Part 5

"Vai ruotsalainen olette", virkkoi Bethlen herra Elsalle. "Oletteko myös protestantti?"

"Olenpa niinkin", vastasi Elsa. "Kummastuttaako se teitä?"

"Minua ilahuttaa, että voitte verhoutua kirottujen katolikkojen silmiltä."

"Sitä en tee", vastasi Elsa loukkautuneena. "Uskoni ei ole salaisuus kenellekään."

"Sitten ihailen teitä! Niin paljoon ei minulla ole rohkeutta."

"Oletteko protestantti?"

"Teille vastaan: olen protestantti koko sielultani. Muille uskottelen, ettei ole olemassa uskovaisempaa katolikkoa kuin teidän nöyrä ihailijanne."

"Mutta silloin menettelette petollisesti."

"Viisaasti ja varovaisesti. Maailmahan nyt kerran pitää siitä, että sitä petetään, ja eikös ole viisauden huippu, että pysyttelee hyvissä väleissä maailman kanssa."

"En minä ainakaan kunnioita sellaista", vastasi Elsa.

Bethlen katsoi hymyillen häneen. "Tiedättekös, tuo pikku innonpuuska pukee teitä mainiosti."

Elsa kääntyi pois ja nousi nopeasti. Mutta silloin kuiskasi Bethlen hänelle: "Miellyttääkö teitä huomion herättäminen?"

"Ei suinkaan."

"Pysykää sitten paikoillanne. Sillä jos otatte ainoankaan askelen, niin lankean polvilleni rukoilemaan, ettette menisi pois luotani."

Elsa istuutui paikoilleen. "Mitä teillä on sanottavaa?" kysyi hän arvokkaasti.

"Ennenkuin sanon sen, pyydän tietää, olenko loukannut teitä suoruudellani."

"Luulen, ettette ajattele kaikkea mitä sanotte."

"Pitääkö sitten tehdä niin?" kysyi Bethlen ja katsoi häneen hymyillen, ihailevin katsein.

Elsa tunsi, kuinka hän punastui. "Luulen, että täytyy aina tarkoin punnita sanansa", vastasi hän.

"Mutta otaksutaan, että olen tulisesti rakastunut nuoreen, ihastuttavaan tyttöön; eikö minun olisi sanottava se hänelle?"

"Ei suinkaan", virkahti Elsa kiihkeästi. "Se olisi epähienoa."

"Kuinkas tyttö sitten saa siitä tiedon?"

"Teidän pitää ensin tutkistella, vastaako hän tunteeseenne."

"Enkö voi kysyä häneltä suoraan?"

"Silloin saatte olla valmis kuulemaan, että hän sanoo ei", vastasi Elsa kiihkeästi.

"Silloin hän vain niskoittelee. Olenhan nuori mies enkä ylen rumakaan, lisäksi rikas ja ylhäistä syntyä. Hänen täytyy rakastaa minua -- jollei hän rakasta jotakin toista."

"Hänpä voi rakastaa", vastasi Elsa. Bethlen katseli häntä tutkistellen. "Hän ei tee niin", huudahti hän voitonriemulla. "Hänen suloiset kasvonsa ovat vilpittömämmät kuin hänen kielensä, ja sen minä otan huomioon." Näin sanoen hän kumarsi syvään ja riensi pois.

Elsa huokasi helpoituksesta. "Sellainen lörpöttelijä", tuumi hän itsekseen.

Heti sen jälkeen tuli muuan pappispukuinen nuori mies ja kumarsi hänelle.

"Olen ruotsalainen", sanoi hän hämillään.

"Todellakin!" Elsa ojensi kätensä. "Nimenne?"

"Petrus Petrosa, kotoisin Taalainmaasta."

"Katolisena pappina!"

"Niin, taivaalle kiitos!"

"Oletteko tyytyväinen elämäänne?"

"Ah, armollinen neiti, nyt vasta tiedän, että elän! Protestanttisuus on kylmää, me katoliset elämme alituisessa huumauksessa."

"Kuinkas sitten käy, kun selviätte?"

