Part 12

Tsaari maksoi heille 60,000 floriinia [alkujaan italialainen kultaraha, arvoltaan noin 12 mk. --_Suom. muist_.], toivoen heidän siten asettuvan hänen puolelleen. He ottivat hänen rahansa, mutta julistautuivatkin Mazeppan toimesta Kaarle XII:n puolelle. Heistä oli tosin sangen vähän hyötyä, koska he pitivät naurettavana taistella muun kuin ryöstämisen vuoksi. Oli jo paljon sekin, etteivät he tehneet haittaa; korkeintaan noin kaksituhatta miestä teki todellista sotapalvelusta. Eräänä aamuna esiteltiin kymmenen heidän päälliköistään kuninkaalle, mutta työlästä oli pitää heitä sen aikaa selvinä, sillä he aloittivat aina päivänsä juomingilla. Heidät vietiin juoksuhautoihin; täällä he osoittivat taitoaan pitkillä pyssyillään ampumisessa; he näet nousivat rintasuojuksen takapuolelle ja ampuivat kuudensadan askeleen päästä kuoliaaksi jokaisen maaliksi valitsemansa vihollisen. Kaarle liitti näiden rosvojen joukkoon muutamia tuhansia valakkeja, jotka Pienen Tartarian kaani möi hänelle. Siten hän nyt piiritti Pultavaa kaikilla näillä zaporogien, kasakkain ja valakkien joukoilla, jotka yhdessä hänen 18,000 ruotsalaisensa kanssa muodostivat noin 30,000 miehen suuruisen armeijan, mutta armeijan, joka oli aivan rappiolla ja kaiken puutteessa. Tsaarilla oli Pultavassa suuria varastoja. Jos kuningas valloittaisi sen, avaisi hän jälleen itselleen tien Moskovaan ja voisi ainakin, kun hänellä oli yltäkylläisesti kaikkia tarpeita, odottaa rauhassa niitä apujoukkoja, joiden hän vielä toivoi saapuvan Ruotsista, Liivimnaalta, Pommerista ja Puolasta. Koska Pultavan valloitus siis oli hänen ainoa pelastuksensa, kiiruhtikin hän kiihkeästi sen piiritystä. Mazeppa, jolla oli kannattajia kaupungissa, vakuutti hänen pian pääsevän sen herraksi. Uusi toivo elpyi armeijassa; sotamiehet pitivät Pultavan valloitusta kaikkien kärsimystensä loppuna.

Heti piirityksen alussa huomasi kuningas opettaneensa vihollisilleen sotataidon. Ruhtinas Menshikovin onnistui, kaikista hänen varokeinoistaan huolimatta toimittaa kaupunkiin apuväkeä, minkä johdosta varusväki kasvoi lähes 5,000 miehen vahvuiseksi.

Kaupungista tehtiin uloshyökkäyksiä, jotka joskus olivat menestyksellisiä, ja laukaistiin miinoja. Mutta kaupungin teki valloittamattomaksi tsaarin läheneminen 70,000 soturin kanssa.[26] Kaarle lähti kesäkuun 27 p:nä, syntymäpäivänään, tiedusteluretkelle heitä vastaan ja tuhosi yhden hänen osastoistaan. Mutta hänen palatessaan leiriinsä osui häneen pyssynlaukaus, joka lävisti hänen saappaansa ja musersi kantapääluun. Hänen kasvoissaan ei huomattu pienintäkään muutosta, josta olisi voitu aavistaa hänen haavoittuneen; hän antoi edelleen tyynesti käskyjään ja pysyi vielä lähes kuusi tuntia ratsun selässä. Eräs hänen seuralaisistaan huomasi vihdoin kuninkaan saappaan alaosan olevan veressä ja riensi hakemaan haavalääkärejä. Kuninkaan tuska alkoi jo olla niin polttava, että täytyi auttaa hänet alas satulasta ja kantaa telttaansa. Haavalääkärit tutkivat hänen vammansa ja olivat sitä mieltä, että jalka oli katkaistava. Armeijan hämmästys tämän johdosta oli kuvaamaton. Vain eräs haavalääkäri, nimeltä Neumann, ollen muita taitavampi ja rohkeampi, vakuutti syviä leikkauksia tekemällä voivansa pelastaa kuninkaan säären. "Ryhtykää sitten heti työhön", sanoi kuningas hänelle, "leikatkaa rohkeasti älkääkä pelätkö mitään". -- Hän tuki itse molemmin käsin säärtänsä ja katseli leikkausta aivan kuin jos se olisi koskenut jotakuta toista.

