Part 6

Juhana herra purki kiihkeitä herjauksia herttuaa vastaan, jota ei sanonut koskaan voivansa sietää. Hän kehoitti lankoaan viemään sen vastauksen uudelle herralleen, ja Eerik Brahen täytyi palata niine hyvineen.

Mieliala linnassa oli levoton, mutta ei voitu sietää sitäkään nöyryytystä, että olisi antauduttu. --

Herttua palasi Kalmariin, melkoinen sotajoukko ja suuri aatelisseurue mukanaan.

Mutta kun hän heti saavuttuaan ilmoitti aikovansa ryhtyä rynnäkköön ja määräsi herroille heidän osansa, silloin olivat he kaikki kauhun lyömiä ja ihmettelivät keskenään, oliko herttuan salainen tarkoitus panna ritaristo vaaraan ja kenties hävittää perinjuurin.

Eerik Brahe ja Akseli Lejonhufvud puhuivat suunsa puhtaaksi ja selittivät, että aateli oli velvollinen ainoastaan ratsupalvelukseen ja oli siis vapaa osanotosta rynnäkköön. Muutamat heistä tarjoutuivat kuitenkin tulemaan mukaan, mutta yöllä ennen rynnäkköä karkasivat he Tanskaan. Kaarle harmittelihe kyllä mielessään, mutta se ei estänyt häntä yrityksestä.

Suunnitelman oli hän laatinut yhdessä Gyllenhjelmin ja Samuel Niilonpojan kanssa; näiden oli johdettava hyökkäystä pohjoisportilla. Hauta oli sillä puolen jokseenkin matala, jonka, piti helpoittaa vallille nousua.

Ensimäinen ryntäys tapahtui kahdeksan aikaan aamulla. Nuoret päälliköt osoittivat rohkeutta ja mielenmalttia, joka yllytti ja elähytti sotamiehiäkin. Viholliset tekivät sangen urheaa vastarintaa, mutta siitä huolimatta ruotsalaiset onnistuivat, eivät ainoastaan kiipeämään valleille, vaan tunkeutumaan kaupunkiinkin.

Länsiportilla oli päällikkyys herttuan itsensä käsissä, mutta siellä oli vallihauta syvempi ja tykit pyhän Eerikin vallinsarvella levittivät kuolemaa ja hävitystä hyökkääjäin parveen. Nämä peräytyivät, mutta herttua sen huomattuaan hyppäsi ratsailta ja huusi, että olisi häpeä, jos kaupunkiin pääsisivät ainoastaan ne, jotka olivat pohjoisportilla. Niin huutaen kapusi hän itse rynnäkkötikapuita vallille.

Hurraten ja huutaen syöksyivät sotamiehet jälkeen, ja nyt oli urheinkin vastarinta turha. Sillä Gyllenhjelm oli hänkin heti kaupunkiin päästyään rientänyt länsiportille ja kävi vallinsarven kimppuun kaupungin puolelta, joten herttuan hyökkäys melkoisesti helpoittui. Sotamiehet, jotka siellä olivat vielä jälellä, syöksyivät päistikkaa kaupunkiin, joka tarjosi kamalan näyn. Jo ennen piiritystä olivat asukkaat lähteneet pois, talot olivat autiot ja tyhjät. Mutta ryöstöhalu kulki verenjanon kantapäillä, ja kirkoista ryöstettiin kaikki hopea mitä niissä oli ja kalliit messupuvut laahattiin lokaan.

Nyt seurasi muutamia lepopäiviä. Samuel Niilonpoika pyysi päästä Edbyhyn viettämään häitä, ja Gyllenhjelmillä oli hyvä halu seurata mukana. Herttua suostui, hän jäi itse siksi aikaa Kalmariin.

Nämä päivät olivat hänelle syvän mietinnän päiviä. Hän tiesi, että milloin hän vain tahtoi, joutui linna hänen käsiinsä. Mutta siellä vallitsi nälänhätä, ja hän antoi heidän paastota, näiden maankavaltajain. He asettivat omat etunsa yleishyvän edelle, ja heille oli annettava aikaa nöyrtyäkseen.

