Part 11

Tsaari oli tänne koonnut suurimman osan sotavoimiaan ja linnoittautunut edullisesti. Hänen tarkoituksensa oli estää ruotsalaiset pääsemästä joen yli. Kaarle sijoitti muutamia rykmenttejä Beresinan rannalle vastapäätä Borisovia, ikäänkuin hän olisi aikonut kulkea yli vihollisen näkyvissä. Samaan aikaan hän nousi armeijoineen kolme penikulmaa virran rantaa ylöspäin, laitatti sinne sillan, nujersi kolmentuhannen miehen suuruisen osaston, joka puolusti tätä paikkaa, ja marssi pysähtymättä vihollista armeijaa vastaan. Venäläiset eivät odottaneet häntä; he purkivat leirinsä ja vetäytyivät Dnjepriä kohti, turmellen matkansa varrella kaikki tiet ja hävittäen kaikki, siten ainakin viivyttääksensä ruotsalaisia.

Kaarle voitti kaikki esteet, edeten yhä lähemmäksi Dnjepriä. Hän kohtasi tiellään 20,000 venäläistä, jotka olivat linnoittautuneet Holowecin-nimisen paikan luo, suon taakse, jonne voitiin päästä vain kulkemalla erään joen yli. Kaarle viivytti hyökkäystänsä vain niin kauan, kunnes hänen koko jalkaväkensä oli saapunut; hän heittäytyi veteen jalkakaartinsa etunenässä ja kahlasi puron ja suon poikki, veden ulottuessa monesti olkapäihin saakka. Samotessaan siten itse vihollisia kohti hän oli käskenyt ratsuväkensä kiertää suon ympäri ja iskeä vihollisen kylkeen. Nyt kuningas, joka hyökkäsi jalan, ja ruotsalainen ratsuväki yhtaikaa mursivat venäläisten vastarinnan, jotka hämmästyen näkivät, ettei mikään este voinut suojella heitä.

Mainittu ratsuväki tunkeutui vihollisen rivien läpi ja yhtyi kuninkaaseen keskellä taistelua. Tämä nousi nyt ratsaille; mutta vähän ajan perästä hän tapasi taistelun temmellyksessä erään ruotsalaisen aatelismiehen, nimeltä Gyllenstierna, josta hän piti paljon, haavoitettuna ja kykenemättömänä marssimaan; hän pakoitti tämän ottamaan hänen hevosensa ja komensi itse edelleen jalan jalkaväkeään. Kaikista hänen siihen saakka voittamistaan taisteluista tämä oli kenties mainehikkain ja se, jossa hän oli alttiina suurimmille vaaroille ja osoitti suurinta taitavuutta. Sen muisto ikuistettiin mitalilla, jonka toisella puolella oli luettavana: _Silvae, paludes, aggeres, hostes victi_, ja toisella seuraava Lucanuksen säe: _Victrices copias alium laturus in orbem_.

Kaikkialta ahdistetut venäläiset menivät Dnjeprin yli, joka erottaa heidän maansa Puolasta. Kaarle ei hidastellut heitä takaa-ajaessaan; hän kulki tämän suuren joen yli heidän jäljestänsä Mohilevin, viimeisen puolalaisen kaupungin luona, joka, kuten on tavallisesti rajapaikkojen laita, on kuulunut milloin tsaareille milloin puolalaisille.

Tsaari, nähdessään nyt valtakuntansa, jossa hän juuri oli saanut taiteet ja liike-elämän elpymään, joutuvan alttiiksi sodalle, mikä vähässä ajassa voisi kumota kaikki hänen suuret suunnitelmansa, jopa kenties hänen valtaistuimensakin, arveli parhaaksi puhua rauhasta. Erään puolalaisen aatelismiehen välityksellä, joka lähti Ruotsin armeijaan, hän rohkeni tehdä asiasta muutamia ehdotuksia. Kaarle, joka oli tottunut myöntämään vihollisilleen rauhan vasta heidän pääkaupungeissaan, vastasi: "Minä aion neuvotella tsaarin kanssa Moskovassa." Kun tsaarille tuotiin tämä kopea vastaus, sanoi hän: "Veljeni Kaarle kuvittelee aina olevansa Aleksanteri, mutta toivoakseni hän ei tapaa minussa mitään Dareiosta".[24]

