Part 7

Mestari Sigfrid oli seurakunnan pastorina nykyään, mutta ennen kaikkea oli hän tunnettu tieteellisistä tutkimuksistaan ja monista merkillisistä ennustuksistaan.

Joku poikanen näytti herttualle pitkulaisen, vaatimattoman talon, joka oli muista erillään mäenrinteen alla. Hän avasi oven ja astui pimeään, pitkään porstuaan. Sen perällä näkyi pimeänhämärässä ovi. Hän haparoi sinne ja kömpi tupaan, joka oli niin matala, että täytyi kulkea kumarassa.

Huone oli ylen vaatimaton, kalustuksena oli ainoastaan hoippuva pöytä ja muutamia puupenkkejä. Ikkunoissa oli vain muutamia lasiruutujen kappaleita; suurimmaksi osaksi olivat ne öljyttyä paperia, joka oli pingoitettu tuulen suojaksi.

Rappeutuneessa, savunmustaamassa takassa paloi loimottava valkea, ja sen ääressä seisoi köyhästi puettu nainen pataa hämmentäen.

Kääntymättä päin ja kysymystä odottamatta virkkoi hän tuikeasti:

"Tule huomenna uudestaan, Sigfrid mestarilla ei ole aikaa!"

"Sano Sigfrid mestarille, että täällä on mies, joka haluaa tavata hänet heti", vastasi herttua samaan sävyyn.

"Sanoinhan, ettei hänellä ole aikaa. Mene tiehesi, hän ei ole kotona."

"Hänen täytyy olla", kivesti herttua. "Haluan neuvotella Sigfrid mestarin kanssa asioista, jotka ovat hyvin tärkeitä."

Nyt vihdoin kääntyi nainen ja katseli vierasta viisain, tutkistelevin silmin. Sitten hän sipaisi kädellään tukkaansa sileämmäksi ja sanoi terhakasti: "Mieheni on aina ulkosalla tällaisina tähtikirkkaina öinä, enkä tiedä koskaan miten aikaisin hän tulee takaisin."

"Haluaisin", sanoi herttua, "kysyä niin kuuluisalta tietomieheltä kuin Sigfrid mestarilta neuvoa juuri kirkkaan taivaan alla."

"No, se on toinen asia", sanoi muori luoden ihailevan katseen herttuaan. Sitten otti hän lyhdyn ja sytytti sen.

Hänen ollessaan näissä puuhissa kuului viereisestä huoneesta seinäkellon lujat, tasaiset lyönnit. Kaarle kääntyi päin, ja nainen, joka oli juuri saanut tulen lyhtyyn, kohotti sen valaisten kamariin.

Siellä näkyi olevan vuode, tuoli ja kirjoituspöytä, jolla oli muutamia kirjoja. Mutta seinällä riippui taitehikas kello, ja nyt sen lyödessä seisoi taululla ajan vertauskuva, mies viikate ja tiimalasi kädessään. Viimeinen lyönti helähti, ja kuva oli poissa.

"Kello on varmaankin miehenne omaa työtä?" kysyi herttua kovasti kiintyneenä asiaan.

"Niin se on. Lähtekäämme nyt häntä etsimään." Hän meni edeltä pienen umpinaisen aidan ylitse, avasi lauta-aidan veräjän, viittasi herttuaa seuraamaan ja nousi mäenrinnettä ylöspäin.

Päivällä oli ollut myrsky, mutta nyt oli syyskuun taivas tummansininen ja kirkas, tuikkivain tähtien peittämä. Ilma oli leuto, melkein lämmin, ja kuu nousi parhaallaan taivaan rannalta.

Mikään ei täällä mäellä varjostanut näköpiiriä, illan hiljaisuudessa oli kaikella rajattoman majesteetillisuuden leima. Ainoastaan levottomassa ihmissydämessä kiehui ja kuohui, ilman lepoa ja rauhaa.

