Part 4

Skytte seisoi ja odotti jännittyneenä. "Nyt on kuin ei koko tapausta olisi tapahtunutkaan", sanoi herttua. "Sinä saat jäädä paikoillesi!"

Nuori mies notkisti polvensa ja suuteli kättä, joka hänelle ojennettiin.

"Mutta muista, että tästälähin olen ankarampi vaatimuksissani."

"Minäkin olen ankarampi itseäni kohtaan." Pikku prinssi ei voinut selvästi kertoa, miten hänet oli ryöstetty. Hänet oli tungettu ovea vasten. Siellä oli joku sanonut hänelle, että Kätchen oli ulkona ja kutsui häntä, ja sitten... ja sitten... Mutta kuinka hän oli joutunut kamariin, jossa hänet oli lopulta sidottu, sitä hän ei tiennyt. Mutta kun siitä hänelle puhuttiin, purskahti hän niin kovaan itkuun, että herttua kielsi koko asiasta mainitsemasta mitään.

4.

VIERAASSA MAASSA.

Astumme Steyermarkin linnan ruhtinaallisiin huoneihin.

Tämä huone on kalustettu kauttaaltaan goottilaiseen tyyliin. Muutamalla seinällä riippuu hymyilevä pyhä neitsyt, toisilla kolmella seinällä muita pyhimyskuvia ja marttyyreja luonnollisessa koossa. Ikkunat ovat auki, raskaat ovi verhot vedetyt syrjään, ja keväisessä päivänpaisteessa lemahtelee kukkastuoksu, joka tykkönään hälventää sen synkän vaikutelman, jonka huone muuten tekisi.

Sohvassa istuu jalo Maria Anna Baijerilainen, vaaliruhtinas Ferdinandin puoliso. Hän ei ole enää nuori, mutta säännölliset piirteet todistavat harvinaisesta kauneudesta, jonka tekee vieläkin miellyttävämmäksi jalo ilme ja arvokas ryhti.

Kirjeet, joita hän pitää kädessään, on hän lukenut kahteen kertaan. Nyt hän kohottaa katseensa nuoreen tyttöön, joka seisoo hänen edessään.

Tämä on puettu pelkkiin mustiin ja peittäytynyt tiheään huntuun, joka kuitenkin tällä haavaa on heitettynä taakse, niin että tunnemme hänet Elsa Sparreksi.

"Tulette siis Mecklenburgista?"

"Niin, teidän armonne."

"Serkkuni, prinsessa Elisabetin toivomusta tahtoisin mielelläni noudattaa", jatkoi herttuatar. "Mutta kuinka voin hankkia tietoja henkilöstä, jota en tunne?"

"Prinsessa arveli, että koska Ingolstadtissa..."

"Ingolstadtissa?" keskeytti ruhtinatar. "Luuletteko, että naiset pääsevät sinne?"

"Tarvitsisin vain tietää, onko pater Edvin siellä. On luultavaa, että sisar parkani on etsinyt hänet käsiinsä ja..."

Herttuatar istui vaiti. Hän lukaisi väliin jonkun rivin kirjeestä, väliin silmäsi Elsaan ja kysäisi äkkiä: "Oletteko katolinen?"

"En, teidän armonne."

"Miksi olette pukeutunut nunnaksi?"

"Minulle sanottiin, että silloin pääsen helpommin teidän armonne puheille."

"Ettekö tiennyt, että se oli petosta?"

"En", vastasi Elsa. "Jos löydän vielä rakkaan sisareni ja jos hän on nunna, rupean minäkin nunnaksi, saadakseni aina olla yhdessä hänen kanssaan."

Elsan kasvoissa oli niin vilpitön ja niin surullinen sointu, että ylhäinen rouva kysyi osaaottavasti: "Rakastatteko häntä hyvin suuresti?"

"Hän on ainoa rakkaani maan päällä", puuskahti tyttö kiihkeästi.

Ruhtinatar nousi ja meni ikkunan luo. Hän seisoi siellä kauan ja näytti tykkönään unhottaneen Elsan.