"Ah, en tule koskaan kysymään esimiehiltäni, miksi. Kun he käskevät, on pyhä velvollisuuteni totella, ja vastuu on heidän."

"Eikö joka ihmisellä ole oma vastuunalaisuutensa?"

"Niin minäkin ennen luulin, mutta nyt olen päässyt parempaan totuuden tuntoon. On heitettävä pois oma minänsä ja kaikin järjenlahjoin vaikutettava määrätyn maalin saavuttamiseksi. Se on korkeinta."

"Jos maali on korkea!"

"Kuka sitä epäilee? En ainakaan minä. Pää päättää, meidän jäsenten on toteltava. Teko sai olla verinen tai veretön, se täytyy tehdä ilolla tai tuskalla, ilman armoa ja sääliä itseämme tai muita kohtaan."

Hän oli puhunut kiihkein, katkonaisin sanoin, aivan haltioissaan. Ja puhuessaan hän hieroi käsiään yhteen.

"Olette ylen kiihtynyt", sanoi Elsa. "Onneksi ei kukaan ymmärtäne kieltämme, ja sentähden voitte sanoa minulle, onko tapahtunut jotakin erityistä. Eihän mielentilanne voi aina olla sellainen kuin nyt."

Petruksen kasvoille lehahti puna, ja hän vilkaisi nopeasti Elsaan. "Se on sellainen teidän tähtenne", sanoi hän.

"Minun? Olkaa hyvä ja selittäkää selvemmin."

"Tahdon antaa puolet elämästäni saadakseni teidän omistamaan ainoan autuaaksitekevän uskon."

"Mitä te siitä hyödytte?"

"Sitä ei minun ole lupa sanoa."

"Eikö sitäkään, kuka tehtävän on teille uskonut?"

Hän otti esille pienen kirjeen ja antoi sen Elsalle. Tämä avasi sen nopeasti ja luki: "Pater Edvin on Sevillassa."

Elsa voi töintuskin hillitä liikutustaan. "Kiitän teitä, enkä edes kysy, kuka on lähettänyt tämän. Mitä kääntymiseeni tulee, riippuu se erinäisistä seikoista. Sen vain tahdon sanoa, että mitä enemmän minua yllytetään, sitä suurempaa halua tunnen vetäytyä takaisin."

Petrus nyökäytti surullisesti päätään. "Minulla ei ole kykyä vetää sydämiä puoleeni", sanoi hän.

"Kuten pater Alliagalla?"

"Hän on opettanut useita, mutta ei minua!"

"Aiotteko palata Ruotsiin, herra Petrus Petrosa?"

"Kyllä, kun aika joutuu." Hän katseli Elsaa pitkään. "Minä voin lukea ihmisten kasvoista, ja te saatte varmaan kokea monta katkeraa hetkeä."

"Siihen olen valmis", vastasi Elsa. "Herra auttakoon minua suuressa armossaan!"

"Minä rukoilen puolestanne, vaikkette olekaan kristitty", sanoi veli osaaottavasti.

"Kiitos, ja erotkaamme nyt."

He erosivat. Ja Petrus oli huolissaan, kun ei saanutkaan anteeksi kaikkia tulevia syntejään, kuten hänelle oli luvattu, jos onnistuisi kääntämään Elsan.

Mutta Elsan mielessä oli herännyt halu ja ikävöiminen Sevillaan. Kaikki seikat viittasivat sinne, ja sinne täytyi hänen lähteä.

Ruhtinatar puhui lohduttavasti ja tyynnyttävästi. Kun ei mikään auttanut, lupasi hän hankkia matkaseuraa. Mutta Alliagaa hän kehoitti varomaan, sillä Petruksen tuomasta kirjelapustakin päättäen tahtoi pater saada hänet kaikin mokomin käsiinsä.

Muuan seikka tuli jouduttamaan lähtöä. Eräänä päivänä, kun vaaliruhtinatar tuli puolisonsa luo, kääntyi hän ystävällisesti Elsaan, puhui Unkarin mahtavista magnaateista ja esitti sitten kaikista mahtavimman, Bethlen Gaborin, naimatarjouksen. Mitättömän ruotsalaisen tytön täytyi olla kiitollinen näin suuresta kunniasta.