Kaarle tunsi sen ja taivutti nöyrästi päänsä seuratessaan naista, joka yhä kulki hänen edellään. Kivikkoa ja somerikkoa olivat he vihdoin joutuneet pienelle ylätasangolle, joka oli kukkulan ylimmällä harjalla.

Täällä näkivät he kirkkaassa tähtien tuikkeessa miehen puoleksi makaavassa asennossa. Hän oli puettu vanhaan takkiin, joka oli huolellisesti kääritty hänen ympärilleen, ja hän nojasi kyynäspäällään kalliota vasten varaten päätään kädellään.

Oikeassa kädessään oli hänellä teräspiirrin, jolla hän tuontuostakin teki merkkejä suureen pergamenttilehteen. Luultavasti se oli tähtikartta, jonka kuviot ja suhteet hän tunsi niin tarkoin, ettei hänen tarvinnut pinnistää silmiään pimeässäkään. Hän ei nähnyt tulijoita, ympäristöä ei hänelle ollut olemassakaan. Kärsimätön herttua katsoi hyväksi ilmoittaa läsnäolonsa rykäisemällä.

"Mitä tahdot, Anna? Olenhan sanonut, ettei kukaan saa häiritä minua", virkkoi oppinut mies.

"Täällä on vieras oppinut herra, joka tahtoo puhutella mestaria", vastasi vaimo nöyrästi.

Sigfrid mestari kohentautui hieman, ojensi vieraalle kylmän kätensä ja kysyi latinaksi, millä hän saattoi palvella.

Hän näytti olevan kuusissakymmenissä, nälkä ja öiden valvominen oli vanhentanut hänet ennen aikojaan. Tukka oli ohut ja harmaankirjava, samoin viikset ja tuuhea parta. Korkea otsa oli syvissä mieterypyissä, vaaleansiniset silmät olivat suuret ja unelmoivat, puku melkein viheliäisen huono.

Häntä tarkoin tarkasteltuaan vastasi herttua latinaksi hänkin, että hän oli tullut kuulemaan Sigfrid mestarin mieltä, oliko tähdillä vaikutusta kulkutauteihin.

Sigfrid mestari vastasi hieman mietittyään, että ne saattoivat vaikuttaa taudinalttiutta, mutta eivät välttämättä itse tauteja, ja sen jälkeen alkoi hän tavattoman vilkkaasti sovittaa oppiaan silloin liikkuviin tauteihin.

Mutta samassa valaisi koko seudun suuri tulipallo, joka kiiti yli taivaan läntiseltä ilmanranualta pitkässä leimuavassa kaaressa kaakkoista kohden. Valoilmiö oli niin odottamaton ja niin kirkas, että kolmen katsojan hengitys tuokioksi pysähtyi.

Nainen hätkähti nähdessään herttuan tässä kirkkaassa valossa. Hän oli varmaan toinen kuin miksi tekeytyi...

Mutta vanhalle viisaalle oli tällä hetkellä jokainen ihminen ainoastaan tomuhiukkanen. Seurattuaan meteorin suuntaa ja merkittyään sen radan tähtikartalle, ojensi hän pitkän, hontelon vartensa koko pituuteensa, kurotti oikean käsivartensa taivaan rantaa kohden, missä valo vielä kajasti hopeanhohteisena, ja puuskahti innonhartaasti:

"Kas, Jumalan kirjoitusta taivaalla! Mikä minä olen, Herra, että minä voisin tutkia sinun salaisuutesi ja tutkia sinun tähtiesi radat! Missä olin minä, kun aamutähti veisasi sinun ylistystäsi, sinä olet kuningas, ihanasti puettu, valo on sinun pukusi, pyhyys sinun kaunistuksesi! Sinä piirrät kirjoituksesi taivaalle päivänkierrosta toiseen; mutta kansat eivät tahdo lukea sitä eivätkä kuulla puhettasi. Älä käännä kasvojasi meistä pois, älä salli meidän loukata jalkaamme pimeillä vuorilla." Näin sanoen pani hän kätensä ristiin ja seisoi hetken vaipuneena rukoukseen.