Nuoret miehet palasivat häistä iloisina ja riehakkaina. Gyllenhjelm lähetettiin heti Tukholmaan noutamaan neljää sotalaivaa, joilla oli estettävä kaikki avunlähetys Puolasta. Samuel Niilonpoika oli sillä välin herttuan oikeana kätenä ja sai panna toimeen hänen määräyksensä.

Ensimäinen niistä oli, että piti kirkontornista ampua linnanmiehistöä vallien sisäpuolella.

Sotamiehet raahasivat tykit torniin ja pommitus alkoi. Mutta Ladislaus Beckes tiesi neuvon. Hän ammutti tornin maahan, ja monet herttuan miehistä saivat surmansa.

Tämä olisi voinut kostaa ampumalla linnoituksen hajalle, mutta mahtavaa rakennusta kävi sääli ja nälänhädälle oli annettava aikaa tehdä työtään.

Linnassa kävi hätä suuremmaksi päivä päivältä. Siellä syötiin hevosia, koiria ja kissoja ja joka päivä tähysteltiin merelle, eikö jo alkanut kuulua luvattua apua Puolasta.

Vihdoin toukokuun 8 päivänä nähtiin kuusi laivaa olevan tulossa Puolan rannikolta päin.

Juhana Sparre riemuitsi, pelastuksen hetki oli lyönyt.

Södermören edustalla oli viime syksystä lähtien ollut ankkurissa neljä pientä ruotsalaista laivaa. Nämä purjehtivat Samuel Niilonpojan johdolla puolalaisia vastaan. Herttua taasen suuntasi pyhän Eerikin vallinsarvelta, joka nyt oli ruotsalaisten hallussa, kuulasateen vetten yli heitä kohden.

Niin lämmintä vastaanottoa eivät puolalaiset voineet sietää ja he vetäytyivät varovasti loitommalle. Illan suussa nousi sakea sumu, ja sen peitossa laivat palasivat Danzigiin, antautumatta enää taisteluun.

Seuraavana päivänä Gyllenhjelm purjehti neljällä laivallaan salmeen.

Sparre ja Beckes luulivat niitä danzigilaislaivoiksi ja laukaisivat iloissaan tykkinsä. Mutta ilo muuttui kauhuksi, kun nämä neljä äskentullutta laivaa laskivat aivan rauhallisesti ruotsalaisten laivojen luo Stensön varteen.

Ei ollut enää pelastuksen toivoakaan, ja kolmantena päivänä sen jälkeen ilmoitti Sparre olevansa taipuvainen antautumaan.

Herttua ei suostunut muihin ehtoihin kuin että vankeja tullaan kohtelemaan korkeimman oikeuden mukaan. Sparre ei armoa odottanutkaan.

Vieras sotaväki marssi linnasta matkoihinsa, ja ruotsalaiset astuivat heti sijaan. Osa puolalaisista pyrki herttuan palvelukseen, toiset halusivat päästä kotiin.

Päällystö pantiin vankeuteen, ja jännityksellä odotettiin herttuan päätöstä. Hänen menettelystään Sparrea kohtaan saattoi arvata sen kohtalon, joka odotti muiden Sigismundin kannattajain joukkoa.

Samana päivänä kutsui herttua läsnäolevat neuvosherrat neuvotteluun. Vakavin ja ankarin sanoin hän esitti ratkaistavaksi, oliko osoitettava mitään armoa alamaisille, jotka olivat juonitelleet yleensä kuningashuonetta ja erityisesti herttuaa vastaan, koettaneet riistää kuningasvallan itselleen ja rikkoneet Upsalan kokouksen päätöstä vastaan.

Neuvoston vastaus oli, että heidät Ruotsin lain mukaan oli tuomittava kuolemaan. He olivat kavaltajia, jotka oli tavattu ase kädessä.

