelle satatuhatta miestä Puolaan palaamista varten.

Baltadshi-Mehemed tunsi hyvin, että Kaarle viipyi Turkissa vain hänen turmioksensa. Sentähden hän käskikin vartioida kaikkia Benderistä Konstantinopoliin vieviä teitä, siepatakseen käsiinsä kuninkaan kirjeet. Hän teki enemmänkin: hän vähensi Kaarlen thaimia, sitä elatusta, jonka Portti antaa luonansa turvapaikan saaneille ruhtinaille. Ruotsin kuninkaalle myönnetty avustus olikin suunnaton: siihen kuului viisisataa ecutä rahaa päivässä ja kaikkea muuta tavaraa, mitä hovin ylläpito vaati, upeasti ja yltäkylläisesti.

Heti kun kuningas sai kuulla visiirin rohjenneen supistaa hänen elatustaan, kääntyi hän ylihovimestarinsa puoleen ja sanoi hänelle: "Tähän saakka teillä on ollut vain kaksi ruokapöytää; minä käsken teidän pitää neljää huomisesta alkaen."

Kaarle XII:n upseerit olivat tottuneet pitämään mahdollisena kaikkea, mitä hän määräsi. Kuitenkaan ei kuninkaalla nyt ollut muonavaroja eikä rahaa; sentakia hänen täytyi lainata 20, 30 ja 40 prosentin korolla upseereilta, palvelijoilta ja janitshaareilta, jotka olivat rikastuneet kuninkaan tuhlaavaisuuden avulla. Holsteinin lähettiläs Fabrice, Englannin ministeri Jeffrey, heidän sihteerinsä ja ystävänsä antoivat, mitä heillä oli. Tapansa mukaan ylpeänä ja huomisesta huolimatta kuningas eli näistä antimista, jotka eivät olisi pitkälti riittäneet. Täytyikin sentähden pettää vartijain valppautta ja lähettää salaisesti Konstantinopoliin lainaamaan rahaa eurooppalaisilta kauppiailta. Kaikki kieltäytyivät lainaamasta kuninkaalle, joka näytti olevan kykenemätön koskaan maksamaan takaisin. Yksi ainoa englantilainen kauppias, nimeltä Cook, rohkeni vihdoin lainata noin 40,000 ecutä, tyytyen menettämään ne, jos Ruotsin kuningas sattuisi kuolemaan. Tämä rahasumma saapui kuninkaan pieneen leiriin juuri silloin, kun jo alkoi olla puute kaikesta eikä enää ollut mitään avun toivoa.

Sillä välin oli Poniatowski kirjoittanut suurvisiirin leiristä käsin selostuksen Pruth-joelle tehdystä sotaretkestä, syyttäen siinä Baltadshi-Mehemediä arkuudesta ja petollisuudesta. Eräs vanha janitshaari, joka oli suutuksissaan visiirin heikkoudesta ja lisäksi Poniatowskin lahjojen suostuttama, otti tämän selostuksen huostaansa ja lähti, lomaa saatuaan, itse viemään kirjeen sulttaanin käsiin.

Poniatowski matkusti leiristä muutamia päiviä myöhemmin ja lähti Turkin hoviin punomaan siellä tapansa mukaan juonia suurvisiiriä vastaan.

Olosuhteet olivatkin suotuisat; vapautunut tsaari ei näet kiirehtinytkään täyttämään sitoumuksiaan; Asovin avaimia ei kuulunut; suurvisiiri, joka siitä oli vastuunalainen, pelkäsi syystä herransa vihaa eikä uskaltanut hänelle näyttäytyä.

Seralji oli tällöin enemmän kuin koskaan täynnä vehkeitä ja puolueita. Moisia juonia tavataan kyllä kaikissa hoveissa, mutta meikäläisissä ne tavallisesti päättyvät ministerin vaihdokseen tai korkeintaan maanpakoon ajamiseen; Konstantinopolissa ne sen sijaan saattavat putoamaan useamman kuin yhden pään. Tällä kertaa maksoi asia vanhan suurvisiirin Tshurlulin ja Baltadshi-Mehemedin luutnantin Osmanin hengen, koska tämä oli ollut Pruthin rauhan pääpuuhaaja ja mainitun rauhan jälkeen saanut tärkeän valtioviran. Osmanin aarteiden joukosta löydettiin tsaarittaren sormus ja 20,000 Saksissa ja Venäjällä lyötyä kultarahaa. Se todisti selvästi, että raha yksin oli pelastanut tsaarin kuilusta ja tuhonnut Kaarle XII:n onnen. Suurvisiiri Baltadshi-Mehemed karkoitettiin Lemnos-saarelle, jossa hän kolme vuotta myöhemmin kuoli. Sulttaani ei ottanut hänen omaisuuttansa hänen lähtiessään maanpakoon eikä hänen kuoltuaankaan; hän ei ollut rikas, ja hänen köyhyytensä puhdistaa hänen muistonsa syytöksestä.

