Part 10

Kuningas Stanislaus lähti liikkeelle Altranstädtistä, mukanaan kenraali Rehnsköld, kuusitoista ruotsalaista rykmenttiä ja paljon rahaa, lopettamaan kaikkia näitä häiriöitä Puolassa ja hankkimaan itselleen rauhallisesti tunnustusta. Hänet tunnustettiinkin kaikkialla missä hän kulki; hänen joukkojensa sotakuri, joka teki venäläisten raakuuden sitäkin tuntuvammaksi, voitti mielet hänen puolelleen. Hänen tavaton suopeamielisyytensä liitti häneen kaikki puolueet sitä mukaa kuin se tuli tunnetuksi; hänen rahansa saattoi hänen puolelleen suurimman osan kruununarmeijaa.

Peläten ruokavarojen puutetta maassa, jota hänen sotajoukkonsa olivat hävitelleet, tsaari vetäytyi Liettuaan, jonne hän kokosi eri armeijaosastonsa ja jonne hän aikoi varustaa muonamakasiineja. Tämän peräytymisen johdosta kuningas Stanislaus jäi rauhallisesti melkein koko Puolan hallitsijaksi.

Ainoa, joka vielä teki häiriötä hänen valtakunnassaan, oli kreivi Sieniawski, kuningas Augustin nimittämä kruunun ylikenraali. Tämä mies, jolla oli sangen suuret luonnonlahjat ja paljon kunnianhimoa, oli kolmannen puolueen johtaja. Hän ei tunnustanut Augustia eikä Stanislausta, ja yritettyään kaikkensa tullakseen itse valituksi valtaistuimelle hän tyytyi olemaan puoluepäällikkönä, kun ei ollut voinut päästä kuninkaaksi. Kruunun sotajoukot, jotka olivat jääneet hänen käskyvaltaansa, eivät saaneet juuri muuta palkkaa kuin vapauden rankaisematta ryöstää omaa maatansa. Kaikki ne, jotka pelkäsivät näitä rosvouksia tai kärsivät niistä, liittyivät piankin Stanislaukseen, jonka mahtavuus lujittui päivä päivältä.

Ruotsin kuningas sai tällöin ottaa leirissään Altranstädtissä vastaan melkein kaikkien kristikunnan ruhtinasten lähettiläitä. Toiset tulivat pyytämään häntä poistumaan keisarikunnan alueelta; toiset taas olisivat kernaasti nähneet hänen kääntävän aseensa Saksan keisaria vastaan. Olipa levinnyt kaikkialle jo sellainen huhu, että hän muka liittyisi Ranskaan masentaaksensa Itävallan hallitsijasuvun. Näiden monien lähettiläiden joukossa nähtiin myös kuuluisa Marlboroughin herttua Juhana, Englannin kuningattaren Annan puolesta. Tämä mies, joka ei koskaan piirittänyt mitään kaupunkia, samalla valloittamatta sitä, eikä koskaan ryhtynyt taisteluun, jota hän ei olisi voittanut, oli Saint-Jamesin linnassa sukkela hovimies, parlamentissa puoluepäällikkö, ulkomailla vuosisatansa taitavin neuvottelija. Hän oli tehnyt Ranskalle yhtä paljon pahaa nerollaan kuin aseillaan. Hollannin yleis-eduskunnan sihteerin Fagelin, joka on sangen ansiokas mies, on kuultu sanovan, että yleis-eduskunta useamman kuin yhden kerran oli päättänyt vastustaa Marlboroughin herttuan esityksiä, mutta silloin saapui herttua, puhui heille ranskaksi, mitä kieltä hän käytti sangen kehnosti, ja suostutteli heidät lopuksi kaikkeen. Näin on lordi Bolingbroke vakuuttanut minulle.