Kun Elsa nöyrästi, mutta varmasti hylkäsi loistavan tarjouksen, silloin ei ruhtinaan vihastuksella ollut mitään rajoja.

"Tiehensä hän! Olet elättänyt käärmettä povellasi!" huusi hän ruhtinattarelle. "Jos hän vielä kerran tulee silmieni eteen, niin heitätän hänet ulos."

Näin sanoen hän poistui huoneesta ylen kiukuissaan, puolisonsa koettamattakaan häntä pidättää.

"En tiennyt tästä mitään", sanoi ruhtinatar. "Muuten olisin pelastanut sinut siitä. Kaikki on kunnossa matkaasi varten, voit lähteä täältä jo huomenna."

Elsa tahtoi langeta ruhtinattaren jalkoihin, mutta tämä painoi hänet itkien syliinsä ja sanoi: "Ihmeellistä, ettei omaisistani ole kukaan ollut minulle niin rakas kuin sinä."

5.

YSTÄVYKSET.

Jo marraskuussa 1598 oli Kaarle Gyllenhjelm ja Samuel Niilonpoika lähetetty Kalmariin linnaa valloittamaan. Mutta kun heillä oli vain muutamia lippukuntia jalkaväkeä, ei laivoja eikä tykkejä lainkaan, ei valtausta voinut ajatellakaan. Heillä ei ollut muuta neuvoa kuin sijoittaa joukkonsa niin lähelle linnoitusta kuin mahdollista, estääkseen muonantuonnin maanpuolelta ja nälistyttääkseen linnaväkeä minkä voivat.

Nuorista sotapäälliköistä tuli pian hyvät ystävykset. Gyllenhjelmin surumielisyys ei voinut olla hälventymättä Samuel Niilonpojan hilpeistä sutkauksista ja raikkaasta naurusta. He päättivät muuttaa asumaan yhteiseen telttaan ja ruveta yksiin leipiin.

Gyllenhjelm kirjoitti herttualle, etteivät he nykyisissä olosuhteissa, kun oli puute melkein kaikesta, voineet ryhtyä piiritykseen. Mutta herttua, jolla oli ylihypäten puuhaa Jönköpingin valtiopäivillä, antoi heidän odottaa vastausta. Molemmilla sotapäälliköillä oli hyviä ystäviä valtiopäivillä, ja he kertoivat toisilleen kaikki sieltä saamansa uutiset.

"Talonpojat tahtovat sanoa irti uskollisuutensa ja kuuliaisuutensa Sigismundille", kertoi Gyllenhjelm. "Töin tuskin ovat he taipuneet herttuan ehdotukseen, että vielä kerran kysyttäisiin kuninkaalta, tahtooko hän luopua paavilaisuudesta, palata Ruotsiin ja jäädä sinne ainaiseksi tai lähettää Uladislaus prinssin kasvatettavaksi protestanttisessa opissa herttuan holhouksen alla."

"Siihen ei Sigismund suostu koskaan", huudahti Samuel Niilonpoika,

"Talonpojat ovat antaneet hänelle neljä kuukautta ajatusaikaa. Jollei hän niiden kuluessa vastaa, pidetään ensi vuonna uudet valtiopäivät, ja he aikovat valita toisen kuninkaan."

"Sen voisivat yhtä hyvin tehdä hetikin. Maahan ei saada rauhaa ennenkuin herttualla on yksin peräsin kädessään."

"Täällä uhkaa sota kaikilta puolin. Sigismund koettaa yllyttää vieraita ruhtinaita. Tietysti kaikki katoliset mahdit pannaan liikkeelle."

"Ja kotimaassa on koko mahtava aatelisto mukana", lisäsi Samuel Niilonpoika. "On ihme ja kumma, miten yksi ainoa ihminen voi seista yksin sellaista painostusta vastaan."

"Näyttää kuin joku seisoisi hänen takanaan häntä tukien", sanoi ystävä.

