Part 21

Yksityisesti koski kovasti de la Gardieen se kohtalo, mikä oli kohdannut ruhtinas Mikaelia. Suuriruhtinas Vasili oli alkanut pelätä sukulaistaan, jota kansa ja sotajoukko rakasti, ja katalat kielet olivat hänet vihdoin suostuttaneet Mikaelin myrkyttämiseen. Asiaa ei voitu pitää salassa; kansa raivostui suunniltaan, vastenmielisyys tarttui niin koti- kuin ulkomaiseenkin sotaväkeen, ja de la Gardie suri syvästi rakastettua ja kunnioitettua sotaveikkoaan.

Vasili teki kaikkensa pelastuakseen ja erittäinkin saadakseen de la Gardien paremmalle tuulelle. Hän sulatti pöytähopeansa maksaakseen sotamiesten palkan ja uudisti jälleen lupauksensa Käkisalmen lääniin nähden yhä varmemmin vakuutuksin.

Vihdoin lähti de la Gardie Moskovasta ja marssi Smolenskia vastaan. Evert Horn oli noutanut Viipurista melkoiset joukot lisäväkeä ja tullessaan tehnyt joitakuita valloituksia. Kesäkuun 20 päivänä yhtyi hän de la Gardiehin Musillassa.

Yhdistyneen sotajoukon asema oli sangen vaaranalainen. Puolan sotajoukko oli lähistöllä taitavan Zolkovskin johdolla, mutta de la Gardien joukon mieliala oli kapinallinen. Zolkovski teki öisen hyökkäyksen, ja alkaneiden taistelujen aikana karkasivat de la Gardien saksalaiset ja ranskalaiset palkkajoukot vihollisen puolelle, osaksi houkuteltuina, osaksi katkeroituneina siitä, etteivät saaneet palkkaansa.

Venäläiset pakenivat silloin yhtäkkiä päällikköineen päivineen, ja de la Gardien täytyi puolalaisten kanssa tehdä sopimus, jonka mukaan hän joukkonsa jäännösten -- noin 400 miehen -- kanssa sai marssia Suomen rajalle, mutta hänen täytyi luvata, ettei enää antanut Vasilille mitään apua.

Zolkovski marssi sen jälkeen Moskovaan.

Heinäkuun 17 päivänä nousi siellä kapina, jossa Vasili kukistettiin, ja kuukautta myöhemmin huudettiin Vladislaus tsaariksi.

Mutta muutamia kuukausia myöhemmin nousi jälleen raju kansanmellakka, jolloin hänen tsaariutensa päättyi koko Venäjän sekasortoon. Oli lähellä, ettei koko valtakunta hajonnut.

Kotiin palattuaan ja kotvan levähdettyään alkoi de la Gardie kuninkaansa käskystä piirittää Käkisalmea, jota ei lupauksista huolimatta vieläkään oltu luovutettu. Heinäkuun 16 päivänä 1611 hän rynnäköllä valloitti kaupungin, ja sen jälkeen tehtiin sopimus, jonka mukaan jompikumpi Kaarle kuninkaan pojista, Kustaa Aadolf tai Kaarle Filip oli tunnustettava ja julistettava Venäjän valtakunnan tsaariksi.

19.

NUORTEN LIITTO.

Tukholman linnan yksinkertaisesti kalustetussa huoneessa seisoi kuudentoistavuotias Kustaa Aadolf kumartuneena yli kartan, joka käsitti Suomen, Venäjän ja osan Saksanmaata.

Nuori herra teki innokkaasti mittauksia, jotka hän kirjoitti muistiin.

Hän oli niin kiintynyt tehtäväänsä, ettei huomannut, kun ovi avautui ja muuan henkilö astui sisään.

Hänen olalleen laskeutui käsi ja tuttu ääni virkkoi: "Oletpa sinä ahkerassa työssä, Kustaa!"

Kustaa veti puhujan lähemmäksi ja sanoi päätänsäkään kohottamatta, viitaten Nevan virtaan: "Näetkös, Juhani, tuosta pitäisi rajan kulkea!"

"Siellä päin, niin, mutta entäs toisilla tahoilla? Vai niin, kartta käsittää vain puolet Saksasta, eikä se riitä sinulle, Kustaa!"

Nuori ruhtinas punastui. "Voitko lukea ajatuksia", sanoi hän ja kääri kartan kokoon.

"Toivoisin, ettet sinä voisi lukea minun ajatuksiani", sanoi Juhani surullisen vakavasti.