Tätä suurvisiiriä seurasi Jussuf, s.o. Josef, jonka kohtalo oli yhtä merkillinen kuin hänen edeltäjäinsäkin. Hän oli syntynyt Venäjän rajoilla ja joutunut perheineen kuusivuotiaana turkkilaisten vangiksi, jotka möivät hänet eräälle janitshaarille. Sitten hän oli ison aikaa palvelijana seraljissa ja kohosi vihdoin toiseksi henkilöksi siinä valtakunnassa, jossa hän oli ollut orjana; mutta hän oli vain varjoministeri. Nuori seliktar Ali-Kumurdshi nosti hänet tälle liukkaalle paikalle vain siksi aikaa, kunnes itse voisi asettua sille, ja Jussuf, hänen juhtansa, ei toimittanut muuta kuin vahvisti valtakunnan sinetillä tämän suosikin tahdonilmauksia. Ottomanisen hovin politiikka näytti kokonaan muuttuneen tämän visiirikauden ensi päivistä alkaen. Tsaarin Konstantinopolissa osaksi ministereinä, osaksi panttivankeina olevat valtuutetut saivat nyt osakseen parempaa kohtelua kuin koskaan ennen. Suurvisiiri vahvisti heidän kanssaan Pruthin rauhan. Mutta enimmin suututti Ruotsin kuningasta tieto siitä, että ne salaiset suhteet, joihin oli ryhdytty Konstantinopolissa tsaarin kanssa, olivat Englannin ja Hollannin lähettiläiden välitystoimen hedelmiä.

Kaarlen vetäydyttyä Benderiin oli Konstantinopoli muuttunut siksi, mikä Rooma on niin monesti ollut, nimittäin kristikunnan valtiollisten neuvottelujen keskustaksi. Ranskan lähettiläs kreivi Désaleurs kannatti siellä Kaarlen ja Stanislauksen pyyteitä; Saksan keisarin ministeri taas ehkäisi niitä. Ruotsalainen ja venäläinen puolue törmäsivät siellä kiivaasti yhteen, kuten on nähty ranskalaisen ja espanjalaisen puolueen kauan aikaa taistelevan keskenään Rooman hovissa.

Englanti ja Hollanti, jotka näyttivät puolueettomilta, eivät sitä kuitenkaan olleet. Se uusi kaupanlähde, jonka tsaari oli avannut Pietarissa, veti näet puoleensa näiden kahden kauppakansan huomion.

Englantilaiset ja hollantilaiset ovat aina sen ruhtinaan puolella, joka enimmin suosii heidän kaupankäyntiänsä. Tsaarin maassa oli paljon voitettavissa; ei siis ollut ihmeellistä, että Englannin ja Hollannin ministerit salaa edistivät hänen asioitansa Ottomanisen Portin luona. Tämän uuden ystävyyden ehtoja oli, että Kaarlen tuli heti poistua Turkin valtakunnan alueilta, joko sitten tsaari toivoi täten voivansa saada hänet matkalla käsiinsä tai arveli Kaarlen olevan vähemmän vaarallisen omissa valtioissaan kuin Turkissa, jossa hän aina helposti voi nostattaa turkkilaiset sotavoimat Venäjän valtakuntaa vastaan.