Herttua ei voinut kääntää silmiään hänestä.

Kohta sen jälkeen palasi vanhus keskeytyneeseen puheeseensa tähdistä ja pyrstötähdistä. "Olen varma siitä", sanoi hän, "että niin kauan kuin tämä meteorinen tuli palaa ja kiertää päivästä päivään lakkaamattomassa kiertokulussa ympäri maan, vetää se puoleensa sitä luonnollista kosteutta, joka nousee maasta ja joka muuten lankeaisi sateena ja kasteena takaisin maahan. Siitä seuraa suuri kuivuus ja helle, jotka ovat vahingolliset kaikelle kasvullisuudelle, huonot vuodet, nälkä ja kalliit ajat. Ja sitten edelleen seuraa, että myrkyllisistä höyryistä, joita maa kätkee povessaan, syntyy vahingollisia loiseläimiä ja syöpäläisiä, jotka vuorostaan saastuttavat ilmaa ja siittävät tauteja kansaan ja karjaan, kuten ruttotaudit, poltetaudit ja rintataudit tai muut yleiset kulkutaudit, jotka aina samaan aikaan kulkevat yli monen maan, kuten rintatauti 1580."

"Voitte kai tähdistä ennustaakin?" kysyi Kaarle hieman liikutettuna.

"Siihen pystyi suuri mestarini, Tyge Brahe, jonka sielua Jumala taivaassa ilahuttakoon!" huudahti Sigfrid mestari. "Olin saapuvilla silloin, kun hän anno mundi 1572 ennusti muutamista merkeistä Cassiopean tähtisikerössä, että Suomessa oli syntyvä ruhtinas, jonka taivaitten herra oli jo edeltäpäin määrännyt suureksi sankariksi ja kansojen vapauttajaksi, erittäinkin siitä sorrosta, jota evankelisen opin nyt täytyy kärsiä melkein kaikkialla."

"Sanotteko, että hän oli syntyvä Suomessa?"

"Tai rakkaassa naapurimaassamme Ruotsissa, sillä kuuluisihan hän silloin meillekin. Ja minä olen aprikoinut mielessäni, että sillä mahdollisesti tarkoitettiin siunattua nuorta herraamme Gustavus Adolphusta, joka maiden yhteyden kautta voi kotiutua köyhään Suomeemmekin."

Kaarle peitti silmänsä kädellään. Tätä hän juuri oli tullut kysymään, ja nyt oli se sanottu hänelle kysymättä. Ainoastaan saadakseen vahvistuksen sille, mitä hän kaikista enimmän toivoi, virkkoi hän:

"Puolassa sanotaan Tyge Brahen selittäneen, että tähtien valio oli syntyvä Venuksen, Jupiterin ja Marsin yhtymän alla, ja niin lienee ollut laita nuoren Vladislaun syntyessä."

"Se ei ole totta", vastasi Sigfrid mestari kylmästi. "Tyge Brahe ei ole kuunaan sanonut mitään sellaista. Vladislaus on muuten syntynyt Saturnuksen merkissä, ja kuinka hän voisi toimia puhtaan kristinopin puolesta, kun hänet itsensäkin kasvatetaan paavilaisuuteen."

"Kas, millainen sumu on noussut", puuttui Anna muori puheeseen, "puhumattakaan siitä, että kynttilä on lopussa."

"Olette oikeassa", sanoi Kaarle hymyillen ja sanoi hyvästit isännälleen, joka vielä tahtoi viipyä muutamia tunteja tekemässä havaintojaan.

Lähtiessään pani herttua muutamia kultarahoja vaimon käteen. "Antakaa hänelle voimakkaampaa ruokaa", sanoi hän.

Muori katsoi rahaa. "Hankin hänelle kompassin", sanoi hän. "Sellaista hän pitää arvossa... enkä voi mitenkään uskoa, että rahat riittäisivät flanderilaiseen näköputkeen." Nämä olivat viimeiset sanat, jotka herttua kuuli, muorin sulkiessa portin hänen jälestään.