Jos Mohilevista, missä kuningas kulki Dnjeprin yli, noustaan pitkin tätä jokea ylöspäin pohjoista kohti yhä Puolan ja Venäjän välistä rajaa myöten, saavutaan kolmenkymmenen penikulman päässä Smolenskin kaupunkiin, jonka kautta kulkee päätie Puolasta Moskovaan. Tsaari pakeni tätä tietä; kuningas seurasi häntä rientomarsseissa. Osa venäläisten jälkijoukosta joutui useamman kuin yhden kerran otteluun ruotsalaisten etujoukon rakuunain kanssa. Voitto jäi melkein aina viimemainituille; mutta he heikonsivat voimiaan voittaessaankin näissä pikku kahakoissa, jotka eivät tuottaneet mitään ratkaisua, mutta kuitenkin veivät heiltä aina miehiä.

Syyskuun 22 p:nä 1708 kuningas kävi Smolenskin luona 10,000 miehen suuruisen ratsuväkijoukon ja 6,000 kalmukin kimppuun.

Nämä kalmukit ovat tataareja, jotka asuvat tsaarille kuuluvan Astrakanin kuningaskunnan ja uzbek-tataarien maan, Samarkandin, Tamerlanin nimellä tunnetun Timurin isänmaan, välisellä alueella. Kalmukkien maa ulottuu itään päin niihin vuoriin saakka, jotka erottavat Mongolian länsi-Aasiasta. Astrakanin puolella asuvat kalmukit ovat verovelvollisia tsaarille, joka tahtoo olla heidän rajaton valtiaansa. Mutta heidän paimentolaiselämänsä estää hänet käyttämästä valtaansa ja pakoittaa hänet suhtautumaan heihin samoin kuin suurherra arabialaisiin, t.s. hän milloin sietää heidän rosvoiluaan, milloin rankaisee heitä. Näitä kalmukkeja tavataan aina venäläisissä joukoissa; olipa tsaari saanut heidät jossakin määrin tottumaan sotakuriin, kuten muutkin sotamiehensä.

Kuninkaalla oli, käydessään mainitun armeijan kimppuun, ainoastaan kuusi rykmenttiä ratsuväkeä ja neljätuhatta jalkamiestä. Itägöötanmaan rykmentin etunenässä hän ensinnä kävi käsiksi venäläisiin, jotka lähtivätkin pakoon. Hän tunki heidän jälkeensä rotkoisia ja epätasaisia teitä myöten, joiden varrella kalmukit olivat piilossa. Nämä syöksyivät nyt esiin ja heittäytyivät sen rykmentin, jossa kuningas taisteli, ja muun ruotsalaisen armeijan väliin. Siinä tuokiossa venäläiset ja kalmukit ympäröivät tämän rykmentin ja tunkeutuivat kuninkaan luo saakka, tappaen kaksi ajutanttia, jotka taistelivat hänen sivullaan. Kuninkaan itsensä alta surmattiin hevonen; eräs tallimestari tarjosi hänelle toisen, mutta sekä tallimestarin että ratsun lävistivät kuulat. Kaarle taisteli jalan, ympärillään muutamia upseereja, jotka heti olivat rientäneet hänen avukseen.

Useat joutuivat vangeiksi, saivat haavoja tai surmansa tai tungettiin heitä puristavan miesjoukon voimalla kauas kuninkaasta. Lopuksi oli enää vain viisi miestä Kaarlen luona. Hän oli surmannut omin käsin yli kaksitoista vihollista, saamatta itse naarmuakaan sen ihmeellisen onnen turvissa, joka oli siihen saakka seurannut häntä kaikkialla ja johon hän aina luotti. Vihdoin eversti Dahldorf raivasi tien kalmukkien läpi, mukanaan ainoastaan yksi oman rykmenttinsä komppania; hän ehti perille oikeaan aikaan pelastamaan kuninkaan. Muut ruotsalaiset hakkasivat tataariparven maahan; armeija pääsi jälleen järjestymään, Kaarle nousi ratsaille ja väsymyksestään huolimatta ajoi venäläisiä takaa vielä kaksi penikulmaa.