Yhdessä voittojensa osatoverin prinssi Eugenin ja Hollannin suurpensionaarin Heinsiuksen kanssa hän kantoi liittolaisten Ranskaa vastaan suuntaamain yritysten koko kuorman. Hän tiesi, että Kaarle oli vihainen Saksalle ja keisarille, että ranskalaiset salaa yllyttivät häntä ja että, jos tämä valloittaja menisi Ludvig XIV:n puolelle, liittolaiset silloin joutuisivat alakynteen.

Tosin oli Kaarle antanut sanansa siitä, ettei hän tulisi sekaantumaan Ludvig XIV:n sotaan liittolaisia vastaan; mutta Marlboroughin herttua ei uskonut, että kukaan ruhtinas olisi siinä määrin sanansa orja, ettei uhraisi sitä suuruutensa ja etujensa vuoksi. Hän matkusti sentähden Haagista aikoen lähemmin tutkia Ruotsin kuninkaan tarkoituksia. Herra Fabrice, joka tällöin oli valtuutettuna Kaarle XII:n luona, on vakuuttanut minulle, että Marlboroughin herttua ei perille saavuttuaan salaisesti kääntynyt pääministerin, kreivi Piperin, vaan parooni Görtzin puoleen, joka jo kuninkaan luottamuksessa alkoi päästä Piperin rinnalle. Hän saapuikin Kaarle XII:n päämajaan samaisen paroonin vaunuissa, ja siellä oli havaittavissa selvää kylmyyttä hänen ja kansleri Piperin välillä. Kun hänet sitten Piperin välityksellä esiteltiin Kaarlelle yhdessä Englannin lähettilään Robinsonin kanssa, puhutteli hän kuningasta ranskaksi. Hän sanoi kuninkaalle tuntevansa itsensä onnelliseksi voidessaan tämän johdolla oppia sotataidosta sen mitä ei vielä osannut. Kuningas ei vastannut tähän imarteluun millään kohteliaisuudella, näyttipä kokonaan unohtaneen, että puhuttelija oli itse Marlborough. Tiedänpä senkin, että hänestä tuo suuri mies oli puettu liian teennäisellä tavalla ja liian vähän sotilaallisen näköinen.

Keskustelu oli yleistä ja väsyttävää laatua; Kaarle XII puhui ruotsia ja Robinson toimi tulkkina. Marlborough, joka ei koskaan kiirehtinyt esityksiensä teossa, ja joka pitkällisen tottumuksen avulla oli saavuttanut taidon tutkiskella ihmisiä ja tunkeutua niihin suhteihin, jotka vallitsevat heidän salaisimpien ajatustensa ja heidän toimiensa, eleittensä ja puheittensa välillä, tarkasteli huolellisesti kuningasta. Puhellessaan hänen kanssaan sodasta yleisesti hän luuli huomaavansa Kaarle XII:ssa luonnollisen vastenmielisyyden Ranskaa vastaan; hän pani merkille, että kuningasta huvitti jutella liittolaisten valloituksista. Sitten hän mainitsi tsaarin nimen ja havaitsi kuinka kuninkaan silmät tätä nimeä mainittaessa aina säkenöivät, keskustelun hillitystä sävystä huolimatta. Näkipä hän eräällä pöydällä Venäjän kartankin. Hänen ei tarvinnut nähdä enempää oivaltaakseen, että Ruotsin kuninkaan sisin tarkoitus ja ainoa kunnianhimo oli tsaarin suistaminen valtaistuimelta Puolan kuninkaan jälkeen. Hän ymmärsi, että kuninkaan Saksissa viipyminen merkitsi ainoastaan muutamien ankarain ehtojen asettamista Saksan keisarille. Hän tiesi hyvin, ettei keisari vastustaisi niitä ja että asiat siten selviäisivät helposti. Hän jätti siis Kaarle XII:n luonnollisen taipumuksensa valtaan ja tyytyväisenä siitä, että oli päässyt hänen aikeittensa perille, eikä tehnyt minkäänlaisia ehdotuksia. Nämä yksityiskohdat on vakuuttanut minulle tosiksi hänen leskensä, vieläkin elävä Marlboroughin herttuatar.

