Part 3

Mutta kuinka olikaan, pöytä kaikessa tapauksessa joutui siihen.

"Nyt lähdemme ulos noutamaan hiiliä ja olemme poissa koko päivän. Siten pääsemme kaikista kuulusteluista", sanoi vanhempi.

Ja he ottivat säkit selkäänsä, ilmoittivat hovimestarille mihin työhön menivät ja lähtivät tiehensä.

Kohta sen jälkeen kaivattiin Kustaa prinssiä, ja tuossa tuokiossa lähti yhä useampia jalkeille häntä etsimään.

Hovineitsyt, joka tuli herttuattarelta kysymään oliko prinssi ollut hänen luonaan, nostatti mitä suurimman pelästyksen.

Kukaan ei ollut nähnyt lapsen menevän ulos portista, mutta Kristina rouvalla oli kylliksi älyä lähettää etsijöitä kaikkiin suuntiin.

Samoin pantiin linnassa toimeen mitä tarkin etsintä, kellarista lähtien, kerros kerrokselta.

Kristina rouva kulki itse etunenässä. Mutta kun neljän tunnin etsinnän jälkeen oli jouduttu ylisille ja etsitty turhaan romukasojen seasta, silloin lohduton äiti kaatui pyörtyneenä maahan. Hänet kannettiin makuuhuoneeseen, jossa hänen hovineitsyensä turhaan koettivat häntä herätellä henkiin.

Kätchen ja Juhani lähtivät etsimään omin neuvoin.

"Olen varma, että hän on täällä linnassa", sanoi Kätchen. "He ovat sulkeneet hänet johonkin."

"Mutta miksei hän huuda?" kysyi Juhani.

"Niin, miksei hän tee niin", tuumi tyttökin hädissään.

Ja hän aukoi kaapit ja pukuhuoneet, hän etsi hätiköivällä kiireellä. Niin he joutuivat ylisille, ja Juhani huudahti:

"Kenties hän on saanut selon linnusta, joka lauloi ainoastaan hänelle."

"Niin, niin, kuinka sen laita oli?" kysyi Kätchen, jonka mielessä heräsi paha aavistus.

"Minä en kuullut sitä koskaan", kertoi Juhani. "Se lauloi vain Kustaalle."

"Se oli kenties paula", tuumi Kätchen. "Mutta kuinka voi kukaan ihminen tahtoa Kustaalle pahaa? Sittenkin antaisimme sen mielellämme anteeksi, kunpa vain löytäisimme hänet."

"Kas!" huusi poika kumartuen ottamaan muurin vierestä jotakin käteensä. "Tämä nappi on hänen nutustaan, tunnen sen aivan hyvin."

"Tunnen minäkin", huusi Kätchen. "Hän on siis ollut täällä tänään, ja jokin sanoo minulle, että hän on täällä vieläkin. Meidän on etsittävä kaikkialta, Jumala kenties suo, että löydämme hänet."

Nytkös alkoi ryömiminen ja etsiminen pöytien, penkkien, kaappien ja arkkujen välistä! He avasivat ne kaikki, mutta löytämättä etsimäänsä.

"Kustaa, Kustaa, etkö voi sanoa missä olet!" huusi Juhani ja purskahti itkuun.

Mutta Kätchen tarkasteli kuin hengenhädässä kaikkia esineitä. Yhtäkkiä hän tarttui Juhanin olkaan. "Oletko ollut täällä ennen?"

"Kyllä montakin kertaa, eilen olin täällä Kustaan kanssa."

"Oletko ennen nähnyt tuon suuren pöydän olevan arkun?"

"En, eikä se ole ollut, ei ollut eilenkään!"

"Koettakaamme saada se pois, kenties Kustaa on arkussa", puuskahti Kätchen melkein kauhusta kirkaisten. Pöytä näytti raskaammalta kuin se oli. Kolahtaen se putosi lattiaan, ja Kätchen jaksoi yksinkin nostaa arkun kannen. Vaatteita... ei mitään muuta kuin vaatteita. Hän tuijotti niihin melkein epätoivoissaan, mutta sitten hän tuli ikäänkuin ohimennen kohottaneeksi päällimäistä riepua. Kustaa makasi siellä jäykkänä ja liikkumatonna.