Vielä silloin, kun hänen haavojansa sidottiin, hän antoi rynnäkkökäskyn huomispäiväksi. Mutta tuskin hän oli antanut tämän käskyn, kun hän sai tiedon koko vihollisarmeijan hyökkäyksestä. Täytyi siis tehdä toinen päätös. Kaarle, haavoittuneena ja kykenemättä toimimaan, näki olevansa Dnjeprin ja Pultavan ohi virtaavan joen välissä, autiossa ja linnoittamattomassa seudussa, ilman ampumatarpeita, vastapäätä armeijaa, joka sulki häneltä peräytymistien ja elintarpeiden tuonnin. Tässä tukalassa tilassa hän ei suinkaan kutsunut kokoon sotaneuvostoa, kuten monissa kertomuksissa on mainittu, vaan kutsutti heinäkuun 7 ja 8 päivän välisenä yönä telttaansa sotamarski Rehnsköldin ja käski hänen, lähemmin asiasta neuvottelematta ja osoittamatta mitään levottomuutta, ryhtyä kaikkiin toimenpiteihin tsaarin kimppuun käymiseksi seuraavana päivänä. Rehnsköld ei vastustellut vähääkään vaan lähti tottelemaan määräystä. Kuninkaan teltan ovella hän kohtasi kreivi Piperin, jonka kanssa hän jo kauan oli ollut huonoissa väleissä, kuten usein sattuu ministerin ja kenraalin kesken. Piper kysyi häneltä, kuuluiko mitään uutta. "Ei", vastasi kenraali kylmästi ja meni ulos antamaan määräyksiänsä. Piperin päästyä telttaan tiedusteli kuningas häneltä: "Onko Rehnsköld ilmoittanut teille mitään?" -- "Ei", vastasi Piper. -- "No hyvä, minä siis ilmoitan teille, että huomenna me taistelemme", virkkoi kuningas. -- Kreivi Piper kauhistui niin epätoivoista päätöstä, mutta hän tiesi hyvin, ettei voitaisi ikinä muuttaa hänen herransa mieltä; niinpä hän osoittikin hämmästystään vain vaikenemisellaan ja antoi Kaarlen nukkua päivänkoittoon saakka.

Heinäkuun 8 p:nä v. 1709 suoritettiin sitten ratkaiseva Pultavan taistelu, jossa kaksi silloisen ajan merkillisintä hallitsijaa seisoi vastakkain: Kaarle XII, joka oli saanut maineensa yhdeksän vuoden voitoilla, ja Pietari Aleksejevitsh, jonka maine perustui yhdeksän vuoden vaivoihin hänen koettaessaan saattaa sotajoukkojansa ruotsalaisten joukkojen vertaisiksi; edellinen kunnian seppelöimä sentähden, että oli jaellut muille vieraita maita, jälkimäinen sentähden, että oli sivistyttänyt omiansa; Kaarle, vaarojen rakastaja, joka taisteli pelkästään kunnian vuoksi, Pietari Aleksejevitsh, joka ei suinkaan väistänyt vaaraa, mutta kävi sotaa yksinomaan etujensa vuoksi; Ruotsin yksinvaltias, antelias mielenjaloudesta, Venäjän itsevaltias, antelias ainoastaan määrätyssä tarkoituksessa; edellinen esimerkittömän kohtuullisuuden ja pidättyväisyyden mies, jo luonteeltaan ylevämielinen ja vain yhden ainoan kerran julma; jälkimäinen kasvatuksensa ja kansansa raakuuden tulos, yhtä hirvittävä alamaisilleen kuin ihmeteltävä muukalaisille ja liiaksi halukas hurjisteluihin, jotka ovatkin lyhentäneet hänen elämäänsä. Kaarlella oli lisänimi "voittamaton", jonka yksi ainoa hetki voi häneltä riistää; Pietari Aleksejevitshille olivat hänen kansansa jo antaneet nimen "suuri", jota mikään tappio ei voinut viedä häneltä, koska hän ei ollut saanutkaan sitä voittojensa vuoksi.