Muuan palvelija kutsui Gyllenhjelmin herra Juhana Sparren ja hänen emäntänsä luo.

Nyt oli kopeus poissa, molemmat olivat kauhun lyömät. Juhana herra pyysi ja rukoili Gyllenhjelmiä taivuttamaan herttuaa lempeyteen. Jos niin vaadittiin, lähtisi hän Ruotsista eikä palaisi koskaan takaisin. Hän myönsi, että herttualla oli syytä vihoitella häntä kohtaan, ja tahtoi tästälähin tehdä kaikkensa rikostaan sovittaakseen.

Hengenhätää oli hänen sanoissaan ja koko olennossaan. Margareta rouva taasen näytti melkein luonnottoman tyyneltä.

Gyllenhjelm lupasi tehdä kaiken voitavansa, mutta sanoi suoraan, ettei hänellä ollut mitään toiveita.

Kun hän lähti, seurasi Margareta rouva ulos hänen mukanaan ja pyysi, että hän lähettäisi linnanpapin heidän luokseen ja toisi heille herttuan vastauksen niin pian kuin mahdollista.

Kun Gyllenhjelm sen jälkeen nöyrästi ja koko lämpimästä sydämestään rukoili herttualta armahdusta, sai hän vastaukseksi tavallista uhkaavamman katseen.

"Sano Margareta rouvalle, että hän lähteköön maasta, mihin haluaa. Meillä on kylliksi vihollisia ilman häntäkin. Juhana Sparre kärsii rangaistuksensa."

Niin kuului tuomio, ja Gyllenhjelm tiesi, ettei herttua muuttanut koskaan mieltään.

Hän palasi heti onnettomien luo. Mutta riistettyään heiltä viimeisen toivon koetti hän heissä herättää tyyntä luottamusta laupiaaseen Jumalaan. Ja niin sydämeen sattuvat olivat hänen yksinkertaiset sanansa, että Juhana herra purskahti kyyneliin, pyysi vaimoltaan anteeksi mitä oli rikkonut ja sanoi lopuksi olevansa iloinen saadessaan kuolla. Molempien puolisoiden hartaasta pyynnöstä jäi Gyllenhjelm heidän luokseen koko yöksi. Molemmat olivat alkaneet sydämestään luottaa häneen, ja Juhana herra, joka ainoastaan suullisesti tahtoi ilmaista viimeisen tahtonsa, uskoi rakkaan puolisonsa hänen huolenpitoonsa.

"Margareta on katkeroitunut veljiinsä", sanoi hän, "eikä tahdo joutua heidän kanssaan tekemisiin. Huolehtikaa sentähden, että hän pääsee Tanskaan ja sieltä Puolaan. Menkää rakkaaseen Bergkvaraamme, jossa olemme viettäneet niin monet onnelliset vuodet. Tässä on avaimet muutamiin kaappeihin, joissa on säilössä erinäisiä kalleuksia, ja toimittakaa ne vaimoparalleni takaisin..." Tässä hänen äänensä tukehtui nyyhkytykseen, mutta hän hillitsi itsensä ja puuskahti äkkiä: "Minusta tuntuu, että teistä varmaankin tulee Bergkvaran omistaja tämän jälkeen."

"Jos niin käy", vastasi Gyllenhjelm, "saa Bergkvara olla koskematonna, kunnes Margareta rouva tulee ja ottaa sen haltuunsa."

Juhana Sparre puristi hänen kättään. "Lepytätte minut melkein herttuaakin kohtaan", sanoi hän.

Aamu oli tullut. Mies ja vaimo syleilivät toisiaan viimeisiksi jäähyväisiksi. Nyt olivat kaikki virheet ja heikkoudet unhotetut, anteeksi annetut, he muistivat ainoastaan rakkautensa ja toivoivat jälleennäkemistä.

Enemmän kuolleena kuin elävänä vietiin Margareta rouva vankilasta vaunuihin, jotka Gyllenhjelm oli hommannut. Tämä saattoi itse hänet yli rajan, missä ystävät ja sukulaiset ottivat hänet huolenpitoonsa.

