Part 15

Heidän alamaisensa, tataarit, ovat maailman ryöstönhimoisimpia kansoja, mutta samalla (mikä ei näytä soveltuvan yhteen sen kanssa) vieraanvaraisimpia. He kulkevat viidenkymmenen penikulman päähän maastansa hätyyttämään jotakin karavaania tai hävittämään kyliä. Mutta kun muukalainen, olkoonpa kuka hyvänsä, saapuu heidän maahansa, niin häntä ei ainoastaan oteta kaikkialla hyvin vastaan, majoiteta ja kestitetä, vaan myös joka paikassa, missä hän liikkuu, asukkaat riitelevät keskenään kunniasta saada hänet vieraaksensa. Talon isäntä, hänen vaimonsa ja hänen tyttärensä palvelevat häntä kilpaa. Skyyttalaiset, heidän esi-isänsä, ovat jättäneet heille perinnöksi loukkaamattomana pidetyn kunnioituksen vieraanvaraisuutta kohtaan, jonka he ovat säilyttäneet, koska heidän luonaan käyvien muukalaisten vähäinen luku ja kaikkien elintarpeiden halpa hinta eivät tee tämän hyveen harjoittamista heille liian rasittavaksi. Kun tataarit lähtevät sotaan turkkilaisen armeijan kanssa, huolehtii suurherra heidän elatuksestaan; heidän saamansa saalis on heidän ainoa palkkansa; he ovatkin soveliaampia ryöstelemään kuin säännölliseen taisteluun.

Ruotsin kuninkaan lahjojen ja vehkeilyjen suosiolliseksi saattama khaani sai aluksi aikaan, että joukkojen yleiseksi yhtymispaikaksi määrättiin itse Bender, jotta siten Kaarle XII:n nähden voitaisiin paremmin osoittaa, että sotaa käytiin juuri hänen vuoksensa.

Mutta uudella suurvisiirillä Baltadshi-Mehemedillä ei ollut samoja velvoituksia eikä hän tahtonutkaan siinä suhteessa liehitellä vierasta ruhtinasta. Hän muutti määräyksen siten, että suuren armeijan tuli kokoontua Adrianopolin luo. Juuri näille Adrianopolin avaroille ja viljaville tasangoille kokoontuvatkin turkkilaiset armeijat säännöllisesti silloin, kun tämä kansa ryhtyy sotaan kristittyjä vastaan. Aasiasta ja Afrikasta saapuneet joukot levähtävät siellä ja virkistyvät muutamia viikkoja. Mutta tällä kertaa suurvisiiri, ehtiäkseen ennen tsaaria, antoi armeijan levähtää vain kolme päivää ja marssi sitten Tonavalle sekä sieltä Bessarabiaa kohti.

Turkkilaisten joukot eivät enää nykyään ole niin pelottavia kuin muinoin, jolloin he valloittivat niin paljon valtioita Aasiassa, Afrikassa ja Euroopassa. Silloin turkkilaisten ruumiinvoima, miehuus ja lukumäärä voittivat helposti heidän vähemmän voimakkaat ja huonommin harjoitetut vihollisensa. Mutta nykypäivinä, jolloin kristityt ovat paremmin perehtyneet sotataitoon, he melkein aina lyövät turkkilaiset säännöllisessä taistelussa, vieläpä epätasaisin voiminkin. Jos kohta Turkin valtakunta äskettäin on tehnytkin joitakuita valloituksia, on niin tapahtunut ainoastaan Venetsian tasavallan kustannuksella, joka onkin enemmän viisaan kuin sotaisan maineessa, ja jota muukalaiset puolustavat ja aina keskenään eripuraiset kristityt ruhtinaat huonosti auttavat.