Ruotsin kuningas ahdisteli hellittämättä Porttia, vaatien sitä lähettämään hänet Puolan kautta kotiin lukuisan armeijan etunenässä. Divaani todella päättikin lähettää hänet kotiinsa, mutta vain seitsen- tai kahdeksantuhantisen saattoväen kanssa, siis ei kuninkaana, jota tahdottiin auttaa, vaan vieraana, josta haluttiin päästä irti. Tässä tarkoituksessa sulttaani Ahmed kirjoitti hänelle seuraavasti:

"Suurivaltainen kuninkaiden joukossa, jotka palvovat Jeesusta, vääryyksien ja loukkauksien kostaja, oikeuden suojelija Etelän ja Pohjan satamissa ja valtioissa, majesteettisuudessa, loistava, kunnian, maineen ja meidän Korkean porttimme ystävä, Kaarle, Ruotsin kuningas, jonka yritykset Jumala menestyksellä kruunatkoon!

Niin pian kuin korkea-arvoinen Ahmed, entinen salakabinettipäällikkö, on saanut kunnian jättää Teille tämän, meidän keisarillisella sinetillämme varustetun kirjeen, suvainnette tulla varmasti vakuutetuksi ja tietoiseksi siihen sisältyvien tarkoitustemme todenperäisyydestä. Vaikkapa näet olemmekin aikoneet antaa aina voittoisien sotajoukkojemme uudelleen marssia tsaaria vastaan, niin kuitenkin on mainittu ruhtinas, välttääksensä oikeutettua suuttumustamme, johon meidät on saattanut hänen hidastelunsa Pruthin rannalla tehdyn rauhan määräysten täyttämisessä, sittemmin Korkean Porttimme tykönä uudistanut mainitun rauhan ja luovuttanut valtakunnallemme Asovin linnan ja kaupungin, sekä Englannin ja Hollannin, meidän vanhain ystäviemme, lähettiläiden välityksellä pyytänyt kanssamme solmita pysyväisen rauhan siteet. Niinpä olemmekin sen myöntäneet hänelle ja antaneet hänen meidän luonamme panttivankeina oleville valtuutetuilleen keisarillisen rauhanvahvistuksemme, otettuamme ensin hänen antamansa vastaan heidän käsistään.

Me olemme antaneet korkeasti kunnioitetulle ja urhoolliselle Delvet Gheraille, Budziakin, Krimin, Nogain ja tsherkessien khaanille, ja sangen viisaalle neuvokselle ja Benderin jalolle seraskierille Ismaelille, joiden loistavuutta ja ymmärtäväisyyttä Jumala ikuistakoon ja lisätköön, loukkaamattoman ja hyödyttävän määräyksemme Teidän paluustanne Puolan läpi, Teidän ensimäisen aikomuksenne mukaisesti, joka Teidän puoleltanne on meille uudelleen tehty tiettäväksi. Teidän tulee siis valmistautua lähtemään Kaitselmuksen suojassa ja kunniakkaan saattojoukon kera ensi talvena, palataksenne omiin maakuntiinne, samalla kun suvainnette kulkea ystävänä Puolan maiden läpi.

Kaikkea, mikä on tarpeellista Teidän matkaanne varten, kuten rahaa, ihmisiä, hevosia ja vaunuja, hankitaan Teille Korkean Portin toimesta. Me kehoitamme Teitä erityisesti ja neuvomme Teitä antamaan mitä nimenomaisimmat ja selvimmät käskynne kaikille luonanne oleville ruotsalaisille ja muille ihmisille, etteivät he panisi toimeen mitään epäjärjestyksiä eivätkä ryhtyisi mihinkään sellaiseen tekoon, joka suorasti tai epäsuorasti pyrkisi loukkaamaan tätä rauhaa ja ystävyyttä.

Te tulette täten edelleen säilyttämään suosiollisuutemme, josta olemme koettaneet antaa Teille niin suuria ja niin monia todisteita, kuin suinkin on siihen ollut tilaisuutta. Teitä saattamaan määrätyt joukkomme tulevat saamaan meidän keisarillisia tarkoituksiamme vastaavat ohjeet.

Annettu Korkeassa Portissamme Konstantinopolissa rebyul eurech-kuun 14 päivänä 1214. (Huhtikuun 19 p:nä 1712.)"

