Part 14

Tämä uusi visiiri oli mies, jollaiseksi asioita tuntemattomat kristityt tuskin voivat kuvitella turkkilaista: hän oli näet horjumattoman oikeudentuntoinen, tunnontarkka lain noudattaja ja pani usein oikeuden vaatimukset sulttaanin tahtoa vastaan. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan sodasta Venäjää vastaan, koska piti sitä vääränä ja hyödyttömänä. Mutta sama kiintymys lakiin, joka pidätti häntä julistamasta sotaa tsaarille vastoin vannottuja sopimuksia, saattoi hänet myös pitämään arvossa vieraanvaraisuuden velvoituksia Ruotsin kuningasta kohtaan. Hän sanoi herralleen: "Laki kieltää sinua käymästä tsaarin kimppuun, koska hän ei ole sinua loukannut; mutta se käskee sinua myös auttamaan Ruotsin kuningasta, joka onnettomana oleskelee suojassasi." -- Hän maksatti tälle ruhtinaalle 800 kukkarollista (kukkarollinen tekee 500 ecutä) ja neuvoi häntä rauhallisesti palajamaan valtakuntaansa joko Saksan keisarin maiden läpi tai ranskalaisilla laivoilla, jotka silloin olivat Konstantinopolin satamassa ja jotka Ranskan lähettiläs Turkissa, de Fériol, tarjosi Kaarlelle Marseilleen purjehtimista varten. Kreivi Poniatowski neuvotteli enemmän kuin koskaan suurvisiirin kanssa ja pääsi vihdoin sen verran voitolle suhteessaan lahjomattomaan ministeriin, ettei venäläisten kulta enää voinut tätä etua häneltä riistää. Venäläinen puolue luuli parhaaksi apukeinokseen niin vaarallisen neuvottelijan myrkyttämisen. Eräs hänen palvelijoistaan palkattiin antamaan hänelle myrkkyä kahvissa, mutta rikos keksittiin jo ennen sen täytäntöönpanoa. Myrkky tavattiin palvelijan käsistä eräässä pienessä lasipullossa, joka vietiin suurherran nähtäväksi. Myrkyttäjä tuomittiin koko divaanin edessä lähetettäväksi kaleereihin, sillä turkkilainen oikeudenkäyttö ei koskaan rankaise kuolemalla rikoksia, joita ei vielä ole suoritettu.

Kaarle XII puolestaan, ollen yhä siitä varma, että hänen ennemmin tai myöhemmin onnistuisi saattaa Turkin valtakunta sotaan Venäjää vastaan, ei hyväksynyt ainoatakaan niistä ehdotuksista, jotka kehoittivat häntä rauhallisesti palajamaan omaan maahansa. Hän ei lakannut kuvailemasta turkkilaisille pelottavaksi samaista tsaaria, jota hän itse oli niin kauan halveksinut. Hänen asiamiehensä huomauttivat lakkaamatta, että Pietari Aleksejevitsh tahtoi päästä Mustanmeren valtiaaksi ja että hän kasakat kukistettuaan tahtoi alistaa valtaansa myös Krimin tataarit. Milloin saivat hänen esityksensä Portin sotakiihkoon, milloin taas venäläisten ministerien onnistui tehdä ne tehottomiksi.

* * * * *

Sillaikaa kun Kaarle XII näin jätti kohtalonsa riippumaan ministerien mielisuosiosta, otti vieraalta vallalta vastaan sekä hyviätöitä että loukkauksia ja toimitti valituskirjelmiä sulttaanille, joka anteliaasti elätti häntä erämaassa, heräsivät jälleen hänen kaikki vihollisensa ja ryhtyivät ahdistamaan hänen maitansa.