Janitshaarit ja spahit [janitshaarit, jalkaväki; spahit, ratsuväki. -- _Suom. muist_.] hyökkäävät epäjärjestyksessä, ollen kykenemättömiä kuulemaan komennusta ja jälleen kokoontumaan. Heidän ratsuväkensä, jonka, katsoen heidän hevostensa hyvyyteen ja kepeyteen, pitäisi olla oivallista, ei kykene kestämään saksalaisen ratsuväen iskua; jalkaväki taas ei tällöin vielä osannut edullisesti käyttää hyväkseen pistintä. Lisäksi turkkilaisilla ei maasodassa ole ollut joukossaan suurta sotapäällikköä Köprilin jälkeen, joka valloitti Candian saaren. -- Seraljin toimettomuudessa ja hiljaisuudessa kasvanut orja, joka oli suosion oikusta päässyt visiiriksi ja vasten tahtoaan kenraaliksi, johdatti nyt hätäisesti koottua armeijaa, jolta puuttui sotakokemus ja -kuri, venäläisiä joukkoja vastaan, jotka jo kahdentoista vuoden aikana olivat tottuneet sotaan ja ylpeilivät ruotsalaisten voittamisesta.

Kaiken todennäköisyyden mukaan olisi tsaarin siis tullut voittaa Baltadshi-Mehemed, mutta hän teki turkkilaisiin nähden saman virheen, kuin Ruotsin kuningas taistellessaan häntä vastaan: hän halveksi vihollistaan liiaksi. Kuultuaan turkkilaisten varusteluista hän jätti Moskovan ja, käskettyään muuttamaan Riian piirityksen saarroksi, kokosi Puolan rajoille 80,000 miestä sotaväkeään. Tämän armeijan kera hän suuntasi kulkunsa muinaisten dakialaisten maan Moldaun ja Valakian kautta, missä nykyään asuu kreikkalaiskristittyjä, jotka maksavat veroa suurherralle.

Moldauta hallitsi tällöin ruhtinas Kantemir, sukuperältään kreikkalainen, jossa yhtyi muinaisten kreikkalaisten lahjakkuus, tieteitten harrastus ja sotataito. Hänen väitettiin polveutuvan kuuluisasta Timurista, joka on tunnettu Tamerlanin nimellä. Tämä alkuperä näytti kauniimmalta kuin kreikkalainen; mainittu polveutuminen todistettiin mainion valloittajan nimellä. Timur, sanottiin, on sama kuin Temir; arvonimi khaani (khan), joka Timurilla oli ennen Aasian valloittamista, tavataan nimessä Kantemir; niinpä siis ruhtinas Kantemir on Tamerlanin jälkeläinen. Sellaiset ovat muutoin useimpien sukujohtojen perusteet!

Polveutuipa Kantemir mistä suvusta hyvänsä, hän oli koko asemastaan kiitollisuudenvelassa Ottomaniselle Portille. Mutta tuskin oli hänet varustettu ruhtinuuden arvolla, kun hän jo petti hyväntekijänsä, turkkilaisten keisarin, tsaarin hyväksi, jolta hän toivoi vielä suurempia etuja. Hän kuvitteli itselleen, että Kaarle XII:n voittaja helposti voittaisi myös vähäpätöisen visiirin, joka ei koskaan ollut käynyt sotaa ja joka kiaia'kseen, toisin sanoen luutnantikseen, oli valinnut Turkin tullilaitoksen intendentin. Hän luotti siihen, että hänen kaikki kreikkalaisensa asettuisivat hänen puolelleen; myös kreikkalaiset patriarkat rohkaisivat häntä tähän luopumukseen. Tehtyään salaisen sopimuksen tämän ruhtinaan kanssa ja otettuaan hänet armeijaansa tsaari marssi hänen maahansa ja saapui kesäkuussa 1711 Hierasus-joen, nykyisen Pruthin, pohjoiselle rannalle, lähelle Moldaun pääkaupunkia Jassya.