"Niin hän uskoo itsekin", vastasi Gyllenhjelm. "Ja hän sanoo, että siinä uskossa on hänen voimansa."

"Niin, jokaisella on omat sisäiset kokemuksensa", virkahti Samuel Niilonpoika käyden yhtäkkiä vakavaksi.

Eräänä aamuna olivat he pikku kävelyllä jäällä aivan linnanmuurin edustalla. Sumu oli niin sakea, ettei heitä voinut nähdä linnasta, ja Gyllenhjelm selitteli ystävälleen, miten sumussa voisi huomaamatta päästä vihollisen laivojen luo ja sytyttää ne tuleen.

Tästä keskustellen palasivat he leiriä kohden. Mutta ilma oli sillä välin hieman selvinnyt, ja linnasta suhahti luoti, joka olisi koitunut Samuel Niilonpojan surmaksi, ellei hän olisi livennyt iljanteella ja keikahtanut kumoon, niin että luoti vingahti hänen päänsä yli.

"Ihmeellistä!" tuumi hän. "Tavallisesti en ole mikään köntys jaloiltani."

"Minä puolestani uskon, että kaikki on määrätty edeltäpäin", sanoi Gyllenhjelm.

"Olen minäkin huomannut, että olen jokseenkin epäitsenäinen toiminnassani."

"Mistä sen päätät?"

"Tahdon usein toista, mutta olosuhteet vievätkin minut toisaalle."

"Sehän todistaa, mitä olen sanonut."

"Ei aivan. Voin myös noudattaa omaa tahtoani, mutta kadun sitä aina."

"Luultavasti", sanoi Gyllenhjelm, "eri ihmisten sielunelämä on erilainen. Minä esimerkiksi aavistan, että minua odottavat suuret vastoinkäymiset, ja ajatukseni askartelevat alituiseen ja huomaamattanikin siinä, miten voin ne kestää."

Syntyi kotvan äänettömyys. "Muistatko äitiäsi?" kysyi Samuel Niilonpoika.

"Hän kuoli, kun minä synnyin."

"Minun äitini kuoli vasta muutama vuosi sitten. Hän sanoi minulle kuolinvuoteellaan, että tulisi aina minua valvomaan."

"Onko hän pitänyt lupauksensa."

"Ei näkyväisellä tavalla muulloin kuin unissani, mutta väliin tunnen hänen läsnäolonsa."

"Sehän on onni."

"Luulet kai, että se vetää minua pois maailmasta?"

"Siltä minusta tuntuu!"

"Mutta niin ei ole laita. Päinvastoin se vahvistaa elämäni onnen."

"Sitä sietää lähemmin selittää."

"Sen voin tehdä. Mutta ensin pieni kysymys: oletko koskaan rakastanut?"

"En koskaan."

"Miksi niin?"

"Luullakseni ei minulla ole ollut siihen aikaa."

"Pyh, se tulee kuin salama, vastoin ihmisen tahtoa ja melkein lamauttavana."

"Silloin olen iloinen, kun saan olla siitä vapaana", sanoi Gyllenhjelm nauraen. "Lamaantumisesta pyydän Jumalan minua varjelemaan."

"Voimat varttuvat puolella, ja koko mies pursuu elämän yltäkylläisyyttä. Tulee vahvaksi samalla kuin saa toisen, jonka edestä työskennellä."

"Eipä näy minun tarvitsevan kysyä, oletko jo löytänyt valittusi."

"Tiedäkin, että hän on suloisin ja rakastettavin tyttö maailmassa."

"Luullakseni jokainen sanoo niin mielitietystään."

"Saisitpa vain nähdä hänet, myöntäisit minun olevan oikeassa. Häämme on määrätty vietettäväksi ensi helmikuussa, ja toivoakseni ei tielle tule mitään esteitä", sanoi hän huoaten syvään.

"Oletko tuntenut hänet kauan?" kysyi ystävä, joka mielellään kuuli hänen kertovan.