Koska neuvottelut harvoin saadaan sujumaan ilman rahaa, ja koska joskus nähdään ministerejä, jotka myövät herransa vihan tai suosion, niin luultiin nytkin koko Euroopassa, että Marlboroughin herttuan oli onnistunut saavuttaa päämääränsä Ruotsin kuninkaan luona ainoastaan antamalla oikealla hetkellä suuren summan rahaa kreivi Piperille, mistä syystä tämän ruotsalaisen muisto onkin ollut tahrattu tähän päivään saakka. Minä puolestani olen koettanut parhaani mukaan tunkeutua tämän huhun alkulähteihin ja saanut selville, että Piper oli kuninkaansa ja herransa suostumuksella ottanut vastaan kohtalaisen lahjan keisarilta kreivi Wratislawin välityksellä, mutta ei mitään Marlboroughin herttualta. On varmaa, että Kaarlella oli järkähtämätön aikomus syöstä Venäjän tsaari valtaistuimelta, että hän ei silloin huolinut kenenkään neuvoista ja että hän ei kaivannut kreivi Piperin kehoituksia lähteäkseen toimeenpanemaan Pietari Aleksejevitshia vastaan sitä kostoa, jota hän jo kauan oli halunnut.

Lopullisesti puhdistaa kuitenkin syytöksestä tämän ministerin se kunnia, jota Kaarle XII kauan jälkeenpäin osoitti hänen muistolleen. Kun hän näet sai tietää Piperin kuolleen Venäjällä, määräsi hän hänen ruumiinsa tuotavaksi Tukholmaan ja hautautti sen juhlallisesti omalla kustannuksellaan.[22]

Kuningas, joka siihen saakka ei vielä ollut kokenut mitään vastoinkäymistä, eipä edes mitään viivytystäkään menestystensä tiellä, uskoi yhden vuoden riittävän tsaarin suistamiseksi valtaistuimelta. Sitten hän voisi palata ja asettua Euroopan riidanratkaisijaksi. Mutta ennen lähtöään hän vielä tahtoi nöyryyttää Saksan keisaria.

Ruotsin lähettiläs Wienissä, parooni von Stralheim, oli näet eräällä aterialla joutunut riitaan keisarin kamariherran, kreivi Zoborin, kanssa. Tämä oli kieltäytynyt juomasta Kaarle XII:n terveydeksi ja törkein sanoin väittänyt mainitun ruhtinaan kohtelevan huonosti hänen keisarillista herraansa. Stralheim oli väittänyt sitä vääräksi ja antanut hänelle lisäksi korvapuustin, vieläpä tämän loukkauksen perästä uskaltanut vaatia hyvitystäkin keisarilliselta hovilta. Peläten ärsyttävänsä Ruotsin kuningasta keisarin oli täytynyt ajaa alamaisensa maanpakoon, vaikkapa hänen oikeastaan olisi pitänyt kostaa tämän puolesta. Kaarle XII ei ollut vielä siihen tyytyväinen; hän vaati kreivi Zoborin luovuttamista. Ylpeän Wienin hovin täytyi taipua; kreivi jätettiin kuninkaan käsiin, joka laski hänet jälleen vapaaksi, pidettyään häntä ensin jonkun aikaa vankina Stettinissä.

Hän vaati lisäksi vastoin kaikkea kansainvälistä oikeutta, että hänelle oli luovutettava ne puolitoista tuhatta onnetonta venäläistä, jotka olivat päässeet hänen aseiltaan pakoon ja pelastautuneet keisarikunnan alueelle. Myös tähänkin outoon vaatimukseen täytyi Wienin hovin suostua, ja jollei Wienissä oleva Venäjän lähettiläs olisi taitavasti auttanut näitä onnettomia pääsemään eri teitä pakoon, olisivat he kaikki joutuneet vihollistensa käsiin.