Heti kun suurvisiiri oli saanut tietää Pietari Aleksejevitshin marssivan tähän suuntaan, jätti hän myös leirinsä ja seuraten Tonavan kulkua meni tämän joen yli laivasiltaa myöten Saccia-nimisen kauppalan luona, samassa paikassa, johon Dareios muinoin oli rakennuttanut hänen nimeään kantavan sillan. Turkkilainen armeija kulki niin nopeasti, että se kohta oli venäläisten näkyvissä, Pruth-joen ollessa molempien välissä.

Ollen varma Moldaun ruhtinaasta tsaari ei osannut aavistaakaan, että moldaulaiset karttaisivat häntä. Mutta usein ruhtinaalla ja alamaisilla on sangen erilaiset harrastukset. Jälkimäiset rakastivat turkkilaista yliherruutta, joka aina on uhkaava vain ylimyksille, mutta kohtelee lempeästi veronalaisia talonpoikia. He pelkäsivät kristittyjä, varsinkin venäläisiä, jotka aina olivat kohdelleet heitä epäinhimillisesti. Niinpä he veivätkin kaikki elintarpeensa turkkilaiselle armeijalle. Hankkijat, jotka olivat ottaneet toimekseen varustaa venäläiset muonavaroilla, suorittivat tsaarin kanssa tekemänsä sitoumukset suurvisiirin leirissä. Moldaulaisten naapurit, valakit, osoittivat turkkilaisille samaa alttiutta; siinä määrin vanha käsitys venäläisten raakuudesta oli vieroittanut heistä kaikkien mielet.

Tsaari, siten pettyneenä kenties liiankin helposti omaksutuissa toiveissaan, näki nyt äkkiä armeijansa olevan ilman elintarpeita ja rehuja. Sotamiehiä karkaili joukoittain, ja pianpa hänen armeijansa huomasi supistuneensa tuskin 30,000 mieheen, jotka olivat nääntymäisillään kurjuuteen. Pruthin luona sai tsaari, koska oli pannut luottamuksensa Kantemiriin, kokea samaa, mitä Kaarle XII oli kokenut Pultavan luona, luotettuaan liian paljon Mazeppaan. Sillä välin turkkilaiset menivät Pruthin yli, ympäröivät venäläiset ja varustivat heidän eteensä linnoitetun leirin. Kummallista on, ettei tsaari ollenkaan koettanut estää joen yli menoa tai ettei hän edes korjannut tätä virhettä ryhtymällä taisteluun turkkilaisia vastaan heti ylimenon tapahduttua, vaan nyt soi heille aikaa saattaa hänen armeijansa nälällä ja rasituksella perikatoon. Näyttää siltä kuin tämä ruhtinas olisi tällä sotaretkeltä tehnyt kaikkensa joutuakseen turmioon. Hän oli ilman elintarpeita, takanansa Pruth-joki, edessänsä 150,000 turkkilaista ja ympärillä 40,000 tataaria, jotka yhtä mittaa oikealta ja vasemmalta häiritsivät häntä. Tässä hädässään hän sanoikin julkisesti: "Kas nytpä olen ainakin yhtä pahassa pinteessä kuin veljeni Kaarle oli Pultavan luona."

Kreivi Poniatowski, Ruotsin kuninkaan väsymätön asiamies, oleskeli suurvisiirin armeijassa muutamien puolalaisten ja ruotsalaisten kanssa, jotka kaikki uskoivat tsaarin perikadon välttämättömäksi.

Heti kun Poniatowski näki armeijain aivan varmasti joutuvan yhteenottoon, tiedoitti hän sen Ruotsin kuninkaalle, joka viipymättä lähti Benderistä neljänkymmenen upseerin seurassa, ollen jo etukäteen mielissään siitä, että nyt taas saisi taistella Venäjän keisaria vastaan. Monien häviöiden ja tuhoisain marssien jälkeen tsaari, työnnettynä Pruthia kohti, ei enää voinut puolustaa itseänsä muuten kuin hirsipaalustoilla ja vaunulinnallaan. Jotkut osastot janitshaareja ja spaheja heittäytyivät hänen niin huonosti linnoitetun armeijansa kimppuun; mutta he hyökkäsivät epäjärjestyksessä, ja venäläiset puolustautuivat kaikella sillä tarmolla, jonka heidän hallitsijansa läsnäolo ja epätoivo antoi heille.