Tämä odotti kärsimättömästi ja toivoi ainoastaan pääsevänsä pois. Täältä ei hän hyötynyt mitään.

Silloin kääntyi ruhtinatar häneen. "Olen ajatellut, että kenties löydämme jonkun keinon", sanoi hän.

Elsa lankesi polvilleen ja suuteli hänen käsiään ja valeli niitä kyynelillään. "Ensimäinen toivonsana minkä olen kuullut, tuli teidän huuliltanne", sanoi hän. "En unhota sitä koskaan."

Herttuatar antoi hänen ensin itkeä itkettävänsä, ja sitten sai hän kertoa rakkaasta Eevastaan kaiken minkä tiesi. Hänen oli pitänyt erään nunnan mukana tulla laivalla Danzigiin, mutta kukaan ei tiennyt mihin hän sitten oli joutunut.

Ylhäinen rouva kuunteli häntä kärsivällisesti. "En tahdo tehdä mitään vain puoleksi", sanoi hän sitten. "Mutta jos mieli toimittaa jotakin, täytyy sinun alituiseen olla läheisyydessäni. Sinun on sentähden tästä päivästä kuuluttava hovipiiriini ja pukeuduttava määrättyyn pukuun."

Herttuatar soitti ja antoi käskynsä kamarirouvalle, joka vei Elsan mukanaan.

Maria Anna Baijerilainen istui kauan mietteissään. "Pater Edvin", muisteli hän. "Missä olen kuullut tämän nimen?"

Samassa aukeni ovi ja huoneeseen astui kiireisesti nuori mies, muutamia vuosia yli kahdenkymmenen.

Hän oli herttuattaren nuorin poika, Leopold Wilhelm. Hän riensi äitinsä luo, kietaisi käsivartensa hänen kaulaansa ja huudahti: "Kiitos kirkkokunnasta! Se on jo kolmas!" lisäsi hän nauraen.

"Vaaliruhtinas hellii suuresti nuorinta poikaansa", vastasi Maria rouva ja huudahti: "Kolmas pitäjä jo, eikä sinua ole vielä vihitty papiksi."

"Täytyy olla varovainen", tuumi nuori herra nauraen. "On mahdollista, ettei veljeni saa miespuolisia perillisiä."

Ruhtinatar näytti tyytymättömältä. "Et näytä itse pitävän kovinkaan tähdellisenä hengellistä arvoa", sanoi hän. "Oikeastaan minun pitäisi", huudahti nuori herra, "sillä näin vastikään näyn... madonnan itsensä nunnanpuvussa." "Herjaaja, kuinka uskallat!"

Pappiskokelas katsoi madonnankuvaan. "En voi sitä auttaa. Hän on kauniimpikin kuin tuo. En eläessäni ole nähnyt ketään samalla kertaa niin ajattelevaa ja niin lapsellisen viatonta."

"Liioittelet!"

"Kuinka sen voit tietää! Ah, nytpä muistan! Vanha harppusi oli hänen mukanaan. Mutta sanokaa sitten kuka hän on, mistä hän tulee?"

"Ruotsalainen neiti, jonka olen ottanut suojelukseeni ja joka tulee viipymään täällä muutamia viikkoja."

"Nunna hovissa! Se on jotakin uutta."

"Ei hän ole vielä nunna, mutta toivon..."

"Niin minäkin. Meidät voidaan vihkiä yhtaikaa, ja minä menen samaan luostariin kuin hänkin."

"Leopold, etkö häpeä!" huudahti äiti kiihkeästi. "Vaadin siksi kunnioitusta persoonaani kohtaan, ettei..."

Poika syleili äitiään. "Anteeksi, mutta olethan sanonut, etten saa salata mitään..."

"En ollut odottanut, että poikani mieleen saattaisi tulla niin arvottomia ajatuksia. Nyt alkaa minua arveluttaa, voiko tyttö parka jäädä tänne..."

"Jos äitini tarvitsee peruuttaa lupauksensa minun tähteni, käskekää, täytyykö minun tästedes pysyttäytyä poissa huoneistanne vai saanko astua sinne maahanluoduin katsein ja ajatellen ainoastaan... madonnaa."