Voittaja oli nyt yhä suurella, Venäjän pääkaupunkiin johtavalla valtatiellä. Smolenskista, jonka lähellä mainittu taistelu tapahtui, on Moskovaan vielä noin sata ranskalaista penikulmaa. Armeijalla oli enää tuskin mitään elintarpeita. Niinpä kuningasta pyydettiin kiihkeästi odottamaan, että kenraali Lewenhaupt, jonka piti tuoda muonavaroja ynnä viisitoistatuhatta miestä lisäväkeä, ennättäisi yhtyä häneen. Mutta kuningas, joka harvoin otti huomioon muiden neuvoja, ei ainoastaan ollut kuulematta tätä oikeutettua pyyntöä, vaan koko armeijansa suureksi kummastukseksi jätti Moskovan tien ja lähti marssimaan etelään päin Ukrainaa kohti, mikä kasakkain maa sijaitsee Pienen Tartarian [Pieni Tartaria tarkoittaa Krimin tataarilaista kaanikuntaa. -- _Suom. muist_.], Puolan ja Venäjän välissä. Tämän alueen pituus etelästä pohjoiseen on noin sata meikäläistä penikulmaa ja leveys idästä länteen melkein saman verran. Dnjepr-joki, joka virtaa sen läpi luoteesta kaakkoon, jakaa sen kahteen miltei yhtä suureen osaan; pääkaupunki on pienen Sem-joen varrella oleva Baturin. Ukrainan pohjoisin osa on viljeltyä ja rikasta; eteläisin, 48. leveysasteen kohdalla oleva osa on maailman hedelmällisimpiä ja samalla autioimpia seutuja. Huono hallitus on siellä tukehduttanut sen hyvän, mitä luonto koettaa tarjota ihmisille. Näiden piirikuntien asukkaat, ollen Pienen Tartarian naapureja, eivät kylvä eivätkä istuta mitään, sillä Budziakin ja Perekopin tataarit sekä moldaulaiset, yhtä rosvoilevia molemmat, hävittäisivät pian heidän satonsa.

Ukraina on aina pyrkinyt vapauteen, mutta ollen Venäjän, suurherran ja Puolan maiden ympäröimänä sen on täytynyt etsiä suojelijakseen ja siis myös herrakseen jotakuta näistä kolmesta valtiosta. Ensin se asettui Puolan suojeluksen alaiseksi, mutta tämä kohteli sitä liiaksi kuin alamaista; sitten se etsi turvaa Venäjältä, joka, niin hyvin kuin taisi, hallitsi sitä orjanansa. Aluksi oli ukrainalaisilla oikeus valita itselleen kenraalin nimeä kantava ruhtinas; mutta pian heiltä riistettiin mainittu oikeus, ja Moskovan hovi nimitti heille kenraalin.

Tällöin oli mainitussa virassa eräs puolalainen, Podolian palatinaatissa syntynyt aatelismies, nimeltä Mazeppa. Hän oli saanut kasvatuksensa kuningas Juhana Kasimirin hovipoikana ja saavuttanut hänen hovissaan hieman kirjallistakin sivistystä.

Nuoruudessaan hänellä oli suhde erään puolalaisen aatelismiehen puolison kanssa. Se paljastettiin, ja aviomies sidotutti hänet alastonna erään hurjan hevosen selkään ja päästi hänet menemään siinä tilassa. Hevonen, joka oli kotoisin Ukrainasta, palasi sinne ja kantoi sinne selässään tuskasta ja nälästä puolikuolleen Mazeppan. Muutamat talonpojat ottivat hänet hoiviinsa; hän eli kauan heidän keskuudessaan ja kunnostautui useilla retkillä tataareja vastaan. Hänen neronsa etevämmyys antoi hänelle suuren merkityksen kasakkain kesken; hänen arvonsa kasvoi päivä päivältä ja saattoi vihdoin tsaarin tekemään hänet Ukrainan ruhtinaaksi.[25]

Kun hän kerran istui Moskovassa tsaarin kanssa aterialla, ehdotti tämä hänelle, että hän ryhtyisi totuttamaan kasakoita kuriin ja siten saattamaan heidät riippuvaisemmiksi kruunusta. Mazeppa vastasi, että Ukrainan tilanne ja mainitun kansan henki olivat voittamattomia esteitä. Tsaari, joka alkoi olla kiihottunut viinistä eikä aina voinut hillitä kiukkuansa, kutsui häntä petturiksi ja uhkasi seivästyttää hänet.

