Part 20

"Unohdat, Juhani, että olet ainoastaan lapsi rinnallani", sanoi Kätchen säveästi. "Olen kauan ollut aivan kuin äiti sinulle. Mitä sanot rakkaudeksi, on ainoastaan kiitollisen sydämesi hellyyttä minua kohtaan."

"Mitäs siitä, vaikka oletkin viittä vuotta vanhempi minua", vastasi Juhani ja toivonsäde pilkahti hänen kyyneleisistä silmistään. "Totta on, että olet ollut lapsuudestani saakka minun hyvä, valvova, pelastava enkelini. Mutta odotatko, että minun on rakastettava sinua vähemmän sentähden, että minun on kiittäminen sinua kaikesta?"

"Nyt menet liian pitkälle!"

"En", jatkoi Juhani. "Mutta tiedätkös, että kun kuudentenatoista syntymäpäivänäni äitipuolesi sanoi minulle, että hän tahtoi antaa minulle kalleimman mitä hänellä oli, hänen rakkaan Maria Elisabetinsa, silloin ainoastaan sinun rukoileva katseesi esti minut torjumasta toivomatonta lahjaa. Sano minulle, Kätchen, olenko tosiaankin niin mitätön sinun silmissäsi kuin Maria Elisabet on minun?"

"Mistäs minä tiedän, miten suuressa tai pienessä arvossa pidät nuorta sisartani", vastasi Kätchen kylmähkösti. "Etkä muuten tietäne sinä enemmän kuin minäkään mitä kymmenvuotias tyttö on oleva naisena." Juhani seisoi vain allapäin.

Sentähden ei hän nähnyt, että Kätchenin silmät olivat kyyneliä täynnään ja katselivat häneen hellällä osanotolla, kun hän sanoi murtuneella äänellä: "Mitä olet tehnyt isälleni ja meille kaikille, sitä en voi koskaan unhottaa, vielä vähemmän palkita, ja jos hellin sisarellinen rakkauteni..."

"Ei, minä en tyydy siihen", huudahti Juhani kiihkeästi. "Minä rakastan sinua, Kätchen, ja sinun täytyy tulla vaimokseni!" huudahti nuorukainen ja heittäytyi hänen jalkoihinsa ja peitti hänen kätensä suudelmin.

"Nouse ylös, Juhani", sanoi Kätchen vakavasti ja irroittautuen hänestä. "Muuten en puhu kanssasi."

Juhani totteli. "Minä olen lahjoittanut pois kruunun sentähden, että isäsi ja veljesi saisivat sen; he saavat herttuakuntanikin, minä en välitä mistään, kun vain saan sanoa sinut puolisokseni."

Kätchen taisteli kovan taistelun, mutta hän oli tottunut hillitsemään itseään ja sanoi leikkisästi:

"Lopeta nyt jo, Juhani, tule istumaan tähän vierelleni."

"En ennenkuin olet sanonut minulle, etkö eilen antanut rukkasia."

Kätchenin poskilla häivähti puna. "Miksi kysyt minulta sitä?"

"Tahdon tietää syyn."

"Syyn, mihin?"

"Tietenkin teit sen jonkun toisen tähden."

"Isäni ei tahtonut, että menisin naimisiin. Mutta puhukaamme nyt jostakin muusta. Tule ja istu viereeni tähän takkavalkean ääreen."

Juhani istuutui hänen rinnalleen. "Aivan kuin muinoisina päivinä", sanoi hän pannen kätensä hänen kädelleen, johon tahtoi tarttua.

"Muistatkos", sanoi Kätchen vetäen kätensä pois, "kuinka monta kertaa löin sinua sormille, kun et osannut läksyjäsi, ja kuinka sitten palkitsin ahkeruuttasi säästämilläni mesikakuilla?"

"Kätchen, minä uskon, että sinä rakastat minua ja että vain äitipuolesi tähden, kun et tahdo häiritä kotirauhaa, kieltäydyt menemästä kanssani naimisiin."