Herttuatar katsoi häneen ja näki veitikan pilkistävän hänen suupielestään. "Kaikki saa olla ennallaan, mutta ole varma, että pidän sinua silmällä."

Nuori mies suuteli hänen kättään. "Tulet olemaan tyytyväinen minuun."

"Sitä toivon. Katso onko pater Alliaga kotona, haluan häntä puhutella."

"Hänenkö on ryhdyttävä käännyttämään?"

"Leopold!"

"Menen heti. Tahdon vain sanoa, että kun on kysymys kauniiden kerettiläisneitojen käännyttämisestä, luulen voivani tehdä sen yhtä hyvin kuin Alliagakin." Samassa hän pujahti tiehensä.

"Ah, mikä huoli äidillä on pojistaan", huokasi Maria rouva.

Tuokion kuluttua saapui pater. Hän tuskin oli yli kolmenkymmenen, synkät, salamoivat silmät olivat kainosti maahan luodut, ja syvään kumartaen hän lähestyi herttuatarta. "Teidän armonne on suvainnut kutsua minua."

"Istukaa. Sanokaa, tunnetteko ketään pater Edviniä?"

Pater Alliaga hieman säpsähti. "Ennenkuin vastaan kysymykseen, täytyy minun tietää syy siihen", sanoi hän tyynesti.

Herttuatar kertoi melkein Elsan omin sanoin.

Pater istui kauan vaiti, mutta sanoi vihdoin: "Lupaan ottaa tiedustellakseni asiaa."

"Saanko sanoa sen hänelle?"

"Jos teidän armonne suvaitsee, saattaa olla tarpeellista, että vastedes tutkin hänen sisäisiä ajatuksiaan."

Herttuatar loi häneen epäluuloisen katseen, mutta hän katsoi rukoillen madonnankuvaan ja näytti rukoilevan pyhältä neitsyeltä voimaa vaikeihin tehtäviinsä. Kelpo rouva teki salavinkaan ristinmerkin, hän oli tehnyt vääryyttä paterille.

Päivälliselle kokoontuivat hovin kaikki jäsenet. Elsa näki ensi kerran vaaliruhtinaan; tämä oli pitkä, laiha herra, piirteet kylmät ja jäykät. Mutta hänkin näytti yllätetyltä Elsan nähdessään, vaikka oli jo edeltäpäin kuullut, että hänen puolisonsa oli ottanut uuden hovineidin. Aterian aikana kiintyi hänen katseensa useita kertoja Elsaan.

Mutta herttuatarta hämmästytti enimmän se, että Alliagan kasvoilla silminnähtävästi vaihtui väri tyttöä katsellessaan.

Pater luki rukoukset kirkkaalla, helähtelevällä äänellä. Elsa katsoi ihaillen häneen eikä luullut koskaan nähneensä, miehekkäämpiä, jalompia kasvoja.

Aterian jälkeen tarjosi ruhtinatar puolisolleen käsivartensa ja vei hänet toiseen huoneeseen. Toiset seurasivat jälestä.

Siellä oli pöydällä sitra. Herttuatar otti sen, näppäili sitä ja lauloi heikolla äänellä pienen laulun.

Ruhtinas nyökkäsi hyväksyvästi päätään. Ensimäinen hovineitsyt otti sen jälkeen sitran valtiattareltaan ja sanoi syvään kumartaen: "Onnettomuudeksi en voi laulaa." Sen jälkeen antoi hän sen toiselle neitsyelle, joka samoin menoin ojensi sitran Elsalle.

Tämä otti sen punastuen. "Onko minun laulettava?" kysyi hän kainosti katsoen herttuattareen.

"On", vastasi tämä vilkkaasti. "Laula joku ruotsalainen laulu."

Elsa soitteli hieman alkusäveliä ja lauloi sen jälkeen kirkkaalla ja täyteläällä alttoäänellä Eerik kuninkaan laulun kuningattarelleen:

"Ei kultaa ole Kaarinalla, mut armahampaa hällä on" j.n.e.