Turkkilaiset tungettiin kahdesti takaisin. Seuraavana päivänä Poniatowski neuvoi suurvisiiriä näännyttämään nälkään venäläisen armeijan, jonka täytyisi kaiken puutteessa yhden päivän perästä antautua keisareilleen voittajan armoille.

Tsaari on sittemmin tunnustanut useamman kuin yhden kerran, ettei hän koskaan elämässään ole tuntenut mitään niin julmaa kuin oli silloisen yön tuska ja levottomuus. Hänen mielessään pyöri kaikki se, mitä hän niin monen vuoden kuluessa oli tehnyt kansansa kunnian ja menestyksen hyväksi: niin monet suuret työt, jotka sota aina oli keskeyttänyt, joutuisivat nyt kenties hänen kerallaan perikatoon, ennenkuin olivat loppuun suoritetut. Hänen oli pakko joko kuolla nälkään tai käydä väsynein, puoleen määräänsä supistetuin joukoin, miltei ratsuttomin ratsumiehin ja nälän ja rasitusten riuduttamin jalkamiehin lähes 180,000 miehen kimppuun. Yön lähestyessä hän kutsui luokseen kenraali Sheremetjevin ja käski hänen epäröimättä ja kauan neuvottelematta valmistaa kaikki siihen kuntoon, että päivän koittaessa voitaisiin tehdä pistinhyökkäys turkkilaisten kimppuun.

Lisäksi hän antoi nimenomaisen määräyksen koko kuormaston polttamisesta; jokainen upseeri saisi säilyttää itselleen vain yhdet vaunut, jotta tappiolle jouduttaessa viholliset eivät ainakaan voisi saada toivomaansa saalista.

Järjestettyään kaikki kenraalinsa kera taistelun varalle, hän vetäytyi telttaansa tuskan masentamana ja kouristusten ahdistamana, mikä vaiva tapasi häntä usein ja aina kaksinverroin rajuna silloin, kun hän oli kovasti järkytetty. Hän kielsi ketään yöllä minkään tekosyyn varjolla astumasta telttaansa, koska ei tahtonut kuulla mitään väitteitä päätöstään vastaan, joka kyllä oli epätoivoinen, mutta välttämätön, ja vielä vähemmän halusi ketään todistajaksi siihen surkeaan asemaan, jossa hän tunsi olevansa.

Sillä välin poltettiin hänen määräyksensä mukaan suurin osa kuormastosta. Koko armeija seurasi tätä esimerkkiä, joskin vastenmielisesti; monet kaivoivat tärkeimmät kalleutensa maahan. Kenraalit antoivat jo lähtökäskyn ja koettivat virittää armeijassa luottamusta, jota ei ollut heillä itselläänkään. Rasituksen ja nälän riuduttamat sotamiehet marssivat innottomasti ja toivotta. Naiset, joita armeijassa oli liiaksikin, purkivat ilmoille valitushuutoja, jotka vielä enemmän masensivat mieliä. Kaikki odottivat huomispäivänä joko kuolemaa tai orjuutta. Tämä ei ole mitään liioittelua; juuri siten on kuultu niiden upseerien kertovan, jotka palvelivat tässä armeijassa.

Tällöin oli venäläisten leirissä eräs nainen, kenties yhtä merkillinen kuin tsaari itse. Hänet tunnettiin vielä ainoastaan Katariinan nimellä. Hänen äitinsä oli eräs viheliäinen talonpoikaisvaimo, nimeltä Erb-Magden,[35] Ringenin kylästä Vironmaalta, jossa rahvas on maaorjuudessa ja joka tähän aikaan oli Ruotsin herruuden alainen. Isäänsä hän ei ole koskaan tuntenut; kasteessa hän oli saanut nimen Martta. Seurakunnan pappi kasvatti säälistä häntä nelitoistavuotiaaksi saakka. Siinä iässä hän pääsi palvelijattareksi Marienburgiin eräälle paikkakunnan luterilaiselle, Glück-nimiselle pappismiehelle.