Palattuaan Ukrainaan Mazeppa alkoi suunnitella kapinaa. Ruotsin armeija, joka pian näyttäytyi hänen rajoillansa, teki sen hänelle mahdolliseksi. Hän päätti tekeytyä riippumattomaksi ja luoda itselleen Ukrainasta ja Venäjän keisarikunnan pirstaleista mahtavan kuningaskunnan. Mazeppa oli rohkea ja yritteliäs mies ja korkeasta iästään huolimatta väsymättömän toimelias. Hän liittoutui salaisesti Ruotsin kuninkaan kanssa, jouduttaaksensa tsaarin kukistumista ja siitä hyötyäksensä.

Kuningas suostui kohtaamaan hänet Desna-joen luona. Mazeppa lupasi saapua sinne 30,000 miehen, sotatarpeiden, muonavarojen ja äärettömien aarteiden kanssa. Ruotsalainen armeija marssi nyt tähän suuntaan suureksi mielipahaksi kaikille upseereille, jotka eivät tienneet mitään kuninkaan sopimuksesta mainitun kasakan kanssa. Kaarle lähetti Lewenhauptille käskyn tuoda hänelle pikimmiten joukkoja ja muonavaroja Ukrainaan, jossa hän aikoi viettää talven, jotta sitten, hankittuaan tämän maan ensin varmasti haltuunsa, voisi valloittaa Moskovan valtakunnan seuraavana keväänä. Sillä välin hän eteni Desna-jokea kohti, joka laskee Dnepriin Kiovan luona.

Siihen saakka kestetyt kulkuvaikeudet olivat leikintekoa niiden rinnalla, jotka kohtasivat heitä tällä uudella tiellä. Heidän täytyi kulkea viidenkymmenen penikulman laajuisen metsän halki, joka oli täynnä soita. Kenraali Lagercrona, joka marssi edellä viidentuhannen miehen ja pionieerien kera, vei armeijan liiaksi itään, kolmenkymmenen penikulman päähän oikeasta tiestä. Nelipäiväisen marssin jälkeen kuningas huomasi Lagercronan tekemän virheen, ja suurella vaivalla päästiin jälleen oikealle tielle. Mutta melkein koko tykistö ja kaikki kuormastovaunut juuttuivat soihin tai upposivat sinne.

Vihdoin kaksitoistapäiväisen perin rasittavan marssin jälkeen, kun oli syöty loppuun ne vähät korppuvarat, jotka vielä olivat jäljellä, saapui väsymyksen ja nälän riuduttama armeija Desnan partaalle siihen kohtaan, jonka Mazeppa oli määrännyt yhtymäpaikaksi. Mutta tämän ruhtinaan sijasta siinä tavattiinkin joukko-osasto venäläisiä, joka eteni joen vastakkaista rantaa kohti. Kuningas hämmästyi, mutta päätti kuitenkin heti mennä Desnan yli ja käydä vihollisten kimppuun. Mainitun joen rannat olivat niin jyrkät, että sotamiehet täytyi laskea köysillä alas. He kulkivat sitten totuttuun tapaansa joen yli, toiset kiireesti kokoonkyhätyillä lautoilla, toiset uiden. Venäläinen joukko-osasto, joka saapui paikalle samaan aikaan, oli vain 8,000 miehen suuruinen eikä tehnyt kauan vastarintaa. Niin oli tämäkin este vielä voitettu.

Kaarle tunkeutui nyt syvemmälle näillä aavoilla alueilla, ollen yhtä epävarma tiestä kuin Mazeppan uskollisuudesta. Vihdoin näyttäytyi mainittu kasakka, mutta pikemmin pakolaisena kuin mahtavana liittolaisena.

Venäläiset olivat näet keksineet hänen aikeensa ja ehättäneet ennemmin. He olivat hyökänneet hänen kasakkainsa kimppuun ja hakanneet ne kappaleiksi. Hänen etevimmät ystävänsä, jotka olivat ase kädessä joutuneet vangeiksi, tuomittiin, luvultansa kolmekymmentä, teilattaviksi; hänen kaupunkinsa oli poltettu tuhkaläjäksi, hänen aarteensa ryöstetty, hänen Ruotsin kuningasta varten varaamansa elintarpeet otettu pois. Töintuskin oli hän itse päässyt pakoon 6,000 miehen ja muutamien kullalla ja hopealla kuormattujen hevosten kera. Kuitenkin hän toi kuninkaalle toivon, että tämä, käyttämällä hyväkseen hänen tietojaan ja suhteitaan ja kaikkien kasakkain alttiutta, jotka, raivoissaan venäläisille, saapuivat joukoittain leiriin ja toivat muonavaroja, voisi pitää puoliaan tässä tuntemattomassa maassa.