Laulu miellytti kaikkia, ja kun se oli lopussa, nousi ruhtinas nopeasti. "Vespera, olen unohtanut vesperan!" huudahti hän.

"Vaunut odottavat", virkkoi muuan hoviherroista.

Ruhtinas syöksyi ulos huoneesta, ja minuuttia myöhemmin nähtiin hänen huimaa vauhtia ajavan tiehensä.

Alliaga meni hänen mukaansa, kaikki muut jäivät huoneeseen.

Elsa katseli kummastellen ympärilleen. Olikohan hän tehnyt jotenkuten väärin?

Silloin hän kohtasi ruhtinas Leopoldin silmät, jotka hymyillen tähystelivät häneen. "Onko joku metsänneidoista opettanut teidät laulamaan?" kysyi ruhtinas.

"Meillä laulavat kaikki ihmiset."

"Yhtä kauniistiko kuin tekin?"

"Paljon, paljon paremmin!"

"Ruhtinas myöhästyi laulun tähden", sanoi herttuatar. "Mutta toivokaamme, ettei hän tule kirkkoon liian myöhään. Silloin hän varmaan tahtoo kuulla vastakin pohjolan laululintua."

Kotvan kuluttua ruhtinas palasi. Hän oli kiireissään ajanut hevosensa kuoliaaksi, mutta joutunut oikeaan aikaan. "Olen iloinen", sanoi hän, "kun sain uhrata kauniit hevoseni velvollisuuteni tähden."

Heti sen jälkeen hän meni Elsan luo. "Nuori kerettiläinen, sinä houkuttelit minut syntiin", sanoi hän. "Mutta minä voitin kiusauksen."

Elsa katsoi ihmeissään häneen ja sanoi sitten nopeasti: "En ole mikään kerettiläinen, enkä laula enää koskaan."

"Ennenkuin minä haluan sitä", lisäsi herttuatar ja viittasi nuorille tytöille, että he saivat poistua huoneesta.

Hovineitsyillä oli erityinen työhuoneensa, mutta Elsa sai käskyn auttaa herttuatarta koruompelussa ja hänen oli sentähden istuttava hänen omassa huoneessaan.

Vaaliruhtinas kävi joka päivä puolisonsa luona. Kerran tuli heidän keskensä puhe muutamasta rajalinnoituksesta, jossa oli tehtävä välttämättömiä parannuksia.

"Minä aion rakennuttaa kirkon sen edustalle", huudahti ruhtinas. "Se on oleva lujin linna ja pyhitettävä pyhälle neitsyelle. Niin sotaherra kuin olenkin, tunnustan kuitenkin Jumalan äidin sodan ylijohtajaksi."

Tällöin hän naulasi silmänsä Elsaan, mutta tämä oli kiintynyt työhönsä.

Silloin hän tokaisi yhtäkkiä: "Kuuletteko mitä sanon, neitsyt?"

"Kuulin kyllä, teidän armonne."

"Ja mitä sanotte siihen?"

"Että se menee yli vähäisen ymmärrykseni."

Toisella kertaa näytti ruhtinas Elsalle pyhimyskuvan, jota kantoi povellaan. Hän kertoi sen ihmeellisesti auttavan kaikkea pahaa vastaan ja surkutteli kerettiläisiä, joilla ei ollut mitään niin mahtavaa suojelusta.

Elsa melkein pelkäsi häntä, ja herttuatar, joka näki sen, valmisti hänelle usein tilaisuuden poistua huoneesta, kun ruhtinasta odotettiin.

Hän odotti joka päivä luvattuja tietoja Alliagalta, mutta niitä ei kuulunut. Tämä ei koskaan puhutellut häntä, vaikka näki usein tytön kysyvän katseen.

Elsa oli ollut hovissa pari viikkoa, kun ruhtinatar sanoi hänelle: "Pater Alliaga on matkustanut Ingolstadtiin, kenties hän tuo sieltä joitakin tietoja."

Elsa suuteli hänen kättään. "Minä aivan kuihdun ikävään", sanoi hän.