"Ikäänkuin sinun ajatuksesi eivät aina olisi jaloja ja sinun arvoisiasi", virkkoi Kustaa vilkkaasti. "En tiedä ainoatakaan ihmistä, jota kohtaan tuntisin niin suurta kunnioitusta ja ystävyyttä ja niin järkähtämätöntä luottamusta."

"Tahdon ottaa sinun liioitellut ylistelysi lukuun ja esittää pyyntöni."

"Minua oikein ilahuttaa se, mitä nyt sanot. En halua mitään hartaammin kuin että voisin olla sinulle hyödyksi."

"Rakas Kustaa", sanoi Juhani yhä enemmän hämillään, "tiedäthän, että olen Itä-Göötanmaan herttua."

"Samoin kuin minä olen Suomen herttua", huudahti Kustaa hilpeästi. "Niinhän olemme olleet kruunajaisista lähtien."

"Asianlaita on niin, että kuningas sanoi aikovansa lähteä pian Eerikin-retkelleen, ja sentähden lienee paikallaan, että sitä ennen kotiudun lääniini voidakseni hänelle valmistaa arvokkaan vastaanoton."

"Tahdotko jättää meidät, Juhani?" huudahti Kustaa.

"Velvollisuuteni vaatii, että minä..."

"Niin sinun jalo, ylevä velvollisuudentuntosi. Kätchen on uskonut minulle kaiken. Tiedän, että rakastat häntä suuresti."

Juhani pani kätensä hänen suunsa eteen. "Vaiti siitä", sanoi hän, "hanki vain setäni suostumus."

"Eikö sinulla ole täysi oikeus muuttamiseen?" kysyi Kustaa vilkkaasti. "Kaikkien uhrauksiesi jälkeen! Ei, Juhani, nyt teet hänelle vääryyttä; kiittämätön hän ei ole -- kaikkein vähimmin sinua kohtaan!"

"Silloin toivon saavani hänen suostumuksensa."

"Mutta, Juhani", virkkoi Kustaa hellän huolissaan. "Sinähän olet viihtynyt niin hyvin hiljaisessa perhepiirissämme, kuinka tulet viihtymään vierasten keskuudessa?"

"Minä ajattelen teitä ja heitän toivoni tulevaisuuteen", vastasi Juhani hymyillen.

"Ja miten käy nuoren, ymmärtämättömän sisareni?"

"Kätchen on luvannut häntä kasvattaa. Kenties Maria voi kerran valmistaa minulle sen onnen, jota vailla minun nyt täytyy olla. Ah, Kustaa, jospa hänessä kerran näkisin uuden Katin, kuinka onnellinen silloin olisinkaan!"

"Onko sinun luja päätöksesi jättää meidät?"

"Lujempi kuin koskaan."

"Silloin puhun siitä isälleni jo tänään. Tulet kai jouluksi takaisin?"

"Äitisi ja sisaresi saavat kernaasti uskoa niin, mutta kuninkaalle ja sinulle tahdon avomielisesti tunnustaa, että aikomukseni on pysyä herttuakunnassani." Niin he erosivat.

Mutta Kustaa meni ensiksi Kätchenin luo. Kätchen oli juuri keskustellut Maria Elisabetin kanssa. Tämä näytti happamelta ja nyrpeältä.

Kustaan nähdessään hän huudahti: "Nyt kai säästyn enemmältä täksi päiväksi!" Ja hän kiiti kuin nuoli huoneesta.

"Ilkeä kuten aina", sanoi Kustaa katsoen hänen jälkeensä.

"Olen kenties ollut liian ankara", sanoi Kätchen. "Mutta sinä tahdoit sanoa minulle jotakin?"

"Ainoastaan sen, että Juhani on päättänyt muuttaa Itä-Göötanmaalle."

"Hän tekee oikein. Hän tarvitsee enemmän toimintaa ja huolenpitoa muiden hyväksi."

"Hän tekee ainoastaan velvollisuutensa. Juhani on kieltäytynyt siitä, mitä pitää korkeimpana maallisena onnenaan."

Kätchen punastui. "Todellinen onni", sanoi hän, "on siinä, että tietää täyttävänsä velvollisuutensa. Sitä paitsi on kohtuullista, että maksamme siitä kunniasta, että meidät on asetettu yhteiskunnan kukkuloille yli kaikkien muiden."

"Maksamme kärsimyksillä ja kieltäytymällä kaikesta elämän onnesta!" väitti Kustaa vastaan. "Niin, mahdollisesti meidän täytyy käydä kovaa taistelua täällä ansaitaksemme onnemme ylhäällä. Sillä epäilen suuresti, antaako kuningaskruunu meille taivaan kansalaisoikeuden."