Kolmas ja viimeinen hänen vaatimuksistaan oli kaikista ankarin. Hän julistautui keisarin protestanttisten alamaisten suojelijaksi Schlesiassa, joka maakunta kuului Itävallan hallitsijasuvulle eikä keisarikunnalle. Hän tahtoi, että keisari myöntäisi heille ne vapaudet ja etuoikeudet, jotka todella olivat vahvistetut Westphalin rauhassa, mutta kumotut tai ainakin syrjäytetyt Rijswijkin rauhassa. Keisari, joka kaikin tavoin koetti päästä irti niin vaarallisesta naapurista, taipui vieläkin ja myöntyi kaikkeen, mitä Kaarle vaati. Schlesian luterilaiset saivat takaisin toistasataa kirkkoa, jotka katolisten täytyi tämän sopimuksen nojalla luovuttaa heille; mutta monet näistä myönnytyksistä, jotka heille hankki Ruotsin kuninkaan onni, riistettiin heiltä jälleen pois, sittenkun hän ei enää kyennyt säätämään muille lakeja.

Keisari, joka teki nämä pakolliset myönnytykset ja kaikessa taipui Kaarle XII:n tahtoon, oli nimeltä Josef. Hän oli keisari Leopoldin vanhin poika ja seuraajansa, Kaarle VI:n, veli. Paavin internuntius, joka tällöin oli valtuutettuna Josefin luona, lausui hänelle sangen kiihkeitä moitteita siitä, että hän, katolinen keisari, oli antanut oman uskontonsa etujen väistyä kerettiläisten etujen tieltä. "Voitte pitää itseänne sangen onnellisena", sanoi keisari hymyillen hänelle, "ettei Ruotsin kuningas ole vaatinut minua muuttumaan luterilaiseksi; sillä jos hän olisi tahtonut sitä, enpä todellakaan tietäisi, mitä minun olisi tehtävä."

Hänen Kaarle XII:n luona oleva lähettiläänsä, kreivi Wratislaw, toi herransa omakätisesti allekirjoittaman, schlesialaisten hyväksi tehdyn sopimuksen Leipzigiin. Kaarle vakuutti nyt olevansa keisarin paras ystävä; kuitenkin häntä suututti se, että Rooma oli voimiensa mukaan ehkäissyt hänen aikeitansa. Hän ylenkatsoi tätä heikkoa hovia, jolla nykyään on toinen puoli Eurooppaa leppymättömänä vihollisenaan, toisen puolen ollessa aina epäluotettavana ystävänä, ja joka sentähden pitää arvoansa pystyssä vain taitavain neuvottelujen avulla. Kuitenkin hän mietiskeli kostaa sillekin. Hän sanoi kreivi Wratislawille, että ruotsalaiset (gootit) jo kerran ennen olivat nujertaneet Rooman eivätkä olleet huonontuneet rodustaan niinkuin se. Hän ilmoitti paaville vaativansa tältä kerran vielä takaisin ne arvoesineet, jotka kuningatar Kristina oli jättänyt Roomaan. Todella on vaikea tietää, minne asti nuori valloittaja olisi ulottanut kiukkunsa ja aseensa, jos onni olisi suosinut hänen suunnitelmiaan. Mikään ei tällöin näyttänyt hänelle mahdottomalta; olipa hän salaa lähettänyt useita upseereja Aasiaan ja Egyptiin saakka tekemään asemapiirroksia sikäläisistä kaupungeista ja hankkimaan selkoa noiden valtioiden sotavoimista. Varmaa on, että jos joku olisi kyennyt kukistamaan Persian ja Turkin valtakunnat ja sitten samoamaan Italiaan, niin se oli juuri Kaarle XII. Hän oli yhtä nuori kuin Aleksanteri, yhtä sotaisa, yhtä yritteliäs, mutta väsymättömämpi, vankempi ja kohtuullisempi; ja hänen ruotsalaisensa olivat kenties etevämpiä kuin makedonialaiset. Mutta moisia suunnitelmia, joita pidetään jumalallisina, jos ne onnistuvat, pidetään vain pelkkinä houreina, kun ne epäonnistuvat.