"Eikös sekin olisi hyvä syy", sanoi Kätchen, "erittäinkin kun isäni viihtymys on siitä riippuvainen."

"Sinä välität kaikista muista enemmän kuin minusta", sanoi Juhani väsyneellä äänellä.

Nyt Kätchen otti häntä kädestä. Se oli kylmä ja melkein kuin puutunut.

"Kerran tietysti menet naimisiin", sanoi Juhani. "Lupaa, ettet tee sitä ennenkuin kuoltuani."

"Juhani!" sanoi Kätchen lempeästi nuhdellen.

"Lupaan, ettei sinun tarvitse odottaa kauan", lisäsi Juhani katkerahkosti.

"Muistan", sanoi Kätchen, "että kun lapsena olit ilkeä ja itsepäinen, panin pääsi olkapäätäni vasten ja hyväilin, kunnes tulit hyväksi jälleen."

Hän veti Juhanin puoleensa, siveli hänen poskeaan hiljaa keinutellen ja lempeä ääni kuiskasi:

"Juhani, sinä suostuit tulevaisuudessa ottamaan Maria Elisabetin puolisoksesi sen tähden, että maan tyyneys ja rauha tulee tämän avioliiton kautta turvatuksi. Maailma ei kenties koskaan saa tietää, mitä uhri on sinulle maksanut, mutta hyvä omatunto, ystäviesi kunnioitus ja rakkaus on palkintonasi."

Kätchen tunsi kätensä kostuvan Juhanin kyynelistä ja siitä hän ymmärsi onnistuneensa. Mutta Juhani ei vastannut sanaakaan eikä näyttänyt, halukkaalta jättämään suloista asentoaan.

Kätchen käsitti sen vaarallisuuden, mutta pelkäsi toisaalta häiritsevänsä hyvää vaikutusta.

"Onko nyt kaikki hyvin jälleen?" kysyi hän lempeästi ja teki liikkeen vapautuakseen.

"Ei", vastasi Juhani. "Puuttuu vielä jotakin."

Kätchen punastui ja kumartihe painamaan suukkosen hänen otsalleen. Mutta lujin käsin veti Juhani hänet vasten poveaan ja painoi pitkän, tulisen suudelman hänen huulilleen.

"Juhani, mitä teet!" huudahti Kätchen kiihkeästi ja riistäytyi irti hänen käsistään.

"Otan oikeuteni, lapsen oikeuden", vastasi Juhani uhmaten. "Sinähän tahdoit, että vielä kerran leikkisimme sen leikin."

"Mutta nyt et ole enää lapsi", sanoi Kätchen syvästi punastuen. "Olet minun uskollinen, veljellinen ystäväni."

Juhani oli vastaamaisillaan, kun ulkoa kysyi nuorekas ääni: "Saanko tulla sisään?"

Sieltä tuli Kustaa prinssi. "Sinä täällä!" huudahti hän.

"Ajattelin pyytää Katia toimittamaan erään tehtävän", vastasi Juhani. "Mutta nyt voit yhtä hyvin tehdä sen sinäkin."

Hän otti esiin pergamenttikirjeen, jossa riippui suuri sinetti. "Jätä tämä isällesi ja sano hänelle, että käskin tuojan mennä sen kattilaan."

Ystävällisesti puristaen kruununprinssin kättä ja juhlallisesti kumartaen Kätchenille poistui Juhani huoneesta.

"Mikä hänelle tuli?" kysyi Kustaa ja katsoi hymyillen serkkunsa jälkeen.

"Meidän on oltava hyvin hyviä häntä kohtaan", vastasi sisar kyynelsilmin. "Juhani ansaitsee kaiken rakkautemme ja hellyytemme."

"Niin teet sinäkin", sanoi Kustaa. "Älä puhu minusta. Mutta mikä kumman kirje noin suuri on?"

"Vien sen herttualle ja sitten tulen takaisin sanomaan mitä se sisältää."

Kustaa juoksi tiehensä ja Kätchen vaipui tuoliinsa peittäen kasvonsa käsiinsä. Mutta Kustaa tuli hyvin pian takaisin, ja hänen silmänsä loistivat ilosta.