"Kukaan ei liene niin höperö, että uskoisi sitä", sanoi Kätchen hymyillen.

"Etkö tiedä, että hovi-imartelijamme väittävät, että kuninkailla ja kuningattarilla on taivaassa oma asuntonsa ja siinä asianmukainen upeus ja palveluskunta", puuskahti prinssi nauraen.

"Kun siedämme moista lirunlarua, emme parempaa ansaitsekaan", sanoi Kätchen harmistuneena.

"Se on totta", virkkoi Kustaa, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä. "Sinä olet oikea pikku filosofi, ja sentähden minä rakastan ja ihailen sinua kaikesta sydämestäni."

* * * * *

Täyttääkseen kaikki kuninkaalliset velvollisuutensa oli Kaarle ikivanhan tavan mukaan päättänyt tehdä Eerikin-retkensä, kuningaskulkunsa, ja se tapahtui suurella loistolla ja upeudella. Kuningatar, prinssit ja prinsessat, valtakunnan korkeimmat herrat ja monia vieraitakin herroja otti osaa retkeen, samoin monia hovin ja kanslian virkamiehiä. Saattoväkenä oli henkikaarti ja kaksi komppaniaa jalkaväkeä.

Niin kulettiin juhlasaatossa ja juhlahumussa kautta maan, ja kaikkialla kehoitettiin kansaa esittämään valituksensa, mihin saattoi olla aihetta.

Nyköpingistä suuntasi herttua vihdoin matkansa Itä-Göötanmaata kohden ja Svintunassa oli Juhani häntä vastassa koko herttuakuntansa ritariston ja aatelin keralla. Ja nyt nousivat juhlallisuudet huippuunsa koko matkalla. Vadstenassa julisti kuningas säädyille monin juhlamenoin, että tämä maakunta oli annettu Juhani herttualle läänitykseksi, ja kehoitti heitä uskollisuuteen ja kuuliaisuuteen. Herttua vannoi kuninkaalle läänitysvalansa.

Itä-Göötanmaan juhlallisuudet päättyivät rajalla Holaveden luona upeihin päivällisiin, jotka syötiin koreissa teltoissa.

Ja kuningaskulkue jatkoi matkaansa. Mutta Ramundebodassa sai kuningas ikäviä uutisia sodasta Liivinmaalta. Chodkiewicz oli saanut lisäväkeä ja petoksella valloittanut Pernovan.

Sigismund yllytti venäläisiä Ruotsia vastaan, jonka aikoi valloittaa takaisin heidän avullaan.

Kaikki nämä uutiset saivat kuninkaan keskeyttämään Eerikin-retkensä. Arbogassa hän nousi laivaan ja purjehti suoraa päätä Tukholmaan ryhtyäkseen tarpeellisiin toimenpiteihin.

20.

TYÖPÄIVÄN PÄÄTTYMINEN.

Ei riittänyt vielä sota puolalaisia ja venäläisiä vastaan, Tanskasta sai Kaarle kolmannen vihollisen.

Paitsi vanhaa riitaa kolmen kruunun vaakunasta, ärsytti nuorta Kristian IV:ttä Kaarlen vaatimus, että Ruijan Lappi kuului Ruotsin kruunulle Jäämeren rannikkoa myöten, olipa hän ottanut arvonimekseenkin "Lappalaisten kuningas." Tanskalaiset taasen väittivät koko rannikon kuuluvan Norjalle, ja siitä syntyi moninaisia rettelöitä.

Vihdoin joutuivat olot sille kannalle, ettei sotaa voitu välttää, ja huhtikuussa 1611 annettiin vihdoin Tanskan sodanjulistus. Kristian toivoi sodasta suuria, hän puhui jo "Ruotsin valtakunnan saattamisesta hänen ja Tanskan kuuliaisuuden alle", ei siis vähemmästä kuin unionin saattamisesta uudelleen voimaan.

Kaarle lähti itse sotaan nuoren Kustaa Aadolfin keralla, jonka nyt oli kestettävä ensi tulikokeensa.

Sodan ponnistukset näyttivät aluksi vaikuttavan vain virkistävästi vanhaan ja raihnaaseen kuninkaaseen. Mutta Kaarlen sotaonni oli täälläkin hyvin epävakainen. Yleensä oli voitto tanskalaisten puolella, ja vihdoin elokuun 3 päivänä joutui Kalmarin linnakin Krister Somen kavalluksen kautta Kristianin käsiin.