Saadakseen täsmällisen käsityksen tästä taistelusta ja sen tapahtumispaikasta, tulee kuvitella mielessään, että Pultava oli siitä pohjoiseen, Ruotsin kuninkaan leiri hieman eteläkaakkoon päin, ja hänen kuormastonsa noin penikulman päässä hänen takanaan, samalla kun Pultavan joki (Vorskla) juoksee kaupungin pohjoispuolella idästä länteen.[27] Tsaari oli kulkenut mainitun joen yli penikulman päässä Pultavan länsipuolella ja alkoi varustaa itselleen leiriä.

Päivän koittaessa lähtivät ruotsalaiset juoksuhaudoistaan. Heillä oli vain neljä tykkiä, muu tykistö jätettiin noin kolmentuhannen miehen kanssa leiriin, ja neljätuhatta miestä jäi kuormaston suojaksi. Siten oli vihollista vastaan marssiva ruotsalainen armeija 21,000 miehen suuruinen, siinä luvussa noin 16,000 ruotsalaista.

Kenraalit Rehnsköld, Roos, Lewenhaupt, Schlippenbach, Horn, Sparre, Hamilton, Württembergin prinssi, kuninkaan sukulainen, ja muutamat muut, joista useimmat olivat olleet mukana Narvan taistelussa, muistuttivat alemmille upseereille sitä päivää, jolloin 8,000 ruotsalaista oli tuhonnut 80,000 miehen suuruisen venäläisen armeijan näiden linnoitetussa leirissä; upseerit sanoivat sen sotamiehille, ja kaikki rohkaisivat marssiessaan mieltänsä.

Kuningas johti, kantopaareiltansa, taisteluliikkeitä jalkaväkensä etunenässä. Osa ratsuväestä eteni hänen käskystään, käydäkseen vihollisen ratsumiesten kimppuun. Näin alkoi taistelu kello puoli viiden korvissa aamulla. Vihollisen ratsuväki oli lännessä, venäläisten leiristä oikealla. Ruhtinas Menshikov ja kreivi Golovin olivat sijoittaneet sen useaan paikkaan tykeillä varustettujen linnakkeiden väliin. Kenraali Schlippenbach hyökkäsi ruotsalaisten etupäässä tätä ratsuväkeä vastaan. Kaikki ne, jotka ovat palvelleet ruotsalaisissa joukoissa, tietävät, että on miltei mahdotonta vastustaa heidän ensimäisen rynnäkkönsä raivokkuutta. Venäläisten eskadroonain rivit murrettiin ja puhkaistiin; tsaari itse riensi jälleen kokoamaan niitä; hänen hattunsa läpi lensi kiväärinkuula; Menshikovilta ammuttiin kolme hevosta alta; ruotsalaiset huusivat jo: voitto!

