Part 2

"Meille, tarkoitat kai. Miten Herra tahtoo! Minua sanotaan kalvinistiksi, sentähden että uskon kohtaloon eli sallimukseen, kumminka sen nyt sanoo. Ja totta on, että minulla on omat unelmani, omat toiveeni! Sanotaan, että tavoittelen kruunua pojalleni, ja tosiaankin teen niin. Sielussani on aavistus, että hän päättäisi isäni työn. Minä raivaan vain tietä hänelle, olen valmis hakkaamaan pisimmätkin puut, jotka salpaavat hänen tiensä, vieläpä imevät maasta kaiken mehun, niin että tuhannet surkastuneet vesat turhaan etsivät ravintoaan. Kutsumukseni tiedän, se on määrätty autuaan isävainajani testamentissa, mutta tulevaisuus... se näyttää pimeältä, sen verhon läpi ei näe kukaan!"

Hän käveli lattialla edestakaisin, vaipuneena ajatuksiin ja häilyviin unelmiin.

"Sigismund on katolinen", uskalsi Kristina sanoa.

"Niin, hän on katolinen ja mahdoton Ruotsin kuninkaaksi. Mutta hänellä on poika!"

"Ei suinkaan pojasta tulle luopiota."

"Kenties ei."

Mutta ukkospilvi näytti yhtä uhkaavalta kuin ennenkin, ja hän käveli yhä edestakaisin.

"Mitä Juhana kuninkaan poikaan tulee..."

Herttua säpsähti, ikäänkuin olisi kuullut lausuttavan oman ajatuksensa. "Kuinka on hänen laitansa?" kysyi hän.

"Minä otan pikku Juhanin huostaani!"

"Sinä?"

"Niin, huomisesta lähtien."

"Mitä huomenna sitten tapahtuu?"

"Hän tulee tänne leikkimään Maria Elisabetin kanssa."

"En käsitä sittenkään."

"Heidän on oltava paljon yksissä, ja kun tyttäreni täyttää kuusitoista, naitamme heidät."

Kaarlelle näytti se ajatus olevan yllätys. "Jos Juhani tahtoo hänet", sanoi hän.

"Minun tyttäreni?"

"Luulen, että hän ottaa mieluummin Katin."

"Joka on viittä vuotta vanhempi häntä?"

"Herra varjelkoon!" virkkoi herttua. Sitten seurasi pitkä äänettömyys. "Sigismundin jälkeen kuuluu kruunu lähimmin Juhanille, ja sitä ei voida kieltää häneltä, jos hän ojentaa kätensä sitä ottamaan."

"Minä pidän kiinni tuumastani", ajatteli Kristina. "Saadaan nähdä, eikö se lopulta olekin varminta."

2.

KARANNUT.

Muuatta päivää myöhemmin saapui Örebron linnaan mahtava ja kunnioitettu Tönne Yrjänänpoika, Hönsegårdin herra.

Herttua otti, kuten tavallisesti, hänet ystävällisesti vastaan. Hän oli vanha, koeteltu ystävä, ja sellaiset tiesivät aina olevansa tervetulleet hänen armonsa luo. Tönne herra oli tullut kutsumaan herttuaa vieraakseen, ottaen mukaansa ne, joiden kanssa mieluimmin haluaisi seurustella.

Se ehdotus oli Kaarle herttuan mieleen, ja hän vastasi, että vaikka hänellä olikin paljon kirjoitustöitä, tahtoi hän sittenkin tulla.

Hän tuli. Ja Tönne piti oikein upeat vieraspidot, ja herttua seurueineen käytti kursailematta hyväkseen. Laskettiin leikkiä ja puheltiin minkä mistäkin; uteliaina aprikoitiin, olikohan kuningas vielä saapunut Tukholmaan ja kuinka hänet oli otettu vastaan.

Silloin kuultiin hevosen tulevan hurjaa laukkaa pihaan. Ratsastaja heittäysi maahan.