Molemmat päästivät kirkaisun.

Kätchen koetti nostaa Kustaan pois, mutta tämä oli hänelle aivan liian raskas.

"Juokse, Juhani, kutsu tänne joku, mutta älä virka mitään. Joudu vain!"

Juhani juoksi ja huusi täyttä kurkkua: "Olemme löytäneet Kustaan! Hän makaa arkussa!"

Sillaikaa neuvokas tyttö oli kavunnut varovasti arkkuun pikku veikon luo. Hän tunnusteli hänen käsiään ja käsivarsiaan. Ne olivat pehmeät ja taipuisat. Hän pani korvansa hänen suunsa eteen. Hengitys oli tasainen, vaikkakin heikko. Silloin hän pisti käsivartensa nukkuvan pään alle, aikoen herättää hänet suudelmillaan.

Samassa syöksyi parisenkymmentä henkeä portaita ylisille.

"Älkää säikyttäkö häntä", sanoi Kätchen kuiskaten. "Hän nukkuu hyvin raskaasti."

Varovat kädet tarttuivat häneen ja kantoivat hänet huoneeseensa.

Kätchen riensi ensin herttuattaren luo, jolla koko ajan oli ollut kovia kouristuksia. Tyttönen tyynnytteli häntä, ennenkuin meni muiden kera Kustaan sairasvuoteen ääreen.

Saapuville kutsuttu apteekkari selitti, että nuorta herraa ei vaivannut mikään. Hän kyllä heräisi, jahkahan oli nukkunut kyllikseen. Apteekkari ei arvellut olevan mitään perää Kristina rouvan luulossa, että Kustaa herran uni oli saatu aikaan luonnottomin keinoin; ainakaan ei hän tuntenut sellaista tapausta ennestään.

Linnassa pantiin toimeen mitä ankarin tutkinto. Kirjeen palanen, joka löydettiin ylisiltä, suuntasi epäluulot molempiin vieraihin miehiin, ja vielä suurempaa syytä saatiin siihen, kun nämä olivat kadonneet jäljettömiin, luultavasti saatuaan varoituksen.

Kustaa heräsi yöllä ja katsoi kummissaan läsnäoleviin. Suukkosiin ja hyväilyihin oli hän kyllä tottunut, mutta ei siihen, että samalla itkettiin. Ja sitä paitsi ei hän ollut nähnyt koskaan, että äiti olisi kietonut käsivartensa Katin kaulaan, aivan kuin tämä olisi hänen rakkahimpansa maailmassa. Mutta se oli hänelle mieleen ja hän nukkui uudestaan hymy huulillaan.

* * * * *

Seuraavana päivänä saapui pikalähetti tuoden tiedon, että herttua oli saapuva muutamien tuntien kuluttua.

Saavuttuaan hän kummasteli sitä, että hänet otettiin vastaan niin juhlallisesti kuin olisi tapahtunut jotakin merkillistä. Koskaan ei hän ollut nähnyt puolisoaan niin lempeänä ja ystävällisenä ympäristöään kohtaan. Sillä täytyi olla jokin syy. Hänestä näytti Kustaa tavallista hilpeämmältä, ja pian hän sai tietää syyn siihen.

Herttuatar kertoi itse asian, ja Kaarle painoi poikaa povelleen kertomusta kuullessaan.

Nähtiin, kuinka hän teki kaikkensa hillitäkseen liikutustaan. Mutta kuitenkin pakeni väri hänen poskiltaan, ja kun herttuatar oli lopettanut, suuteli hän poikaa, lähetti äkkiä hänet lattialle ja poistui huoneesta.

"Miksi hän meni?" kysyi Kätchen.

"Luultavasti hän on unohtanut jotakin", vastasi Kristina rouva.

"Miksi isä itki?" kysyi pienokainen.

"Itkikö hän?"

