Part 8

"Armollinen herra", vastasi Fleming, "minulla ei ole mitään pätevää syytä rikkoa sitä uskollisuudenvalaa, jonka olen vannonut kuninkaalleni! Siitä huolimatta", lisäsi hän notkistaen toisen polvensa, "pyydän teidän ruhtinaalliselta armoltanne nöyrimmästi armahtavaisuutta."

Kas, poika oli sittenkin isäänsä! Sama uhma suun ympärillä, sama silmänluonti! Tiikerinpennulla ei vielä ollut kynsiä, joilla raapia, mutta odotahan vain, odota vuosia kymmenisen... Herttuan silmät leimahtivat yhtäkkiä, ja hän huudahti kiihkeästi: "Mikset kunnioita minua molemmin polvin!"

"Sen kunnian säästän Jumalalleni ja kuninkaalleni", vastasi Fleming uhmaten.

"Osoitat selvään, ettei käpy kauas puusta putoa", vastasi herttua ankarasti. "Näen selvään, mitä sinulta vastaisuudessa saa odottaa, jos jäät eloon. Saat sentähden vastata puolestasi tuomioistuimen edessä."

Kutsuttiin vahti, ja se vei hänet pois. Stålarm oli aivan epätoivoissaan siitä kohtalosta, joka odotti Juhana Flemingiä. Hän pyysi ja rukoili tuomareita ottamaan hänen henkensä, mutta säästämään Juhana herraa, joka ei ollut tehnyt mitään pahaa.

Tähän ei kiinnitetty mitään huomiota, kaikki syytetyt tuomittiin isänmaan kavaltajina menettämään henkensä, kunniansa ja omaisuutensa.

Tuomarit lisäsivät sen toivomuksen, että tuomion toimeenpaneminen lykättäisiin, kunnes säädyt ehtisivät sen tarkastaa. Heitä värisytti oma menettelynsä. Mutta näillä miehillä oli siksi vähän moraalista rohkeutta, että he tuomitsivat ainoastaan ankaran ja pelätyn herransa tahdon mukaan.

Kaarle sitävastoin näki Ruotsin ja Suomen yhtenäisyydellä ja uskonpuhdistuksella olevan tulevaisuutta ainoastaan silloin, jos hän raivasi pois esteet, nimittäin vallanhimoisen aateliston, joka omia etujaan etsien toimi Sigismundin puolesta.

Hän ei voinut eikä tahtonut yksin kantaa vastuuta, ja jos valtaneuvosten joukossa olisi ollut lujia ja rehellisiä miehiä, olisi moni väkivallan työ jäänyt tekemättä. Mutta he olivat ainoastaan hänen tahtonsa välikappaleita, ja niin hän oppi halveksimaan heitä ja luottamaan ainoastaan itseensä.

Lähiseudun aatelin, sotaväen, porvariston ja talonpoikain ollessa läsnä luettiin tuomio vielä kerran, ja kuolemaantuomitut polvistuivat.

Herttua oli saapuvilla, ja kun hän kulki Flemingin ohi, virkkoi tämä:

"Teidän ruhtinaallinen armonne, antakaa armon käydä oikeuden edellä!"

"Olet hylännyt armon ja anteeksiannon, kun se sinulle tarjottiin", vastasi herttua ankarasti. "Nyt on tuomio langennut eikä minulla ole oikeutta sitä muuttaa."

Mestaus oli määrätty lauantaiksi marraskuun 12 päiväksi. Stålarm ja Kurki olivat lähetettävät Ruotsiin vastaamaan oikeudessa, muut sitä vastoin saivat heti kärsiä rangaistuksensa.

Kuolemaantuomittujen joukossa oli nuori mies, Olavi Klaunpoika, Juhana Flemingin avioton veli. Heidät oli kasvatettu yhdessä, ja he olivat tehneet veljesliiton keskenään.

Juhana ei voinut ikinä uskoa, että herttua ottaisi Olavi Klaunpojankin hengen. Hän kirjoitti äidilleen pyytäen, että rakas kasvinveli saisi hänen kuolemansa jälkeen ottaa omakseen isän nimen ja vaakunan.