Kaarle ei epäillyt voiton saavuttamista. Hän oli keskellä yötä lähettänyt kenraali Creutzin viidentuhannen ratsumiehen eli rakuunan kera hyökkäämään vihollisten kylkeen, hänen itsensä ahdistaessa heitä edestä. Mutta hänen onnettomuudekseen eksyi Creutz eikä saapunut perille. Siten sai tsaari, joka jo luuli joutuneensa tappiolle, aikaa koota jälleen ratsuväkensä; hän hyökkäsi nyt puolestaan kuninkaan ratsuväen päälle, joka, saamatta tukea Creutzin osastolta, vuorostaan joutui epäjärjestykseen. Schlippenbach itse joutui tässä rytäkässä vangiksi. Samalla ampui seitsemänkymmentäkaksi kanuunaa leiristä ruotsalaista ratsuväkeä, ja venäläinen jalkaväki lähti liikkeelle asemistaan hyökätäkseen Kaarlen jalkaväen kimppuun.

Tsaari lähetti nyt ruhtinas Menshikovin osastoineen asettumaan Pultavan ja ruotsalaisten väliin. Mainittu ruhtinas suoritti herransa käskyn taitavasti ja nopeasti. Hän ei ainoastaan katkaissut ruotsalaisen armeijan yhteyttä sen Pultavan leiriin jääneiden joukkojen kanssa, vaan myös saarsi ja murskasi erään kohtaamansa ruotsalaisen, kolmentuhannen miehen vahvuisen varajoukon. Jos Menshikov suoritti tämän sotaliikkeen omasta aloitteestaan, niin tulee Venäjän olla hänelle kiitollinen pelastuksestaan; jos sen oli tsaari määrännyt hänen tehtäväkseen, niin hän sillä osoitti olevansa Kaarle XII:n arvokas vastustaja. Sillä välin oli venäläinen jalkaväki lähtenyt varustuksistaan ja samosi nyt tasangolle taisteluun. Toiselta puolen taas ruotsalainen ratsuväki kokoontui uudelleen neljännespenikulman päähän vihollisarmeijasta, ja kuningas järjesti sotamarski Rehnsköldin avulla kaikki yleiseen taisteluun.

Hän asetti joukkojensa jäännökset kahteen rivistöön, jalkaväen keskelle ja ratsuväen molemmille siiville. Tsaari järjesti armeijansa samalla tavalla, mutta hänellä oli etuna suurempi lukumäärä ja seitsemänkymmentäkaksi kanuunaa, joita vastaan ruotsalaiset voivat panna vain neljä, ja näiltäkin alkoi puuttua ruutia.

Venäjän keisarin paikka oli armeijansa keskustassa; hänellä oli vasta kenraalimajurin arvo, ja hän totteli näennäisesti kenraali Sheremetjevin johtoa. Mutta ollen keisari hän turkkilaisen ratsunsa selässä, joka oli suurherran lahjoittama, kiiti rivistä riviin, rohkaisten upseereja ja sotamiehiä ja luvaten kaikille palkintoja.

Kello yhdeksän aamulla alkoi taistelu uudelleen. Eräs venäläisen tykistön ensimäisiä laukauksia kaatoi Kaarlen paareja kantavat kaksi hevosta; hän käski valjastaa sijalle kaksi uutta. Toinen laukaus murskasi paarit ja heitti kuninkaan maahan. Neljästäkolmatta henkivartijasta, jotka nyt ryhtyivät häntä kantamaan, sai yksikolmatta surmansa. Ruotsalaiset hämmästyivät ja alkoivat horjua, samalla kun vihollisen tykistö jatkoi heidän murskaamistaan. Ensimäinen taistelurivistö väistyi toista kohti ja toinen lähti pakoon. Tässä viimeisessä kamppailussa riitti ainoastaan kymmenentuhatta miestä venäläistä jalkaväkeä musertamaan ruotsalaisen armeijan -- siinä määrin olivat asiat muuttuneet!

Kaikki ruotsalaiset kirjoittajat sanovat, että heikäläiset olisivat voittaneet taistelun, jollei olisi tehty virheitä. Mutta kaikki upseerit väittävät, että koko taisteluun ryhtyminen sinänsä oli jo suuri virhe, ja vielä suurempi virhe oli asettua, vastoin mitä ymmärtäväisinten päällikköjen mielipidettä, tähän kadotuksen paikkaan sotaantottunutta vihollista vastaan, kun tämä oli kolme kertaa Kaarlea voimakkaampi sotamiesten luvulta ja apulähteiltä, joita ruotsalaisilla ei ollut. Narvan muisto oli pääsyynä Kaarlen onnettomuuteen Pultavan luona.