"Näin hänet ensi kerran äitini sairasvuoteen ääressä. Tulin sodasta raivoissani lomasta, jonka hänen armonsa oli melkein pakoittanut minut ottamaan. Mihin oli minun ryhdyttävä, olihan sota mielityöni ja ainoa iloni. Jos sain joskus pistäytyä kotiin ja puristaa äitini kymmenkunnan, pari kertaa syliini, niin tahdoin heti takaisin liikkuvaan elämään. Mutta nyt oli toisin päätetty."

"Silloin näit hänet?"

"Odota, niin kuulet; kotituliaisiksi sain kuulla, että äitini oli sairas, ja kun ehdottomasti tahdoin mennä hänen luokseen, pyydettiin minua kulkemaan hiljaa, etten herättäisi häntä, jos hän nukkui. Minä riisuin saappaani ja hiivin sukkasillani."

"Hän oli äitisi luona?"

"Älähän keskeytä. Lamppu paloi pöydällä. En voinut alussa nähdä äitiä, sillä hän makasi varjossa. Mutta hänet, johon lankesi valo, sekä näin että kuulin. Hän luki virttä, ja minusta tuntui koko huone olevan täynnä enkeleitä. En tietysti paikaltani hievahtanut. Silloin kuulin äitini äänen! 'Nyt on meidän rukoiltava myös poikani puolesta', sanoi hän. Ja ajatteles mitä tunsin, kun suloinen tyttö, ei ulkoa opituin sanoin, vaan omin täyteläin sydämin pyysi Jumalaa suojelemaan minua kaikista vaaroista ja johdattamaan minut terveenä takaisin äitini syliin. Rukoili, että olisin armelias soturi ja että Jumala antaisi minulle anteeksi sen pahan, minkä sain aikaan, sillä teinhän sen isänmaata puolustaessani."

"Voitko pysyä tyynenä?"

"En, vaan syöksyin esiin. Kuinka sitten kävi, en tiedä... äitini hyväilyt... hänen kaino hämmennyksensä... se oli kuin tähtisade ihastuneiden silmieni edessä."

"Et tainnut enää ikävöidä sieltä pois?"

"He eivät saaneet minua sairashuoneesta pois hyvällä eikä pahalla. Sairaallakin äidillä on tarkka silmä, ja hän havaitsi pian salaisuuteni. Päivää ennen kuolemaansa hän pani kätemme yhteen ja siunasi liittomme."

"Siinä löivät ilo ja suru kättä keskenään."

"Katarinan läsnäolo esti minua joutumasta epätoivoon, ja hautajaisten jälkeen seurasin häntä hänen kotiinsa ja pyysin hänen kättänsä. Monien neuvottelujen jälkeen päätettiin häät vietettäväksi helmikuun 20 päivänä, hänen vanhempainsa omana hääpäivänä."

Tässä tuli keskustelun keskeyttämään muuan sotamies, joka ilmoitti, että suuri joukko Kalmarin puolustusväestöä oli karannut ja olivat nyt tulleet leiriin pyrkimään herra Kaarle Kaarlenpojan palvelukseen. Tämä meni heti heidän puheilleen.

Mielellään hän suostui heidän pyyntöönsä. Heiltä sai hän myös hyviä uutisia. Linnassa alkoi elintarpeiden puute käydä yhä tuntuvammaksi, ja jollei mitään apua tullut, oli linna pian pakoitettu antautumaan.

Kun Kaarle Gyllenhjelm kertoi tästä ystävälleen ja lisäsi, että kenties oli ehdotettava sopimusta, suostui Samuel Niilonpoika kaikkeen, mutta osoitti samalla niin hätäilevää levottomuutta, että Gyllenhjelm kysyi kummissaan mikä häntä vaivasi.

"Satunnainen pahoinvointi vain", vastasi hän. "Koetan nukkua sen pois."

Hän paneutui aikaisin levolle ja nukkui melkein heti.

Gyllenhjelmistä näytti hänen laitansa hieman kummalliselta. Mutta sovinnonhieronta vei hänen aikansa ja ajatuksensa, kunnes hänkin meni yömyöhään levolle.