Pultavan taistelu oli ensiksi merkkinä vallankumoukseen Puolassa. Kuningas August palasi sinne, pannen vastalauseensa viraltapanoaan ja Altranstädtin rauhaa vastaan ja syyttäen julkisesti Kaarle XII:tta, jota hänen ei enää tarvinnut pelätä, ryöstöistä ja raakalaisuudesta. Hän vangitutti valtuutettunsa Pfingstenin ja Imhofin, jotka olivat allekirjoittaneet hänen kruunusta luopumisensa, ikäänkuin he olisivat siinä poikenneet valtuuksistansa ja kavaltaneet herransa. Hänen saksilaiset joukkonsa, jotka olivat olleet tekosyynä hänen erottamiseensa, veivät hänet jälleen Varsovaan, jonne häntä saattoivat useimmat Puolan palatiinit, jotka ennemmin olivat vannoneet hänelle uskollisuudenvalan, sitten vannoneet saman valan Stanislaukselle ja nyt taas vannoivat sen Augustille. Myöskin Sieniawski siirtyi hänen puolelleen, luopui kuninkaaksi pääsemisensä ajatuksesta ja tyytyi pysymään kruunun ylikenraalina. Hänen pääministerinsä Flemming, jonka oli täytynyt joksikin ajaksi jättää Saksi, jottei joutuisi luovutettavaksi yhdessä Patkulin kera, vaikutti nyt taitavuudellaan siihen, että suuri osa Puolan aatelia siirtyi jälleen hänen herransa puolelle.

Paavi päästi hänen alamaisensa siitä uskollisuudenvalasta, jonka he olivat vannoneet Stanislaukselle. Tämä oikeaan aikaan osunut ja Augustin sotavoimien tukema pyhän isän menettely vaikutti perin tehokkaasti. Se lujitti Rooman hovin arvoa Puolassa, jossa ei tällöin tunnettu mitään halua kiistää paavilta hänen luuloteltua oikeuttaan sekaantua kuninkaitten maalliseen valtaan. Kaikki alistuivat vapaaehtoisesti Augustin herruuteen ja ottivat vastustamatta hyödyttömän synninpäästön, jota paavin nuntius ei suinkaan jättänyt esittämättä perin tarpeelliseksi.

Kaarlen mahtavuus ja Ruotsin suuruus kallistuivat jo loppuansa kohden. Enemmän kuin kymmenen kruunattua päätä oli jo kauan peloissaan ja kateellisina katsellut, kuinka Ruotsin herruus levisi kauas yli luonnollisen rajansa, Itämeren, Väinä-joen varsilta Elbeen saakka. Kaarlen tappiosta ja poissaolosta virisivät jälleen näiden kaikkien ruhtinasten pyrkimykset ja keskinäinen kateus, oltuaan niin kauan uinuksissa sopimusten johdosta, joita he eivät olleet kyenneet rikkomaan.

Tsaari, mahtavampana kuin kaikki muut yhteensä, käytti hyväkseen voittoaan, valloitti Viipurin ja koko Karjalan, täytti Suomen sotajoukoillaan, piiritti Riikaa ja lähetti yhden armeijaosaston Puolaan auttamaan Augustia nousemaan jälleen valtaistuimelle. Tämä keisari oli nyt samassa asemassa, jossa Kaarle oli ollut aikaisemmin, nimittäin Puolan ja pohjoismaiden ylivaltiaana; mutta hän noudatti vain etujensa vaatimuksia, kun Kaarle sen sijaan ei koskaan ollut kuullut muuta kuin kostonsa ja kunniansa ääntä. Ruotsin hallitsija oli auttanut liittolaisiaan ja musertanut vihollisensa, vaatimatta vähintäkään korvausta voitoistaan; tsaari taas, ollen käytökseltään enemmän ruhtinas ja vähemmän sankari, ei tahtonut auttaa Puolan kuningasta muulla ehdolla kuin sillä, että tämä luovuttaisi hänelle Liivinmaan ja että mainittu maakunta, jonka tähden August oli sytyttänyt sodan, jäisi ainiaaksi Venäjän haltuun.