Suurimman osan yöstä kirjoitti hän toista kirjettä, jonka hän repi rikki moneen kertaan, ennenkuin siitä tuli hänen mieleisensä. Siinä puhuttiin rakkaudesta, joka oli niin puhdas ja viaton, että varmaan kesti vielä toisessakin maailmassa. Ainoastaan rakastettuaan kohdatakseen olisi hän tahtonut elää, nyt toivoi hän tämän pian tulevan jälestään, ja avosylin oli hän ottava hänet vastaan.

Kirje oli osoitettu rouva Elina Flemingille, ja hän uskoi sen vanhalle henkipalvelijalle. Samalla lähetti hän äidilleen sormuksen ja sellaiset terveiset, että hän tiesi kuoleman päättävän kaiken kurjuuden ja vievän oikeaan iloon. Siellä toivoi hän heidän jälleen tapaavan toisensa.

Lauantaiaamu oli käsissä, ja kun hänet kutsuttiin, lähti hän epäröimättä viimeiselle tielleen.

Keihäspiiriä ympäröi taaja väkijoukko. Juhana Fleming tervehti ystävällisesti ja sanoi jäähyväiset tuttavilleen.

Pappi, joka kulki hänen rinnallaan, sanoi sitten, että nuori herra oli osoittanut tyyneyttä ja luottamusta, joka saattoi olla opiksi monille.

Mutta kun he olivat ehtineet keihäspiirin sisälle ja Fleming jättänyt vaippansa ja lakkinsa palvelijalle, kulki hän kierroksen ympärinsä ja katseli surmalaitteita.

Silloin värähti tuskan ilme nuorilla kasvoilla ja hän repäisi takkinsa auki niin kiihkeästi, että napit irtautuivat ja sinkosivat hänen ympärilleen.

Tämän nähdessään riensi pappi luo.

"Herra, herra, ei niin kiihkeästi", sanoi hän lempeästi.

"Rukoilkaa ensin Jumalaa kaikkivaltiasta!"

Kasvoille palasi entinen tyyneys. "Mielelläni tahdon tehdä sen!" huudahti hän ja notkisti molemmat polvensa. Ristissä käsin oli hän kauan vaipuneena rukoukseen. Hänen takanaan seisoi pappi kyynelsilmin ja yhdisti rukouksensa hänen rukoukseensa. Heidän ympärillään vallitsi hiljaisuus.

Fleming nousi, katseli ympärilleen, tervehti kaikkia ja pudisti lähimpäin tuttaviensa kättä. Mutta toria ympäröivät ikkunat olivat täynnä uteliaita katsojia, enimmäkseen rouvia ja neitsyitä. He itkivät ja vaikeroivat liehuttaessaan hihojaan.

Fleming kääntyi sen jälkeen ympärillä seisovaan väkijoukkoon päin ja sanoi: "Tahdon täten ilmoittaa, että hengellisesti katsoen tunnen olevani vikapää kuolemaan, johon minut on tuomittu, vieläpä iankaikkiseenkin kuolemaan, jos Jumala tahtoo minua rangaista vanhurskautensa jälkeen. Mutta inhimillisesti katsoen olen syytön enkä katso olevan kuolemaani mitään muuta syytä kuin että hänen ruhtinaallinen armonsa tahtoo hävittää sukuni sukupuuttoon, mikä nyt tapahtuukin."

Syntyi kiihkeä hälinä, muutamat puhuivat herttuan puolesta, toiset häntä vastaan. Silloin huudahti Juhana Fleming yli melun:

"Missä on tuomioni? Milloin minut on tuomittu, kuulusteltu, todistettu syypääksi? Minua vastaan on valehdeltu, kuten petturit ja lurjukset tekevät!"

"Viekää hänet takaisin vankilaan!" huusivat Kaarlen puoluelaiset. "Hän on saava kovemman tuomion herjaussanoistaan herttuaa kohtaan."