Vihdoinkin, tasoitettuaan tieltään kaikki vaikeudet, pantuaan täytäntöön kaikki aikeensa, nöyryytettyään keisarin, säädettyään Saksalle lakejansa, suojeltuaan luterilaista uskoaan katolilaisten keskuudessa, erotettuaan yhden kuninkaan, kruunattuaan toisen ja nähtyään olevansa kaikkien ruhtinasten kauhuna, hän valmistautui lähtemään liikkeelle. Hyvät päivät Saksissa, jossa hän oli viettänyt toimettomana vuosikauden, eivät olleet rahtuakaan veltostuttaneet hänen elintapaansa. Hän nousi ratsaille kolmasti päivässä, heräsi aamuisin kello neljältä, pukeutui yksin, ei juonut koskaan viiniä, viipyi pöydässä vain neljännestunnin, harjoitti joka päivä sotaväkeänsä eikä tuntenut muuta huvia kuin vapisuttaa Eurooppaa.

Ruotsalaiset eivät vielä tienneet, minne kuningas tahtoi heidät johtaa. Armeijassa vain arveltiin Kaarlen voivan lähteä Moskovaa kohti. Muutamia päiviä ennen lähtöänsä hän käski päämajoitusmestarinsa antaa kirjallisen selonteon tiestä, joka vei Leipzigistä... tässä hän tuokioksi pysähtyi ja, peläten päämajoitusmestarin voivan saada vihiä hänen aikeistaan, lisäsi nauraen: "Euroopan kaikkiin pääkaupunkeihin." Päämajoitusmestari toi hänelle luettelon kaikista näistä teistä; sen alkuun hän oli suurin kirjaimin pannut: _Tie Leipzigistä Tukholmaan_. Useimmat ruotsalaiset eivät näet hallinneet muuta kuin saada kääntyä sinne, mutta kuninkaalla ei ollut vähintäkään aikomusta antaa heidän nähdä jälleen isänmaatansa. "Herra marsalkka", sanoi hän, "minä näen kyllä, minne te tahtoisitte johtaa minut, mutta me emme palaja Tukholmaan niin pian".

Armeija oli jo liikkeellä ja kulki läheltä Dresdeniä. Kaarle oli etunenässä ja ratsasti tapansa mukaan aina pari- tai kolmesataa askelta kaartinsa edellä. Äkkiä hän katosi näkyvistä; muutamat upseerit lähtivät täyttä laukkaa tiedustamaan, minne hän oli joutunut; riennettiin kaikille tahoille, mutta kuningasta ei löydetty. Heti hälytetään koko armeija; pysähdytään, kenraalit kokoontuvat yhteen, yleinen hämminki on jo vallalla, kunnes eräältä ohikulkevalta saksilaiselta saadaan tietää, minne kuningas oli joutunut.