Suuresti hämmästyi hän, kun hänet seuraavana päivänä herätti aseveljensä, joka seisoi hänen vuoteensa vieressä täydessä puvussaan.

"Mitä on tapahtunut?" huusi hän nähdessään tämän kiihoittuneen muodon.

"Minun täytyy antautua vaaraan, että minut tuomitaan petturina", vastasi Samuel Niilonpoika. "Sillä lähden täältä heti matkalle."

"Mistä syystä?" kysyi Gyllenhjelm hypähtäen vuoteestaan.

"Kihlattuani uhkaa suuri vaara. Jo kahtena yönä on äitini kutsunut minua häntä suojelemaan. Minun täytyy, täytyy mennä!"

Oli jotakin melkein hurjaa hänen epätoivossaan Hän taisteli vielä velvollisuutensa kanssa, ja taistelu näytti työläältä.

"Voit kieltää minua lähtemästä", sanoi hän käheällä äänellä. "Mutta minä en vastaa seurauksista."

"Lähde heti", sanoi Gyllenhjelm. "Tulen kyllä toimeen yksinkin muutamia päiviä. Kuinka pian luulet voivasi olla takaisin?"

"Ripeällä ratsastuksella voin joutua Edbyhyn jo tänä iltana. Jos kaikki on hyvin, olen täällä jälleen huomisiltana."

"Herran haltuun! Tule milloin joudat."

Luja kädenlyönti, ja he erosivat.

Samuel Niilonpoika kiiti tiehensä rivakalla ratsullaan, ja Gyllenhjelm, joka vavisten ajatteli, että hänen lähtönsä oli tapahtunut herttuan tietämättä, päätti toimia omin neuvoin.

Linnasta saatu lisäväki lisäsi hänen rohkeuttaan. Joukot siirtäytyivät kaupunkia lähemmäs, jalkaväki sijoitettiin Perstorpin karjakartanoon, ratsumiehet taasen Skällbyhyn ja eläintarhaan.

Seuraavana päivänä lähetti hän torven toitottajan kaupunkiin vaatien, että kaikkien ulkomaalaisten oli sieltä lähdettävä ja linna luovutettava syntyperäisten ruotsalaisten käsiin.

Mutta linnanpäällikkö Juhana Sparre oli aina nuoruudestaan ollut herttuan vihamies. Hän oli ylimys kiireestä kantapäähän ja huomasi hyvin katsovansa omia etujaan puolustaessaan Sigismundia viimeiseen veripisaraan saakka. Ja tässä taistelussa kannusti häntä ylpeä puolisonsa Margareta Brahe, jonka mielestä ei paljoa merkinnyt puhe ruokavarojen vähyydestä, koska heidän pöydässään oli aina ollut yltäkyllin.

Kun Gyllenhjelmin antautumisvaatimus esitettiin Juhana herralle, oli hänellä lyhyt keskustelu vaimonsa kanssa, ja hän vastasi sitten, että hän säilytti linnan ja kaupungin kuninkaalle ja hänen rintaperillisilleen. Heti sen jälkeen antoi hän käskyn, että pohjois- ja eteläportit olivat vahvasti teljettävät.

Samaan aikaan saapui Kalmariin kaksi puolalaista laivaa, joiden päällikkönä oli Ladislaus Beckes. Hän toi 40 unkarilaista, suuren joukon elintarpeita ja ennen kaikkea suuren sotatottumuksensa. Toistaiseksi ei siis linnanpuolustajilla ollut hätää mitään.

Gyllenhjelm ei ollut laivojen puutteessa voinut lähteä Beckesiä vastaan. Ja kuinka hänen sydämensä pursuikaan harmista, kun hän näki puolalaisten laivojen esteettömästi laskevan maihin ja tuovan kallisarvoisen lastinsa!

Se tapahtui kolmantena päivänä Samuel Niilonpojan lähdettyä. Hän saattoi nyt kysyä neuvoa ainoastaan itseltään ja tuumiskeli parhaallaan mihin kummaan hänen oli ryhdyttävä, kun ovi temmattiin auki ja ystävä syöksyi sisään.