Jo olivat Württembergin prinssi, kenraali Rehnsköld ja useat muut korkeammat upseerit joutuneet vangeiksi, Pultavan leiri oli vallattu ja kaikkialla vallitsi sekasorto, josta ei ollut enää mitään pelastusta. Kreivi Piper oli lähtenyt leiristä muutamien kansliavirkailijain kanssa; he eivät tienneet, mihin ryhtyisivät ja mihin kuningas oli joutunut. He juoksentelivat kentällä puolelta toiselle, kunnes eräs majuri Bere (Berg?) tarjoutui viemään heidät kuormaston luo. Mutta pöly- ja savupilvet, jotka peittivät kentän, ja lohduttomasta asiaintilasta johtuva luonnollinen mielenhämminki johtivatkin heidät suoraan kaupungin vallihaudan ääreen, missä varusväki otti heidät kaikki vangiksi.

Kuningas ei tahtonut paeta, mutta ei voinut puolustautuakaan. Hänen luonaan oli tällä hetkellä kenraali Poniatowski, kuningas Stanislauksen ruotsalaisen kaartin eversti, erittäin ansiokas mies, joka kiintymyksestä Kaarlen persoonaan oli päättänyt seurata häntä ilman mitään päällikkyyttäkin Ukrainaan. Hän oli mies, joka kaikissa elämänsä tilanteissa ja vaaroissa, joissa muut osoittivat vain uljuutta, kykeni aina tuokiossa tekemään päätöksensä, vieläpä oikean ja onnellisen. Hän viittasi luokseen kaksi henkivartijaa, jotka tarttuivat kuninkaaseen kainaloista ja nostivat hänet hevosen selkään, hänen haavansa tuottamista kauheista tuskista huolimatta.

Poniatowskilla ei, kuten sanottu, ollut mitään päällikkyyttä armeijassa, mutta tässä tilanteessa hätä teki hänestä johtajan. Hän kokosi kuninkaan ympärille viisisataa ratsumiestä, joista toiset olivat henkivartijoita, toiset upseereja, muutamat pelkkiä ratsumiehiä. Tämä kokoontunut ja ruhtinaansa onnettomuuden elähdyttämä joukko murtautui toistakymmenen venäläisen rykmentin läpi ja kuljetti Kaarlen vihollisten keskeltä noin penikulman matkan verran, ruotsalaisen armeijan kuormastolle saakka.

Pakenevalta ja takaa-ajetulta kuninkaalta ammuttiin jälleen hevonen alta, mutta kuolettavasti haavoittunut eversti Gierta antoi hänelle omansa. Niinpä siis tämä valloittaja, joka taistelun aikana ei ollut kyennyt nousemaan ratsaille, nostettiin kahdesti ratsun selkään paetessaan.

Tämä kummallinen pakomatka oli jo paljon niin suuressa onnettomuudessa. Mutta oli paettava kauemmaksikin. Kuormastosta saatiin kreivi Piperin vaunut, sillä kuninkaalla itsellään ei Tukholmasta lähtönsä jälkeen enää ollut vaunuja. Hänet sijoitettiin näihin ajoneuvoihin, ja matka suunnattiin kiireesti Dnjepriä kohti. Kuningas, joka siitä hetkestä asti, jolloin hänet oli nostettu hevosen selkään, ei ollut virkkanut sanaakaan, kysyi nyt, miten oli käynyt kreivi Piperin. "Hän on joutunut vangiksi koko kansliahenkilökunnan kanssa", vastattiin hänelle. -- "Entä kenraali Rehnsköld ja Württembergin herttua?" lisäsi hän. --- "Heidät on myöskin vangittu", virkkoi Poniatowski. -- "Venäläisten vankeina!" huudahti Kaarle, kohauttaen olkapäitänsä; "matkalle siis, lähtekäämme sittenkin mieluummin turkkilaisten luo!" -- Kuitenkaan ei hänen kasvoillaan huomattu mitään masentumisen merkkiä, ja se, joka olisi hänet nähnyt siinä eikä tiennyt hänen asemaansa, ei olisi voinut aavistaa, että hän oli voitettu ja haavoitettu.