Juhana Sparre mestattiin ja hänen kerallaan Kristoffer Gyllengrip, Lauri Rålamb ja linnanpappi Birger. Ladislaus Beckes ulkomaalaisena sitä vastoin armahdettiin.

Hallannista palattuaan sai Gyllenhjelm tietää, että herttua oli häntä kysynyt. Hän oli lähtenyt luvatta ja saattoi valmistautua nuhteihin.

Hän meni heti herttuan työhuoneeseen. Tämä rypisti kulmiaan hänet nähdessään ja silmäili sitten edelleen paperia, jota piti kädessään.

Gyllenhjelm seisoi liikkumatonna.

Tällöin astui sisään herttuallinen neuvos Hannu Ulfsparre, urhea ritari ja herransa erityinen suosikki. Kaarle nyökäytti ystävällisesti päätään ja otti pöydältä paperin, jonka ojensi hänelle.

"Täten", sanoi hän, "olemme määränneet sinut Kalmarin linnan päälliköksi ja odotamme sinun olevan yhtä uskollinen tässä kuin tähän asti olet ollut muissakin asioissa."

Ulfsparre suuteli herttuan kättä ja lupasi tehdä parastaan. Mutta kun hän huomasi häiritsevänsä, lähti hän heti.

Vielä kerran mittaili Kaarle nuorta, urheaa poikaansa päästä jalkoihin. Heidän katseensa yhtyivät tuokioksi. Toisen katseessa kuvastui uhka, toisen surullinen vakavuus.

Herttua kääntyi pois kotvaksi. Sitten hän ojensi hänelle paperin, jota oli alusta alkaen pitänyt kädessään, ja sanoi hieman liikutettuna:

"Nyt olet Bergkvaran herra!"

Kun Gyllenhjelm kumartaen tarttui hänen käteensä sitä suudellakseen, tunsi hän, että hänen kättänsä puristettiin lauhkeasti. Tämä suosiollisuuden todistus liikutti hänen mieltään niin syvästi, että hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.

Mutta hänen liikutuksensa palautti herttuan täyteen kylmäverisyyteensä.

"Minä odotan, että pidät lahjan", sanoi hän.

"Siihen asti, kunnes Juhana Sparren leski palaa Ruotsiin", vastasi Gyllenhjelm.

"Kuinka uskallat!"

"Olen tehnyt Juhana herralle lupauksen enkä voi enää sitä peruuttaa."

Herttuan päähän nousi veri. "Mene", käski hän.

Muutamiin päiviin ei hän ollut Gyllenhjelmiä näkevinäänkään. Mutta sitten palautuivat vanhat hyvät välit, ja kun oli annettu kaikki tarpeelliset määräykset Kalmarin turvaamiseksi, matkusti herttua lukuisan seurueen kera sisämaahan päin.

6.

LAIVA TUULIAJOLLA.

Valtiopäivillä, jotka kokoontuivat Tukholmaan 1597 heinäkuun alussa, peruutettiin melkein yksimielisesti uskollisuus ja kuuliaisuus Sigismundia kohtaan, koska hän oli pettänyt kaikki valansa ja sitoumuksensa. Mutta vielä kerran oli häneltä kysyttävä, tahtoiko hän lähettää poikansa kasvatettavaksi evankeliseen oppiin; silloin tämä tunnustettaisiin lailliseksi kruununperijäksi, muussa tapauksessa julistettaisiin hänet ja koko Sigismundin huone menettäneeksi kaiken perintöoikeuden Ruotsin kruunuun.

Sen jälkeen päätettiin, että oikeudenkäynti neuvosherroja vastaan oli lykättävä ensi valtiopäiviin, niin että vieraat lähettiläät, jotka Sigismund oli kutsunut tässä asiassa tuomitsemaan, saisivat aikaa tulla Ruotsiin. Lopuksi julistettiin herttua uudestaan valtionhoitajaksi ja päätettiin tarpeen vaatiessa ase kädessä pakoittaa Viro ja Liivinmaa kuuliaisuuteen.