Myös Tanskan kuningas unohti Traventhalin rauhan, kuten August Altranstädtin sopimuksen, ja ajatteli jo tällöin Holsteinin ja Bremenin herttuakuntain valtaamista, joita hän jälleen vaati omikseen. Preussin kuninkaalla taas oli vanhoja oikeuksia Ruotsin Pommeriin, jotka hänkin nyt halusi saattaa jälleen voimaan. Mecklenburgin herttuaa suututti taas se, että Wismar, herttuakunnan kaunein kaupunki, vielä oli Ruotsin hallussa. Tämän ruhtinaan tuli mennä naimisiin Venäjän keisarin veljentyttären kanssa, ja tsaari etsi vain tekosyytä saadakseen Ruotsin tavoin Saksassa lujan jalansijan. Hannoverin vaaliruhtinas Yrjö puolestaan tahtoi myös rikastua Kaarlen kustannuksella. Vieläpä Münsterin piispakin olisi halunnut saada voimaan joitakin oikeuksia, jos hänellä vain olisi ollut siihen mahtia.

Kaksi- tai kolmetoistatuhatta ruotsalaista puolusti Pommeria ja Kaarlen muita saksalaisia maita. Sota siirtyi nyt sinne. Tämä myrsky hälytti myös Saksan keisarin liittolaisineen. Sellainen on näet valtakunnanlaki, että jokaista, joka hätyyttää yhtä sen maista, pidetään koko Saksan valtakunnan vihollisena.

Mutta oli olemassa vielä suurempikin selkkaus. Kaikki nämä ruhtinaat, paitsi tsaari, olivat tällöin liitossa Ludvig XIV:ttä vastaan, jonka mahtavuus oli jonkun aikaa ollut yhtä pelottava kuin Kaarlen.

Saksanmaa oli vuosisadan alussa etelästä pohjoiseen ollut puristuksissa Ranskan ja Ruotsin armeijain välissä. Ranskalaiset olivat menneet Tonavan, ruotsalaiset Oderin yli. Jos niiden silloin voitokkaat sotavoimat olisivat yhtyneet, olisi valtakunta ollut hukassa. Mutta samanlainen kova onni, joka masensi Ruotsin, oli nöyryyttänyt myös Ranskan. Ruotsilla oli sentään vielä apukeinoja, ja Ludvig XIV jatkoi sotaa tarmokkaasti, joskin onnettomasti. Jos Pommeri ja Bremenin herttuakunta nyt joutuisivat sotanäyttämöksi, oli pelättävissä, että Saksan valtakunta kärsisi siitä ja olisi tältä puolelta heikontuneena vähemmän voimakas Ludvig XIV:ttä vastaan. Tätä vaaraa torjuakseen keisari, Saksan ruhtinaat, Englannin kuningatar Anna ja Hollannin yleis-eduskunta tekivät vuoden 1709 lopulla Haagissa erään kummallisimpia sopimuksia, mitä koskaan on allekirjoitettu.

Näiden valtojen kesken näet päätettiin, ettei sotaa Ruotsia vastaan saisi käydä Pommerissa eikä missään muussakaan Saksan maakunnassa, ja että Kaarle XII:n viholliset voisivat hätyyttää häntä kaikkialla muualla. Puolan kuningas ja tsaari liittyivät myös tähän sopimukseen; he lisäyttivät siihen vielä kohdan, joka oli yhtä kummallinen kuin itse sopimus: että nimittäin Pommerissa olevat 12,000 ruotsalaista eivät saisi lähteä sieltä, mennäkseen puolustamaan Ruotsin muita maakuntia.