Kaarle toivoi yhä vielä, että kenraali Lewenhaupt saapuisi korjaamaan tämän onnettomuuden. Hänenhän tuli tuoda noin 15,000 ruotsalaista, jotka merkitsivät enemmän kuin satatuhatta kasakkaa, ynnä sotatarpeita ja muonavaroja. Mutta hän saapuikin miltei samanlaisessa tilassa kuin Mazeppa.

Hän oli jo kulkenut Dnjeprin yli Mohilevin yläpuolelta ja edennyt sen toisella puolella kaksikymmentä penikulmaa Ukrainaan vievää tietä. Hän kuljetti kuninkaalle kahdeksantuhatta vaunua sisältävää kuormastoa ynnä matkallaan Liettuasta kokoon haalimiaan rahoja. Mutta hänen saapuessaan Ljesnan kauppalan luo, lähelle sitä paikkaa, missä Pronja- ja Soz-joet yhtyvät laskeakseen sitten koko joukon alempana Dnjepriin, näyttäytyikin tsaari lähes 40,000 miehen etunenässä.

Ruotsalainen kenraali, jolla oli tuskin 16,000 miestä, ei tahtonut linnoittautua. Monet voitot olivat antaneet ruotsalaisille niin suuren itseluottamuksen, etteivät he koskaan ottaneet selkoa vihollistensa luvusta, vaan ainoastaan siitä paikasta, jossa nämä olivat. Niinpä Lewenhaupt epäröimättä marssikin heitä vastaan iltapäivällä 7 p:nä lokakuuta. Heti ensimäisellä rynnäköllä surmasivat ruotsalaiset 1,500 venäläistä. Hämminki valtasi tsaarin armeijan; se pakeni kaikille tahoille. Venäläisten keisari näki hetken tulleen, jolloin hän joutuisi täydellisesti tappiolle. Hän tunsi valtakuntansa kohtalon riippuvan tästä päivästä ja olevansa hukassa, jos Lewenhaupt pääsisi voittoisine armeijoineen yhtymään Ruotsin kuninkaaseen.

Nähdessään joukkojensa alkavan väistyä hän sentähden riensi jälkijoukkonsa luo, jossa kasakat ja kalmukit olivat. "Minä käsken teitä", huusi hän näille, "ampumaan jokaista, joka pakenee ja tappamaan minut itsenikin, jos olisin kyllin pelkuri peräytyäkseni". Sitten hän palasi etujoukkojensa luo ja kokosi jälleen väkensä ruhtinas Menshikovin ja ja ruhtinas Galitsinin avulla. Lewenhaupt, jolla oli ankara käsky yhtyä nopeasti herraansa, piti parempana jatkaa marssiansa kuin ryhtyä uuteen taisteluun, luullen jo tehneensä kylliksi viedäkseen vihollisilta halun ajaa takaa.

Mutta jo seuraavana päivänä kello yhdentoista tienoissa tsaari kävi uudelleen hänen kimppuunsa erään suon partaalla ja levitti armeijansa saartaaksensa hänet. Ruotsalaiset järjestivät rintaman joka taholle; taisteltiin kaksi tuntia yhtä itsepintaisesti molemmin puolin. Venäläiset kadottivat kolme kertaa enemmän väkeä, mutta kumpikaan ei väistynyt, ja voitto jäi ratkaisematta.

Kello neljän aikaan kenraali Bayer toi tsaarille lisäväkeä. Taistelu alkoi nyt kolmannen kerran vielä suuremmalla raivolla ja kiihkolla ja kesti yöhön saakka. Vihdoin paljous pääsi voitolle; ruotsalaisten rivit murrettiin, puhkaistiin ja tungettiin kuormastonsa luo saakka. Lewenhaupt kokosi jälleen joukkonsa kuormavaunujen taakse. Ruotsalaiset olivat voitetut, mutta he eivät paenneet. Heitä oli vielä noin yhdeksäntuhatta miestä, joista yksikään ei väistynyt. Kenraali asetti heidät taistelujärjestykseen yhtä helposti kuin jos he eivät olisikaan olleet voitettuja. Tsaari puolestaan vietti yönsä aseissa; hän kielsi upseerejansa viraltapanon ja sotilaitansa kuolemanrangaistuksen uhalla poistumasta riveistä ryöstämään.