Kaikki suomalaiset läänitysherrat ja ne, joille koitui yksityistä etua Sigismundin puolustamisesta tai jotka olivat katolisen vaikutuksen alaisina, tekivät voitavansa herttuaa vastustaakseen. Ja vaikkei heillä yhteensäkään ollut sitä pontta, mikä Klaus Flemingillä oli yksinään, pystyi heidän suuri joukkonsa kuitenkin pitämään maata alituisessa kuohumistilassa.

Sigismundin välinpitämättömyys Suomen oloista, vanha rakkaus Ruotsiin ja kenties enimmän katolisen opin levittämisen pelko oli saanut suomalaisten mielet yleensä epäröivälle kannalle. Tahdottiin saada selville mitä Sigismund oikeastaan kantoi kilvessään.

Turun linnanpäällikkö Arvid Stålarm oli yhtä horjuvainen kuin ennenkin. Yhtenä hetkenä hän innotellen vannoi elävänsä ja kuolevansa Sigismund kuninkaan puolesta, kuten uskollinen alamainen konsanaan; toisena näytti hänestä niin heikko ja tahdoton kuningas, joka antoi katolisten neuvonantajain johtaa itseään, vievän maan perikatoon, ja silloin hän väänteli käsiään epätoivoissaan. Useimmiten hän kuitenkin teki pilaa omista epäilyksistään, nauroi ja joi ja oli mitä rakastettavin isäntä ja hauskin seuramies.

Pidettiin selvänä, että herttua aikanaan oli tuleva Suomeenkin, ja Arvid Stålarm vakuutti kiemurtautuvansa hänen käsistään, kuinka ovela mies hän mahtoi ollakin. Jos häneltä kysyttiin, kuinka hän aikoi menetellä, ei hän sanonut tietävänsä sitä vielä itsekään, mutta hän tunsi sen kyllä onnistuvan. Ja niin laati hän taitavan puolustussuunnitelman, joka sai päällystönkin hyväksymisen.

Eräänä päivänä ratsasti Stålarm pois kenenkään tietämättä mihin.

Matkan määränä oli Kuitian kartano, johon hän meni Juhana Flemingiä tapaamaan.

Tälle oli vierailu oikea yllätys, mutta Stålarm syleili häntä ja kysyi hänen äitiään ja tytärtään.

Juhana vastasi, että he sillä haavaa oleskelivat Tanskassa ja että hän oli aikonut mennä sinne jälestä.

"Silloin on sinun käytävä myös Elinan luona", huudahti Stålarm. "Hän on jäänyt Ruotsiin ja kaipaa sinua."

Juhana kääntyi punastuen pois. "Lasket loruja", sanoi hän.

Stålarm päästi aika naurun. "Etkö luule minun tietävän, että olette rakastuneet toisiinne", sanoi hän. "Mutta kernaasti minun puolestani, en ole mustasukkainen. Sen tähden lähetän sinut hänen luoksensa, mutta sillä ehdolla, että ensin vierailet Turun linnassa muutamia viikkoja."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Etkö ymmärrä, että tarvitsen sinun nimeäsi; herttuan katkerin vihollinen ja vaarallisin vastustaja, Klaus Fleming, on kuollut, mutta hänen poikansa, joka on perinyt isän suuret sotapäällikönlahjat, on tullut Turkuun ja antanut miekkansa linnanpäällikön käytettäväksi; sen pitäisi kuulostaa joltakin!" huudahti Stålarm nauraen.

Juhana Fleming ei epäröinyt kauan. Aviomiehen luvalla saattoi hän uhmata Elinan ankaraa kieltoa, ja hän ikävöi nähdä Elinaa, joka alituiseen pyöri hänen ajatuksissaan.