"Ei", vastasi Fleming. "Kun olen kerran tullut tänne omin jaloin, ei kukaan saa minua hyvällä palaamaan takaisin! Jätän asiani Jumalan kaikkivaltiaan huomaan. Hän, kaikkinäkevä ylituomari, ratkaiskoon, kuinka oikeudenmukaisesti minut on tuomittu."

Hän meni nopeasti teloittajan luo, antoi hänelle vaaterahaa ja sanoi:

"Tehkää tehtävänne, mutta tehkää se ripeästi."

Sen jälkeen veti hän paitansa alas, polvistui, ummisti silmänsä, ja hänen päänsä putosi.

Samassa syöksyi esiin hänen velipuolensa, Olavi Klaunpoika, lankesi polvilleen ja pyysi, että saisi sekoittaa verensä veljensä vereen. Mutta Antti Niilonpoika käski hänet poistumaan, ja teloitus tapahtui ennen määrätyssä järjestyksessä.

Olavi Klaunpoika kutsuttiin esiin vuoroltaan neljäntenä. Hän huusi korkealla äänellä, että "Jumala oli vaativa Juhana Flemingin veren Kaarle herttualta, verikoiralta."

Sotamiesten melu esti hänet lausumasta enempää, ja teloitukset jatkuivat.

Turun verisauna teki kerta kaikkiaan lopun Sigismundin vallasta Suomessa. Mutta suuttumus ja paheksuminen, jota ei uskallettu lausua sanoin, pukeutui taruihin, jotka levisivät kautta maan. Mestattujen päät, jotka -- paitsi Juhana Flemingin päätä -- olivat pystytetyt seipäihin Turun raastuvan eteen, olivat jouluyönä veisanneet Davidin 26 psalmia.

Apea oli kansan mieliala. Kaikki olivat sitä mieltä, että herttua oli menetellyt tarpeettoman julmasti.

Jaakkima Scheel asetettiin Turun linnanherraksi, ja herttua matkusti meritse Ruotsiin. Stålarm ja Kurki seurasivat mukana toisella laivalla.

* * * * *

Näiden synkkien näytelmäin aikana eleli Sigismund tylsässä toimettomuudessa. Hänen kotiutumistaan oli loistavasti juhlittu, se elähytti häntä tuokioksi, mutta sitten vaipui hän tavalliseen hervottomuuteensa.

Katolisilta neuvonantajiltaan sai hän nuhteita siitä, ettei ollut paremmin edistänyt kirkon asiaa. Pyhä isä epäsi yhä suostumuksensa hänen avioliittoonsa prinsessa Konstantian kanssa. Hän itki, kuningas parka, ja kun Malaspina palatessaan toi hänelle pienen Mariankuvan, jota prinsessa oli kostuttanut kyynelillään ja johon oli kiinnitetty pergamenttiliuska: "Iäti sinun Konstantiasi", suuteli hän tätä kalleutta ja kantoi sitä alituiseen sydämellään.

Tähän aikaan tuli alituiseen kirjeitä Suomesta, joissa kiirehdittiin hänen lupaamaansa apua. Mutta hänen pappinsa selittivät, että pyhä Sebastian tarvitsi välttämättä uuden puvun, ja Malaspina vakuutti, että se hänelle tuhatkertaisesti palkittaisiin. Sigismundin täytyi silloin taipua, ja pyhimyskuvan puku oli koristettava niin suurilla helmillä, ettei kuningas rukalla ollut enää varaa muistaa rakkaita suomalaisiaan.

Kuninkaan lemmenikävää oli viihdytettävä suurilla, loistavilla juhlilla. Suomesta tulevat kirjeet häiritsivät hänen mielenrauhaansa, ja Anna prinsessa sai lopulta aikaan, ettei niitä hänelle lainkaan esitetty. Ja niin rakkautensa uhrin mieli vähitellen keventyi, ja hän alkoi etsiä iloaan Annan hovineitosista.

Mutta sitten saapui tieto Marttilan onnettomasta tappelusta, saapui jobinposti toisensa jälkeen. Ja vihdoin oli herttua valloittanut Suomen Viipuria myöten. Silloin täytyi näillä onnettomilla viesteillä häiritä itse kuningastakin.