Jotta tämän sopimuksen voimaanpano turvattaisiin, esitettiin koottavaksi armeija, joka suojelisi tätä näennäistä puolueettomuutta. Sen tuli olla leirissä Oderin varrella. Moisen, sodan estämiseksi tarkoitetun armeijan asettaminen olisi ollut omituinen uudistus. Juuri niillä, joiden tuli se kustantaa, oli enimmäkseen tärkeät syynsä käydä tätä sotaa, jota nyt tahdottiin karttaa; sopimus näet määräsi, että asianomainen armeija oli pantava kokoon keisarin, Preussin kuninkaan, Hannoverin vaaliruhtinaan, Hessenin maakreivin ja Münsterin piispan joukoista.

Kävikin juuri niin, kuin moisesta suunnitelmasta luonnollisesti sopi odottaa: se jäi täytäntöön panematta. Ruhtinaat, joiden tuli asettaa oma osuutensa mainittuun armeijaan, eivät antaneet mitään. Ei saatu kokoon kahtakaan rykmenttiä. Puhuttiin paljon puolueettomuudesta, mutta kukaan ei sitä noudattanut. Siten pohjoismaiden ruhtinaat, joilla oli ratkaistavana riitakysymyksiä Ruotsin kuninkaan kanssa, saivat täyden vapauden kiistellä tämän ruhtinaan peruista.

Asiain näin ollen tsaari, jätettyään joukkonsa majailemaan Liettuaan ja järjestettyään Riian piirityksen, palasi Moskovaan, antaakseen siellä alamaisilleen näytännön, joka oli yhtä uusi kuin kaikki muukin, mitä hän siihen saakka oli tehnyt valtakunnassaan: se oli voittokulkue vanhain roomalaisten tapaan. Hän saapui Moskovaan seitsemän kaduille pystytetyn riemukaaren alitse; kadut oli koristettu kaikella, mitä ilmanala voi tarjota ja hänen huolenpidostaan kukoistamaan ruvennut kauppa oli kyennyt sinne tuottamaan. Eräs kaartinrykmentti aloitti kulkueen; sitä seurasivat ruotsalaisilta Ljesnan ja Pultavan luona vallatut tykit, joista kutakin veti kahdeksan maahan saakka ulottuvilla, helakanpunaisilla satulaloimilla verhottua hevosta. Sitten tulivat liput, patarummut ja viirit, jotka oli vallattu näissä kahdessa taistelussa, niiden upseerien ja sotamiesten kantamina, jotka olivat ne ottaneet. Näitä sotasaaliita seurasivat tsaarin kauneimmat joukko-osastot.

Niiden kuljettua ohitse nähtiin vartavasten rakennetuissa vaunuissa Kaarle XII:n kantopaarit, jotka oli löydetty Pultavan taistelukentältä kahden tykinkuulan särkeminä. Kantopaarien jäljessä marssivat kaksittain kaikki sotavangit. Siinä nähtiin Ruotsin pääministeri kreivi Piper, kuuluisa marsalkka Rehnsköld, kreivi Lewenhaupt, kenraalit Schlippenbach, Stackelberg, Hamilton ynnä kaikki upseerit ja sotamiehet, jotka sitten hajoitettiin ympäri avaraa Venäjänmaata. Heidän jälkeensä esiintyi tsaari itse saman hevosen selässä, jolla hän oli ratsastanut Pultavan taistelussa. Muutaman askelen päässä hänestä nähtiin ne kenraalit, joilla oli ollut osuutensa mainitun päivän menestykseen. Sitten tuli eräs toinen kaartinrykmentti, ja lopuksi päättivät kulkueen ruotsalaisten ampumatarvevaunut. Tämän juhlasaaton aikana soivat Moskovan kaikki kirkonkellot, nahka- ja patarummut rämisivät, vaskitorvet toitottivat ja lukemattomat muut soittokojeet helisivät tovittain, samalla kun kaksisataa kanuunaa jymisi kunnialaukauksia ja viisisataatuhatta ihmistä purki ilmoille iloaan, huutaen joka askelella, jonka tsaari astui tässä voittokulkueessa: "Eläköön keisari, isämme!"