Yksin Turun linnallakin oli oma viehätyksensä sentähden, että he olivat siellä yhdessä eläneet. Ja niin hän lähti Arvid Stålarmin keralla Turkuun, jossa muu linnanpäällystö otti hänet vastaan riemuhuudoin, ja jatkoi sitten entistä unelmoivaa elämäänsä.

* * * * *

Kaarle oli lujasti päättänyt kurittaa kapinallista Suomea. Kolme kertaa oli Jaakkima Scheel ajettu tiehensä, kun hän oli koettanut vallata Kastelholmaa. Ahvenanmaalaiset olivat ruotsinmielisiä, mutta linnoituksen päällikkö, Salomon Ille, sai apuväkeä Suomesta ja katsoi olevansa niin voittamaton, että kun hän kuuli ruotsalaisen laivaston uudestaan lähestyvän, hän pani toimeen juomingit ystävineen, todistukseksi siitä, kuinka hän halveksi vihollisiaan.

Mutta Jaakkima Scheel saapui suuremmin sotavoimin kuin ennen, ja kun muuan kuula kimmahti tanssia pomppailemaan Illen vierassalin lattialle, käsitti hän, että leikissä oli totta mukana.

Linnoitus vallattiin urhean vastarinnan jälkeen. Linnaväki sai lähteä, mutta Ille ja muu päällystö, jotka olivat tarttuneet aseihin isänmaata vastaan, olivat Ruotsin lain mukaan tuomittavat menettämään henkensä ja omaisuutensa. Heidät vietiin kaikki laivoihin, jotka heti purjehtivat Suomeen vieden sinne herrat, joiden vielä kerran oli neuvoteltava suomalaisten kanssa. Heidän oli vaadittava suomalaisia lähettämään edustajansa kolmen viikon kuluessa Ruotsiin; sopivimpina näiksi pidettiin Lindorm Bonde, Arvid Stålarm, Akseli Kurki ja Lauri Fleming. Näille kaikille oli lähetetty turvakirjeet.

Mutta jolleivät suomalaiset herrat tähän suostuneet, niin säätyjen edusmiehet julistaisivat heidät "valtakunnan ilmivihollisiksi, jotka eivät tästedes voineet saada mitään armoa."

Nyt aloitti Arvid Stålarm kokeensa "kiemurtautua kaikesta erilleen." Monipäivisin väliajoin kulkivat viestit laivaston ja linnan välillä; ei voitu ymmärtää, mistä oikeastaan oli kysymys. Eikö Ruotsissa käsitetty, että jolleivät he olleet kuninkaalle kuuliaiset, saattoi hän lähettää heitä vastaan kasakoita ja tataareja, jotka tuhoaisivat maan tykkönään.

Suomessa ei voitu käsittää, miksi Ruotsissa oli peruutettu uskollisuus ja kuuliaisuus kuningas Sigismundia kohtaan. Mutta sama oikeus, joka siellä oli ollut neuvotteluun hallituksen muutoksesta, oli suotava myös Suomelle.

He suostuivat siihen, että prinssi Vladislaus kasvatettiin Ruotsissa evankeliseen oppiin, mutta ehdottivat kaikki riitakysymykset lykättäviksi, kunnes nähtäisiin, suostuuko kuningas Sigismund siihen ehdotukseen.

Samaan aikaan, elokuun 4 päivänä, kirjoitettiin suomalaisen armeijan nimessä kuningas Sigismundille kirjelmä, jossa alamaisesti pyydettiin tietoa, aikoiko hän lähettää apuväkeä vai oliko hänen tarkoituksensa heittää hukkaan kaikki oikeutensa Suomeen nähden.

Luultavasti uskottiin Turun linnassa, että pyydettyyn ajatusaikaan suostuttaisiin, mutta he tunsivat huonosti pelätyn vastustajansa. Heti saatuaan tiedon Kastelholman valloituksesta purjehti hän Ahvenan saaristoon. Laivasto jakaantui, Jaakkima Scheel lähti suurempien laivojen kera Turkuun, mutta herttua vetäytyi pienempien alusten ja lotjien kera itään päin etsimään maihinnousupaikkaa, missä saattoi katkaista yhteyden Turun ja Viipurin välillä.