"Merkillistä", ajatteli hän itsekseen, "tämä nainen antautuu niin hartaalla ymmärryksellä miehensä työhön, että kieltäytyy hänen tähtensä kaikesta. Tämän täytyy ollakin avioliiton syvin ajatus."

* * * * *

Arvid Stålarm odotti kärsimättömästi tietoa loistavasta voitosta, joka Akseli Kurjen ja Farensbachin hänen mullakseen oli täytynyt saavuttaa taistelussa herttuaa vastaan. Hän oli tähän aikaan mitä mainioimmalla tuulella, rakensi mitä korkeimpia tuulentupia ja jutteli ja laski leikkiä ehtimiseen.

Kun kysyttiin syytä hänen hilpeyteensä, vastasi hän: "Se on voiton varmuutta, ja minä tahdon, että Juhana Fleming voi sanoa Elina rouvalle, ettei hänen herransa koskaan epäillyt menestystään."

Muutamia päiviä myöhemmin toi Jaakkima Scheel linnanväelle sanan Marttilan tappelusta ja ehdotuksen pakkosopimuksesta.

"Se on sotajuoni!" huudahti Stålarm. "Mutta meitä ei niin petetä."

Syyskuun viidentenä päivänä saatiin linnan aatelistornin ikkunoista katsella kamalaa näkyä. Salomon Ille ja hänen kanssaan kuusi Kastelholman vankia mestattiin Turun torilla. Mutta ei siinä kyllin, heidän päänsä pistettiin seipäihin ja pystytettiin Korpolaisvuorelle, vastapäätä linnaa.

Kamala näky teki odottamattoman vaikutuksen, se sytytti Stålarmin pontevuuteen ja päättäväisyyteen. Hän laitatti linnan sisälle laudoista karsinan, jossa saattoi puolustautua, vaikkapa ulkovarustus menetettäisiinkin. Sen jälkeen pakoitti hän linnaväen tekemään valan, että ennen räjähyttäisivät itsensä ja vihollisen ilmaan ennenkuin antautuisivat.

Kohta sen jälkeen saapui salaviesti Akseli Kurjelta, joka vahvisti Scheelin tuomat uutiset.

Stålarm seisoi kuin ukkosen lyömänä. Sitten neuvotteli hän muun päällystön kanssa, ja kaikki olivat mitä katkerimmin suutuksissaan Sigismundia kohtaan. Hän joko ei ollut lainkaan lähettänyt Farensbachia tai niin myöhään, ettei tämä ollut ehtinyt koota miehistöä.

Mihin nyt oli ryhdyttävä? Kaikki olivat sitä mieltä, että linnoitus oli luovutettava, ja Stålarm, joka nyt oli aivan masennuksissa, yhtyi tuumaan.

Syyskuun 9 päivänä lakkasi ampuminen ja neuvottelut alkoivat.

Herttualle laadittiin kirjelmä, jonka paitsi päällystöä olivat allekirjoittaneet myös ratsumiesten ja sotamiesten edustajat. Siinä valitettiin sotaväen vaikeaa asemaa, kun he eivät tienneet, ketä herraa tottelisivat. Nyt olivat he kuitenkin alkaneet käsittää, mitä vahinkoa valtakunnalle koitui siitä, että sen jäsenet uhrasivat toisiaan teuraspenkille, ja luulivat kärsineensä kylliksi uskollisuudestaan Sigismundia kohtaan. Sentähden pyysivät he herttuaa olemaan heidän armollinen herransa ja jättämään vihat sikseen ja vilpittömästi vakuuttamaan heille henkensä ja omaisuutensa. Sen jälkeen seurasivat ehdot, joissa seikkaperäisesti määriteltiin täydellinen menneisyyden unhotus ja sitoumus, että he tästälähin olisivat herttualle uskollisia ja kuuliaisia.