Kustaa Brahe ja Stenbock-veljekset esittivät meriretkeä Elfsborgiin. He uskoivat, että heillä oli suuri vaikutusvalta Länsi-Göötanmaalla, ja herttuan puuhaillessa Suomessa ei ollut mahdotonta, että Ruotsissa saataisiin aikaan mullistus.

Ehdotus miellytti Sigismundia erittäin hyvin. Hän oli tuumaa jo hautonut mielessään, ja Danzigissa olivat ruotsalaiset laivat varustettuina tätä tarkoitusta varten. Otettiin palvelukseen saksalaisia ja skotlantilaisia palkkasotureita ja Juhana Gyllenstjerna asetettiin ylipäälliköksi.

Kaarle herttua oli saanut tiedon aiotusta retkestä Elfsborgiin ja ryhtynyt varokeinoihin. Juhana Gyllenstjerna pääsi kuitenkin Hallannin rannikolle, mutta siellä itse päällikkölaiva ajautui matalikolle; miehistö pelastettiin, mutta laiva varustuksineen upposi. Rahaakin oli Sigismund tavallisessa saituudessaan antanut niin vähän, ettei se riittänyt palkkoihin eikä muonaan, ja turhaan odotettiin ruotsalaisilta henkiheimolaisilta apua.

Jotakin kuitenkin täytyi tehdä, ja niin päätti Gyllenstjerna tehdä hyökkäyksen Elfsborgin kimppuun. Mutta lähetetyt vakoilijat siepattiin kiinni, ja niin koko suunnitelma paljastui. Linnoitus oli muuten mitä parhaassa puolustuskunnossa, ja koko Länsi-Göötanmaalta lähti sotaan mies talosta. Suurin joukoin kerääntyivät he rannikolle, ja uhkaavat nyrkit murtautuivat vieraita laivoja vastaan.

Sellaisissa olosuhteissa ei Gyllenstjerna uskaltanut tehdä hyökkäystä. Hän purjehti Marstrandiin, missä eräältä hyvältä ystävältä sai lainaksi rahasumman maksaakseen palkan sotamiehilleen, ja suuntasi sitten matkan Kööpenhaminaan. Talvi oli käsissä ja purjehdusaika lopussa, jonkatähden laivaston täytyi asettua talviteloilleen.

Mutta amiraalin rahat olivat jälleen lopussa. Hänen oli pakko ottaa uusia lainoja ja vähitellen pantata kaikki laivaston tykit. Enin osa miehistä karkasi matkoihinsa.

Kevät tuli, ja Gyllenstjerna jätti kaiken oman onnensa nojaan ja matkusti Puolaan. Jälelle jäänyt meriväki eli ryöstelemällä kauppamiesten aluksia, kunnes heidät vihdoin myrsky ajoi Lyypekkiin. Sieltä heidät vietiin Danzigiin.

Se oli Sigismundin viimeinen yritys valloittaa isiensä valtakunta ase kädessä.

8.

HOVIELÄMÄÄ.

Tähän aikaan oleskeli Puolassa useita ruotsalaisia perheitä, jotka olivat sinne muuttaneet kohta Sigismundin jälestä. He olivat melkein kaikki protestantteja ja kävivät ahkeraan jumalanpalveluksissa, joita prinsessan toimesta pidettiin. Sigismund oli Malaspinan toimesta kieltänyt protestanttiset jumalanpalvelukset ja karkoittanut papit. Se oli koetuksen aikaa kansalle, joka rakasti ruotsalaista saarnaa eikä tuntenut katolisia kirkkoja omikseen. Monet siirtolaisista olisivat jo aikoja sitten palanneet kotiin, jos heillä olisi ollut varaa siihen. Suuri oli sentähden heidän ilonsa, kun prinsessa tuli takaisin Puolaan ja protestanttiset jumalanpalvelukset hänen mukanaan.