Tämä suurenmoinen näytelmä lisäsi tietysti alamaisten kunnioitusta tsaarin persoonaa kohtaan. Kaikki se, mitä hän oli tehnyt todella hyödyllistä heidän hyväkseen, teki hänet kenties vähemmän suureksi heidän silmissään.

Sillävälin hän jatkoi Riian saartoa. Hänen kenraalinsa valtasivat loput Liivinmaasta ja osan Suomea. Samaan aikaan Tanskan kuningas teki koko laivastollaan maihinnousun Ruotsiin, laskien sinne 17,000 miestä, joiden päällikkyyden hän uskoi kreivi Reventloville.

Ruotsin hallitusta hoiti tällöin muutamista senaattoreista muodostettu hallituskunta, jonka kuningas Tukholmasta lähtiessään oli asettanut. Senaatti, joka arveli hallituksen oikeuden mukaan kuuluvan itselleen, oli kateellinen hallituskunnalle. Valtio kärsi tästä eripuraisuudesta. Mutta heti kun Pultavan taistelun jälkeen Tukholmaan ennätti ensimäinen uutinen siitä, että kuningas oli Benderissä tataarien ja turkkilaisten käsissä ja että tanskalaiset olivat nousseet maihin Skoonessa, jossa olivat valloittaneet Helsingborgin kaupungin, lakkasi kaikki kateus. Ajateltiin vain Ruotsin pelastamista. Maa alkoi olla miltei tyhjä säännöllisistä joukoista, sillä vaikka Kaarle olikin aina suorittanut suuret sotaretkensä pienten armeijain avulla, olivat kuitenkin ne lukemattomat taistelut, joita hän yhdeksän vuoden kuluessa oli käynyt, ja välttämättömyys yhäti täydentää sotajoukkoja sekä elättää niitä varusväkiä ja armeijaosastoja, joita oli aina pidettävä valmiina Suomessa, Inkerissä, Liivinmaalla, Pommerissa, Bremenissä ja Werdenissä, vieneet Ruotsista sodan kestäessä kaiken kaikkiaan enemmän kuin 250,000 sotamiestä.[34] Jäljellä oli enää vain 8,000 miestä vanhoja joukkoja, jotka yhdessä vastakutsuttujen miesten kanssa olivat Ruotsin ainoana turvana.

Mutta Ruotsin kansa on sotainen, ja kaikki olivat vähitellen omaksuneet kuninkaansa hengen. Maan toisesta äärestä toiseen ei puhuttukaan muusta kuin Kaarlen, hänen kenraaliensa ja näiden johdolla Narvan, Väinä-joen, Klissowin, Pultuskin ja Holovezinin luona taistelleiden vanhain joukkojen ihmeellisistä urotöistä. Halvimmatkin ruotsalaiset täytti sen johdosta kilvoittelun ja kunnian henki. Siihen tuli lisäksi rakkaus ja sääli, jota he tunsivat kuningastaan kohtaan, sekä leppymätön tanskalaisviha. Monissa muissa maissa talonpojat ovat orjia, tai ainakin heitä kohdellaan sellaisna. Ruotsissa, ollen tärkeä osa valtioruumiista, he pitivät itseään täysarvoisina kansalaisina ja olivat ylevän mielenlaadun elähdyttämiä. Niinpä näistä nostomiehistä vähässä ajassa tulikin mitä parhaita pohjoismaiden sotajoukkoja.

Hallituksen käskystä kenraali Stenbock asettui 8,000 vanhan sotilaan ja noin 12,000 nostomiehen etunenään, lähteäkseen karkoittamaan maasta tanskalaiset, jotka hävittelivät Helsingborgin rannikkoa ja ulottivat jo pakko- ja paloverotusretkensä kauas sisämaahan.