Kahdeksantoistavuotiaana, v. 1702, hän meni naimisiin erään ruotsalaisen rakuunan kanssa. Häitten jälkeisenä päivänä venäläiset löivät sen ruotsalaisen joukko-osaston, jossa mainittu rakuuna palveli, eikä tätä enää sen koommin nähty. Hänen vaimonsa ei saanut tietää, oliko hän joutunut vangiksi eikä sittemmin enää milloinkaan kuullut rahtuakaan miehestään.

Muutamia päiviä myöhemmin hän itsekin joutui kenraali Bauerin vangiksi ja palveli nyt aluksi tätä sekä sittemmin marsalkka Sheremetjeviä. Tämä lahjoitti hänet ruhtinas Menshikoville, miehelle, joka on saanut kokea mitä äärimmäisimpiä onnenvaihteluja. Oltuaan ensin piirakkaleipurin oppipoika, sitten kenraali ja ruhtinas, hänet lopuksi erotettiin kaikista arvoistaan ja karkoitettiin Siperiaan, jossa hän kuoli kurjuudessa ja epätoivossa.

Eräillä illallisilla ruhtinas Menshikovin luona keisari näki hänet, rakastui häneen ja nai hänet salaisesti v. 1707; siihen eivät olleet syynä naisten metkut, vaan koska hän tapasi tässä naisessa sellaista sieluntarmoa, joka kykeni tukemaan hänen yrityksiään, vieläpä jatkamaankin niitä hänen jälkeensä. Hän oli jo aikoja sitten hylännyt ensimäisen vaimonsa Ottokefan,[36] erään pajarin tyttären; tätä syytettiin niiden muutosten vastustamisesta, joita tsaari teki valtakunnassaan. Tsaarin silmissä se tietysti oli törkein rikos. Hän näet suvaitsi perheessään vain sellaisia henkilöitä, jotka ajattelivat samoin kuin hän itse. Hän luuli nyt löytävänsä tässä muukalaisessa orjattaressa hallitsijattaren ominaisuudet, vaikkapa hänellä ei ollutkaan mitään sukupuolensa avuja. Hänen tähtensä tsaari ei välittänyt mistään ennakkoluuloista, jotka olisivat pidättäneet tavallista ihmistä, vaan kruunautti hänet keisarinnaksi. Sama nerollisuus, joka korotti hänet Pietari Aleksejevitshin puolisoksi, tuotti hänelle koko valtakunnan hänen puolisonsa kuoltua. Eurooppa näki hämmästyksekseen, kuinka tämä nainen, joka ei koskaan osannut lukea eikä kirjoittaa, korvasi kasvatuksensa ja puutteensa rohkeudellaan ja verhosi kunnialla lainsäätäjän valtaistuimen.

Mennessään tsaarin kanssa naimisiin hän luopui luterilaisesta uskosta, jossa hän oli kasvanut, ja siirtyi kreikkalaiseen kirkkoon. Hänet kastettiin uudelleen venäläisten kirkonmenojen mukaan, ja Martta-nimen sijaan hän nyt otti nimen Katariina, jolla hän sittemmin on tunnettu.