Tämä kirje ei saanut Ruotsin kuningasta vielä menettämään kaikkea toivoa. Hän kirjoitti sulttaanille olevansa koko ikänsä kiitollinen niistä suosionosoituksista, joita hänen korkeutensa oli tuhlannut hänelle ylenmäärin; mutta piti sulttaania liian oikeamielisenä lähettämään hänet vain pelkän tavallisen saattojoukon kera sellaisen maan läpi, joka vielä oli tulvillaan tsaarin joukkoja. Todellakin Venäjän keisari, vastoin Pruthin rauhan ensimäistä pykälää, jossa hän oli sitoutunut viemään kaikki joukkonsa pois Puolasta, oli vielä lähettänyt sinne uuttakin sotaväkeä, ja, mikä näyttää ihmeelliseltä, suurherra ei tiennyt siitä mitään.

Portin huonosta politiikasta, joka turhamaisuudesta pitää aina kristittyjen ruhtinasten lähettiläitä Konstantinopolissa, mutta ei itse pidä yhtään ainoaa asiamiestä kristityissä hoveissa, johtuu se, että viimemainitut joskus saavat tietoonsa jopa ohjaavatkin sulttaanin salaisimpia päätöksiä, samalla kun divaani elää syvässä tietämättömyydessä siitä, mitä tapahtuu julkisesti kristittyjen keskuudessa.

Sulttaani, joka sulkeutuu seraljiinsa vaimojensa ja eunukkiensa kera, näkee kaikki asiat vain suurvisiirinsä silmillä. Tämä ministeri, ollen yhtä luoksepääsemätön kuin herransa ja tekemisissä vain seraljivehkeilyjen kanssa, ei pidä mitään kirjeenvaihtoa ulospäin ja tuleekin sentähden säännöllisesti petetyksi tai sitten itse pettää sulttaania, joka ensimäisen syyn sattuessa erottaa tai kuristuttaa hänet, valitakseen sijaan toisen, yhtä tietämättömän tai yhtä uskottoman, joka käyttäytyy edeltäjäinsä tavoin ja myös kukistuu pian kuten hekin.

Tämän hovin toimettomuus ja huolettomuus on todellakin niin suuri, että jos kristityt ruhtinaat liittyisivät sitä vastaan, niin heidän laivastonsa olisivat Dardanelleissa ja heidän maa-armeijansa Adrianopolin portilla, ennenkuin turkkilaiset ennättäisivät ajatellakaan puolustautumista. Mutta erilaiset harrastukset, jotka aina edelleenkin jakavat kristikunnan, pelastavat turkkilaiset kohtalosta, jota heidän heikko politiikkansa ja heidän tietämättömyytensä maa- ja merisodassa näyttävät heille nykyään valmistavan.

Ahmed tiesi niin vähän siitä, mitä tapahtui Puolassa, että lähetti sinne erään agan katsomaan, oliko totta, että tsaarin joukot vielä olivat siellä. Kaksi Ruotsin kuninkaan sihteeriä, jotka osasivat turkinkieltä, seurasi agaa, voidakseen sitten todistaa häntä vastaan, jos hän antaisi asioista vääriä tietoja.

Tämä aga näki omin silmin totuuden ja teki siitä selon sulttaanille itselleen. Vimmastunut Ahmed aikoi kuristuttaa suurvisiirin, mutta suosikki, joka suojeli häntä ja arveli häntä vastedeskin tarvitsevansa, hankki hänelle armon ja piti häntä vielä jonkun aikaa ministeristössä.

Venäläisiä suosi julkisesti visiiri, salaisesti Ali Kumurdshi, joka oli vaihtanut puoluetta; mutta sulttaani oli niin kiukustunut, rauhansopimuksen loukkaus niin ilmeinen, ja janitshaarit, jotka usein panevat ministerit, suosikit ja sulttaanit vapisemaan, vaativat niin äänekkäästi sotaa, ettei kukaan seraljissa uskaltanut ilmaista maltillisempaa mielipidettä.

Niinpä suurherra heti panettikin Seitsemän tornin vankilaan Venäjän lähettiläät, jotka jo olivat yhtä tottuneet vaeltamaan vankilaan kuin puheillepääsyyn. Sota julistettiin uudelleen tsaaria vastaan, hevosenhännät [hevosenhännät ovat turkkilaisilla sotalippuina. -- _Suom. muist_.] pystytettiin ja käskyt annettiin kaikille pashoille koota 200,000 miehen vahvuinen taisteluarmeija. Sulttaani itse jätti Konstantinopolin ja siirsi hovinsa Adrianopoliin, ollakseen lähempänä sotanäyttämöä.