Hän astui miehineen maihin Kärkniemen luona Sauvossa. Heti sen jälkeen sai hän tietoonsa, että peninkulman päässä sieltä Paimion ja Halikon rajalla syötteli suuri joukko suomalaista ratsuväkeä hevosiaan laitumella. Sinne lähetettiin väkeä "katsomaan mitä saattoi tehdä."

Eivät ainoastaan hevoset, vaan useat tykitkin joutuivat ruotsalaisten saaliiksi ja suomalaisia ajettiin takaa kuusi peninkulmaa metsien "sinitummuuteen", kuten herttua kirjoitti.

Muutamia laivoja lähetettiin Helsinkiin estämään pakenevia purjehtimasta sieltä Viroon.

Herttua kirjoitti vielä kerran Arvid Stålarmille seuraavat tuimat sanat: "Tiedä se, että jahkahan olemme toimittaneet helvettiin toisenkin joukkueesi, silloin kyllä pian keitetään sinunkin kaalisi kypsäksi."

Hän oli epätietoinen mihin suomalaisten pääjoukko oli sijoitettu. Mutta kaikki seikat viittasivat siihen, että se oli Turussa, ja sinne herttua jälleen purjehti väkineen.

Merkillistä kyllä ei siellä vielä elokuun 23 näyttänyt olevan aavistustakaan herttuan noususta maihin.

Suomalaisten kirje oli säikähdyttänyt Sigismundia ja hän lupasi lähettää Farensbachille rahaa joukkojen pestaamista varten. "Sitä paitsi" oli hän sanonut kirjeenviejille rintoihinsa lyöden, "on minulla täällä jotakin salattua, jota et saa tietää!" Mitä se oli, ei hän ilmaissut silloin eikä myöhemmin.

Mutta Lindorm Bondelle kirjoitti kuningas, että herttua saisi siksi paljon tehtävää Ruotsissa, ettei hän joutaisi puuttumaan Suomen oloihin.

Elokuun 24 päivänä tiedettiin, että herttua oli Rymättylän rannikolla. Odotellen kuninkaan lupaamia apujoukkoja lähetettiin sinne pieni joukko estämään maihin nousua. Pitkien neuvottelujen jälkeen päätettiin, että Akseli Kurki lähtisi leiristään Turun luota ja marssisi joukkoineen Hämeen tielle pyhän Martin pitäjään. Siellä oli hänen odotettava Farensbachia ja heidän sitten yhdessä lyötävä vihollinen. Lähtö tapahtui, ja Turkuun jäi vain 4,500 miestä Stålarmin komentoon.

Mutta nyt tapahtui jotakin, mitä ei oltu otettu lukuun. Suomalaisten ylivoima oli tähän asti estänyt Scheelin viemästä maihin joukkojaan. Nyt saattoi hän vaaratta tehdä sen, ja herttua, joka jo aikoja sitten oli saanut väkensä maihin, riensi pikamarssissa Akseli Kurjen jälkeen.

Ikivanha maantie, joka Turusta vie Hämeeseen, kulkee pitkin Auran länsirantaa pyhän Kaarinan ja Liedon kirkkojen ohi Marttilan pitäjään, joka on Varsinais-Suomen äärimäinen pitäjä. Sinne Kaarle herttua suuntasi marssinsa ja siellä oli syntyvä ratkaiseva ottelu.

Akseli Kurki oli leiriytynyt pyhän Martin kirkon luo ja lähetti heti vakoilijoita tiedustelemaan. Nämä palasivat ja kertoivat nähneensä herttuan pienen etujoukon vaaniskelemassa. Silloin suomalaisessa leirissä päätettiin, että tämä oli tuhottava viimeiseen mieheen.