"Itki, poskeni aivan kastui, kun hän suuteli minua."

"No, silloin tulee hän pian takaisin."

Pian hän tulikin, ja silloin hän tahtoi saada selon pienimmistäkin seikoista. Sen jälkeen Kustaa sai kuulla, että hän oli liian vanha linnunlaulun matkinnalla puijattavaksi. Mutta lopuksi isä otti Katin polvelleen, taputti häntä hellästi poskelle ja sanoi: "Pyydä minulta mitä tahdot, ja jos se on mahdollista, tahdon täyttää toivomuksesi."

Kätchen punastelihe hämillään. "En toivo mitään", sanoi hän.

"Onnellinen lapsi, voit vielä kerran toivoakin", virkkoi isä.

Kukaan ei muistanut nähneensä herttuaa niin iloisena kuin tänään. Oli kuin kaikki huolet olisivat puhalletut pois ja hän omistaisi entistään varmemmin sen, jota enimmän rakasti. Kenties hänestä oli nyt rakennettu parempi perusta hänen tuleville toiveilleen. Herran käsi oli suojellut hänen perhettään, ja mitä hänellä oli pelättävää Hänen turvissaan.

Mutta hänen täytyi estää kaikki useammat yritykset siihen suuntaan, ja hän ryhtyikin tarpeellisiin varokeinoihin. Mutta sitten hän kirjoitti ja lähetti kirjeen ja käski heti sen jälkeen, että kauniisti sisustettu huone oli pantava kuntoon pitkäaikaista vierasta varten.

Kirje oli mennyt leskikuningatar Katarinalle. Herttua kysyi häneltä, eikö hän tahtonut tehdä heille sitä suurta iloa, että viettäisi joulunsa Örebron linnassa, mutta samalla lähettäisi edeltäpäin jonkun, joka osaisi järjestää joulupidot vanhaan ruotsalaiseen tapaan. Sillä herttuatar ei ollut sellaiseen tottunut.

Viestinviejä, joka oli käynyt Strömsholmassa, ei palatessaan tuonut ainoastaan paria luotettua palvelijaa, vaan myös kokonaisen vaununlastin "jouluruokaa" ynnä kirjeen Katarina rouvalta herttuattarelle. Kirjeen lähettäjä pyysi anteeksi suurta rohkeuttaan, mutta aika oli jo päässyt niin pitkälle, että olisi ollut mahdotonta saada kaikki valmiiksi Örebrossa. Lopuksi kiitti hän kutsusta ja lupasi tulla jo aatonaattona ollakseen valvomassa pöytien kattamista.

Kristina rouva ei ollut ihastunut näihin puuhiin, mutta hänen täytyi alistua. Kutsuja lähetettiin monille kaupunkilaisille ja läheisille naapureille. Ja talossa alkoi suunnaton touhu ja puuha.

Eräänä päivänä herttua tapasi huononpuoleisesti puetun miehen, joka lurkki linnaan kirje kädessään.

"Ketä etsit?"

"Onko hän linnanvouti?"

"Pitäisi olemani. Kenelle kirje on?"

"Lukee kuoresta!"

Herttua luki: "Jalosukuinen ja armollinen neiti Katarina Vaasa."

Kuka hänelle mahtoi kirjoittaa? Käsiala oli huolellinen. "Mistä olet kotoisin?" kysyi herttua jokseenkin tuimasti.

"Nyköpingistä tuota lietäneen."

"Vai niin! No, pitikö sinun saada kirjeeseen vastaus?"

"Piti, kaikin mokomin! Ei ollut ennen tulemista kotiin, sanoi neitsyt."

"Mene sitten kyökkiin ja sano, että vouti on luvannut syödäksesi. Sillaikaa kirjoitan vastauksen."

"Ei, Herran tähden! Joltakin hienolta herrasneidiltä minun se piti saamani."

"Vai niin! No, sitten saatkin sen häneltä. Kyökkiin vain! Luulevat kai voivansa vaikuttaa minuun lasteni kautta. Mutta siinä erehtyvät."