Ei ollut aikaa eikä varoja antaa nostoväelle säännöllisiä pukuja. Enimmät talonpojista saapuivat puettuina liinamekkoihin, pistoolit paulalla vyöhön kiinnitettyinä. Tämän harvinaisen armeijan kera Stenbock kohtasi tanskalaiset kolmen penikulman päässä Helsingborgista. Hän halusi suoda joukoilleen muutaman päivän levon, linnoittautua ja antaa uusille sotamiehilleen aikaa tottua viholliseen; mutta talonpojat vaativat kaikki yhdestä suusta päästä taisteluun jo saapumispäivänään.

Mukana olleet upseerit ovat vakuuttaneet minulle nähneensä heidät silloin melkein kaikki vihan vimmassa; niin hirveä on ruotsalaisten kansallisviha tanskalaisia vastaan. Stenbock käytti hyväkseen tätä otollista mielialaa, joka taistelupäivänä merkitsee yhtä paljon kuin sotilaallinen harjaantumus. Hän kävi tanskalaisten kimppuun, ja siinä nähtiin perin harvinainen näky, kuinka aivan uudet nahkapojat jo ensimäisessä taistelussaan osoittivat vanhain soturien vertaista pelottomuutta. Kaksi rykmenttiä näitä kiireesti asestettuja talonpoikia murskasi Tanskan kuninkaan kaartinrykmentin, josta jäi jäljelle vain kymmenen miestä.

Täydellisesti tappiolle joutuneet tanskalaiset peräytyivät Helsingborgin tykkien turviin. Ruotsin ja Seelannin välimatka on niin lyhyt, että Tanskan kuningas jo samana päivänä sai Köpenhaminaan tiedon armeijansa tappiosta Ruotsissa. Hän lähetti laivastonsa hakemaan armeijansa jäännöksiä pois. Tanskalaiset jättivät Ruotsin kiireesti viisi päivää taistelun jälkeen. Mutta kun he eivät voineet viedä mukanaan hevosiaan eivätkä myöskään tahtoneet jättää niitä viholliselle, niin he tappoivat ne Helsingborgin ympäristössä ja polttivat muonavaransa, viljansa ja kuormastansa poroksi sekä jättivät Helsingborgiin neljätuhatta haavoitettua, joista enin osa kuoli tapetuista hevosista lähtevään löyhkään ja elintarpeiden puutteeseen, koska heidän maanmiehensä itse veivät ne heiltä, estääkseen ruotsalaisia pääsemästä niihin käsiksi.

Samaan aikaan Taalainmaan talonpojat, kuultuaan metsiensä keskuuteen kuninkaansa olevan turkkilaisten vankina, lähettivät edustajiaan Tukholmaan hallituksen luo ja tarjoutuivat omalla kustannuksellaan, 20,000 miehen voimalla, lähtemään vapauttamaan herransa hänen vihollistensa käsistä. Tämä tarjoumus, joka oli todistuksena enemmän rohkeudesta ja kiintymyksestä kuin varsinaisesti hyödyllinen, otettiin mielihyvällä vastaan, mutta sentään hylättiin. Kuitenkaan ei laiminlyöty ilmoittaa siitä kuninkaalle silloin, kun hänelle lähetettiin kertomus Helsingborgin taistelusta.

Kaarle sai nämä lohdulliset uutiset Benderin luona olevaan leiriinsä heinäkuussa 1710. Vähän aikaa sen jälkeen eräs toinenkin tapahtuma varmisti häntä hänen toiveissaan.