Anna kehoitti pappeja ahkeraan käymään ruotsalaisten uskolaistensa luona ja sitten kertomaan hänelle heidän elintavoistaan ja varallisuussuhteistaan. Ja sunnuntaisin jumalanpalveluksen jälkeen kokoontuivat he hänen ympärilleen kiittelemään ja kyselemään hänen vointiaan.

Niiden joukossa, jotka eivät koskaan lyöneet laimin saapua, pani Anna merkille kookkaan ja tuiman näköisen vanhan miehen ja tavattoman kauniin nuoren tytön, joka muistutti Anna Itävaltalaista, vaikka tämä viimeksimainittu oli voimakkaampi kasvultaan ja uhkeampi muodoltaan.

Heitä seurasi nuori mies, joka kulki kainalosauvoilla ja joka aina pysyttelihe heidän jälessään.

Anna oli hyvin utelias kuulemaan jotakin tästä perheestä, ja eräänä päivänä hän kysyi mestari Jonaalta, nuoremmalta papeistaan, tunsiko hän heitä lähemmin.

Kysymyksen oli täytynyt tulla kovin odottamatta, sillä nuori mies punastui korviaan myöten.

"Vastaatte ilman sanoja", virkkoi prinsessa nauraen. "Mutta jos tyttö on yhtä hyvä kuin kaunis, lupaan pitää teille häät ja kutsua niihin kuninkaankin."

"Kovaksi onneksi on hän jo nähnyt tytön", vastasi pappi kiihkeällä äänellä.

"Entä sitten?" kysyi Anna pahoja aavistaen.

"Hänen majesteettinsa on ihastunut hänen tavattomaan kauneuteensa."

"Siihen täytyy ihastua jokaisen!"

"Sitten on hänen kamariherransa ollut usein siellä, hänellä on ollut salaisia neuvotteluja Sigridin äidinisän kanssa, ja sen jälkeen on hän tytölle itselleenkin tuonut terveisiä kuninkaalta, joka halunnee häntä nähdä ja puhutella."

"Mitäs tyttö siitä?"

"En tiedä oliko se tietämättömyyttä vai miellytyshalua mutta hän ei torjunut juonia kuten olisi pitänyt."

"Kertoiko hän siitä itse?"

"Ei hän, mutta hänen sulhasensa, jolle hän sanoo kaiken", vastasi pappi tukehduttaen huokauksen.

"Niinkö, hänellä on sulhanen! Ei suinkaan se liene hän, joka kulkee kainalosauvoilla?"

"Hän juuri, mestarisälli."

"Voiko hänestäkin pitää?"

"Sigridille on hän rakkain kaikista."

"Raajarikko?"

"Hän lienee saanut vammansa pelastaessaan isoisän hengen. Se on koko tarina, joka kävisi pitkäksi kertoa. Mutta sen jälkeen luvattiin hänelle Sigridin käsi, ja hän se nyt hoitaa koko talon."

"Mutta sittenhän vanhuksella ei olekaan mitään sanottavaa."

"Sigrid on hänen holhottinsa, sanoo hän. Ja sitten puhuu hän tytölle, miten tämä voisi tulla hyvin rikkaaksi ja valmistaa vanhalle ukko vaarilleen onnellisen ja huolettoman vanhuuden ja sen jälkeen, muutamain vuosien kuluttua mennä naimisiin, joko Gottfriedin kanssa tai kenestä vain pitää."

"Ja Sigrid itse?" kysyi prinsessa.

"Niin", tuumi Jonas mestari allapäin, "nyt seuraa kaikkein surullisin. Tyttö parka ei tiedä itsekään mitä tahtoo. Väliin hän heittäytyy Gottfriedin käsivarsille ja sanoo ettei heitä mikään maailmassa voi eroittaa toisistaan. Seuraavana päivänä, kun vaari käy hänen kimppuunsa, vastaa hän, että jollei Gottfried panisi kovin pahakseen, taipuisi hän kenties isoisän tahtoon."

"Ettekö ole puhutellut tyttöä?"