"Herttua sanoo, että Juhani on oikea pilari, jonka varaan saattaa rakentaa!" huudahti hän. "Tiedätkös, Kätchen, se oli Sigismundin omakätinen kirje, jossa hän kehoittaa Juhania pitämään kiinni oikeudestaan kruunuun ja tarjoutuu lähettämään hänelle hyvinvarustetun laivaston ja 10,000 miestä jalkaväkeä."

"Ja hän jätti kirjeen vaatimatta siitä ainoatakaan etua itselleen. Se on hyvä, se on oikein!" puuskahti Kätchen innoissaan.

"Kenties hänellä oli jotakin sellaista ajatuksissaan, koska ensiksi toi kirjeen sinulle", virkkoi Kustaa silmäten sisareensa.

Kätchen käänsi päänsä pois vastaamatta mitään. "Kätchen, maan päällä ei ole toista ihmistä, joka hänelle on niin rakas kuin sinä."

Kätchen seisoi yhä selin häneen, mutta poven liikkeistä näki Kustaa, että hän itki.

"Jos sinäkin pidät hänestä, niin voit yhtä hyvin tulla hänen puolisokseen kuin Maria Elisabetkin. Minä puhun siitä herttualle."

"Ei, Kustaa, älä sano mitään", keskeytti Kätchen kääntäen kyyneltyneet kasvonsa häneen. "Tänä levotonna aikana voi jokainen muutos turmella koko suunnitelmat, ja isämme herruus on vielä siksi lujittumaton, ettemme saa aiheuttaa mitään järkytyksiä. Mikä on parasta maalle, sen täytyy olla parasta meillekin."

Kustaa katseli häntä ihaillen. "Mikä mainio tyttö sinä olet, Kätchen", sanoi hän. "Sinä olisit kaunistus valtaistuimellekin, mutta jollei niin saa tapahtua, on sinun jalo mielesi ja hyvä ymmärryksesi menevä perinnöksi lapsillesi ja se suuruus, jota sinä et saavuta, voi kenties tulla lastesi osaksi."

"Voi sinua uneksijaa!" sanoi Kätchen hyvitellen. "Tästedes tahdon pitää hellää huolta Maria Elisabetin kasvatuksesta, että hän ansaitsisi sen onnen, joka häntä odottaa."

18.

VENÄJÄN SOTA.

Vihdoin oli Kaarle suostunut ottamaan vastaan kruunun, ja helmikuulla 1607 vietettiin kruunajaiset juhlallisin menoin.

Keväämmällä saapui Venäjältä hyviä uutisia. Dmitri, joka oli osoittanut ilmeistä halveksumista venäläisiä perintätapoja kohtaan ja suosinut puolalaisia ja kasakoita, oli toukokuun 17 päivänä syösty valtaistuimelta ja surmattu ja Vasili Shuiski oli valittu tsaariksi hänen sijaansa.

Mutta uusia levottomuuksia oli syntynyt. Muuan rohkea seikkailija väitti olevansa oikea Dmitri, joka ihmeen kautta oli herännyt kuolleista.

Sigismund lähetti puolalaisensa heti apuun, ja petturi onnistui kokoamaan riittävän sotavoiman marssiakseen Moskovaa vastaan. Huhtikuussa 1608 löi Dmitri venäläisen sotajoukon Pulkovan lähellä ja leiriytyi heinäkuussa puolen peninkulman päähän pääkaupungista.

Sillä välin vahvisteli hän sotajoukkoaan osaksi kasakoilla, osaksi puolalaisella väellä, jota Sigismund lähetti hänen avukseen. Hän teki valloituksen toisensa jälkeen, ja Vasilin oli pakko kiireimmiten tähystellä vierasta apua.