Suurvisiiri Köprili, joka vastusti hänen suunnitelmiaan, pantiin viralta kaksikuukautisen ministerinä olon perästä. Kaarle XII:n pieni hovi ja hänen kannattajansa Puolassa julistivat nyt, että Kaarle muka asetti ja erotti ministerejä ja hallitsi Turkin valtakuntaa Benderissä olevasta turvapaikastaan käsin. Mutta todellisuudessa hänellä ei ollut mitään osaa tämän suosikin epäsuosioon; visiirin ankara rehellisyys lienee ollut ainoana syynä hänen kukistumiseensa. Hänen edeltäjänsä ei näet ollut maksanut janitshaarien palkkoja keisarillisesta rahastosta, vaan niistä varoista, joita hän kokosi kiskomisillaan. Köprili taas maksoi palkat valtionrahastosta. Ahmed moitti häntä siitä, että hän piti alamaisten etua tärkeämpänä kuin keisarin. "Sinun edeltäjäsi Tshurluli", sanoi hän visiirille, "osasi keksiä toisia keinoja sotaväkeni palkkaamiseksi". Suurvisiiri vastasi: "Jos hän osasi taidon rikastuttaa sinun korkeuttasi ryöstöillä, niin minä puolestani pidän kunnianani olla tuntematta sitä taitoa."

Se syvä salaisuus, johon seralji on verhottu, laskee harvoin sellaisia keskusteluja pääsemään julkisuuteen. Mutta edellä oleva tuli tiedoksi Köprilin epäsuosioon joutumisen keralla. Tämä visiiri ei saanut päällään maksaa rohkeuttaan, koska todellinen hyve joskus hankkii itselleen arvonantoa, vaikkapa se ei miellyttäisikään. Hänen sallittiin vetäytyä Necroponten saareen. Minä tunnen nämä yksityisseikat sukulaiseni Brun kirjeistä, joka oli ensimäinen dragomani [tulkki. -- Suom. muist.] Portin luona, ja minä mainitsin ne antaakseni käsityksen tämän hallituksen hengestä.

Suurherra kutsutti nyt Alepposta Syyrian pashan Baltadshi-Mehemedin, joka jo ennen Tshurlulia oli ollut suurvisiirinä. Seraljin baltadshit (nimi johtuu sanasta _balta_, joka merkitsee kirvestä) ovat orjia, jotka hakkaavat puita hallitsijasuvun prinssien ja sulttaanien tarpeeksi. Uusi visiiri oli nuoruudessaan ollut baltadshi (puunhakkaaja) ja edelleen säilyttänyt tämän nimen turkkilaisten tavan mukaan, jotka punastumatta ottavat nimekseen ensimäisen ammattinsa tai isänsä ammatin tai syntymäpaikkansa nimen.

Ollessaan vielä palvelijana seraljissa oli Baltadshi-Mehemedillä ollut onni tehdä muutamia pieniä palveluksia prinssi Ahmedille, joka silloin, veljensä Mustafan hallitessa, oli valtiovankina. Hallitsijasuvun prinsseille annetaan huvitukseksi niin iäkkäitä naisia, etteivät he enää voi saada lapsia (mikä ikäkausi alkaa Turkissa sangen varhain), mutta ovat vielä kyllin kauniita miellyttääksensä. Sulttaaniksi päästyään Ahmed antoi yhden noista orjattaristaan, jota hän oli suuresti rakastanut, vaimoksi Baltadshi-Mehemedille. Tämä nainen osasi vehkeilyllään tehdä miehestään suurvisiirin; toinen vehkeily kukisti hänet ja kolmas kohotti hänet jälleen visiiriksi.

Ottaessaan vastaan valtakunnan sinetin Baltadshi-Mehemed näki Ruotsin kuninkaan puolueen olevan vallitsevana seraljissa. Sulttaanitar-valide, Ali Kumurdshi, suurherran suosikki, kislar-aga, mustien eunukkien päämies, ja janitshaarien aga tahtoivat sotaa tsaaria vastaan. Myöskin sulttaani oli niin päättänyt. Hänen ensimäinen uudelle suurvisiirille antamansa käsky kuuluikin, että tämän tuli lähteä 200,000 miehen kera hätyyttämään venäläisiä. Baltadshi-Mehemed ei ollut ikinänsä käynyt sotaa, mutta hän ei suinkaan ollut mikään pölkkypää, jollaiseksi häneen tyytymättömät ruotsalaiset ovat hänet esittäneet. Hän sanoi suurherralle, ottaessaan tämän kädestä vastaan jalokivillä koristetun sapelin: "Sinun korkeutesi tietää, että minut on opetettu käyttämään kirvestä puiden halkomiseen, mutta ei miekkaa armeijan komentamiseen. Kuitenkin tahdon koettaa palvella sinua hyvin. Mutta jos epäonnistuisin, niin muista silloin minun pyytäneen, ettet lukisi sitä minun viakseni." -- Sulttaani vakuutti hänelle ystävyyttänsä ja visiiri valmistautui tottelemaan.