Samaan aikaan eräs Augustin ja Puolan tasavallan puolesta suurherran luo lähetetty juhlallinen lähetyskunta suuntasi kulkunsa Adrianopolia kohti. Masovian palatinus johti tätä lähetyskuntaa, johon kuului enemmän kuin kolmesataa henkeä.

Koko lähetyskunta kuitenkin pidätettiin ja vangittiin eräässä Adrianopolin esikaupungissa. Milloinkaan ei Ruotsin kuninkaan puolue ollut saanut parempia toiveita kuin nyt, mutta koko tämä suuri touhu jäi vielä kerran hyödyttömäksi, ja kaikki siihen liittyneet laskelmat menivät hukkaan.

Jos voidaan uskoa erästä viisasta ja kaukonäköistä julkista ministeriä, joka silloin toimi Konstantinopolissa, hautoi nuori Kumurdshi jo tällöin päässään toisenlaisia aikeita kuin aromaiden valloittamista Venäjän tsaarilta epätietoisen sodan avulla. Hän muka halusi riistää venetsialaisilta Peloponnesoksen, nykyisen Morean, ja tehdä itsensä Unkarin ylivaltiaaksi.

Voidakseen suorittaa nämä suuret tuumansa hän odotteli vain suurvisiirin virkaa, josta hänen nuoruutensa vielä pidätti häntä. Tämän suunnitelman takia hänelle oli tärkeämpi olla tsaarin liittolainen kuin vihamies. Ei siis ollut enemmän hänen etujensa kuin hänen tahtonsa mukaista suojella enää kauempaa Ruotsin kuningasta, vielä vähemmän saattaa Turkkia sotaan hänen tähtensä. Hän ei ainoastaan tahtonut lähettää kotiin tätä kuningasta, vaan myös avoimesti julisti, ettei vastedes enää olisi siedettävä ketään kristittyä ministeriä Konstantinopolissa. Kaikki viralliset lähettiläät olivat muka ainoastaan säädyllisiä vakoojia, jotka joko lahjoivat tai pettivät visiirejä ja jo liiankin kauan olivat panneet vireille vehkeilyjä seraljissa. Perassa ja Levantin kauppapaikoissa asuvat frankit olivat muka pelkkiä kauppiaita, jotka tarvitsivat vain konsulin eikä lähettilästä. Suurvisiiri, joka oli suosikille kiitollisuudenvelassa virastaan, jopa hengestäänkin, ja joka yhä pelkäsi häntä, mukautui sitäkin helpommin hänen tarkoituksiinsa, koska hän oli myönyt itsensä venäläisille ja toivoi siten voivansa kostaa Ruotsin kuninkaalle, joka oli tahtonut tuhota hänet. Mufti, Ali Kumurdshin juhta, oli samoin hänen oikkujensa orja; hän oli kehoittanut sotaan tsaaria vastaan, kun suosikki tahtoi sitä, ja hän huomasi sen vääräksi, heti kun tämä nuori mies oli muuttanut mielipidettä. Tuskin oli siis armeija saatu kokoon, kun jo ruvettiin puuhaamaan sovintoa. Varakansleri Shafirov ja nuori Sheremetjev, tsaarin lähettiläät ja panttivangit Portin luona, lupasivat monien neuvottelujen jälkeen, että tsaari veisi joukkonsa pois Puolasta. Suurvisiiri, vaikkapa hyvin tiesikin, ettei tsaari täyttäisi tätä sopimusta, kirjoitti kuitenkin sen alle, ja sulttaani, tyytyen siihen, että näennäisesti oli lukenut lakia venäläisille, jäi edelleen Adrianopoliin. Niinpä nähtiin, kuinka vähemmässä kuin kuudessa kuukaudessa oli vahvistettu rauha tsaarin kanssa, sitten jälleen julistettu sota ja vielä kerran uudistettu rauha.