Hänen poistuessaan valtasivat venäläiset Pultavan edessä olevasta leiristä hänen tykistönsä, kuormastonsa ja sotakassansa, jossa oli kuusi miljoonaa puolalaisilta ja saksilaisilta otettua puhdasta rahaa. Lähes 9,000 ruotsalaista ja kasakkaa sai taistelussa surmansa; noin 6,000 joutui vangiksi. Jäljellä oli vielä noin 16,000 miestä ruotsalaisia, puolalaisia ja kasakoita, jotka kenraali Lewenhauptin johdolla pakenivat Dnjepriä kohti. Hän marssi pakenevine joukkoineen toista tietä, kuningas kulki muutamien ratsumiesten kera toista. Kun ne vaunut, joissa hän istui, särkyivät tiellä, asetettiin hänet jälleen hevosen selkään. Onnettomuuden kukkuraksi Kaarle yöllä eksyi erääseen metsään. Täällä hänen miehuullisuutensa ei voinut enää korvata hänen voimiensa tyhjentymistä; hänen haavansa aiheuttamat tuskat kohosivat rasitusten johdosta korkeimmilleen, ja kun hänen hevosensakin oli kaatunut väsymyksestä, laskeutui hän muutamiksi tunneiksi levolle erään puun juurelle, ollen vaarassa joutua joka hetki häntä kaikkialta hakevien voittajainsa käsiin.

Vihdoin heinäkuun 9 ja 10 päivän välisenä yönä hän pääsi Dnjeprin rannalle. Myös Lewenhaupt saapui sinne armeijan jäännösten kera. Ruotsalaiset näkivät nyt jälleen, tuskansekaista riemua tuntien, kuninkaansa, jonka jo olivat luulleet kuolleeksi. Mutta vihollinenkin läheni eikä ollut siltoja kulkea joen yli eikä aikaa niitä rakentaa, ei ruutia puolustukseksi eikä ruokavaroja, joilla olisi voitu estää nälkään kuolemasta tämä kaksi päivää syömättä ollut armeija. Joka tapauksessa armeijan jäännökset olivat ruotsalaisia, ja voitettu kuningas oli Kaarle XII. Melkein kaikki upseerit uskoivat, että siinä nyt tehtäisiin viime tenä venäläisille ja joko voitettaisiin tai kuoltaisiin Dnjeprin rannalle. Epäilemättä Kaarle olisi niin päättänytkin, jollei hän olisi ollut ruumiillisen heikkouden masentama. Mutta hänen haavansa alkoi märkiä, hän sai kuumeen; ja on tehty se huomio, että pelottomimmatkin ihmiset menettävät haavakuumeessa sen vaistomaisen uljuuden, joka, kuten muutkin avut, vaatii vapaata päätä. Kaarle ei enää ollut oma itsensä; niin on minulle vakuutettu ja se näyttääkin todenmukaisimmalta. Häntä laahattiin mukana kuten sairasta, joka ei ole täydessä tajussaan.