Suru ja katkeruus täytti Kaarlen mielen, ja hän päätti vanhaan tapaan vaatia vastustajansa kaksintaisteluun. Ei ollut sulosanainen hänenkään haastekirjeensä, mutta monin kerroin voitti sen Kristian neljännen kirje karkeudessa. Kristianin kohteliaiden sanojen mukaan piti Kaarlen, vanhan koiransilmän, hävetä tehdessään sellaisia esityksiäkin kunnialliselle miehelle. Niin ja vielä paljon paksumminkin puhuttelivat kuninkaat siihen aikaan toisiaan.

Sai sentään tanskalaisten ylimielisyys läksytystäkin. Kustaa Aadolf meni yöllä elokuun 20 päivää vasten 2,000 miehen kera salmen yli Voionmaahan, jossa ruotsinmielinen väestö oli varannut hevosia hänen tarpeekseen. Siten voivat sotamiehet nopeasti hajaantua ympäri saaren, ja tanskalaiset joka kynsi vangittiin tai surmattiin. Borgholman linnankin täytyi antautua. Se tapahtui lokakuun 7 päivänä.

Kristian kuningas oli jo sitä ennen lähtenyt Kalmarista ja palannut Tanskaan.

Kustaa Aadolf palasi vasta lokakuun 15 päivänä isänsä luo Rysbyhyn, jossa leiri sijaitsi.

Seuraavana päivänä lähtivät molemmat matkalle Nyköpingiin.

Vielä lähtiessään oli kuningas kirjoittanut kuningattarelle olevansa "hyvissä voimissa", mutta hän petti sekä itseään että puolisoaan. Sotaretken ponnistukset olivat niin vieneet hänen voimansa, ettei hän kolme peninkulmaa matkustettuaan voinut enää kestää tärinää, vaan täytyi hänen Mönsteräsin luona astua venheeseen ja jatkaa matkaa vesiteitse läpi saariston, Kustaa Aadolfin matkustaessa ratsain.

Matkalla kuningas heikontui heikontumistaan, ja saapuessaan Nyköpingiin lokakuun 26 päivänä ei hän enää voinut puhua.

Nyköpingissä olivat häntä vastassa nuorin poikansa Kaarle Filip ja erityisesti kutsuttuna valtaneuvos Akseli Oxenstjerna. Seuraavana yönä saapuivat Kustaa Aadolf, Juhani herttua, kuningatar Kristina ja prinsessa Katarina.

Seuraavina päivinä kuningas makasi aivan kuin horroksissa, mutta huomasi hyvin, että hän kuuli ja ymmärsi mitä sanottiin.

Kun saapui de la Gardien lähetti ja ilmoitti, että hän oli valloittanut Novgorodin ja jompikumpi prinsseistä tahdottiin suuriruhtinaaksi, näkyi ikäänkuin kirkastuksen kajo hänen kalpeilla kasvoillaan. Mutta se kesti vain tuokion, hän jätti tämän kuten kaikki muutkin maalliset asiat sille pojalleen, joka oli ollut hänen toivonsa ja lohdutuksensa kaikissa kohtalon vaiheissa ja josta hän oli profeetallisesti lausunut: "Ille faciet!" ("Hän on sen tekevä!")

Neljä päivää sairastettuaan hän vaipui kuolon uneen kello 11:n ja 12:n välillä lokakuun 30 päivänä 1611.

* * * * *

Hallitsijana oli Kaarle yhdeksäs Ruotsin mainioimpia kuninkaita; paljon on hän rikkonut, mutta jos ajattelemme mistä hänen maansa on häntä kiittäminen, niin emme heitä kiveä kuormalle, vaan meidän kiitollisuutemme on sitä keventävä.

Erittäinkin kansan pohjakerrosten keskuudessa eli hänen nimensä rakkaassa muistossa; kerrotaan, että niin kauan kuin vanhan kuninkaan sielukelloja soitettiin, itkivät vanhat ja nuoret niin Suomessa kuin Ruotsissakin, ja monien miespolvien ajat lauloi hänestä kansa, että hän oli

Hyvä herra, herttu Kaarle, Ruotsin kuuluisa kuningas, isänmaan iso isäntä, Suomen vahva valtaherra.

Suurta on viivähtää Kaarlein ja Kustavien muistossa. Meidän aikanamme ei ole monia kuninkaita, jotka omistaisivat elinvoimansa edistääkseen kansojen kehitystä ja jalostusta. Sentähden luomme mielellämme katseemme muinaisuuteen, maan parasta ja lain pyhyyttä rakastaviin ruhtinaihin, jotka väsymättömällä työllä, viisaudella ja terävällä älyllä loivat sen perustuksen, jolla lepää isänmaamme koko kehitys.