"Vaaliruhtinas lähtee metsälle, ja minä lähden mukaan", jatkoi jalo rouva. "Kas tässä muutamia kirjoja, toivoisin sinun lukevan niitä ollessani poissa."

Korkea herrasväki lähti seuraavana päivänä, ja Elsa riensi alottamaan lukemisensa. Ne olivat hengellisiä kirjoja, kuten hän oli arvannutkin, pyhimystaruja ja muita. Hän tahtoi lukea voidakseen itse arvostella niiden sisällystä.

Hänen lukiessaan aukeni ovi ja Alliaga astui sisään.

Elsa tunsi ihmeellisen tunteen värisyttävän koko olemustaan. Hän ei voinut kääntää paterista silmiään. Hänestä tuntui, että tämä näki hänen lävitseen, eikä hän tiennyt, oliko se kauhua vai nautinnontunnetta, jolla hän tunsi, että häntä ikäänkuin vedettiin hengellisen isän puoleen.

"Ojentakaa minulle kätenne", sanoi pater hurmaavalla äänellään, jonka Elsa jo hyvin tunsi.

Elsa oli kuulevinaan ikäänkuin sisarensa varoittavan kuiskauksen. "Sanokaa, tiedättekö mitään sisarestani?" kysyi hän hätiköiden.

"Tyyntykäähän ensin", sanoi pater. "Ojentakaa minulle kätenne."

Sitä ei Elsa tahtonut. "En ymmärrä miksi", sanoi hän.

"Arvaan, että ensin tahdotte kuulla mitä olen saanut tietooni."

"Oi, puhukaa!"

"Nainen, joka öiseen aikaan lähti Vadstenan luostarista huhtikuussa 1597, matkusti 'Kotka' laivassa Danzigiin. Hän oli siellä Anunsiatan luostarissa seitsemän kuukautta Ja matkusti sitten Espanjaan."

"Espanjaan?" toisti Elsa hämmästyksissään.

"Sevillassa katoovat kaikki jäljet hänestä. Luultavasti hän on mennyt johonkin luostariin."

"Minun täytyy päästä sinne", sanoi Elsa äkkiä nousten.

Pater pyyhkäisi kädellään silmiään. "Kun ette ole katolinen, ette voi päästä mihinkään luostariin."

"Minun täytyy", vastasi Elsa. "Joku varmaankin auttaa minua."

"Kenties teillä on siellä ystäviäkin. Useat maanmiehenne lähettivät terveisiä", lisäsi pater.

"Onko Ingolstadtissa maanmiehiäni?"

"Kuningas Sigismund on heidät kasvatuttanut. Ajanoloon saavat he palata isänmaahansa edistämään sen pyhimpiä etuja."

"Onnittelen heitä!"

"Ettekö tahtoisi olla yksi heistä?"

"Kyllä, Eevan kanssa käsi kädessä!"

"Uskokaa minulle mitä tahtoisitte tehdä."

"En tiedä, jotakin hyödyllistä vain."

"Mikä on hyödyllisempää, mikä kauniimpaa kuin kitkeä pahuutta pois maailmasta juurineen!"

"Kenpä vain pystyisi siihen!"

"Jokainen pystyy siihen osaltaan. Tahdottehan antautua niin kauniiseen kutsumukseen?"

Elsa seisoi mietteissään. "Pääsenkö kaikkiin Sevillan luostareihin?"

"Sen lupaan."

"Jos Eeva on siellä... niin, silloin en välitä mistään."

"Se on siis päätetty?"

"Olen luvannut kaikessa kysyä neuvoa herttuattarelta."

"Niin kauan kuin olette täällä. Mutta Espanjassa..."

"Samantekevää, olen antanut hänelle sanani."

"Tehkää kuten tahdotte, mutta antakaa sitten vastauksenne minulle." Hän kosketti keveästi Elsan kättä ja poistui.

Elsa jäi sekaviin mietteihin. Olikohan Alliaga sellainen mies, että häneen saattoi luottaa?

Hän alkoi lukea innokkaammin kuin ennen, ja kuta kauemmin hän luki, sitä enemmän kirja alkoi kiinnittää hänen mieltään. Marttyyrien vaiheet olivat sentään kauniit. Oli sankarillista uhrautua aatteen tähden, ihana, ihana oli heidän kuolemansa liekeissä!