Onneksi oli jäljellä vielä kehnot ajoneuvot, jotka sattumalta oli kuljetettu mukana tähän paikkaan saakka. Ne siirrettiin pieneen veneeseen; kuningas astui kenraali Mazeppan kera toiseen. Viimemainittu oli pelastanut useita täysinäisiä raha-arkkuja; mutta kun virta oli liian vuolas ja alkoi puhaltaa raju tuuli, heitti kasakkapäällikkö runsaasti kolme neljännestä aarteistaan jokeen, keventääksensä venettä. Kuninkaan kansleri Müllern, kreivi Poniatowski, jonka onnettomuuksissa valpas ja neuvokas henki nyt oli tarpeellisempi kuninkaalle kuin koskaan muulloin, ynnä muutamat upseerit kulkivat toisilla veneillä joen yli. Kolmesataa ruotsalaista ratsumiestä ja suuri joukko puolalaisia ja kasakoita uskalsivat, hevostensa oivallisuuteen luottaen, uimalla yrittää joen poikki. Heidän lujasti kokoon puristettu joukkonsa vastustikin virran vuolautta ja mursi aallot; mutta kaikki, jotka vähänkin jäivät muista erilleen, joutuivat aaltojen valtaan ja hukkuivat jokeen. Kaikista jalkamiehistä, jotka rohkenivat yrittää ylimenoa, ei yksikään päässyt toiselle rannalle.

Armeijan jäännösten ollessa tässä äärimmäisessä ahdingossa läheni ruhtinas Menshikov 10,000 ratsumiehen kera, joista jokaisella oli jalkamies ratsailla takanaan.[28] Tien varrella haavoihinsa, rasituksiin ja nälkään kuolleiden ruotsalaisten ruumiit osoittivat kyllin selvästi ruhtinas Menshikoville sen tien, jota pakenevan armeijan pääjoukko oli kulkenut. Ruhtinas lähetti ruotsalaisen kenraalin luo torvensoittajan ehdottamaan hänelle antautumista. Lewenhaupt lähettikin heti neljä kenraalia ottamaan vastaan voittajan käskyjä. Ennen tätä päivää olisi 16,000 kuningas Kaarlen soturia käynyt Venäjän valtakunnan kaikkien sotavoimien kimppuun ja mieluummin kaatunut viimeiseen mieheen saakka kuin antautunut; mutta menetetyn taistelun jälkeen, kaksipäiväisen paon perästä, kun he eivät enää nähneet kuningastaan, jonka itsensä oli täytynyt paeta, ja kaikkien sotamiesten voimain ollessa loppumaisillaan, samalla kun mikään toivo ei enää pitänyt pystyssä heidän miehuuttaan, -- silloin rakkaus elämään pääsi voitolle heidän pelottomuudestaan. Ainoastaan eversti Trutfeder kävi venäläisten lähetessä yhden ruotsalaisen pataljoonan kera heitä vastaan, toivoen voivansa innostuttaa muunkin armeijan mukaansa. Mutta Lewenhaupt katsoi velvollisuudekseen pysähdyttää tämän hyödyttömän liikkeen.

Antautumiseen päätettiin suostua; koko armeija tehtiin sotavangeiksi. Muutamat sotilaat syöksyivät epätoivoissaan Dnjepriin, etteivät vain joutuisi venäläisten käsiin. Kaksi uljaan Trutfederin rykmentin upseeria surmasi toisensa; muut joutuivat orjuuteen. He marssivat kaikki ruhtinas Menshikovin ohitse, laskien aseensa hänen jalkoihinsa, samoin kuin 30,000 venäläistä oli tehnyt yhdeksän vuotta aikaisemmin Ruotsin kuninkaan edessä Narvan luona. Mutta sen sijaan että kuningas oli silloin päästänyt kotiinsa kaikki nuo venäläiset vangit, joita hänen ei tarvinnut pelätä, tsaari puolestaan pidätti luonaan Pultavan luona vangitut ruotsalaiset.