"Tuomitse minut kuuliaisuudenrikoksesta", sanoi hän. "Kuolen ilolla, sillä hän on nyt pelastettu!"

"Mieletön ihminen!" puuskahti Gyllenhjelm häntä syleillen. "Luuletko, että ikävöin sinua nähdäkseni sinun kuolevan?"

Hän oli niin rasittunut retkellään, että ratsailta laskeuduttuaan saattoi tuskin pysyä jaloillaan. Ystävä sai hänet rupeamaan levolle ja toi hänelle omin käsin ruokaa ja viiniä. Kun ensi nälkä oli sammutettu, puuskahti Samuel Niilonpoika kiihkeästi:

"Ymmärrät kai, että se johtui unesta! Äitini, rakas äitini tuli luokseni kahtena yönä perätysten. Molemmilla kerroilla hän ilmoitti, että Katarinaa uhkasi vaara, ja kehoitti minua rientämään apuun. Jälkimäisenä yönä seisoimme kadulla, äitini viittasi suureen vanhanaikaiseen taloon ja sanoi: 'Tuonne hänet on kätketty; jollei häntä pelasteta neljänkolmatta tunnin kuluessa, niin sitten on myöhäistä.' Minä ratsastin minkä hevon kavioista pääsi. Kuuden aikaan illalla olin Edbyssä. Saapumiseni herätti kummastusta, ja kun kysyin Katarinaa, vastasi anoppini, että hän oli matkustanut hyvästelemään hyvää ystäväänsä, joka aikoi Saksaan. Kysyin tietä ja ratsastin jälkeen."

"Säästä loppu huomiseksi, olet liian väsynyt kertoaksesi enempää", sanoi Gyllenhjelm.

"Tahdon ainakin sanoa, että oli tarkoitus tehdä hänestä nunna. Muuan munkki oli houkutellut hänet valheellisilla verukkeillaan, mutta hän sai maksaa rohkeutensa hengellään. En tiedä, miten sain hänet mukaani, mutta nyt on hän pelastettu. Oi äitini, äitini!"

Hän nukkui, ja Gyllenhjelm kuuli hänen unissaan toistavan useaan kertaan rakkaan nimen. Hän nukkui yhtä sikeästi koko seuraavan päivän, ja Gyllenhjelm sanoi, että koska eversti ei ollut oikein terve, oli hänet jätettävä rauhaan. Kaikki viestit tahtoi hän itse ottaa vastaan ja itse vastata kysymyksiin.

Tällöin oli joulukuun 19 päivä. Vakoilijoiltaan sai Gyllenhjelm tietoonsa, että viholliset olivat vieneet tykkejä pyhän Eerikin vallinsarvelle. Tiedonannon vahvistukseksi pamahteli sieltä heti kohta mahtavia laukauksia.

Ne tähdättiin Perstorpia kohden, mihin leiri oli sijoitettu, ja Gyllenhjelmin täytyi kiireimmiten vetäytyä loitommalle enimmän väkensä keralla. Miksei hänellä ollut tykkejä? Miksei hän pystynyt hyökkäämään? Nuoren soturin sydäntä kirveli, kun hänen täytyi aina väistyä, ja näissä mietteissään hän palasi telttaansa.

Samuel Niilonpoika nukkui vielä. Hän oli nukkunut ummelleen vuorokauden, ja hänet herätettiin jokseenkin rajusti.

Hän oli kovasti hämillään ja koetti innolla perehtyä asemaan ja korvata mitä oli lyönyt laimin. Harkittavaksi otettiin Gyllenhjelmin vanha tuuma, että vihollisen laivat oli sytytettävä tuleen, ja tuumasta päätettiin käydä toimeen.

Pimeänä yönä kähmi Gyllenhjelm pienen osaston kera aivan linnanmuurin edustalle ja onnistui tosiaankin polttamaan muutaman vihollisen laivoista, mutta sai tällöin luodin poskeensa. Hän sidotutti heti haavansa, mutta oli heti sen jälkeen ryhtymäisillään uuteen yhtä uhkarohkeaan yritykseen, kun kaikkien hämmästykseksi herttua saapui ottamaan selkoa olosuhteista.