Marraskuussa 1608 tehtiin Novgorodissa tsaarin sukulaisen, ruhtinas Mikael Skopin-Shuiskin ja kreivi Mansfeldin valtuutettujen kesken sopimus, että Ruotsin kuningas lähettäisi 5,000 miestä Vasilin avuksi. Näiden komentajaksi oli kuningas valinnut Jaakko de la Gardien, joka oli kutsuttu kotiin ulkomailta.

Hovissa oli tähän aikaan venäläissota yleisenä puheenaineena, eikä kukaan ottanut siihen osaa vilkkaammin kuin Kustaa Aadolf.

Oli sanottu, että Sigismundin tarkoitus oli tehdä venäläinen kansakunta Puolan orjaksi, ja nuoreen mieleen kangasti tällaisen vääryyden estäminen mitä kauneimpana maalina. Yleensä ihmeteltiin sitä muutosta, joka tähän aikaan tapahtui kruununprinssissä. Oli uutta vilkkautta ja joustavuutta kaikissa hänen liikkeissään, hän kantoi päänsä korkealla, ja silmissä oli tulta; innokkaammin kuin konsanaan hän hoiti aseharjoituksiaan, kiintyi halusta keskustelemaan isänsä sotapäällikköjen kanssa ja mieluimmin niiden, jotka tiesivät kertoa jotakin Venäjän oloista.

Kenellekään ei hän ilmaissut niitä ajatuksia ja tunteita, jotka hänen mielessään liikkuivat, mutta jotakin saattoi päätellä hänen käytöksestään ja kiihkeästä hengityksestään.

Marraskuun viime päivinä saapui Jaakko de la Gardie Tukholmaan, ja kuningas otti hänet hyvin suosiollisesti vastaan.

Neuvotteluissa, joita nyt pidettiin, oli kruununprinssi aina läsnä, ja väliin otti hän isänsä kehoituksesta osaa keskusteluunkin, mutta oli tällöin huomaavinaan de la Gardien kasvoilla ivallisen hymyn, joka häntä syvästi harmitti.

Se oli voinut olla erehdys, hän oli kenties nähnyt väärin, mutta oas oli jäänyt sydämeen.

"Mikä estää minua kysymästä häneltä suoraan", ajatteli Kustaa. "Se voi hälventää epäilykseni, tai hänen on pakko selittää syy epäämiseensä."

26-vuotias Jaakko de la Gardie oli täysin tietoinen niin kauniista ulkonäöstään, miehekkäästä vartalostaan ja ryhdistään kuin sotapäällikön-lahjoistaankin, joista hän oli aika ylpeä.

Mitä muut eivät voineet selittää ja mitä isän silmäkään ei ollut nähnyt, se selvisi heti hänelle.

Nuori kotka tahtoi päästä koettamaan siipiään, mutta Jaakko herralla ei ollut vähintäkään halua varjella niitä vahingoittumasta eikä jakaa kunniaa kenenkään kanssa. Kun sentähden Kustaa Aadolf melkein nöyrästi sanoi hänelle, että pitäisi suurena onnena, jos pääsisi leikkaamaan ensimäiset laakerinsa niin kuuluisan sotaherran johdolla, vastasi de la Gardie, että hänen huolehtimisensa prinssin turvallisuudesta olisi esteenä hänen toiminnalleen. Muuten oli hän varma, että hänen korkeutensa oli syntynyt sotapäälliköksi eikä sentähden tarvinnut mitään opettajaa. Mutta kohta jälkeenpäin hän kertoi kuninkaalle keskustelustaan kruununprinssin kanssa ja toisti melkein sanasta sanaan mitä oli sanonut hänelle.

Kaarle kiitti luottamuksesta. Se ei ollut johtunut hänen mieleensäkään, eikä hän olisi kuunaan antanut suostumustaan.

Kustaa Aadolf kutsuttiin, ja kuningas ihmetteli kuinka hän oli voinut kuvitellakaan pääsevänsä mukaan Venäjälle. Hänen vanha isänsä tarvitsi hänet kotona, kuka tiesi miten kauan Tanskan kanssa pysyttiin rauhassa? Silloin saisivat he yhdessä käydä taisteluun, siihen asti hän sai odottaa.