"Sanoin hänelle viimeksi eilen, että Gottfried on uhannut ampua itsensä, jos hän hylkää hänet. Silloin lankesi hän jalkoihini ja pyysi minua rukoilemaan hänelle lujaa tahtoa, sillä hän ei voinut vastustaa vanhaa vaariaan, joka on häntä hoitanut ja vaalinut pienestä pitäen. Mutta ikinä ei hän tahtonut olla Gottfriedille uskoton."

"No, entäs sitten?"

"Ah, teidän armonne, hän itki ja oli aivan epätoivoissaan, ja minä puhuin hänelle lohdutuksen sanoja niin hyvin kuin voin. Kamariherra oli siellä tänään jälleen, mutta ei yksin..."

"Kuningas?"

"Kietoutuneena suureen vaippaan. Hän oli tarttunut Sigridin käteen ja painanut sormuksen hänen sormeensa."

"Oliko sulhanen läsnä?"

"Ei, mutta Sigrid on sitten puhunut siitä hänelle."

"Jumalan kiitos, silloin ei hän ole hukassa!" huudahti Anna. "Tahdon ottaa hänet tänne. Hän saa nähdä, minkä arvoinen on se kasinkulta, jota sanotaan kuninkaalliseksi onneksi. Kenties saan hänet parempiin ajatuksiin. Seuratkaa minua, lähden heti." Yhtä nopsana päätöksissään kuin toimissaankin pani Anna heti aikeensa toimeen.

Hänen saapumisensa herätti tavatonta hämmästystä, kenties enimmän siksi, että Jonas mestari seurasi hänen mukanaan. Oliko tämä kenties kertonut prinsessalle?

Anna näki, että Sigrid oli itkenyt. Vanhuksen kasvot hehkuivat vihasta, nuoren mestarisällin kasvot olivat surun synkistämät.

Naisellisella vaistolla ei hän ollut mitään näkevinään. Kyseli vain kelloja, jätti muutaman korjattavaksi ja pani pian koko talon liikkeelle.

Nyt vasta sai hän tilaisuuden oikein tarkastella Sigridiä. Hän oli tosiaankin lumoavan kaunis, mutta hänellä oli kuten kuningatar Annallakin huulissaan hempeyden piirre, joka tavallisesti todistaa heikkoa luonnetta.

Annan kysyttyä, osasiko hän ommella kultakirjausta, näytti Sigrid muutamia tekemiään pikku töitä, ja ne osoittivat sangen suurta taitavuutta.

"Tällaista juuri tarvitsen", sanoi prinsessa. "Tahdotko tehdä minulle erään työn?"

Sigrid kiitti ja sanoi olevansa siihen halukas.

"Tyttärentyttäreni matkustaa pois ensi viikolla..."

"Ei niin pian!" puuskahti tyttö kalveten.

"Onko päivä jo määrätty?" kysyi Gottfried luoden hurjan katseen vanhukseen.

"Olen luvannut sen hänelle", vastasi ukko topakasti. "Ja vielä olen herra talossa."

Prinsessa tähysteli häntä päästä jalkoihin, ja hän loi silmänsä maahan.

"Haluan, että Sigrid lähtee heti mukaani", sanoi prinsessa ylevästi. Vanhus kumarsi syvään, hän ei voinut vastata mitään.

Tyttö seisoi sanatonna ja hämillään, mutta riensi kohta laittautumaan kuntoon.

Muutamat Jonas mestarin sanat olivat palauttaneet veret Gottfriedin poskille.

"Uskallanko kysyä, kuinka kauan hän tulee viipymään?" virkkoi ukko vaari aivan toisella äänensävyllä.

"Tulkaa linnaan kolmen päivän kuluttua, niin saatte tietää sen", vastasi Anna ja lisäsi Gottfriediin kääntyen "Tuokaa kello, kun työ on valmis."

Hän lähti papin ja Sigridin seurassa. Tyttö oli hyvin pelästyneen näköinen ja ihmetteli mitä nyt oli tuleva.

Linnaan saavuttuaan otti Anna hänet mukaansa sänkykamariinsa.

"Tästälähin on sinun alituiseen oltava saapuvillani", sanoi hän. "Meillä on paljon puhuttavaa keskenämme."