Pääpykälänä kaikissa näissä sopimuksissa oli aina Ruotsin kuninkaan kotiinsa lähettäminen. Sulttaani ei suinkaan tahtonut vahingoittaa omaansa ja Turkin valtakunnan kunniaa sillä, että kuningas jätettäisiin alttiiksi vaaralle joutua matkalla vihollistensa käsiin. Sentähden määrättiinkin, että hänen tuli lähteä, mutta että Puolan ja Venäjän lähettiläiden tuli vastata hänen turvallisuudestaan. Mainitut lähettiläät vannoivat herrojensa nimessä, ettei tsaari eikä kuningas August häiritsisi hänen matkaansa, mutta Kaarle puolestaan ei saanut nostaa mitään levottomuutta Puolassa. Kun divaani oli näin järjestänyt Kaarlen kohtalon, niin Benderin seraskieri Ismael lähti Varnitzaan, jonne kuningas oli leiriytynyt, ja teki hänelle selvää Portin päätöksestä, antaen taitavasti hänen ymmärtää, ettei lykkäys enää ollut mahdollinen ja että hänen täytyi nyt lähteä.

Kaarle vastasi ainoastaan, että suurherra oli luvannut hänelle armeijan eikä saattojoukkoa ja että kuninkaiden tuli pitää sanansa.

Tällä välin oli kenraali Flemming, kuningas Augustin ministeri ja suosikki, salaisessa kirjeenvaihdossa tataarien khaanin ja Benderin seraskierin kanssa. Ranskalainen aatelismies La Mare, joka oli everstinä Saksin palveluksessa, oli tehnyt Benderistä Dresdeniin useita matkoja, jotka olivat kaikki epäiltävää laatua.

Juuri samaan aikaan Ruotsin kuningas vangitutti Valakian rajalla erään kuriirin, jonka Flemming oli lähettänyt tataarien ruhtinaan luo. Hänen kirjeensä tuotiin Kaarlelle; niistä nähtiin, että oli olemassa eräänlainen salainen sopimus tataarien ja Dresdenin hovin välillä; mutta ne oli laadittu niin kaksimielisin ja ylimalkaisin sanoin, että oli vaikea päästä selville, oliko kuningas Augustin tarkoitus ainoastaan vieroittaa turkkilaiset Ruotsin kuninkaan kannattajista, vai tahtoiko hän khaania luovuttamaan Kaarlen saksilaisille saattaessaan häntä Puolan kautta.

Näytti vaikealta ajatella, että niin jalomielinen ruhtinas kuin August tahtoisi Ruotsin kuninkaan vangitsemisella panna alttiiksi lähettiläittensä ja kolmensadan puolalaisen aatelismiehen hengen, jotka oli pidätetty Adrianopolissa panttivankeina Kaarlen turvallisuuden vakuudeksi.

Mutta toiselta puolen tiedettiin, että Flemming, Augustin täysivaltainen ministeri, oli hyvin ovela ja jotenkin arkailematon mies. Ruotsin kuninkaan vaaliruhtinas-kuninkaalle aiheuttamat loukkaukset näyttivät tekevän jokaisen koston anteeksiannettavaksi, ja voitiinhan ajatella, että jos Dresdenin hovi kerran osti Kaarlen tataarien khaanilta, se yhtä helposti voi Turkin hovilta ostaa vapauden puolalaisille panttivangeille.

Näitä järkisyitä punnittiin puoleen ja toiseen kuninkaan, hänen yksityiskanslerinsa Müllernin ja hänen suosikkinsa Grothusenin kesken. He lukivat yhä uudelleen noita kirjeitä, ja kun se onneton tilanne, jossa he olivat, teki heidät entistä epäluuloisemmiksi, päättivät he vihdoin uskoa mitä pahinta.

Muutamia päiviä myöhemmin kuningas sai vahvistuksen epäluulolleen erään hänen luokseen aikaisemmin paenneen kreivi Sapiehan pikaisesta poislähdöstä; tämä näet jätti hänet mennäkseen Puolaan ja heittäytyäkseen Augustin syliin. Jokaisessa muussa tapauksessa Sapieha olisi näyttänyt hänestä vain tyytymättömältä, mutta näissä pulmallisissa olosuhteissa hän ei epäröinyt luulla häntä kavaltajaksi. Se seikka, että alituisesti vaadittiin häntä lähtemään, muuttivat hänen epäluulonsa varmuudeksi. Kun vielä hänen luonteensa itsepäisyys yhtyi kaikkiin näihin todennäköisyyksiin, pysyi hän lujana siinä mielipiteessä, että tahdottiin hänet kavaltaa ja luovuttaa vihollisille, vaikkapa tätä salahanketta ei olekaan koskaan voitu varmasti todistaa.