Syvään huoaten täytyi Kustaan heittää unelmansa. Hän ei enää puuttunut keskusteluun de la Gardien kanssa, mutta oli häntä kohtaan yhtä kohtelias kuin ennenkin.

Joulukuun alkupäivinä 1608 määrättiin Jaakko de la Gardie Suomen sotaväen, niin koti- kuin ulkomaisenkin, aateliston, ratsu- ja jalkaväen päällikkönä hyökkäämään Venäjää vastaan, ensin Käkisalmeen, sitten Pähkinälinnaan.

Hänen oli julistettava kaikkialla, että hänen mahtava kuninkaansa oli lähettänyt hänet Venäjälle suuren sotajoukon kera venäläisen kansakunnan avuksi, etteivät puolalaiset ja liettualaiset voisi tehdä heitä orjikseen. Mutta jolleivät venäläiset tahtoneet hylätä puolalaisia ja pysyä uskollisina oikealle suuriruhtinaalleen, aikoi hän isännöidä heillä niin, että siitä puhuttaisiin niin kauan kuin Venäjää on olemassa.

Kaarle IX:n ja tsaari Vasilin ja heidän seuraajainsa kesken tehtiin ikuinen ja päättymätön liitto Sigismundia, puolalaisten ja liettualaisten kuningasta ja hänen seuraajiaan vastaan, niin että Kaarle kuningas ja tsaari yhtenä miehenä seisoisivat häntä vastaan. Kaarlen oli autettava tsaaria 5,000 miehellä, mutta salaisen pykälän mukaan oli Käkisalmen linna ja lääni luovutettava Ruotsille.

Epävakaiset sääsuhteet estivät de la Gardieta menemästä suorinta tietä Ahvenanmeren yli Suomeen. Keskellä talvea oli hänen umpiteitä urrittava ympäri Pohjanlahden, ja hän saapui monia vaivoja kestettyään maaliskuun 3 päivänä Viipuriin, johon maan sotajoukko oli koottu, 8,000 miestä jalka- ja ratsuväkeä.

Suuri osa oli ruotsalaisia, jotka olivat kuriin tottuneita, mutta suurempi suomalaisia, joilla oli kullakin oma päänsä, ja lisäksi muukalaisia palkkasotureita, jotka kyllä olivat hurjapäisiä taistelussa, mutta joihin sai luottaa ainoastaan niin kauan kuin palkka säännöllisesti maksettiin.

Alapäälliköt olivat enimmäkseen suomalaisia, kuten Akseli Kurki, Antti Boije ja Evert Horn.

Kuukauden lopussa lähti joukko liikkeelle ja meni yli rajan. Etujoukkoa johti urhea Evert Horn.

Marssittiin suoraa päätä Novgorodiin, jossa päällikkyyttä hoiti ruhtinas Mikael Shuiski. Hän oli ainoastaan 23-vuotias, kaunis mies, kookas ja väkevä, hilpeä ja urhea kuin nuorukainen, viisas ja ajattelevainen kuin mies.

Tsaari näki tässä etevässä sisarenpojassaan parhaan tukensa. Hän se sitä paitsi oli saanut aikaan liiton ruotsalaisten kanssa ja ottanut huostaansa apujoukkojen johdon.

Ruotsalaisen sotajoukon saapuessa Novgorodiin pelkäsi ruhtinas Mikael, että jos se päästettäisiin kaupunkiin, ei sen asujamia voitaisi suojella väkivallalta, ja hän ehdotti sentähden, että de la Gardie jatkaisi marssiaan ympäri Ilmenjärven -- jonka pohjoispuolella Novgorod sijaitsee -- järvestä etelään päin sijaitsevaan Staraja Russaan, joka oli Dmitrin väen hallussa.

Hetkinen neuvoteltua päätettiin sotajoukko leirittää kappaleen matkan päähän Novgorodista. De la Gardie ratsasti itse ylimpäin päällikköjensä kera kaupunkiin, ja heidät otettiin mitä juhlallisimmin vastaan. Kaikissa kirkoissa soivat kellot, ammuttiin kunnialaukauksia tykein ja käsipyssyin. Viisitoistasataa ratsumiestä, etunenässä ylhäisimmät pajarit, olivat vastassa kaupungin portilla.