Sigrid kiitti hämillään. "Enkö pääse takaisin hänen luokseen?"

"Sanos, ketä enimmän kaipaat."

"Gottfriedia", kuiskasi tyttö, ja kyynelet vierivät hänen poskilleen.

"Hän tulee tänne sinua tapaamaan."

"Saanko puhutella häntä kahdenkesken?"

"Aivan kahden. Mutta sanos minulle, mihin isoisäsi tahtoo sinut lähettää?"

Sigrid punastui kovasti. Nyt kyynelet vuotivat virtanaan ja hän lankesi prinsessan jalkoihin. "Oi, elkää kysykö minulta."

"Lapsi parka, minä tiedän jo kaiken. Sinut pelastaakseni olen tuonutkin sinut tänne."

"Mutta jos hän näkee minut?"

"Kuningas saa nähdä ja puhutellakin sinua."

"Ei, ei, minä pelkään niin kovin!"

"Hänenkö vai itsesi tähden?"

"Hänen!" vastasi tyttö, ymmärtämättä tarkoitusta.

"Sitä sinun ei tarvitse, hän kyllä tulee aikoihin. Sanon sinulle, Sigrid, että kuningas saa rakastajattaria niin monta kuin tahtoo, mutta yhtä vähän kuin muutkaan pitää hän arvossa naista, joka on myynyt itsensä viheliäisestä mammonasta. Hän pitää hänet niin kauan kuin ruumiillinen kauneus häntä viehättää. Sitten hän maksaa mitä hyväksi näkee ja potkaisee hänet ulos."

Sigrid oli käynyt kalmankalpeaksi. Kauniit silmät tuijottivat jäykästi prinsessaan.

"Kuinka hyvän maksun hän saisikin, kuinka hän sitten enää uskaltaisi tarjota rahojaan kunnialliselle miehelle? Eikö tämä halveksien kääntyisi hänestä pois ja sanoisi, ettei hän myy sellaisesta hinnasta nimeään..."

"Gottfried, Gottfried!" nyyhkytti Sigrid.

"Hänen tähtensä on sinun varottava kuningasta ja jokaista muuta kiusausta, joka voi viedä sinut turmioon."

"Päästäkää minut takaisin hänen luoksensa."

"Ei, ennenkuin olet nähnyt miten tyhjä on se onni, joka sinusta on näyttänyt niin houkuttelevalta. Tee työtäsi, jonka olen sinulle määrännyt, kuningas on monta kertaa tuleva luoksesi minun olematta läsnä. Sinun täytyy itse taistella taistelusi, saat itse päättää, oletko mieluummin kuninkaan jalkavaimo kuin kunniallisen miehen puoliso."

"Kuinka uskallan?" kysyi pelästynyt tyttö.

"Sanos minulle, Sigrid, eikö ole usein tapahtunut, että joku hienopukuinen puolalainen herra on pitänyt varansa ja tullut puotiin sinun ollessasi yksin ja tehnyt sinulle häpeällisiä tarjouksia?"

"Kyllä, montakin kertaa!"

"Nuoria, kauniita herroja?"

"Niin nuoria ja kauniita kuin vanhoja ja rumiakin", vastasi Sigrid halveksivasti hymyillen.

"No, mitä teit silloin?"

"Huusin isoisää, ja hän ajoi heidät pois."

"Mikset tehnyt niin tälläkin kertaa?"

"Kuninkaalle!"

"Hän olisi ansainnut sen paremmin kuin muut. Sillä tyttöparkojen vietteleminen ei ole lainkaan kuninkaallista. Sentähden ei sinun olisi ollut häntä pidettävä ihmistä kummempana, vaan kohdeltava ansionsa mukaan."

Sigrid kohotti katseensa häneen. "Minä koetan", vastasi hän.

"Auttaakseni sinua sallin sinun iltapäivällä olla tuossa huoneessa, josta pienen luukun kautta voit nähdä ja kuulla kaiken mitä täällä tapahtuu. Kuningas tulee tänne ja istuutuu rinnalleni sohvalle. Minä koetan johtaa keskustelun sellaiselle alalle, että sinulle on siitä hyötyä. Mutta ole tarkkaavainen, se ei tapahdu useammin kuin tämän kerran."