Kulkiessaan niin läheltä Dresdenin ohi hän näet oli saanut halun käydä vierailulla kuningas Augustin luona. Hän oli ratsastanut kaupunkiin vain kolmen tai neljän kenraalin seuraamana. Portilla tiedustettiin heidän nimiänsä; Kaarle sanoi olevansa nimeltään Kaarle ja muuten henkivartija; jokainen mainitsi tekonimen. Nähdessään heidän saapuvan torille ennätti kreivi Flemming enää töintuskin ilmoittaa siitä herralleen. Kaikki, mitä sellaisessa tilaisuudessa voitiin tehdä, oli jo juolahtanut ministerin mieleen; hän puhuikin siitä Augustille; mutta Kaarle astui samassa huoneeseen saappaat jalassa, ennenkuin August oli ennättänyt tointua yllätyksestään. Hän oli tällöin sairas ja puettuna yönuttuun; ja nyt hän pukeutui nopeasti. Kaarle söi aamiaista hänen kanssaan kuten matkustaja, joka jättää hyvästi ystävälleen; sitten hän halusi nähdä linnoituksia. Sinä lyhyenä väliaikana, jonka hän käytti niiden nopeaan silmäilyyn, eräs Ruotsissa tuomittu liiviläinen, joka palveli Saksin sotaväessä, luuli, ettei koskaan enää tarjoutuisi hänelle niin suosiollista tilaisuutta saada armahdusta; hän rukoili Augustia pyytämään sitä hänelle Kaarlelta, ollen varma siitä, ettei kuningas kieltäisi tätä pientä palvelusta ruhtinaalta, jolta hän oli riistänyt kruunun ja jonka käsissä hän oli sillä hetkellä. August otti muitta mutkitta asian toimekseen. Hän oli hieman syrjässä Ruotsin kuninkaasta ja keskusteli ruotsalaisen kenraalin Hårdin kanssa.

"Luulenpa", virkkoi hän hymyillen tälle, "ettei herranne kiellä sitä minulta". -- "Te ette tunne häntä", vastasi kenraali Hård, "hän kieltää sen teiltä täällä pikemmin kuin missään muualla". -- Kuitenkaan ei August jättänyt mitä hartaimmin sanoin pyytämättä kuninkaalta armoa liiviläiselle. Mutta Kaarle epäsi sen niin, ettei tehnyt mieli enää pyytää toista kertaa. Vietettyään tällä omituisella vieraissakäynnillä muutaman hetken hän syleili kuningas Augustia ja lähti tiehensä. Saavuttuaan jälleen armeijansa hän tapasi kenraalinsa vielä täydessä hämmingissä. He sanoivat hänelle aikoneensa saartaa Dresdenin, jos hänen majesteettinsa olisi pidätetty sinne vangiksi. "Hyvä", virkkoi kuningas, "sitäpä he eivät olisi uskaltaneet tehdä".

Kun seuraavana päivänä kuultiin kuningas Augustin pitävän ylimääräistä ministerineuvoston kokousta Dresdenissä, huomautti parooni Stralheim: "Siinä näette, nyt vasta he neuvottelevat siitä, mitä heidän olisi tullut tehdä jo eilen." -- Kun Rehnsköld muutamia päiviä myöhemmin saapui kuninkaan luo ja ilmaisi hämmästyksensä tästä Dresdenissä poikkeamisesta, virkkoi kuningas: "Minä luotin hyvään onneeni; huomasin kylläkin hetken, jolloin se ei näyttänyt aivan varmalta; Flemmingillä ei ollut vähintäkään halua päästää minua niin pian pois Dresdenistä."

NELJÄS KIRJA.

Voittoisa Kaarle jättää Saksin, ahdistaa tsaaria, tunkeutuu Ukrainaan. Hänen tappionsa. Hänen haavoittumisensa. Pultavan taistelu. Tämän taistelun seuraukset. Kaarlen täytyy paeta Turkinmaalle. Hänen vastaanottonsa Bessarabiassa.

Kaarle lähti vihdoin Saksista syyskuussa 1707, mukanaan 43,000 miehen armeija, joka oli ennen ollut raudankarvainen, mutta nyt loisti kullassa ja hopeassa, rikastuttuaan Puolasta ja Saksista ryöstämällään saaliilla. Jokaisella sotilaalla oli hallussaan viisikymmentä ecutä hopearahaa; kaikki rykmentit olivat täysilukuiset, vieläpä oli joka komppaniassa useita liikamiehiäkin. Paitsi tätä armeijaa odotti häntä Puolassa kreivi Lewenhaupt, eräs hänen parhaita kenraalejaan, 20,000 miehen kera. Vihdoin hänellä oli kolmaskin 15,000 miehen armeija Suomessa, ja uusia rekryyttejä saapui hänelle yhä Ruotsista. Kukaan ei epäillyt hänen kaikilla näillä sotavoimilla voivan syöstä tsaarin vallasta.