Melkein heti kohdattuaan solmivat 26-vuotias Jaakko de la Gardie ja 23-vuotias ruhtinas Mikael lujan ystävyyden liiton. He olivat molemmat urheita ja jaloja, molemmille hymyili tulevaisuus valoisaa, lupaavaa hymyä.

Ainoastaan vaivoin voi Mikael saada kokoon vieraan sotaväen palkan. Mutta heti tämän tapahduttua marssivat ruotsalaiset Staraja Russaa kohden.

Evert Horn kävi täällä etujoukon kera Dmitrin väen kimppuun. Päällikkö, Carnasinski, lähetti 300 ratsumiestä Hornia yllättämään, mutta heidät ajettiin pakoon aina kahden peninkulman päähän.

Toukokuun 12 päivänä marssi de la Gardie pääjoukon kera Staraja Russaan. Täältä lähetettiin Evert Horn 40 ratsumiehen, 200 jalkamiehen ja 200 venäläisen kanssa ajamaan Carnasinskia takaa. Marssittuaan 19 peninkulmaa tapasivat he hänet eräästä suuresta kylästä Smolenskin ja Moskovan väliltä.

Carnasinskin joukot olivat osaksi venäläisiä, osaksi puolalaisia, ja heidät eroitti vain pieni joki meikäläisistä. Horn käski väkensä mennä ylitse ja hyökkäys alkoi. Puolalaiset tekivät urheaa vastarintaa, mutta taistelun aikana pakeni Carnasinski lähimpine miehineen, eikä pian auttanut muu miehistöäkään. Vihollista ajettiin takaa, ja se menetti suunnilleen 1,400 miestä, seitsemän tykkiä, kaikki lippunsa ja osan kuormastostaan voittajan käsiin. Ryssät, joita kuului Hornin joukkoon, ryöstivät itse taistelun aikana Carnasinskin leirin ja tihutyötään peittääkseen sytyttivät leirin tuleen. Muuten olisi saalis ollut melkoista runsaampi. Voitto itsessäänkin herätti suurta huomiota. Joukko kaupunkeja porvareineen liittyi sen jälkeen suuriruhtinas Vasiliin, ja Dmitrin väki pakeni pakenemistaan ruotsalaisten tieltä. Erittäinkin Evert Horn joutui sekä ihailun että pelon esineeksi.

Viime taistelussa joutui vangiksi suuri joukko naisiakin. He saivat vapaina ja koskemattomina palata koteihinsa, ja tämä oli venäläisten mielestä niin kuulumattoman jalo teko, että Evert Horn saavutti sillä koko maan kiitollisuuden.

Torjokin luona oli 3,000 miestä Dmitrin väkeä puolalaisen Aleksander Zborovskin johdolla. Evert Horn riensi sinne 800 ratsumiehen, 200 jalkamiehen ja 1,000 venäläisen keralla. Kesäkuun 17 päivänä saapui hän kaupunkiin ja kävi pelottomasti mieslukuisemman vihollisen kimppuun.

Taistelu oli ankara, Horn itse ahdisti Zborovskin henkirykmenttiä, joka heti hajaantui, ja pian ajettiin koko joukko pakoon. Puolalaiset peräytyivät menetettyään 100 ratsumiestä.

Torjokiin saavuttuaan marssi de la Gardie Tveriä kohden. Siellä oli Zborovski vastassa 5,000 miehen kanssa, jotka olivat järjestetyt taisteluun. De la Gardie komensi heti hyökkäykseen. Mutta samassa puhkesi niin rankka sade, etteivät meikäläiset voineet käyttää tuliluikkujaan, mutta venäläiset sitä edullisemmin pistimiään. Tämän johdosta alkoivat ruotsalaisen joukon sivustat horjua, varsinkin vasen. Ensin pakeni ranskalainen ratsuväki, sitten venäläiset ja saksalaiset apujoukot, jotka kaikki ryöstivät suomalaisten ja ruotsalaisten kuormastoa. Keskusta oli kuitenkin de la Gardien johdolla käynyt niin kiivaasti Zborovskin kimppuun, että tämän täytyi kovan taistelun jälkeen henkijoukkoineen lyötynä ja takaa-ajettuna vetäytyä takaisin kaupunkiin ja linnaan.