Hän saattoi pettyä siinä luulossaan, että kuningas August oli tehnyt hänestä kauppaa tataarien kanssa; mutta hän pettyi vielä enemmän luottaessaan ottomanisen hovin apuun. Kuinka asian laita olikaan, hän päätti voittaa aikaa.

Hän sanoi Benderin pashalle, ettei hän voinut lähteä, ennenkuin oli saanut velkansa maksetuiksi; sillä vaikkapa hänelle jo aikoja sitten oli palautettukin hänen thaiminsa, oli hänen anteliaisuutensa yhä pakoittanut hänet lainaamaan. Pasha kysyi, paljonko hän tahtoi; kuningas vastasi umpimähkään: tuhat kukkarollista, mikä on miljoona viisisataatuhatta frangia meidän kovassa rahassa. Pasha kirjoitti Portille; sulttaani myönsi vaaditun tuhannen kukkarollisen sijasta tuhat kaksisataa ja kirjoitti pashalle seuraavan kirjeen:

Suurherran kirje Benderin pashalle.

"Tämän keisarillisen kirjeen tarkoitus on tehdä Teille tiettäväksi, että Teidän suosituksestanne ja esityksestänne ja samoin sangen jalon Delvet Gherain, Korkean Porttimme khaanin, meidän keisarillinen korkeutemme on myöntänyt Ruotsin kuninkaalle tuhat kukkarollista, jotka tullaan lähettämään Benderiin sangen korkea-arvoisen Mehemed pashan, entisen salakabinettipäällikön, johdolla ja hoidossa, olemaan siellä Teidän huostassanne, kunnes Ruotsin kuningas, jonka askelia Jumala ohjatkoon, sieltä lähtee, annettavaksi silloin hänelle yhdessä kahdensadan lisäkukkarollisen kera, joilla keisarillinen anteliaisuutemme on suvainnut ylittää hänen pyyntöänsä.

Mitä tulee tiehen Puolan kautta, jonka hän on päättänyt valita, niin olkoon Teidän ja khaanin huolena, joiden tulee saattaa häntä, ryhtyä niin järkeviin ja viisaihin toimenpiteihin, etteivät koko matkan aikana Teidän komennossanne olevat joukot eikä Ruotsin kuninkaan väki aiheuta mitään vahinkoa tai ryhdy mihinkään sellaiseen tekoon, jota voitaisiin pitää meidän Korkean Porttimme ja Puolan vapaavaltaisen kuningaskunnan välillä voimassa olevan rauhan loukkaamisena, niin että kuningas siis matkustaa ystävänä meidän suojeluksessamme.

Näin menettelemällä, kuten Teidän on nimenomaan kehoitettava häntä tekemään, hän on saapa puolalaisten puolelta kaikkia Hänen Majesteetilleen tulevia kunnian- ja huomaavaisuuden osoituksia, kuten ovat meille vakuuttaneet kuningas Augustin ja tasavallan lähettiläät, tarjoten tällä ehdolla itsensä ja muutamia muita jalosukuisia puolalaisia, jos sitä vaadimme, panttivangeiksi ja vakuudeksi hänen esteettömän läpimatkansa puolesta.

Kun sitten aika, josta olette mainittuun matkaan nähden sopinut sangen jalosukuisen Delvet Gherain kanssa, on tullut, tulee Teidän asettua urhoollisten soturienne etupäähän, joiden joukkoon myöskin tataarit saapuvat khaaninsa kera, ja sitten saattaa Ruotsin kuningas miehineen maasta pois.

Niinpä siis suvaitkoon ainoa ja kaikkivaltias Jumala ohjata Teidän ja heikäläisten askelia! Auloksen pasha jääköön Benderiin suojelemaan sitä Teidän poissaollessanne yhden spahi- ja yhden janitshaariosaston kanssa. Noudattamalla meidän keisarillisia käskyjämme ja tarkoituksiamme kaikissa näissä pykälissä ja kohdissa, Te tulette jatkuvasti ansaitsemaan meidän keisarillisen suosiomme kuin myös ne kiitokset ja palkinnot, jotka tulevat kaikkien niitä noudattavien osaksi.

Laadittu keisarillisessa pääkaupungissamme Konstantinopolissa, hevoskuun 2 päivänä, Hedshran vuonna 1214".[38]