Stålarm kirjoitti erityisesti herttualle ja koetti osoittaa, että hän oli kärsinyt häväistystä hyväntahtoisuudestaan herttuan palvelijoita kohtaan ja että hän oli estänyt useita kuninkaan suunnittelemia juonia. Jaakkima Scheel kirjoitti hänkin ja pyysi hartaasti anteeksiantoa rikollisille.

Nämä kirjeet saapuivat Helsinkiin syyskuun 16 päivänä ja seuraavana päivänä lähetettiin vastaukset. Herttua selitti, että linnanpäällystön oli vastattava valtakunnan säädyille, toistaiseksi heidät oli säilytettävä vankilassa. Miehistö sai lähteä linnasta ja joka mies viedä mukanaan niin paljon kuin jaksoi kantaa.

"Maankavaltajat saavat toistaiseksi olla epätietoisina kohtalostaan", ajatteli herttua. Hän luotti siihen, että Scheel kyllä voi toistaiseksi pitää yllä järjestystä kaupungissa ja linnassa. Nyt halutti häntä vierailla Viipurissa, Torkel Knuutinpojan vanhassa linnassa, johon Akseli Kurki oli vienyt armeijansa tähteet ja jossa varustauduttiin tarmokkaaseen vastarintaan.

Akseli Ryning lähetettiin maitse ratsuväen keralla, herttua taasen purjehti jalkaväen kera meritse. Syyskuun 21 päivänä nousivat joukot maihin Viipurin luona.

Heidän edessään oli Suomen etevin linna niin kokoonsa kuin lujuuteensakin nähden. Kustaa Vaasan aikoina oli oivallisia muureja edelleen lujitettu ja linnoitukseen katsottiin mahtuvan 6-7,000 miestä. Nyt oli siellä ainoastaan 3,000, ja turhat olivat kaikki väennostot. Kylästä kylään oli kulkenut huhu herttuan voitoista... ja kansako taistelisi häntä vastaan, talonpoikain ystävää, joka oli luvannut heidät vapauttaa laittomista veroista? Ei, niin hulluja he eivät olleet!

Tässä ahdingossa vihdoinkin kuultiin jotakin siitä apujoukosta, jota Stålarm ja Kurki olivat niin kauan turhaan odottaneet. Farensbach marssi tosiaankin pikamarssissa poikki Vironmaan Viipurin avuksi.

Hän luotti Räävelissä oleviin Arvi Tönnenpojan laivoihin ja aikoi niillä viedä väkensä yli Suomenlahden. Mutta herttua oli ehtinyt ennen häntä. Räävelin porvarit sulkivat kaupungin portit Farensbachilta, ja ainoastaan vaivoin voi hän viheliäisillä purjealuksilla lähettää kolmisen, nelisen sataa miestä.

Ollessaan vielä loitommalla Viipurin sataman edustalla lähetti herttua kehoituskirjeen pormestareille ja neuvostolle, vaatien, että he avaisivat kaupunginportit ja liittyisivät Ruotsin kruunuun. Kun ei tullut mitään vastausta, noustiin maihin pikku venheiden avulla ja niin linna kuin kaupunkikin saarrettiin kaikilta puolin.

Akseli Kurki, jonka oli puolustettava sekä linnaa että kaupunkia, piti sitä mahdottomana vähine väkineen ja tahtoi sentähden pakoittaa porvariston ottamaan osaa puolustukseen. Kun nämä kieltäytyivät, uhattiin heitä ryöstöllä. Samana päivänä muutamat porvarit kiipesivät kaupunginmuurin yli ja riensivät amiraali Pietari Stolpen luo. He toivat viestin pormestarilta, että Vesiportti pidettäisiin auki seuraavana yönä, jos luvattaisiin varma turva kaupunkilaisille sekä heidän vaimoilleen ja lapsilleen.

Siten joutui kaupunki herttuan käsiin ennenkuin linnassa oli siitä aavistustakaan. Suuri joukko upseereja, joiden oli salmen yli mentävä linnaan, joutui osaksi vangeiksi, osaksi ammutuiksi. Edellisten joukossa oli myös Akseli Kurki.