Seuraavana aamuna päivän valjetessa hän komensi uuteen taisteluun. Lewenhaupt oli peräytynyt muutamia penikulmia edulliseen paikkaan, naulattuaan osan tykkejään umpeen ja sytytettyään vaununsa palamaan.

Venäläiset ehtivät ajoissa estämään koko kuormaston joutumasta liekkien saaliiksi; he saivat vielä pelastetuksi käsiinsä yli kuusituhatta vaunua. Tsaari tahtoi tehdä ruotsalaisten tappion täydelliseksi ja lähetti sentähden erään Pflug-nimisen kenraalinsa käymään heidän kimppuunsa vielä viidennen kerran; mainittu kenraali tarjosi heille kunniakasta antautumista. Lewenhaupt hylkäsi sen ja ryhtyi viidenteen taisteluun, joka oli yhtä verinen kuin edellisetkin.

Yhdeksästätuhannesta sotamiehestä, jotka hänellä vielä oli, hän kadotti puolet; mutta toinen puoli ei ollut kukistettavissa. Kun yö vihdoin saapui, meni Lewenhaupt, kestettyään viisi taistelua 40,000 miestä vastaan, Soz-joen yli noin 5,000 soturin kera, jotka hänellä vielä oli jäljellä. Tsaari kadotti lähes 10,000 miestä näissä viidessä taistelussa, joissa hän saavutti sen kunnian, että oli voittanut ruotsalaiset, mutta Lewenhaupt sen, että kolme päivää oli tehnyt voiton kiistanalaiseksi ja peräytynyt voittamattomana viimeisestä asemastaan. Hän saapui vihdoin herransa leiriin kunniakkaana oivallisen puolustautumisensa takia, mutta ilman armeijaa ja muonavaroja.

Niinpä näki Ruotsin kuningas nyt olevansa vailla elintarpeita ja eristettynä Puolasta, vihollisten ympäröimänä, keskellä maata, missä hänellä ei ollut muita apulähteitä kuin oma uljuutensa.

Tätä hätää suurensi vielä vuoden 1709 talvi, joka näillä Euroopan rajoilla oli vielä kauheampi kuin meillä Ranskassa ja tuhosi osan hänen armeijaansa. Kaarle tahtoi uhmata vuodenaikoja kuten oli uhmannut vihollisiansakin; hän rohkeni antaa joukkojensa tehdä pitkiä marsseja tässä kuolettavassa kylmyydessä. Eräällä tällaisella marssilla kaatui kaksituhatta miestä pakkasen kourissa kuoliaaksi hänen silmiensä edessä. Ratsumiehillä ei enää ollut saappaita; jalkamiehet olivat ilman kenkiä ja melkein ilman vaatteitakin. Heidän täytyi, parhaansa mukaan valmistaa itselleen jalkineita eläinten nahoista; monesti heiltä puuttui leipää. Vetojuhtien puutteessa oli ollut pakko heittää melkein koko tykistö soihin ja jokiin. Ennen niin loistava armeija oli supistunut 24,000:een, nälkäkuoleman partaalla olevaan mieheen. Ruotsista ei enää saatu eikä sinne voitu myöskään lähettää mitään tietoja. Tässä tilassa nurisi yksi ainoa upseeri. "Kuinka!" huudahti kuningas, "te olette kai ikävissänne, koska olette niin kaukana vaimostanne? Jos olette todellinen sotilas, niin olette vaiti, vaikkapa veisin teidät niin kauas, että kolmessa vuodessa tuskin yhden kerran voitte saada uutisia Ruotsista."

Markiisi de Brancas, joka sittemmin oli lähettiläänä Ruotsissa, on kertonut minulle, kuinka eräs sotamies koko armeijan nähden uskalsi kerran tarjota napisten kuninkaalle palasen mustaa ja homehtunutta, ohrasta ja kaurasta valmistettua leipää, mikä silloin oli heidän ainoana ravintonaan, eikä sitäkään ollut riittävästi. Kuningas otti leipäpalan tyynesti vastaan, söi sen kaikki ja sanoi sitten kylmästi sotamiehelle: "Se ei ole hyvää, mutta sitä voi kyllä syödä." -- Tämä piirre, niin pieni kuin se olikin, jos yleensä se voi olla pientä, mikä lisää kunnioitusta ja luottamusta, vaikutti enemmän kuin kaikki muu siihen, että ruotsalainen armeija kesti kurjuuden, mikä olisi ollut sietämätön jokaisen muun kenraalin johtaessa.