"Armollisin prinsessa", sanoi Sigrid ja lankesi hänen jalkoihinsa suudellen hänen kättään, "kuinka voin palkita suuren hyvyytenne!"

"Niin, Sigrid, teen sinun hyväksesi enemmän kuin olen tehnyt kenenkään muun hyväksi. Veljeni on minulle rakkaampi kuin kukaan muu ihminen maailmassa ja kun paljastan hänen virheensä ja heikkoutensa sinulle, tapahtuu se teidän molempain pelastukseksi. Tahdon estää hänet tekemästä synnin, jota ei voisi koskaan sovittaa, ja tahdon pelastaa sinut joutumasta uhriksi."

"Ymmärrän, ymmärrän!" huudahti Sigrid elostuneena.

"Silloin voit sinäkin olla minulle avuksi. Hänelle koituu läksytys suuremmaksi avuksi, jos se tulee sinulta."

"Tahdon antaa sen hänelle. Ja nyt luulen, että voinkin sen."

Anna syleili ja suuteli nuorta tyttöä. "Teet minut velalliseksesi", sanoi hän.

Sigrid sulkeutui pieneen huoneeseen. Kuta suurempaa kiitollisuutta hän tunsi prinsessaa kohtaan, sitä enemmän kiihtyi hänen ynseytensä kuningasta kohtaan, häntä, joka tahtoi maksaa hänen alennuksensa kurjalla kullallaan.

Hän kuuli ääniä, kuningas oli tullut. Hän avasi varovasti pikku luukun. Kuningas näkyi istuvan sohvassa, ikävystyneenä ja tyytymätönnä, ja kun prinsessa samassa tuli sisään, huudahti hän:

"_Minä_ saan sinua odottaa; olen tottunut siihen, että _muut_ odottavat minua."

"Muilla varmaankin tarkoitat alamaisiasi", sanoi Anna ja asettui hänen vierelleen. "Minä en lukeudu niihin", lisäsi hän ja pani olalleen pienen tyynyn, jota vasten kuningas heti nojasi päänsä.

"Minkä aseman sitten otat itsellesi?"

"Olen sinun varma tukesi, joka tulee niin pian kuin häntä on kutsuttu", vastasi Anna.

"Niin, se on totta", sanoi Sigismund ja puristi hänen kättään. "Olet myös ainoa uskottuni."

"Johon voit luottaa."

Syntyi pitkä äänettömyys. "Olen hyvin onneton", sanoi Sigismund. "Kaikki käy minua vastaan."

"Kaikkihan rientävät noudattamaan toivomuksiasi."

"Mikään ei täytä sitä tyhjyyttä, jota tunnen. Minä aivan kuihdun ikävään."

"Konstantiaako ikävöit?"

"Aavistus sanoo minulle, että hän on unhottanut minut."

"Ai, pikku Richissaa sitten; hänhän kuulemma menee naimisiin."

"Se oli tuokion mieltymys, joka meni yhtä nopeasti kuin tulikin."

"Niin tekevät kaikki sellaiset mieltymykset."

"Ei, nyt on se aivan toisenlainen."

"Mitä, uusi taas?"

"Ihastuttava tyttö, jonka Opowski on onkinut ilmoille. Olen nähnyt hänet ja olen tyytyväinen."

"Mistä hän on tytön löytänyt?"

"Melkeinpä kadulta."

"Sinne kai hänet pian jätätkin."

"En suinkaan. Opowski on järjestänyt niin, että kaikki kamaripalvelijani ovat naimattomia. Toivoakseni ymmärrät", virkkoi Sigismund nauraen.

"En pidä tuosta Opowskistasi."

"Siksikö, että hän on ystäväni?"

"Ainoa tukesi horjuu, rakkahin veli. Kuinka sinulle silloin käy?"

Sigismund katsoi kummissaan häneen. "Mitä on tapahtunut? Sinä olet ylen kiihtynyt, aivan kyyneliä silmissäsi!"