Nämä onnettomat hajoitettiin sitten pitkin tsaarin valtioita, mutta erittäinkin ympäri Siperiaa, Suuren Tartarian avaraa aluetta, joka ulottuu itään päin Kiinan keisarikunnan rajoille saakka. Tässä raakalaisten maassa, jossa ei tunnettu edes leivän käyttöä, ruotsalaiset, jotka hätä teki kekseliäiksi, harjoittivat kaikkia niitä taitoja ja ammatteja, joissa heillä oli edes jonkinlaista kokemusta. Siinä karisivat pois kaikki eroavaisuudet, joita kohtalo asettaa ihmisten väliin. Upseerin, joka ei osannut mitään muuta ammattia, oli pakko halkoa ja kantaa puita sotamiehelle, josta oli tullut räätäli, kankuri, puuseppä, muurari tai kultaseppä ja joka siten ansaitsi elatuksensa. Jotkut upseerit rupesivat maalareiksi, toiset arkkitehdeiksi. Oli sellaisiakin, jotka opettivat kieliä ja matematiikkaa; nämä perustivat oikeinpa julkisia koulujakin, jotka aikaa myöten tulivat niin hyödyllisiksi ja niin tunnetuiksi, että niihin lähetettiin lapsia Moskovasta saakka.

Kreivi Piperiä, Ruotsin kuninkaan pääministeriä, pidettiin kauan aikaa vangittuna Pietarissa.[29] Tsaari kuten muukin Eurooppa oli varma siitä, että tämä ministeri oli myönyt herransa Marlboroughin herttualle ja kääntänyt Moskovan valtaa kohti Ruotsin aseet, jotka olisivat voineet rauhoittaa Euroopan. Sentähden tsaari pitikin häntä tavallista ankarammassa vankeudessa. Mainittu ministeri kuoli muutamia vuosia myöhemmin Venäjällä. Hänen Tukholmassa yltäkylläisyydessä elävä perheensä auttoi häntä sangen vähän, ja turhaan valitti hänen kohtaloaan hänen kuninkaansa, joka ei koskaan tahtonut alentua tarjoamaan ministeristään lunnaita, peläten kaiketi ettei tsaari hyväksyisi niitä, sillä Kaarlen ja tsaarin välillä ei milloinkaan ollut olemassa mitään vankienvaihtosopimusta.

Venäjän keisari, ollen riemun valtaama, jota hän ei yrittänytkään salata, otti itse taistelukentällä vastaan sotavangit, joita hänelle tuotiin joukoittain, ja kyseli vähän väliä: "Missä on veljeni Kaarle?"

Hän kunnioitti ruotsalaisia kenraaleja kutsumalla heidät pöytäänsä. Muun muassa hän tällöin kysyi kenraali Rehnsköldiltä, kuinka suuri oli hänen kuninkaallisen herransa sotavoima ollut taistelun edellä. Rehnsköld vastasi, että kuninkaalla yksin oli siitä luettelo, josta hän ei antanut kenellekään tietoa, mutta omasta puolestaan hän arveli, että koko sotavoima lienee ollut noin 30,000 miestä, nimittäin 18,000 ruotsalaista ja loput kasakoita. Tsaari näytti hämmästyvän ja kysyi, kuinka he olivat rohjenneet tunkeutua niin kaukaiseen maahan ja piirittää Pultavaa niin vähillä voimilla. "Ei siinä kysytty meidän mieltämme", vastasi ruotsalainen kenraali; "mutta uskollisina palvelijoina me olemme aina vastustelematta totelleet herramme käskyjä". -- Kuullessaan tämän vastauksen tsaari kääntyi muutamiin hovimiehiinsä, joita aikaisemmin oli epäilty osallisuudesta salaliittoihin häntä vastaan, ja sanoi: "Ah! juuri siten täytyy palvella herraansa." -- Sitten hän tarttui viinilasiin ja virkkoi: "Terveydeksenne, opettajani sotataidossa!" -- Rehnsköld kysyi häneltä, keitä ne olivat, joita hän kunnioitti niin kauniilla arvonimellä. "Juuri te itse, herrat ruotsalaiset kenraalit", vastasi tsaari. "Teidän majesteettinne on siis perin kiittämätön", virkkoi kreivi, "koska on niin kovakouraisesti kohdellut opettajiansa!"