Asiain ollessa tällä kannalla Kaarle sai vihdoinkin uutisia Tukholmasta. Ne toivat hänelle tiedon hänen sisarensa, Holsteinin herttuattaren, kuolemasta; hän oli sortunut rokkoon joulukuussa 1708 seitsemännelläkolmatta ikävuodellaan. Tämä prinsessa oli yhtä lempeä ja helläsydäminen kuin hänen veljensä oli käskevä tahdonilmaisuissaan |a leppymätön kostossaan. Kuningas oli aina suuresti hellinyt häntä ja oli nyt sitä murheellisempi hänen menettämisestään, kun hänen alkava onnettomuutensa oli jo tehnyt hänet hieman tunteellisemmaksi.

Hän sai myös tietää, että hänen käskystään oli kutsuttu aseihin uusia joukkoja ja hankittu rahaa; mutta mitään niistä ei voinut saapua hänen leiriinsä saakka, koska hänen ja Tukholman välillä oli lähes viisisataa penikulmaa matkaa ja ylivoimaisia vihollisjoukkoja.

Tsaari, ollen yhtä toimelias kuin Kaarle, oli kenraali Sieniawskin johdolla Stanislausta vastaan yhtyneille Puolan liittoutuneille lähettänyt uusia apujoukkoja ja samosi nyt itse, keskellä ankaraa talvea, Ukrainaan, tekemään tenää Ruotsin kuninkaalle. Täällä hän jatkoi entistä menettelyään, heikontaen vihollistaan pikkutaisteluilla, koska arvasi hyvin, että ruotsalainen armeija, joka ei voinut saada mistään uutta väkeä, ajan oloon kokonaan tuhoutuisi. Pakkasen on muutoin täytynyt olla aivan tavatonta laatua, koska molempien vihollisten oli pakko sopia aselevosta. Mutta jo helmikuun 1 päivästä alkaen ryhdyttiin uudelleen taistelemaan jään ja lumen keskellä.

Useiden pienten ottelujen ja muutamien vastoinkäymisten jälkeen kuningas näki huhtikuussa ruotsalaisia olevan jäljellä enää vain 18,000 miestä. Kasakkaruhtinas Mazeppa yksin piti huolta heidän muonituksestaan; ilman hänen apuaan armeija olisi kuollut nälkään ja kurjuuteen. Näissä oloissa tsaari ehdotti Mazeppalle, että tämä taas alistuisi hänen ylivaltaansa; mutta kasakka oli uskollinen uudelle, liittolaiselleen, joko siksi, että hirveä teilausrangaistus, joka oli tuhonnut hänen ystävänsä, pani hänet pelkäämään omastakin puolestansa, tai siksi, että hän tahtoi kostaa heidän kuolemansa.

Kaarle ei vielä 18,000 miehensä kera ollut luopunut aikeestaan ja toivostaan tunkeutua Moskovaan saakka. Hän ryhtyi toukokuun lopulla piirittämään Pultavaa, joka sijaitsee Vorsklan varrella, Ukrainan itärajalla, runsaasti kolmentoista penikulman päässä Dnjepristä. Mainittu paikka on zaporogien, maailman kummallisimman kansan, alueella. Tähän kansaan kuuluu muinaisia venäläisiä, puolalaisia ja tataareja, jotka tunnustavat eräänlaista kristinuskoa ja harjoittavat rosvousta merirosvojen tapaan. He valitsevat itselleen päällikön, jonka useinkin sitten joko erottavat tai kuristavat. He eivät siedä luonansa naisia, mutta kyllä ryöstävät kaikki lapset kahden- tai kolmenkymmenen penikulman piiristä ja kasvattavat ne omiin tapoihinsa. Kesäisin he aina ovat sotaretkillä, talvisin he loikoilevat tilavissa ladoissa, joihin mahtuu neljä- tai viisisataa miestä. He eivät pelkää mitään, elävät vapaudessaan ja uhmaavat kuolemaa pienimmänkin saaliin vuoksi, yhtä pelottomasti kuin Kaarle XII uhmasi sitä lahjoittaaksensa kruunuja.