Rankkasade jatkui seuraavanakin päivänä, eikä sentähden käyty taisteluun. Mutta kesäkuun 14 päivänä marssi de la Gardie päivän ensi koitteessa kaupunkia kohden hyvässä taistelujärjestyksessä. Vihollinen ryntäsi häntä vastaan, mutta ennenkuin he ehtivät järjestyä, saivat he ruotsalaiset kimppuunsa ja hajaantuneina pötkivät pakoon. Seuraavana yönä komensi de la Gardie rynnäkköön; kaupunki puolustautui urhoollisesti, ja venäläiset apujoukot peräytyivät.

Ruhtinas Mikael oli sitä mieltä, ettei ollut haaskattava aikaa ja väkeä tähän mitättömään linnoitukseen, vaan marssittava suoraan Moskovaan auttamaan ankarasti piiritettyä suuriruhtinasta. De la Gardie myönsi hänen olevan oikeassa, ja niin he marssivat eteenpäin Koljasiniin.

Mutta täällä syntyi kapina, joka ajaksi teki tyhjäksi kaikki saavutetut voitot.

Muukalainen palkkaväki ei ollut saanut palkkaansa, ja ryöstökin oli ankarasti kielletty. Tähän asti oli heidät saatu pysymään aisoissaan, mutta nurina ja tyytymättömyys kasvoi kasvamistaan.

Suomalaiset puolestaan olivat nuijasodan ja Klaus Flemingin ajoista tottuneet pitämään oman päänsä, olemaan oma esivaltansa. He aloittivat kapinan. He eivät sanoneet olevansa velvolliset lähtemään enää kauemmas vieraaseen, outoon maahan, jossa he itse varsin vähän hyötyivät. Nämä samat ryssät olivat heille usein tehneet tuhojaan, tehneet väkivaltaa ja petkuttaneet ja miksi he mokomain tähden lähtisivät teurastuspenkille! Ei heillekään ollut maksettu luvattua palkkaa, mutta sen sijaan saivat he usein viestejä, että voudit kotona rääkkäsivät ja vainosivat heidän vaimojaan ja lapsiaan.

Turhaan "jalo herra Jaakko Puntus" käski ja rukoili, turhaan Evert Horn ja Niilo Boije hekin lähetettiin niskureita puhuttelemaan. Ominpäin ja päälliköittä lähtivät suomalaiset paluumatkalle kotiin.

Silloin tekivät saksalaiset ja ranskalaiset palkkasoturitkin tenän. He uhkasivat mennä vihollisen puolelle, jos heitä vielä vietiin kauemmas outoon maahan. Kaikki esitykset olivat turhat, turhat Mikael ruhtinaan loistavat lupauksetkin, he lähtivät samaa tietä kuin suomalaisetkin.

Nyt ei ollut de la Gardiella muuta neuvoa kuin lähteä jälkeen. Neljän peninkulman päässä suomalaiset tavoitettiin. Päällikköjensä ympäröimänä de la Gardie riensi eturivien luo, tempasi itse liput kapinallisten käsistä ja ajoi paljain miekoin heidät riveihinsä jälleen. Täten pakoitettiin heidät sillä kertaa kuuliaisuuteen, ja niin marssittiin vihollisten jättämään Tveriin. Sen muurien suojassa aikoi de la Gardie odottaa lisäväkeä Ruotsista.

Muutamain viikkojen kuluttua puhkesi kapina uudella rajuudella. Kapinalliset selittivät kaikki yhdestä suusta, että jollei Jaakko herra tahtonut lähteä kotia kohden, sai hän jäädä sinne yksikseen.