Mutta herttua ryntäsikin koko väkineen suomalaisia vastaan. Ja runo kertoo, miten silloin

Hyvä herra Kaarle herttu päästi pyssyt pyhkämähän, jalkajouset johkomahan, joutui suohon suuret herrat, alho'on isot isännät, kovin pötki koukkuhuovi, tomu suitsi, tuhka tuoksui, huovi häijy Hämehesen, koskehen kovavahainen, häijynjuoninen jokehen; siitä hauit haukkaelit, ahvenet otit osansa.

Tämä tapahtui elokuun 29 päivänä, ja taistelulla oli ratkaiseva merkitys. Suomalaisten päävoima lyötiin ja ajettiin pakoon, heidän tykkinsä ja ampumavaransa jäivät voittajan käsiin. Akseli Kurki pelastui väkensä vähäisten jäännösten kera Viipuriin. Hämäläiset nuijamiehet olivat kehakat huoveille kostamaan vanhaa kaunaansa, he ottivat Kurjen joukolta mitä ehtivät ja tuhosivat säälimättä pakenevia sotamiehiä.

Marttilan pitäjästä herttua riensi Helsinkiin. Hän ei tosin tiennyt, aikoivatko Kurjen pakenevat joukot Hämeenlinnaan, mutta hän oli kuullut Birger Jaarlin vanhan linnan tuskin kuukausi sitten joutuneen tulipalon uhriksi, eikä se silloin voinut antaa suomalaiselle sotaväelle varmaa turvaa.

Hänellä oli muita tuumia mielessään. Hän toivoi Helsingissä saavansa käsiinsä suomalaisen laivaston. Hän saapui sinne syyskuun 3 päivänä, mutta kolme päivää ennen oli amiraali Arvi Tönnenpoika Antti Boijen ja muutamain muiden suomalaisten herrojen kera paennut sieltä parilla laivalla Viron puolelle. Se oli pettymys, mutta muutamia hyviä aluksia, tykkejä ja ampumavaroja joutui sentään herttuan käsiin.

Hän jäi nyt Helsinkiin pariksi viikoksi, sillä hänen täytyi odottaa Turusta laivoja, joilla veisi väkensä Viipuriin. Tavallisella viisaudellaan käytti hän odotusaikaansa moniin tekoihin, jotka kaikki todistivat, kuka oli herrana maassa.

Suomen rahvaalle annettiin käsky ottaa kiinni Kurjen pakenevia sotamiehiä ja talonpojille ilmoitettiin, ettei heidän tarvinnut maksaa verojaan korkeille herroille. Niille, jotka olivat ottaneet autiotiloja ja torppia viljelläkseen, myönnettiin kymmenen vuoden verovapaus. Monille herttuan ystäville annettiin suuria maatiluksia, mutta näistä oli otettava säälimättä kaikkea, mitä herttuan sotajoukot tarvitsivat.

Helsinkiin saapui joukottain rahvasta, miehiä, naisia ja lapsia, näkemään sitä merkillistä herraa, josta kaikki puhuivat nuijasodan aikaan ja jolla, vaikkei ollutkaan saanut aikaan kaikkea mitä häneltä toivottiin, oli aina ollut hyvä sana sanottavana talonpojille. Ne, jotka olivat käyneet Ruotsissa hänen puheillaan ja pitivät häntä tuttunaan, tulivat rohkeasti aina hänen huoneeseensa, ja ystävällinen hän oli kaikille. Hän sanoi, että oli paremmat ajat tulossa, linnaleirin ja riistämisen aika oli lopussa. Suomalaisen talonpojan ei enää tarvinnut kärsiä vääryyttä, ja kun herttua oli kerran sanonut sen, kävi se kuningassanasta. Lopulta hän ei sanonut enää joutavansa heidän kanssaan puuhailemaan, vaan käski viedä terveisiä kotiin.

Illalla muutaman tällaisen päivän jälkeen päätti Kaarle käydä tervehtimässä oppinutta ja maankuulua mestaria Sigfrid Aron Forsiusta. Hän tiesi miehen asuvan kaupungin äärimäisessä päässä ja lähti yksin taipaleelle häntä etsimään.