Ollessaan tällöin mukana leirissä Pruthin luona tämä nainen neuvotteli kenraalien ja varakansleri Shafirovin kanssa, sillaikaa kun tsaari oli yksin teltassaan. Tällöin päätettiin pyytää turkkilaisilta rauhaa ja tsaaria suostumaan sellaiseen menettelyyn. Varakansleri kirjoitti herransa nimessä suurvisiirille kirjeen. Kiellosta välittämättä astui tsaaritar tämä kirje kädessä tsaarin telttaan. Saatuaan monien rukousten, kinastelujen ja kyynelien jälkeen siihen hänen allekirjoituksensa hän heti keräsi kokoon kaikki jalokivensä, parhaat kalleutensa ja rahansa, lainasipa vielä lisää kenraaleilta ja saatuaan siten kootuksi melkoisen lahjan lähetti sen Venäjän keisarin allekirjoittaman kirjeen kera suurvisiirin luutnantille Osman-Agalle.[37] Mehemed-Balladshi osoitti aluksi visiirin ja voittajan ylpeyttä ja vastasi: "Tsaarin tulee lähettää luokseni pääministerinsä, sitten tahdon katsoa, mitä on tehtävä." -- Heti saapuikin varakansleri Shafirov, mukanaan muutamia lahjoja, jotka hän itse julkisesti tarjosi suurvisiirille ja jotka olivat kylliksi melkoisia osoittamaan hänelle, että häntä tarvittiin, mutta liian pieniä lahjomaan häntä.

Visiirin ensi vaatimus oli, että tsaarin oli kaikkine armeijoineen ehdottomasti antauduttava. Varakansleri vastasi, että hänen herransa tulisi ryhtymään hyökkäykseen neljännestunnin kuluttua ja että venäläiset kaatuisivat mieluummin viimeiseen mieheen, kuin alistuisivat niin häpeällisiin ehtoihin. Osman puolestaan vahvisti esityksillään Shafirovin sanoja.

Mehemed-Baltadshi ei ollut soturi; hän oli nähnyt, kuinka janitshaarit edellisenä päivänä oli lyöty takaisin. Osman sai hänet helposti uskomaan, että varmoja etuja ei pitänyt panna alttiiksi yhden taistelun varaan. Niinpä hän aluksi suostuikin kuuden tunnin aselepoon, jonka kuluessa oli sovittava rauhanteon ehdoista.

Neuvottelujen aikana sattui pieni välikohtaus, josta voinee käydä ilmi, että turkkilaiset useinkin ovat arempia annetun sanansa puolesta kuin yleensä luullaan, Kaksi italialaista aatelismiestä, herra Brillon sukulaisia, joka oli everstiluutnanttina eräässä tsaarin krenatöörirykmentissä, oli poikennut leiristä rehuja etsimään ja joutunut tataarien vangeiksi; nämä veivät heidät leiriinsä ja tarjosivat kaupaksi eräälle janitshaarien upseerille. Turkkilainen, kiukustuneena siitä, että uskallettiin siten rikkoa aselepoa, vangitutti tataarit ja vei heidät itse molempien vankien kera suurvisiirin eteen.

Visiiri lähetti molemmat aatelismiehet takaisin tsaarin leiriin ja hakkautti päät poikki niiltä tataareilta, jotka olivat pääosallisia tähän rikkomukseen.

Sillä välin asettui tataarien khaani sellaisen sopimuksen tekemistä vastaan, joka riisti häneltä toivon saada ryöstää. Poniatowski kannatti siinä khaania mitä pakottavimmilla järkisyillä. Mutta Osman vei voiton sekä tataarin kärsimättömyydestä että Poniatowskin varoituksista.

Visiiri luuli tekevänsä kylliksi valtiaansa suurherran hyväksi, jos saisi toimeen edullisen rauhan. Hän vaati venäläiset jättämään takaisin Asovin, polttamaan sen satamassa olevat kaleerit, hävittämään Asovin meren rannoille rakentamansa tärkeät linnoitukset ja luovuttamaan näiden linnoitusten kaikki tykit ja ampumatarpeet suurherralle; lisäksi oli tsaarin vietävä joukkonsa pois Puolasta; hän ei saanut enää häiritä sitä pientä kasakkain joukkoa, joka oli Puolan suojeluksen alainen, eikä niitä, jotka tottelivat Turkin yliherruutta; lopuksi hänen tuli vastedes maksaa tataareille vuotuista veroa 40,000 sekiiniä, mikä kiusallinen vero oli jo aikoja sitten säädetty, joskin tsaari oli vapauttanut maansa sen maksamisesta.