Kuta enemmän hän luki, sitä haltioituneempaan hurmaustilaan hän joutui. Ja sellaisessa tilassa herttuatar hänet tapasi palattuaan.

Hänen poskensa paloivat, ja silmissä oli ihmeellinen loiste. Hänessä oli jotakin autereista, joka ikäänkuin kohotti hänet maallisten yli.

Jättäessään kirjat takaisin herttuattarelle sanoi hän: "Osaan ne ulkoa, ja kun vain löydän Eevan, olen valmis kaikkeen!"

Ruhtinattaren hovineitsyet kertoivat hänelle, että hän oli lukenut kaiket päivät. Mahdoton oli häntä ollut saada irti kirjasta.

"Muulloin, paitsi aamurukoukseen", lisättiin nopeasti.

"Kuka sen piti?"

"Isä Alliaga, joka päivä. Hän on ollut jumalallinen!"

"Onko hän lumonnut tytön?" tuumi Maria rouva itsekseen. "Mutta hän ei joudu hänen saaliikseen!"

Vaaliruhtinas tahtoi usein, että Elsa laulaisi hänelle. Ja Elsa teki sen nyttemmin vastustelematta. Hän lauloi niin tuntehikkaasti, että se aivan ihastutti.

Korkea herra ei tosin enää lyönyt laimin iltamessujaan, mutta niiden jälkeen tahtoi hän kuulla laulua, paljon laulua ja soittoa, ja Elsan täytyi opetella monia uusia lauluja hänen mielikseen. Mutta sitten ruhtinas katui sitä, että oli nauttinut näistä maallisista huvituksista, ja eräänä päivänä, jolloin satoi vettä aivan kuin korvosta kaataen, näki Elsa hänen pappien juhlakulkueessa vaeltavan linnasta kirkkoon allapäin ja kädet ristissä läpimärän vaipan alla. Hatunreunus riippui lerpallaan hänen kasvoillaan, ja vesi virtaili kaulaa pitkin. Elsa vetäytyi ikkunasta pois; herttuatar ei varmaankaan suonut hänen näkevän, että hänen puolisonsa oli juhlakulkueessa mukana.

Korkea rouva oli suuresti mielistynyt ruotsalaiseen neitsyeen. Hän näki, minkä vaikutusvallan Alliaga oli saanut häneen, ja vaikka hän toivoikin, että Elsa kääntyisi katolinuskoon, katui hän, että oli antanut paterin lähestyä tyttöä.

Nyt oli hän onneksi jälleen kotona ja voi itse pitää kokematonta silmällä. Elsan luonteen avomielisyys ja vilpittömyys näyttäytyi siinä tavassa, jolla hän vastaili ruhtinattaren kysymyksiin. Hänellä ei ollut mitään salattava, ja sentähden kertoi hän todenmukaisesti mielialoistaan ja tunnusti heti, että Alliagan aamusaarnat olivat seuranneet häntä koko päivän. Hän oli kuvitellut, että pater kääntyi erityisesti hänen puoleensa kehoittaessaan lukemaan milloin minkin legendan ja muutamia paikkoja erityisesti miettimään.

"Kehoittiko hän sinua myös välttämään kaikkea seuraa?" kysyi ruhtinatar.

"Ainoastaan silloin voi saada taivahisia ilmestyksiä", vastasi Elsa.

"Oletko saanut sellaisia?"

Elsa punastui. "Kaksi kertaa", vastasi hän. "Kerran istuessani ikkunan ääressä kuulin selvään sanat: 'Elsa, minä rakastan sinua!' En voi kuvailla sitä hurmaavaa riemua, mitä tunsin. Se ei ollut Eevan ääni, mutta kaikessa tapauksessa täytyi sen tulla taivaasta ja häneltä."

"Etkö ole kuullut ääntä palattuani kotiin?"

"En, teidän armonne."