Seuraavana päivänä, syyskuun 23, tuotiin laivasta suunnattoman suuri tykki ja asetettiin salmen rannalle vastapäätä linnaa. Laukaistiin muutamia mahtavia laukauksia, ja kohta sen jälkeen pyydettiin linnasta ryhtyä sovinnonhierontaan.

Herttua ei tahtonut tietää mistään antaumisehdoista, ja Arvid Tavast, joka oli ottanut huostaansa päällikkyyden, osoitti nöyrintä nöyryyttä, sillä hän otti herttuan polvillaan vastaan linnanportilla.

Mutta herttua tiesi, että Arvid herra oli vanha veijari, joka oli menetellyt armottomasti nuijasodan aikana ja joka kaikkina aikoina oli käynyt Sigismundin asioilla. Häntä ei voinut mikään alamaisuus pelastaa.

Mitään oikeudenkäyntimuotoja ei pidetty tarpeellisina. Tukholman valtiopäiväin päätöksellä oli vangit jo tuomittu. Akseli Kurki säilytettiin kuulusteltavaksi, mutta muut päälliköt saivat heti laskea päänsä mestauspölkylle.

Synkkänä ja uhkaavana oli ukkospilvi herttuan otsalla. Nyt oli hän lähtenyt sille kauhujen tielle, joka hänestä oli ainoa oikea, jos mieli pelastaa isänmaan itsenäisyys.

7.

MITÄ SUOMI KÄRSI.

Pietari Stolpe lähetettiin Vironmaahan valloittamaan Narvan rajalinnoitusta Ruotsin kruunulle.

Mutta Suomessakin oli vielä muuan linnoitus valloittamatta, nimittäin luja Savonlinna, jossa jo ennen olemme tutustuneet iäkkääseen, nyttemmin raajarikkoon Götrik Finckeen.

Hänellä ne yhä olivat ohjakset käsissään. Hänen apulaisenaan oli Stålarmin lanko Krister Björnram ja toistaiseksi myös Götrik herran nuorempi veli Sten, joka tulentuhoamasta Hämeenlinnasta oli paennut tänne.

Mutta Savonlinnassa alkoi tulla puute elintarpeista. Se olikin sitä luonnollisempaa, kun sangen monet Suomen mahtajista olivat lähettäneet vaimonsa ja lapsensa Savonlinnaan säästääkseen heidät sodan kauhuilta. He näet luottivat siihen, etteivät ne tänne asti ulottuisi.

Götrik Fincke otti ystävällisesti ja osaaottavasti vastaan monet kutsumattomat vieraansa. "Hätä ei lue lakia", sanoi hän, "jaetaan kaikki tasan, kuten veljet ja sisaret konsanaan."

Usein kokoontuivat varsinkin naiset hänen ympärilleen. Silloin kertoi hän heille tästä maasta ja tästä kansasta, jonka keskuudessa hän oli elänyt suurimman osan elämäänsä.

Mutta kukaan ei kuunnellut häntä niin tarkkaavaisesti kuin Katarina rouva, Sten Fincken emäntä. Ja kun tämä kerran sanoi, ettei ollut koskaan uskonut rahvaalla olevan niin syviä tunteita kuin hän kuvaili, silloin vanhus kysyi, oliko hän koskaan kuullut sitäkään, että syvässä vedessä kalat kutevat.

No, sen oli Katarina rouva kuullut, mutta hän ei ymmärtänyt, miten se oli sovellettava.

"Valaisen asiaa pienellä kertomuksella", vastasi ukko. "Rautalammilla oli hirveänä nälkävuonna 96 kolmattakymmentään aloitteleva nuori nainen, jolla oli kolme lasta, pienin vielä rintalapsi. Mies oli äsken mennyt manalle ja hän oli sanan mukaan paljaan taivaan alla; hänellä ei ollut kattoa yllään, ei leivän palaa itselleen eikä lapsilleen."