Vihdoin allekirjoitettiin rauhansopimus, mainitsematta siinä sanaakaan Ruotsin kuninkaasta. Ainoa etu, minkä Poniatowski sai visiiriltä, oli erään pykälän lisääminen, jonka mukaan venäläinen sitoutui olemaan häiritsemättä Kaarle XII:n kotiinpaluuta; ja, mikä kuuluu perin omituiselta, samassa pykälässä säädettiin, että tsaari ja Ruotsin kuningas saisivat tehdä keskenään rauhan, jos heillä olisi siihen halua ja jos voisivat siitä sopia.

Näillä ehdoilla tsaari sai vapaasti poistua armeijoineen, tykistöineen, lippuineen ja kuormastoineen. Turkkilaiset varustivat hänet elintarpeilla, ja kahden tunnin kuluttua rauhanteosta, joka pantiin vireille heinäkuun 21 p:nä 1711 ja allekirjoitettiin elokuun 1:senä, oli kaikkea yltäkyllin tarjona hänen leirissään.

Juuri samalla hetkellä, jolloin tsaari pinteestä päästyään rumpujen päristessä ja liehuvin lipuin vetäytyi pois, saapui Ruotsin kuningas, haluten kärsimättömänä päästä taisteluun ja nähdä vihollisensa käsissään. Hän oli ratsastanut enemmän kuin viisikymmentä penikulmaa Benderistä lähelle Jassya ja tuli perille juuri kun venäläiset alkoivat rauhallisesti tehdä lähtöänsä. Päästäkseen turkkilaisten leiriin täytyi mennä Pruthin yli kolmen penikulman päässä siitä sijaitsevaa siltaa myöten. Kaarle XII, joka ei tehnyt mitään muiden ihmisten tavalla, kulki joen yli uimalla, ollen vaarassa hukkua, ja ratsasti sitten venäläisten leirin läpi, ollen vaarassa joutua vangiksi. Saavuttuaan turkkilaisten armeijaan hän hyppäsi ratsulta kreivi Poniatowskin teltan edessä, joka on itse minulle kertonut ja kuvannut tämän kohtauksen. Kreivi lähestyi häntä surullisena ja ilmoitti hänelle, että tilaisuus, jollaista hän ei kenties enää koskaan kohtaisi, oli mennyt häneltä hukkaan.

Vihan vimmassa kuningas suoraa päätä astui suurvisiirin telttaan ja moitti häntä leimuavin silmin hänen tekemänsä sopimuksen johdosta. "Minulla on oikeus käydä sotaa tai tehdä rauha", vastasi suurvisiiri rauhallisesti. -- "Mutta sinullahan oli vallassasi koko venäläinen armeija!" intti kuningas. -- "Lakimme käskee meidän antaa vihollisillemme rauhan, kun he vetoovat meidän laupeuteemme", vastasi visiiri vakavasti. -- "Haa!" huudahti kuningas vimmastuneena, "käskeekö se sinua tekemään myös kehnon sopimuksen silloin, kun voit asettaa sellaiset ehdot kuin itse haluat? Eikö ollut sinun vallassasi viedä tsaari vangittuna Konstantinopoliin?"

Turkkilainen vastasi hädissään kuivasti: "Niin, mutta kuka sitten hallitsisi hänen valtakuntaansa hänen poissaolonsa aikana? Eihän käy laatuun, että kaikki kuninkaat ovat poissa maastansa." -- Kaarle vastasi vain suuttuneella hymyilyllä; hän heittäysi eräälle sohvalle, tuijotti visiiriin perin vihaisin ja halveksivin katsein ja ojensi koipensa häntä kohti niin pitkälle, että tahallaan sotki kannuksensa turkkilaisen pukuun, repien sen. Sitten hän kavahti pystyyn, hyppäsi ratsunsa selkään ja palasi epätoivo sydämessä Benderiin.