Tämä keisari oli silloin Liettuassa rohkaisemassa erästä puoluetta, jonka kuningas August näytti hylänneen. Hänen useihin osastoihin hajaantuneet joukkonsa pakenivat kaikille tahoille heti, kun kuulivat vähänkin huhua Ruotsin kuninkaan lähenemisestä. Hän oli itse antanut määräyksen kaikille kenraaleilleen, etteivät koskaan epätasaisin voimin asettuisi tätä valloittajaa vastaan, ja häntä toteltiin hyvin.

Kesken voittoisaa marssia saapui Ruotsin kuninkaan luo turkkilainen lähetystö. Sen otti majapaikassaan vastaan kreivi Piper, jonka luona tämäntapaiset juhlalliset toimitukset aina tapahtuivat. Hän näet piti yllä herransa arvokkuutta ulkonaisten menojen avulla, joihin liittyi silloin jonkun verran loistoa. Kuninkaan itsensä, joka aina oli huonommin majoitettu, huonommin palveltu ja yksinkertaisemmin puettu kuin hänen armeijansa halvin upseeri, olikin tapana sanoa, että hänen palatsinsa sijaitsi Piperin asunnossa. Turkkilainen lähettiläs esitti Kaarlelle sata ruotsalaista sotamiestä, jotka kalmukit olivat ottaneet vangeiksi ja myöneet Turkinmaalle, mutta jotka suurherra [suurherra on Turkin sulttaanin arvonimi. _Suom. muist_.] oli lunastanut vapaiksi; nyt lähetti mainittu keisari ne mieluisimpana lahjana, minkä voi tarjota, kuninkaalle, ei sentähden että turkkilainen ylpeys olisi tahtonut siten osoittaa kunnioitustaan Kaarle XII:n maineelle, vaan koska sulttaani, ollen Venäjän ja Saksan keisarien luonnollinen vihamies, tahtoi vahvistaa asemaansa heitä vastaan Ruotsin ystävyyden ja Puolan liiton avulla.[23] Lähettiläs toivotti Stanislaukselle onnea valtaistuimelle nousun johdosta. Siten vähässä ajassa Saksa, Ranska, Englanti, Espanja ja Turkki tunnustivat tämän kuninkaan. Paavi yksin tahtoi vielä lykätä tunnustuksensa siihen saakka, kunnes aika ehtisi lujittaa hänen päähänsä sen kruunun, jonka joku vastoinkäyminen saattoi siitä helposti pudottaa.

Tuskin oli Kaarle ehtinyt suoda puheillepääsyn Ottomanilaisen Portin lähettiläälle, kun hän jo riensi jälleen venäläisiä etsimään. Tsaarin joukot olivat sodan kestäessä vähintään parikymmentä kertaa lähteneet Puolasta ja jälleen tunkeutuneet sinne. Kun tämä maa oli avoin kaikille tahoille ja vailla linnoitettuja paikkoja, jotka olisivat voineet katkaista vihollisen peräytymistien, voivat venäläiset mielensä mukaan näyttäytyä jälleen monesti samalla paikalla, jossa heidät oli lyöty, jopa tunkeutua maahan yhtä syvälle kuin voittajakin. Kaarlen viipyessä Saksissa tsaari oli edennyt Puolan eteläiseen rajapaikkaan Lembergiin saakka. Nyt hän oli jo pohjoisessa Grodnon tienoilla Liettuassa, sadan penikulman päässä Lembergistä.