Häikäilemättä hän avasi kirjeen ja luki:

'Armollisin neiti!

Antakaa anteeksi lapsi rukalle, vaikka hän suurissa huolissaan rukoilee Teitä, että Jeesuksen ja hänen syntymäpäivänsä tähden tahtoisitte anoa herra isältänne, että me täällä Nyköpingissä oleskelevat vangittujen herrojen lähimmät omaiset saisimme olla heidän kanssaan yhdessä jouluaaton...

Mikään ilo maailmassa ei olisi suurempi, ja sentähden minä olen kaikkien muiden tietämättä rohjennut, pyytäen tuhannesti anteeksi, kirjoittaa Teille suuresta huolestamme.

Joka päivä olen rukoileva Jumalaa siunaamaan ja varjelemaan Teitä!

Teidän nöyrin ja alamaisin palvelijanne

_Märta Banér_.'

Herttua luki kirjeen kahteen kertaan. Sitten hän laittoi sen laskoksilleen ja lähetti palvelijan myötä Kätchen neidille.

Muutamain minuuttien kuluttua aukeni ovi ja kolme päätä pilkisti sisään.

Herttua istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli yksin ja näytti olevan hyvin kiintynyt työhönsä.

Ovi vedettiin kiinni ja hän kuuli innokasta neuvottelua ulkopuolelta.

Sitten aukeni se uudestaan, enemmän kuin ensi kerralla. Salavihkaan vilaistessaan näki hän, että Kustaa lähestyi varpaisillaan; kengät oli hänellä kädessään.

"Mitä nyt taas?" sanoi hän tekeytyen tyytymättömäksi ja pannen kynän kädestään.

Mutta samassa hän tunsi pehmeäin käsivarsien tarttuvan takaapäin hänen kaulaansa ja pieni Marianpää painui hänen olkaansa vasten. Kustaa kapusi hänen polvilleen ja painoi poskensa hänen poskeaan vasten, Juhani puolestaan puikahti hänen polviensa väliin ja suuteli ja hyväili hänen kättään.

"Mitä nyt?" kysyi hän ikäänkuin kummissaan. "Tahdotaanko saada enemmän rahaa ostoksiin?"

"Ei, ei!" huusivat kaikki. Kirje pantiin hänen käteensä.

He odottivat aivan hengittämättä hänen lukiessaan kirjettä.

Kun kirje oli luettu, pani hän sen pois ja sanoi kylmästi: "Ei käy päinsä! Voit lähettää sen vastauksen, Kätchen."

Oli tunnettua, että herttua pysyi sanassaan. Eivät edes lapsetkaan rohjenneet silloin enää taivutella.

Herttua oli tarttunut kynään ja alkoi kirjoittaa entistään ahkerammin. Pojat seisoivat jotensakin noloina ja katselivat häntä ja Katia.

Kati oli kalvennut, mutta sitten lankesi hän polvilleen ja sanoi rukoillen: "Rakas isä!"

"Olethan kuullut tahtoni. Vai onko sinulla kenties muuta sanottavaa?"

"Olisihan minulla muutakin."

"Mitä se on?"

"Olet antanut minulle lupauksen!"

"Tiedän, olet pyytänyt minulta ratsua ja saat sen."

"Ei, rakas isä, en välitä siitä; saanhan kirjoittaa Märta Bauerille, että he saavat olla isiensä kanssa yhdessä jouluaattona. Silloin on _meidänkin_ jouluaattomme paljon iloisempi kuin olisi muuten."

Herttua kyyristihe pöytää vasten ja kirjoitti kuin henkensä edestä.

Kätchen oli noussut. Kaikki kolme lasta seisoivat hiljaa ja liikahtamatta.

Herttua pani kynän pois.

"Tieten tahtoen en ole koskaan rikkonut lupaustani enkä tee sitä nytkään. Kas tässä!" Hän ojensi tytölle paperin, jolle oli juuri kirjoittanut.