Poniatowski jäi vielä vähäksi aikaa suurvisiirin luo, yrittääksensä lempeämmin keinoin saada hänet käyttämään edullisemmin hyväkseen tsaarin ahdinkoa; mutta sillä välin oli tullut rukouksen hetki, ja vastaamatta sanaakaan turkkilainen lähti peseytymään ja rukoilemaan jumalaansa.

KUUDES KIRJA.

Vehkeilyjä Turkin hovissa. Tataarien khaani ja Benderin pasha tahtovat pakoittaa Kaarlen lähtemään tiehensä. Hän puolustautuu neljänkymmenen palvelijansa kera kokonaista armeijaa vastaan. Hänet saadaan kiinni ja häntä kohdellaan vankina.

Ruotsin kuninkaan kova onni, joksi hänen entinen menestyksensä oli muuttunut, vainosi häntä pienimpiin seikkoihin saakka. Benderiin palatessaan hän tapasi pienen leirinsä ja koko majapaikkansa Dnjesterin tulvaveden vallassa. Hän vetäytyi nyt muutamien penikulmien päähän, lähelle Varnitzan kylää, ja rakennutti sinne, ikäänkuin olisi jo salaisesti aavistanut, mitä hänelle tulisi tapahtumaan, suuren kivitalon, joka hätätilassa voi muutamia tunteja kestää rynnäkköäkin. Hän kalusti sen vastoin tapaansa komeasti, herättääksensä siten turkkilaisissa suurempaa kunnioitusta.

Sitten hän rakennutti kaksi muuta taloa, toisen kansliaansa, toisen suosikkiaan Grothusenia varten, joka valvoi yhtä hänen ruokapöydistään. Kuninkaan näin ollessa rakennushommissa Benderin lähellä, ikäänkuin hän aikoisi ainiaaksi jäädä Turkinmaalle, Baltadshi-Mehemed, joka nyt enemmän kuin koskaan ennen pelkäsi tämän ruhtinaan juonia ja valituksia Portin luona, oli lähettänyt Saksan keisarin lähettilään Wieniin pyytämään Ruotsin kuninkaalle vapaata pääsyä Itävallan hallitsijasuvun perintömaiden läpi. Kolmen viikon perästä mainittu lähettiläs toikin keisarillisen hallituksen lupauksen osoittaa Kaarlelle kaikkea hänelle tulevaa kunnioitusta ja saattaa hänet täysin turvallisesti Pommeriin.

Asiassa oli käännytty Wienissä olevan hallituksen puoleen, koska silloinen Saksan keisari Kaarle, Josef I:n seuraaja, oli parhaillaan Espanjassa taistelemassa kruunusta Filip V:n kanssa. Saksalaisen lähettilään suorittaessa tätä tehtävää Wienissä, suurvisiiri lähetti kolme pashaa Ruotsin kuninkaan luo ilmoittamaan tälle, että hänen tuli poistua Turkin valtakunnan alueelta.

Kuningas, joka tiesi heille annetun tehtävän, käski heti sanoa heille, että jos he uskaltaisivat esittää hänelle jotakin hänen kunniaansa solvaisevaa ja laiminlyödä hänelle tulevan kunnioituksen, hän paikalla hirtättäisi heidät kaikki kolme. Salonikin pasha, joka johti puhetta, verhosi tehtävänsä ankaruuden mitä kunnioittavimpiin korulauseihin. Kaarle lopetti puheillepääsyn suvaitsematta edes vastata. Hänen kanslerinsa Müllern jäi näiden kolmen pashan luo ja selvitti heille muutamin sanoin herransa kieltäytymisen, jonka olivat hyvin ymmärtäneet hänen vaitiolostansakin.