Ottomanisen Portin ensimäinen askel oli sulkea Venäjän lähettiläs Seitsemän tornin linnaan. Turkkilaisten tapana on näet alkaa siten, että he panevat vankeuteen niiden ruhtinasten ministerit, joille he julistavat sodan. Ollen muutoin tarkkoja vieraanvaraisuuden noudattajia he tässä asiassa loukkaavat kansakuntien pyhintä oikeutta. He harjoittavat tätä vääryyttä kohtuuden varjolla; he näet kuvittelevat tai uskottelevat, etteivät he koskaan ryhdy muihin kuin oikeutettuihin sotiin, koska heidän muftinsa hyväksymys on ne pyhittänyt. Tämän periaatteen mukaan he uskovat tarttuvansa aseihin rangaistaksensa siten sopimusten rikkojia, vaikkapa he itsekin usein rikkovat niitä, ja arvelevat tarvitsevansa kurittaa myös viholliskuninkaiden lähettiläitä, muka heidän uskottomien herrojensa rikostovereina.

Tähän käsitykseen liittyy se naurettava halveksunta, jota he teeskentelevät kristittyjä ruhtinaita ja lähettiläitä kohtaan, joita he säännöllisesti pitävät vain kauppakonsulien veroisina.

Krimin tataarien ruhtinas, jota me nimitämme khaaniksi, sai käskyn olla valmiina 40,000 tataarin kanssa. Mainittu ruhtinas hallitsee Nogain aroa, Budziakia ynnä osaa tsherkessien maasta sekä koko Krimiä, mikä maakunta muinaisuudessa tunnettiin nimellä Taurialainen Khersonesos, jonne kreikkalaiset johtivat kauppansa ja aseensa ja perustivat mahtavia kaupunkeja ja jonne myöhemmin tunkeutuivat genovalaiset, ollessaan Euroopan kaupan valtiaita. Tässä maassa nähdään kreikkalaisten kaupunkien raunioita ja genovalaisten muistomerkkejä, jotka vieläkin pysyvät pystyssä keskellä hävitystä ja raakalaisuutta.

Khaania hänen alamaisensa nimittävät keisariksi; mutta tästä muhkeasta arvonimestä huolimatta hän on vain Poriin orja. Ottomanilainen veri, josta khaanit polveutuvat, ja se oikeus, joka heillä, suurherran suvun mahdollisesti sammuessa, on Turkin valtaistuimeen, tekee heidän perheensä kunnioitettavaksi sulttaanin itsensä silmissä ja heidän persoonansa pelottavaksi. Suurherra ei sentähden ole uskaltanutkaan tuhota tataarilais-khaanien sukua, mutta hän ei myös melkein koskaan päästä näitä ruhtinaita vanhenemaan valtaistuimella. Heidän käytöksensä on aina naapuripashain valvonnan alainen, heidän maitansa ympäröivät janitshaarit, heidän tahtoansa vastassa on suurvisiirin tahto, heidän aikeensa ovat aina epäluulon alaisia. Jos tataarit valittavat khaaniansa vastaan, niin Portti erottaa hänet tällä tekosyyllä; jos taas hänestä liiaksi pidetään, niin on se vielä suurempi rikos, joka heti rangaistaan. Niinpä melkein kaikki joutuvatkin valtaistuimelta maanpakoon ja päättävät päivänsä Rhodos-saarella, joka säännöllisesti on heidän vankilansa ja hautansa.