Se oli käsky Nyköpingin linnan päällikölle, että hän jouluaattona päästäisi vangittujen herrojen huoneihin teidän vaimonsa ja lapsensa. Mutta siltä eivät herrat saaneet tulla toistensa yhteyteen.

"Nyt olemme kuitit!" sanoi hän.

"Kuinka he tulevat iloisiksi!" huudahti Kätchen. Ja ilosta säteillen hän kertoi paperin sisällön pojille, jotka hyppelivät aivan hurjasti ihastuksissaan siitä, että "Kati oli saanut tahtonsa toteutumaan."

* * * * *

Leskikuningatar saapui aatonaattona, ja hänet otettiin juhlallisesti vastaan. Hän oli nyt jo aivan valkohapsinen, mutta piirteet olivat jalot ja kauniit kuten ennenkin. Hänen olennossaan oli sellaista viehkeää arvokkuutta, joka vaikutti syvästi kaikkiin.

Edellisinä päivinä oli linnassa melkein suunnattomasti keitetty, leivottu ja paistettu ja pantu olutta. Niin mieskuin naispalvelijatkin juoksentelivat ristiin rastiin kuin päättömät kanat, ja eri ruokalajien määrä nousi mahdottomiin.

Jouluaatto vietettiin ainoastaan perheen kesken, ja ennen ateriaa jaettiin lahjat. Mahdottoman pitkäksi kävisi kuvailla mitä kukin sai. Sillä kukaan ei jäänyt ilman, yksin hovineitsyetkin saivat vaatimattoman osansa. Ilo ja hilpeys nousi ylimmilleen.

Ja kun lopuksi vierivät sisään pienet vaunut, joissa istui oikea ihmeotus, silloin pojat kirkuivat ihastuksesta ja sanoivat, etteivät he ollenkaan pelänneet, vaikka viisaasti pysyivätkin loitolla.

"Kas tässä joululahjani pojilleni", sanoi herttua. "He kuitenkin saavat sen vain joksikin aikaa."

Tällöin ihmeotus väänteli päätään ja mulkoili silmillään, niin että leskikuningatar selitti sen näyttävän aivan kamalalta.

"No, kuka tulee tänne ensiksi tutustumaan lahjaansa?" kysyi herttua.

Kustaa otti Katia kädestä. Jos tämä tahtoi tulla mukaan, ei hän pelännyt.

Kati sanoi, että hänen oli mentävä yksin. Mutta siihen hänellä ei ollut lainkaan halua.

"No, Maria neitsyt, ettekö tekään uskalla?" kysyi herttua nuorelta neitsyeltä, jota otus näytti suuresti huvittavan.

Maria riensi päin ja alkoi arastelematta repelöidä hullunkurista kuvatusta. Pienillä saksilla, jotka hän otti hameentaskustaan, hän leikkeli käärelankoja ja nosti pois suuren pään.

"Täällä sisällä on jotakin", sanoi Maria kuvatusta tunnustellen. "Uh, luulen, että se on elävä!" Nyt oli hänen vuoronsa pelätä.

Herttua nauroi täyttä kurkkua. "Jos se on koira, saatte pitää sen yhdessä poikien kanssa, Maria neitsyt", sanoi hän. "Tunnustelkaa varovasti, ettei se saa purruksi."

"Niin, se on koira, tuntuu sileäkarvaiselta. Elukka parka, sitä käy aivan sääliksi!" Ja hän alkoi leikellä ja ratkoa.

Ratkominen kai kävi taitamattomasti, sillä yhtäkkiä hän sai rievun silmilleen... se tuntui kevyeltä, mutta peitti hänet kokonaan.

Samassa kauli hän läsnäolijani huudahtavan, ja peitteestään selvittyään pääsi huudahdus häneltäkin. Sillä hänen edessään seisoi kumarteleva nuori mies.

"Pyydän anteeksi, mutta täten luulin teidän pääsevän pienimmällä pelästyksellä."

Maria seisoi kovasti hämillään. Hän ei tiennyt ensinkään mitä hänen oli vastattava.