Gyllenhjelmin posken nähtyään hän kysäisi tuikeasti mitä oli tapahtunut. Kertomusta kuullessaan kirkastuivat hänen silmänsä, ja sen päätyttyä tarjosi hän hänelle Bergkvaran kartanon, joka oli Juhana Sparren läänityksenä.

Nuori herra torjui lahjan ja pyysi, ettei herttua kostaisi Juhana Sparrelle mitä tämä oli rikkonut.

Vastaukseksi sai hän herttualta ainoastaan salamoivan katseen. Sitä vastoin lupasi herttua viipymättä lähettää sekä apuväkeä että tykkejä. Mieluimmin soi hän, ettei ryhdytty hyökkäystoimiin ennenkuin hän palaisi valtiopäiviltä, mihin hänen oli pakko mennä. Sillä välin oli heidän vain pidettävä tarkkaa vartiota, laitettava vallikoppia, rynnäkkötikapuita ja muita sellaisia.

Sen jälkeen hän lähti. Mutta kohta saapui linnaan odottamatta Eerik Brahe, katolikko, joka jouduttuaan pois Tukholman linnanpäällikkyydestä oli palannut Puolaan, mutta sitten tullut takaisin Ruotsiin, sopinut herttuan kanssa ja tarjonnut hänelle palvelustaan. Herttua lähetti hänet puhumaan järkeä langolleen ja huomauttamaan mikä kohtalo häntä odotti, jos herttuan oli pakko ottaa Kalmari väkivallalla.

Eerik herra ei ainoastaan tuonut tämän viestin, vaan lisäsi omasta puolestaan: "Jollet luovuta linnaa Gyllenhjelmille, niin onhan meillä veljesi apureineen, ja he tulevat saamaan ansaitun palkkansa."

Juhana Sparre kalpeni kuullessaan nämä häikäilemättömät sanat, mutta Margareta rouva vastasi terhakasti:

"Eerik veikko puhuu niin monin kielin, ettei pidä pahastua, vaikka hän erehtyykin."

Eerik herra karahti tulipunaiseksi, mutta ennenkuin hän ehti vastata, puuttui puheeseen Ladislaus Beckes, joka oli läsnä:

"Minä olen vilpittömästä vakaumuksesta neuvonut Juhana herraa luovuttamaan Kalmarin ja pakenemaan Puolaan."

"Mutta minä olen Sigismundille luvannut puolustaa Kalmaria viimeiseen saakka", vastasi Juhana. "Ja minun täytyy pitää valani."

"Lupaukset Sigismundille!" puuskahti Eerik herra. "Milloin kaikkien pyhimysten nimessä hän on puolestaan pitänyt lupauksensa? Hän ei pidä niitä edes uskonveljilleenkään, kuinka silloin voitte olla niin mieletön, että voitte uskoa hänen menettelevän paremmin kerettiläisiä kohtaan?"

"Minä uskon Sigismundista parempaa", puuttui Margareta rouva puheeseen. "Varmaankin hän ensi avovedellä tulee meille apuun."

"Jalo rouva, soisin voivani olla yhtä luottavainen kuin te", vastasi Beckes. "Mutta tunnustan, etten voi."

"Entä sitten", huusi Juhana Sparre tarraten kiinni vanhassa rohkeudessaan. "Ette suinkaan luulle, että talonpoikaiskuningas rupeaa tavoittelemaan päätäni?"

"Sinun ja monen muun", tokaisi Eerik herra. "Kun leijona saa maistaa verta, lipoo se kieltään janon lisää."

Margareta rouva kävi kalmankalpeaksi ja kääntyi pois. Ladislaus Beckes oli esittänyt hänelle uhkaavan vaaran, ja hän oli lopuksi sanonut, että kaikki sai riippua hänen miehestään. Mutta koskaan ei hän tahtonut neuvoa tätä antautumaan, sen kielsi hänen ylpeytensä, ja omasta puolestaan meni hän mieluummin kuolemaan.