"Sinun ei tarvitse kuulla sitä vastakaan." Näin sanoen veti hän syrjään uutimen, joka peitti ikkunalaudotuksen, ja näytti pienen pyöreän aukon. "Tämä on puhetorvi, joka menee alas puolisoni huoneeseen. Odotas, niin kuulet."

"Onko vaaliruhtinas siellä?" kysyi hän torveen.

"Hänen armonsa on kirkossa", kuului vastaus.

Elsa oli vaalennut. "Kuka on voinut...?" sanoi hän.

"Varmasti vain joku syntinen ihmiskieli", huudahti jalo nainen. "Sinua on karkeasti petetty, lapsi parka."

Elsa seisoi kiihtymyksestä vavisten.

"Etkö epäile ketään?"

"En, mutta tässä on eräs kirje, ja pyydän teidän armoanne toimittamaan sen oikealle omistajalleen. Sain sen aivan äsken."

Se oli ruhtinas Leopoldin käsialaa ja hehkuva lemmentunnustus. Hän rukoili Elsaa salaiseen kohtaukseen, josta riippui heidän molempain tulevaisuus.

"Jos antaisin sen takaisin", sanoi Maria rouva, "saisit hänestä vihamiehen. Säästän sen vastaisen tarpeen varalle. Ruhtinas lähtee huomenna matkalle, ja vakuutan, ettei hän pian palaa takaisin."

"Teidän armonne, minä lähden Sevillaan."

"Tiedätkö, että se voi maksaa hengen protestanteille?"

"Pater Alliaga on luvannut ottaa minut suojelukseensa."

"Onko hän sanonut sinulle, että hänet on nimitetty Sevillan suurinkvisiittoriksi?"

"Ei, mutta silloin on hänen valtansa sitä suurempi."

"Niin, hän saa sinut kokonaan valtaansa!"

"Valtaansa?" toisti Elsa kummissaan.

"Olet kertonut minulle, että tunsit vetoa häneen."

"Niin, mutta minua alkaa peloittaa."

"Taivas! Pater Alliagalla on peloittava valta, jonka en luule koituvan hyväksi; se on hänen katseessaan, jolla on käärmeen lumovoima, ja hänen käsissään, jotka kaikessa pehmeydessäänkin kahlehtivat ja lamauttavat vastustusvoiman. Olen nähnyt siitä monta todistusta. Mitä hän tahtoo, sen hän vie perille, ja hän on tehnyt veljeskunnalleen suuria palveluksia ja tekisi vielä suurempiakin, jollei hän olisi erään synnin vallassa -- synnin, joka tekee hänestä paholaisen", lisäsi ruhtinatar kuiskaten.

Elsa painautui vavisten häntä vasten. "Mikä se on?" kysyi hän hätäännyksissään.

"Aistillisuudeksi sitä sanotaan", vastasi ruhtinatar. "Eikä hän tyydy halpoihin, yksinkertaisiin; parhaita, jaloimpia hän pyrkii vetämään alas. Ja niin ovelasti hän menettelee, ettei hänen aikeensa koskaan mene myttyyn."

Elsa oli noussut. Hänen katseessaan oli uhmaa, mutta hän oli kalmankalpea ja värisi kuin viluissaan.

"Hän on valinnut sinut uhrikseen, ja sinulle on hän tehnyt tunnustuksensa puhetorvessa."

"Hänkö se..."

"En minäkään sitä ymmärtänyt ennenkuin näin minkä vaikutusvallan hän on saanut ruotsalaiseen laululintuseeni."

"Nyt lumous on poissa", puuskahti Elsa. "Tunnen inhoa ja kammoa häntä kohtaan."

"Ole varovainen. Antaa hänen uskoa mitä tahtoo, mutta toimi sinä ominpäin."

Tästälähin oli Elsa aina valpas ja varuillaan, hän oli jälleen löytänyt itsensä, joka oli uusissa olosuhteissa melkein joutunut hämmennyksiin.

Eräänä päivänä hän sanoi ruhtinattarelle:

"Hän etsii tilaisuutta tavata minua kahdenkesken. Mitä on minun tehtävä?"