Herttua ojensi nuorelle miehelle kätensä ja esitti leskikuningattarelle ja herttuattarelle: "Herra Juhani Skytte, jonka olen valinnut poikieni opettajaksi."

Molemmat naiset toivottivat hänet tervetulleeksi ja lausuivat muutamia kohteliaita sanoja.

Sitten esitettiin hänet myös Kätchenille ja Heidin rouvalle, sitten järjestyksessään molemmille neitsyille ja lopuksi pojille, jotka tahtoivat puristaa hänen kättänsä hekin.

"Osaatko kaikkea?" kysyi Kustaa.

"En suinkaan."

"Mutta minä tahdon oppia kaikki!"

"Silloin saa prinssi vastedes ottaa toisen opettajan."

"Siihen on kenties aikaa siihen."

Hilpeän juhla-aterian jälkeen sai Juhani Skytte lukea jouluvirren. Sitten erottiin.

Tunnemme joulujuhlat Sten Sturen ajoilta. Niitä täällä jäljiteltiin. Naapurit tulivat läheltä ja kaukaa, tulivat koreapukuiset kaupunkilaisetkin. Ja molemmat saivat ihailla ruokalaitoksia ja käyttää niitä hyväkseen.

Sitten käytiin oikein sydämen halusta karkeloon. Herttua kysyi Juhani Skytteltä, miksei tämä tanssinut, ja tämä sanoi pyytäneensä Maria Näfiä, mutta neitsyt oli juossut tiehensä eikä näyttäytynyt sen koommin. Silloin meni herttua itse etsimään tytön käsiinsä, sanoi, että tämä oli oikea letus, pani hänen kätensä Juhanin käteen ja sanoi tahtovansa, että he tanssivat yhdessä koko illan. Merkillistä kyllä, näytti se miellyttävän heitä yhä enemmän, mitä kauemmin he karkeloivat.

Herttua huomasi sen ja hymyili mielessään. "Minulla ei ole mitään vastaan", tuumi hän.

Pidot jatkuivat juhlallisuuksineen koko viikon. Leskikuningattaren vierailu siihen oli lähinnä syynä. Monet tahtoivat nähdä häntä, ja hänkin puolestaan tahtoi olla vanhojen ystäväin parissa.

Loppiaisiltana kulkivat kuten tavallisesti köyhät ylioppilaat ympärinsä Betlehemin-tähtineen ja lauloivat kaikissa taloissa saaden muutamia kolikoita palkakseen.

Linnassa heidät aivan kutsuttiin sisälle ja kestitettiin runsaalla mitalla.

Linnan palvelusväki tungeskeli heidän ympärillään, sillä muuan ylioppilaista sanoi voivansa pitää tulta suussaan. Ja kaikki tietysti tahtoivat nähdä sen ihmeen oikein läheltä.

Kustaa ja Juhani riensivät alas kuulemaan laulua, ja heidän uusi opettajansa seurasi heidän mukanaan.

Kun he juttelivat luvatusta ihmenäytteestä, sekaantui Juhani Skytte keskusteluun ja sanoi ääneensä, että se oli ilmeistä petosta. Ylioppilaskin myönsi lopulta, että kun hän pisti palavia tappuroita suuhunsa, poltti hän aina pahoin suunsa. Näytäntönsä jälkeen lähti koko joukko tiehensä, ja katsojat hajaantuivat. Mutta voi, Juhani oli poissa. Skytte ei ollut tullut pitäneeksi häntä silmällä. Oli aivan käsittämätöntä, miten hän oli joutunut kateihin. Mutta ei ollut aikaa tuumailuihin. Hän jätti Kustaan Heidin rouvan ja Kätchenin huostaan, pyysi viimeksimainittua ilmoittamaan herttualle ja riensi etsimään Betlehemin-tähden kantajaa.

Hänen epäluulonsa yltyivät, kun joku sanoi hänelle, että ylioppilaat olivat jo hajaantuneet kaikkiin ilmansuuntiin.