Kiukusta kuohuen täytyi hänen seurata hurjistunutta joukkoa välttääkseen pahempaa epäjärjestystä. Paluumatkaa jatkettiin aina Moldovaan saakka, jossa hän vihdoin sai pääjoukon pysähtymään. Hän pani vanhan Antti Boijen viemään uppiniskaisimpia takaisin kotiin, mutta samalla hän kirjoitti kuninkaalle kapinasta, ja niskurit tietysti olivat saavat rangaistuksensa.

Jälellejääneet nousivat 1,200 mieheen, mutta lisäväkeä odotettiin Suomesta minä hetkenä tahansa. Pienen joukkonsa kera marssi de la Gardie Koljasiniin, jossa hän yhtyi ruhtinas Mikaeliin.

Sillä välin oli Sigismund astunut uuden askelen. Hänen pyynnöstään olivat Puolan valtiopäivät julistaneet sodan tsaaria vastaan, ja syyskuussa marssi puolalainen sotajoukko Smolenskiin. Sigismundin tarkoitus oli käyttää hyväkseen yleistä hämmennystä Venäjällä, anastaa itse valtaistuin ja tehdä Vladislaus suuriruhtinaaksi.

Sentähden kehoitettiin puolalaisia päälliköitä luovuttamaan Dmitri, joka nyt huomattiin petturiksi ja seikkailijaksi. Tämä pakeni leiristään Tuskinasta, ja hänen sotajoukossaan syntyi yleinen hämmennys, kun kukaan ei tiennyt kenen puolta oli pidettävä. Sigismund alkoi piirittää Smolenskia, ja hänen salaiset kätyrinsä houkuttelivat venäläisiä ja puolalaisia hänen puolelleen.

Tammikuussa 1610 saapui vihdoin luvattu apuväki Suomesta, niin että de la Gardien sotajoukko nousi nyt 5,000 mieheen ja hän saattoi jälleen esiintyä hyökäten.

Moskovaa oli piiritetty jo kaksi vuotta, mutta piiritysjoukko oli suuresti huvennut. Suuriruhtinas Vasili, toivoen pikaista apua, teki hyökkäyksen toisensa jälkeen piirittäjiä vastaan. Hän tiesi, että de la Gardie oli tulossa pohjoisesta päin, mutta Dmitrilläkin oli vielä hurja kasakkaparvi puolellaan, ja hän valmistausi viimeiseen epätoivon yritykseen. Ruotsalaisen sotajoukon lähetessä ei Dmitri sentään uskaltanut ryhtyä taisteluun, vaan poltatti suuren leirinsä ja marssitti kasakkansa Smolenskia kohden.

Matkalla olivat de la Gardien joukot kestäneet monia kiivaita taisteluja, joissa ketterät Suomen suksimiehet tekivät vihollisille suurta tuhoa. Puolalaiset karkoitettiin kaikkialta, ja maaliskuun 12 päivänä marssi de la Gardie joukkoineen Venäjän pääkaupunkiin. Kiitollinen väestö virtaili vastaan, ja pelastajille tarjottiin suolaa ja leipää maan tavan mukaan.

Suuriruhtinas otti de la Gardien vastaan kiitollisuuden kyynelin, uudisti lupauksen Käkisalmen läänin luovuttamisesta ja jakeli palkintoja niin päälliköille kuin miehistöllekin. Kestämiensä taistelujen ja rasitusten jälkeen saivat joukot täällä levätä kymmenen viikkoa ja viettää hyviä päiviä.

Kuningas Sigismund puolalaisine joukkoineen oli sillä välin Smolenskin edustalla ja oli useissa taisteluissa lyönyt venäläiset. Suuriruhtinas pyysi ja rukoili de la Gardieta, että hän väkineen lähtisi puolalaisia vastaan. Tämä kuitenkin oli monessa suhteessa sangen arveluttavaa, Käkisalmea ei oltu vielä luovutettu, eivätkä sotamiehet olleet saaneet palkkaansa.