"Pysy täällä minun luonani", vastasi ruhtinatar. "Hänen täytyy sanoa sanottavansa minun ollessani läsnä."

Elsa lopetti tämän jälkeen aamukävelynsä eikä näyttäytynyt koskaan muuten kuin ruhtinattaren seurassa. Alettiin sanoa, ettei tämä voinut elää ilman häntä.

Hovissa alettiin yleisesti puhua paterin ylennyksestä ja hänen pikaisesta matkastaan. Hänen viimeistä kertaa saarnatessaan sulivat kaikki kyyneliin, ainoastaan Elsan silmät pysyivät kuivina, hänestä tuntuivat sanat sisällyksettömiltä korusanoilta.

Seuraavana päivänä pater pyrki ruhtinattaren puheille. Elsa oli läsnä. Se ei näyttänyt olevan hänelle mieleen, hän kysyi eikö saisi puhutella yksityisesti hänen armoaan.

"Ei", vastasi tämä. "Minulla ei ole mitään salattavaa Elsalta eikä hänelläkään minulta."

"Toivokaamme, että neitsyt ansaitsee sellaisen kunnian", sanoi pater. "Oikeastaan minäkin vähästä puolestani teen hänelle kunnian valmistamalla hänelle tilaisuuden etsiä Sevillan luostareista kadonnutta sisartaan."

Hän katsoi terävästi Elsaan, joka punastuen loi silmänsä maahan.

"Hän on minun pyynnöstäni luopunut siitä", sanoi ruhtinatar. "Luulen, että hän voi saada kaipaamansa tiedot tarvitsematta matkustaa niin kauas!"

Mikähän paterille tuli? Hänen muotonsa muuttui, ja vihastuksen ilme tuli hänen kasvoilleen. Mutta hän hillitsi itsensä suurella ponnistuksella. "Sitten ei tarvita minun palvelustani", sanoi hän, otti heti jäähyväiset ja lähti.

"Tässä piilee joku salaisuus", puuskahti ruhtinatar. "Mitä antaisinkaan saadakseni sen tietooni."

Paterin mentyä palasi hovin kotioloihin tyyneys, joka oli ollut sieltä loitolla hänen saavuttuaan.

Tähän aikaan kirkolliset liikkeet seuloivat ja pohtivat tulevien aikojen siementä. Papit seisoivat tasaväkisinä vastatuksin, ja jesuiitat uskalsivat ainoastaan kissankäpälällä kosketella saksalaisia oloja.

Steyermarkissa oli tärkeä katolisen maailman keskusasema. Vaaliruhtinas Ferdinandilla oli monia salaneuvotteluja katolisten ruhtinasten kanssa. Hänen veljensä, keisari Mathiaan, vaikutuksesta tosin riippui, että hänet oli valittu ylipääksi, mutta jesuiitatkin toivoivat paljon hänestä.

Suuret tapaukset vetivät Steyermarkin hovisaleihin lukuisia vieraita, ja niiden joukossa oli myös useita unkarilaisia ja böömiläisiä. Molemmat nämä maat olivat kyllä protestanttiset, mutta ne tahtoivat tietää millä mielellä vaaliruhtinas oli heitä kohtaan.

Vierasten joukossa oli ylhäinen unkarilainen, Bethlen Gabor nimeltään. Hän oli tuskin 22-vuotias, mutta esiintyi tavalla, joka veti kaikkien huomion häneen. Vertaisiaan kohtaan hän oli ylpeä ja suvaitsematon, mutta saattoi olla nöyrä ja alamainenkin niille, jotka tahtoi voittaa puolelleen. Silloin hänen kookas vartalonsa ja atleetin raajansa näyttivät aivan kuin putoavan pois päästääkseen hänen miellytyshalunsa näkyviin. Ja melkein aina hän voitti tarkoituksensa.

Ruhtinatarkin mielistyi nuoreen herraan ja keskusteli mielellään hänen kanssaan. Eräässä suuressa linnanjuhlassa esitti hän itse hänet suosikilleen Elsa Sparrelle ja huomasi sitten ilokseen, että he näyttivät huvitetuilta toisistaan.