Kaarle jätti Stanislauksen Puolaan. Kymmenentuhannen ruotsalaisen ja uusien alamaistensa avulla hänen tuli suojella uutta kuningaskuntaansa ulkoisia ja sisäisiä vihollisia vastaan. Kuningas itse asettui ratsuväkensä etupäähän ja marssi Grodnoa kohti lumen ja jään keskitse tammikuussa 1708.

Hän oli jo kulkenut Niemen-joen poikki kahden penikulman päässä kaupungista eikä tsaarilla vielä ollut aavistustakaan hänen marssistaan. Heti kun uutinen ruotsalaisten lähestymisestä levisi, poistui tsaari pohjoisesta portista, Kaarlen saapuessa eteläisestä sisään. Kuninkaalla oli mukanaan ainoastaan 600 henkivartijaa, muut eivät olleet jaksaneet seurata. Tsaari pakeni enemmän kuin 2,000 miehen kanssa, luullen kokonaisen armeijan tulleen Grodnoon. Samana päivänä hän sai eräältä puolalaiselta karkurilla kuulla väistyneensä paikalta ainoastaan 600 miehen tieltä, samalla kun vihollisen armeijan kuormasto vielä oli yli viiden penikulman päässä. Hän ei menettänyt hetkeäkään, vaan lähetti yön tullen 1,500 ratsumiestä joukostaan yllättämään Ruotsin kuninkaan kaupungissa.

Nämä venäläiset pääsivät hämärän turvissa huomaamatta ruotsalaisten ensimäisen vartion luo saakka. Siinä oli kolmekymmentä miestä, jotka neljännestunnin ajan yksinään pidättivät puolentoista tuhannen miehen hyökkäystä. Mutta pian riensi kuningas, joka oli ollut toisessa päässä kaupunkia, heille avuksi kuudensadan henkivartijansa muun joukon kanssa, ja silloin venäläiset pötkivät kiireesti pakoon. Kohta yhtyi muu armeija häneen, ja nyt hän ahdisti ankarasti vihollista. Kaikki pitkin Liettuaa hajaantuneet venäläiset osastot peräytyivät nopeasti itään päin Minskin palatinaattiin, lähelle Venäjän rajaa, missä oli heidän yhtymispaikkansa. Ruotsalaiset, jotka kuningas myös jakoi eri osastoihin, ajoivat heitä lakkaamatta takaa enemmän kuin kolmenkymmenen penikulman matkan. Sekä pakenijat että takaa-ajajat suorittivat melkein joka päivä pakkomarsseja, vaikkapa oltiin keskellä talvea. Jo aikoja sitten olivat vuodenajat menettäneet merkityksensä niin Kaarlen kuin tsaarinkin sotamiehiin nähden; ainoastaan pelko, jonka Kaarle-kuninkaan nimi vaikutti, oli enää erotuksena venäläisten ja ruotsalaisten välillä.

Grodnosta itään päin Dnjepriin saakka leviää soita, erämaita ja äärettömiä metsiä. Asutuilla paikoilla ei ole saatavissa elintarpeita, sillä talonpojat kaivavat maahan kaiken viljansa ja muun sellaisen, mitä siten voi säilyttää. Sentähden täytyy pitkillä rautaseipäillä koetella maata, jotta löytäisi näitä maanalaisia varastoja. Venäläiset ja ruotsalaiset elivät vuorotellen näistä varastoista; mutta niitä ei aina ollut löydettävissä eivätkä ne riittäneet.

Ruotsin kuningas, joka ennakolta oli aavistanut tämän pulmallisen asian, oli kuljettanut mukanaan korppuja armeijansa elatukseksi. Niinpä ei mikään pidättänytkään hänen marssiaan. Samottuaan Minskin metsän halki, missä joka hetki täytyi kaataa puita tieksi hänen joukoilleen ja kuormastolleen, hän 25 p:nä kesäkuuta 1708 seisoi Beresinan rannalla vastapäätä Borisovia.