Epätoivoissaan suuntasi hän askeleensa etelätullin luo kadulle, jolla kaikista vähimmän liikuttiin. Juuri aikoessaan poiketa maantielle keksi hän tulensyöjän, joka meni pieneen viheliäiseen tupaan aivan tulliportin vieressä. Hän riensi jälkeen, mutta portti oli lukossa. Hänen kolkutettuaan avasi sen hetkisen kuluttua vanhahko, huonosti puettu mies. Mutta vieraan nähdessään kävi mies kalmankalpeaksi.

"Minä tahdon puhutella ylioppilasta, joka äsken tuli tähän taloon", sanoi Skytte.

"Ylioppilastako?... Ei täällä käy ketään ylioppilaita", vastasi mies. "Asun täällä vain köyhän vaimoni keralla."

Samassa kuulivat molemmat lapsen hätähuudon, mutta se vaikeni heti. Mies vapisi kuin haavanlehti, hän saattoi vain vaivoin pysyä pystyssä.

"Oliko se teidän lapsenne?" kysyi Skytte.

"Minun... jokako huusi? Ei -- se oli -- poikani."

"Ylioppilaanko?"

Mies näytti tahtovan sanoa jotakin, mutta sanat eivät tulleet ilmoille. Hän luhistui maahan ja huusi: "Armoa, armoa!"

"Näyttäkää minulle lapsi!"

"En uskalla, hän lyö minut kuoliaaksi."

"Sitten menen itse."

"Ei, se maksaisi henkenne -- tai hänen."

"Jos autatte minua, niin maksan teille runsaasti."

"Hän ei anna koskaan anteeksi..."

"Ajattele, kenties voit siten pelastaa hänen henkensä."

"Isä!" kuului samassa huuto pihan puolelta.

"Tulen heti", vastasi ukko. "Sulen vain ensin portin."

Skytte riensi pieneen puuvajaan, minkä hontelo ovi oli raollaan.

"Mitä se ryökäle tahtoi?" kysyi poika isältään. "Hän kysyi pappia, joka on asunut täällä."

"Ettekö sanonut, että hän jo on mennyt helvettiin?"

"Kunpa vain saisin oven salpaan."

"Teissä sitten ei ole miestä mihinkään."

Ylioppilas tuli hoippuvin askelin, paitahihasillaan, revityin paidankauluksin ja päihtymyksestä pöhöttynein kasvoin. Hänen piti auttaa porttia salvatessa.

Skytte antoi hänen mennä ohitseen toivoen pääsevänsä häneen käsiksi takaa päin. Mutta miekkonen huomasi vihollisensa ja nyt alkoi mitä hurjin kaksintaistelu.

Skytte oli tosin vastustajaansa väkevämpi, mutta raivo oli lisännyt tämän voimia. Peläten, ettei voisi pitää puoliaan, huusi hän surkeasti isälleen:

"Ota puukko ja pistä häntä -- minä voin maksaa."

"Haa!" huusi hän samassa, ja epätoivon voimin antoi hän Skyttelle iskun rintaan, niin että tämä horjahti taapäin. Toisella kädellään sieppasi hän pistoolin ja laukaisi sen heti. Skytte oli kuitenkin ehtinyt lyömään häntä käsivarteen, ja luoti sattui isään, joka ääntä päästämättä kaatui maahan.

Taistelu jatkui yhtä hurjasti kuin ennenkin, mutta Skyttellä oli nyt ainoastaan yksi vastustaja, ja hän tunsi miten tämän voimat väsyivät yhä pahemmin.

Lopulta hän kaasi hänet maahan. Ylioppilas oli saanut pahanpäiväisen löylytyksen, ja häneltä vuoti veri suusta ja nenästä. Skytte, joka oli harjaantunut painija, oli sitä vastoin osannut suojella itsensä paremmin, mutta tuntuivat hänenkin jäsenensä jokseenkin runnelluilta.