"Oli kai armeliaita ihmisiä?"

"Oli, mutta kenelläkään ei ollut mitään annettavaa. Hän tiesi sen ja lähti taipaleelle. Arvoitus on, miten hän kolmen pikku raukkansa kera pääsi Turkuun. Mutta he saapuivat sinne. Ja hän meni suoraa päätä erään hiustenleikkaajan luo, ja hänelle myi hän pitkän, paksun palmikkonsa, joka riippui alas pitkin selkää."

"Oh!" huudahtivat läsnäolijat.

"Hän sai paremman hinnan kuin oli odottanut. Ja niin antoi hän lastensa syödä kyllikseen. Sitä en tiedä, söikö hän itsekin. Mutta kun lapset olivat kaikki nukkuneet, lähti hän yksin pois. Luulen, että taival oli raskas -- hampaan vetäjälle, jolle hän tarjosi kaksineljättä ehyttä hammastaan. Mies hämmästyi, varsinkin kun Marjatta oli tavattoman kaunis nainen. Hän teki toisen tarjouksen, mutta sen nuori nainen hylkäsi inholla ja tahtoi lähteä tiehensä. Silloin pyysi mies häntä jäämään, hän tahtoi ostaa hänen hampaansa ja maksaa niistä hyvin."

Götrik Fincke keskeytti tuokioksi kertomuksensa. "Kun hän palasi lastensa luo", jatkoi hän, "tunsivat ne tuskin häntä. Hän oli hyvin kalpea ja koko suu turvoksissa. Sentähden pysyi hän sen päivää paikoillaan, mutta seuraavana lähti hän jälleen taipaleelle pienokaisineen. Nyt oli hänellä onni päästä hevoskyydissä pitkät kylänvälit. Niin pääsi hän vihdoin kotiin, ja hänellä oli siksi rahaa, että saattoi ostaa tuvan, jossa oli asunut. Selvää rahaa nähtiin tienoilla ani harvoin, ja hän sai ostetuksi maatilkunkin tuvan ympäriltä. Hän oli tuonut Turusta siementä mukanaan, ja minun luja uskoni on, että Marjatan sankarillinen menettely oli avannut kaikki sydämet hänelle, sillä hän sanoo itse, että kaikki ihmiset ovat niin auttavaisia, että hän uskoo Jumalan ottaneen hänet erityiseen suojelukseensa."

"Luuletteko olevan useampiakin tuollaisia Marjattoja maailmassa?" huudahti Katarina rouva.

"Kysykää vaimoilta, joiden miehet tulevat kotiin sodasta, missä ovat tottuneet säännöttömään elämään, missä juopottelu, ryöstönhimo ja mitä rajuimmat hurjistelut seuraavat jokaista kahakkaa... ei ole helppo taivuttaa näitä miehiä uudestaan yksitoikkoiseen työhön ja jokapäiväisiin kieltäymyksiin... mutta kärsivällisyys saa sen aikaan, naisten kärsivällisyys ja uskollinen rakkaus."

"Saatte minut siihen uskoon", puuskahti Katarina, "että parhaat naisluonteet ovat työväenluokan keskuudessa."

"Niitä on jokseenkin tasan kaikissa. Sananlasku sanoo, ettei verratonta hyvää, jos ei verratonta pahaakaan."

Tässä keskeytti keskustelun herttualta saapunut kirje, joka oli päivätty lokakuun 1 päivänä.

Götrik luki sen tarkkaavaisesti ja kutsui sen jälkeen Sten veljensä.

"Herttua kutsuu minua kolmannen kerran", sanoi hän. "Nyt täytyy minun noudattaa hänen tahtoaan."

Sten herra luki kirjeen. "Ankara ja uhkaava kuten aina", sanoi hän.

"Emme voi enää olla määräämättä kantaamme", jatkoi vanhus. "Jumala tietäköön, etten ole koskaan ollut Sigismund kuninkaan ystävä. Mutta hänen luottamusmiehenään täytyi minun täyttää velvollisuuteni."