"Hän tuo viestejä minulle", sanoi herttua, "luultavasti kuninkaalta."

Tuokion kuluttua hän sai kirjeen. "Maaherralta", sanoi Tönne, joka sen ojensi hänelle.

Herttua avasi sen nopeasti, ja kaikki huomasivat, kuinka puna lehahti hänen poskilleen lukiessa.

Yleisen, melkein hengittämättömän hiljaisuuden vallitessa taittoi hän kirjeen kokoon. Kun hän sen jälkeen kohotti katseensa, näki hän kaikkien silmät kiinnitettyinä itseensä.

"Kuningas on karannut!" sanoi hän ykskantaan.

"Karannut?" kävi suusta suuhun.

"Kas tässä!" sanoi herttua antaen kirjeen Akseli Rytingille, joka oli hänen lähin pöytätoverinsa. "Juhana Oxenstjerna kirjoittaa, että hänen majesteettinsa on matkalla Danzigiin."

Hämmästys oli yleinen. Muutamat sanoivat: "Hän ei uskaltanut tulla Tukholmaan." Toiset: "Hän pelkäsi kenties henkeään ja vapauttaan."

"Meidän täytyy tunnustaa", sanoi herttua, "että kuninkaan ajattelematon menettely suututtaa meitä mitä suurimmassa määrin. Jumalan kiitos, emme ainakaan me ole aiheuttaneet hänen perikatoaan; meillä on siinä suhteessa puhdas omatunto."

Ukkosen iskukaan ei suinkaan olisi pahemmin hämmästyttänyt. Kukaan ei ihmetellyt, vaikka herttua heti nousi, kiitti isäntää ja sanoi jäähyväiset.

Häntä saatettiin kunnioittavasti, mutta hän pyysi ainoastaan herra Akseli Rytingiä tulemaan mukaansa ja kehoitti toisia viipymään niin kauan kuin joutivat ja halusivat. Ja niin hän lähti, luvaten vastedes antaa tietoja itsestään.

Kaikilla taloon jääneillä oli paljon puheltavaa keskenään. Ynseys Sigismundia kohtaan puhkesi moniin koviin sanoihin ja syytöksiin. Aprikoitiin myös mitä maailma oli sanova kuninkaasta, joka karkasi perintövaltakunnastaan, ja ihmeteltiin, mikä kohtalo odotti kuninkaan ystäviä ja puoluelaisia, joita herttua varmaankin pitäisi maankavaltajina.

Kaarle palasi Örebrohon, jossa hän antoi määräyksensä lähimmiksi ajoiksi. Hänen tarkoituksensa oli ollut, että hän antaisi perheensä muuttaa takaisin Nyköpingiin, nyt hänestä oli paras jättää heidät sinne missä olivat.

Heidin rouva sai ankaran käskyn pitää tarkoin silmällä lapsia. Heitä ei saanut päästää koskaan yksin ulkosalle; muutamia palvelijoita täytyi aina olla mukana.

"Luulen kyllä, että tuumani Juhaniin nähden menestyy", sanoi Kristina hänelle ennenkuin he erosivat.

"Mistä sen päätät?" kysyi herttua epäilevästi.

"He eivät voi sietää toisiaan, ja se on tavallisesti hyvän merkki."

"Jollei sitä jatku läpi elämän", virkkoi herttua.

Ja hän matkusti Tukholmaan.

* * * * *

Siellä oli hälinä yleinen.

Alussa ei uskottu mahdolliseksi, että kuningas oli niin äkkiä matkustanut. Onneksi oli Stålarm vielä jälellä puolalaisen laivaston keralla. Lascy laittautui laivaan ja vaati, että oli heti lähdettävä.

Stålarm ilmoitti Ebba rouvalle, että nyt jos koskaan oli vaara tarjona. Herttua saattoi tulla minä hetkenä tahansa, ja niin Ebba rouva tyttärilleen kuin useimmat muistakin rouvista laittautuivat heti laivoihin.