Hän ei ollut oikein selvillä mitä hänen oli tehtävä. Hylkiö makasi tosin liikkumatonna, mutta Skytte huomasi hänen väijyvästi raottavan silmiään eikä uskaltanut jättää häntä yksin. Silloin kuuli hän sanomattomaksi ilokseen hevosten kavioiden kopsetta. Hän riensi avaamaan portin, ja näki joukon herttuan lähettämiä ratsumiehiä. Hän kutsui heidät luokseen ja jätti kaatuneen heidän huostaansa.

Itse kiiruhti hän taloon. Ensimäisessä huoneessa, johon hän tuli, ei ollut ainoatakaan ihmistä, mutta toisesta kuului valittavaa uikutusta.

Siellä makasi poika parka likaisella vuoteella, sidottuna käsistä ja jaloista ja kääre suullaan.

Skytten nähdessään ilmaisi hän iloaan miten parhaiten voi.

Tuossa tuokiossa oli hän vapaa, ja kyynelissään heittäytyi hän Skytten syliin.

Tämä otti hänet kiireimmiten mukaansa ja käski ratsumiehiä ottamaan kaatuneen varovasti hevosen selkään ja viemään hänet linnaan. Kuolleelle oli hankittava kirstu.

"Sallikaa minun ensin sanoa hänelle viimeiset jäähyväiset", pyysi ylioppilas.

"Sitä hän pyysi jo äsken", sanoi muuan ratsumiehistä. "Mutta hän ei näytä juuri katuvalta."

"Tarkastakaa vainaja!"

Se tapahtui ja useita papereita ja kirjeitä pantiin Skytten käsiin.

"Jos vielä tahdotte sanoa jäähyväiset isällenne, saatte tehdä sen."

Mutta hylkiö löi päätänsä katuun ja huusi, että hän tahtoi kuolla. Ei ollut maailmassa enää mitään, minkä tähden olisi kannattanut elää.

Skytte palasi linnaan taluttaen oppilastaan kädestä. Hänellä oli yllinkyllin syytä pelätä, että hänet heti eroitettaisiin paikastaan, joka jo oli alkanut käydä hänelle rakkaaksi.

Linnaan palattua jätettiin prinssi Heidin rouvan huostaan, mutta Skytte riensi herttuan luo.

Tämä loi häneen synkän ja, uhkaavan katseen virkkamatta sanaakaan.

"Armollisin ruhtinas", sanoi Skytte notkistaen polvensa.

"Et ole osoittanut ansaitsevasi luottamustani."

"En, se on totta."

"Onko mitään, mikä koituu puolustukseksesi?"

"Ei mitään!"

"Nouse ja kerro kaikki."

Skytte kertoi, yksinkertaisesti ja selvään. Lopuksi antoi hän paperit, jotka oli äsken saanut haltuunsa.

Ne olivat Luostari-Lassilta saapuneita kirjeitä. Tämä oli laatinut ryöstösuunnitelman melkein sellaisena kuin se oli pantu toimeen. Oli myös joukossa sitoumus 3,000 markasta, jotka sai nostaa Efraim Koldinilta heti kun lapsi oli jätetty hänelle. Kolmas paperi oli tullut Puolasta ja sisälsi vakuutuksen, että kuningas Sigismund antaisi puolestaan vielä lisäpalkinnon sille, joka toisi hänelle hänen onnettoman veljensä. Tämän oli kirjoittanut "Efraimin uskollinen ystävä ja opettaja."

"Siis muuan niistä nuorukaisista, jotka oli lähetetty Roomaan kasvatettaviksi ja ovat nyt saapuneet antamaan mestarinäytteensä", sanoi herttua katkerasti.

Samassa saapui muuan palvelija ja kertoi, että vangitulla miehellä oli varmaankin ollut myrkkyä hallussaan. Nyt oli hän kuollut.

"Miksei häntä tarkastettu?" kysyi Kaarle luoden ankaran katseen Skytteen.

Tämä ei voinut vastata mitään, vaan seisoi allapäin ja kalpein poskin. Hänen kohtalonsa oli selvä.

Herttua kulki muutamia kertoja edestakaisin poikki huoneen. Sitten otti hän kirjeet, luki ne vielä kerran ja heitti ne takkavalkeaan.