"Sitä juuri ei herttua tahdo myöntää, ei ruotsalaisille eikä suomalaisille", puuskahti Sten.

"Tämä pitkällinen eripuraisuus on vienyt poloisen isänmaamme perikatoon, ja ainoastaan herttua voi sen enää pelastaa."

"Oletko sanonut hänelle sen?"

"En, olen kiertänyt kuin kissa kuumaa puuroa, ja nyt viimeksi pyysin tietää mitä säätykokous on päättänyt. Hän tietää yhtä hyvin kuin minäkin, että nämä ovat turhia verukkeita, ja -- kuten sanottu -- minä lähden hänen luokseen. Tuletko sinä mukaan?"

Ennenkuin päätös pantiin toimeen, saapui Jesper Matinpoika Krus herttuan käskystä vaatimaan linnaa.

Götrik Fincke luovutti sen heti ja lähti viivyttelemättä Viipuriin, jossa herttua otti hänet erittäin suosiollisesti vastaan ja oli kovasti mieltynyt vanhan miehen viisaaseen ja ymmärtäväiseen puheeseen.

Sten Fincke ja Akseli Kurki vietiin vankeina Turkuun, johon palaamaan herttuakin valmistautui, pannakseen toimeen uusia tutkintoja ja verituomioita.

Sten Fincken emäntä, Katarina, seurasi herraansa. Hän ei ainoastaan pitänyt täydellistä päiväkirjaa kaikesta mitä näki, vaan kirjoitti muistiin senkin mitä kuuli luotettavilta henkilöiltä. Nämä muistelmat ovat meidän päivinämme arvokkaat lähteet niille, jotka tutkivat Suomen historiaa.

Herttua oli oleskellut Viipurissa yli kolmen viikon ja sillaikaa lakkauttanut linnaleirin ja jakanut oikeutta monille tahoille.

Lokakuun 10 päivänä lähti hän meritse matkalle tykkien paukkuessa. Matkalla hän viivähti Pellinginsalmessa ja saapui Turkuun marraskuun alkupäivinä.

Voimme käsittää, millä tuntein häntä odotettiin, kun tiedämme mitä veritekoja oli tapahtunut jo ennen hänen tuloaan.

Scheel uudisti rukouksensa päällikköjen puolesta ja pyysi, että heidän tuomitsemisensa ainakin lykättäisiin Ruotsin valtiopäiville.

"Ei", vastasi herttua, "tuomio ja rangaistus kuuluu Suomelle. Siitä koituu esimerkki, joka varoittaa vastaisista houkutuksista."

Asetettiin heti tuomioistuin, johon kuului 37 jäsentä, niiden joukossa Turun kaupungin pormestari ja kaksitoista raatimiestä, kreivit Mauri Lejonhufvud, Maunu Brahe, Svante ja Niilo Bjelke ja Jaakkima Scheel.

Marraskuun 7 päivänä piti oikeus istuntonsa Turun raastuvassa. Neljä lippukuntaa sotamiehiä oli rumpuineen ja räikkätorvineen asetettu kahteen riviin, joiden välitse vangit vietiin raastupaan.

Juhana Fleming pyysi heti päästä vapauteen. Hän ei ollut ottanut osaa linnan puolustukseen, vaan tullut sinne ainoastaan yksityisistä syistä.

Herttua oli kuullut toisilta, että niin oli laita, ja käski, että nuori mies oli tuotava hänen luoksensa.

Se tapahtui, ja kohteliain sanoin pyysi Fleming, ettei hänen ajattelemattomuuttaan pidettäisi rikoksena, vaan että hän armosta saisi vapautensa.

Kaarlen edessä seisoi hänen katkerimman vihollisensa, poika. Mutta hän ei ollut isäänsä, ja sitä paitsi oli hän hyvin nuori.

"No hyvä", sanoi Kaarle, "minä annan anteeksi ehdolla, että luovut Sigismundin palveluksesta ja liityt tästä päivästä minuun."