Melkein kelle tahansa Sigismundin ystävistä oli tarjona laivakyyti, mutta monet heistä mieluummin jäivät koettaakseen taivuttaa herttuaa lempeyteen kuin jättivät kotinsa ja kontunsa.

Herttua saapui marraskuun alkupäivinä ja asettui asumaan linnaan.

Ensi töikseen hän kutsui Klaus Bjelken puheilleen.

"Sinä olet osoittautunut maankavaltajaksi!" huusi Kaarle häntä vastaan.

"Olen uskollisen alamaisen tavoin kuullut kuninkaani käskyjä", vastasi tämä.

"Teitkö niin, vaikka ne ovat vastoin vannottuja lakeja?"

"En katso olevani oikeutettu siinä asiassa tuomitsemaan."

"Oletko allekirjoittanut Upsalan päätöksen?"

"Olen, teidän armonne!"

"Tiedätkö, että kuningaskin on tehnyt sen?"

"Kyllä, hän teki sen pakoitettuna."

"Mutta jos sinä kuten hänkin rikot valasi, olette molemmat vannoneet väärin."

"Minulla ei ole oikeutta tuomita herraani."

"Mutta minulla on oikeus tuomita sinut. Siihen asti saat ajatella asemaasi vankeudessa."

"Armoa, herra herttua!"

"Ei mitään armoa maankavaltajalle! Viekää hänet pois!"

Vartioupseeri laski kätensä aatelismiehen olalle, mutta tämä heitti häneen julmistuneen katseen ja poistui huoneesta itsestään.

Herttualle ilmoitettiin, että suuri joukko kaupungin porvareita pyrki hänen puheilleen.

"Antaa heidän tulla!" sanoi Kaarle tuimasti.

Sisään syöksyi miehiä perätysten, useimmat lankesivat polvilleen ja huusivat: "Armoa, armoa! Meidät on petetty, viety harhaan!"

"Ketkä sen ovat tehneet?"

Mainittiin useiden katolisten pappien nimiä, mutta joukossa myös Schepperus ja Angermannus.

"Ovatko he neuvoneet, että teidän on liityttävä kuningas Sigismundiin?"

"Kyllä, niin he ovat!"

"No, miksi tulette sitten tänne luokseni, pitäkää kiinni herrastanne, jonka olette valinneet."

He huusivat, että heidän oli sanottu menettävän omaisuutensa, ja sentähden he olivat tulleet pyytämään armoa.

"Sen on laki tuomitseva, en minä", vastasi herttua; "minkä lain mukaan olette menettävät, se teiltä otetaan, muun saatte pitää."

Näin sanoen hän viittasi heitä menemään. Ja niin uhkaava oli tätä viittausta seuraava katse, että he luikkivat peräkkäin tiehensä uskaltamatta virkkaa enää sanaakaan.

Heidän mentyään Kaarle seisoi liikahtamatta muutamia minuutteja. Mutta hänen säkenöivät silmänsä, hänen yhteennipistetyt huulensa ja nyrkkiin puristetut kätensä todistivat ankaraa mielenliikutusta.

"Papit!" tiuskaisi hän sitten.

Kohtsillään seisoivat Angermannus ja Schepperus kumarrellen hänen edessään.

"Jättäkää meidät yksin!"

Vartioupseeri poistui, mutta ei kuitenkaan niin kauas, ettei olisi kuullut jokaista sanaa mikä sanottiin.

Kaarle pani käsivartensa ristiin ja naulasi silmänsä molempiin vastustajiinsa.

Angermannus oli pieni kasvultaan ja jotensakin laiha, mutta jänteret olivat aivan kuin raudasta, ja terävät, vilkkaat silmät ja ylähuulen ponteva piirre todisti lujaa, järkähtämätöntä tahtoa. Hän seisoi näköjään tyynenä ja välittämättä liikoja mistään ja kohtasi herttuan katseen luomatta silmiään maahan.

Schepperus oli likipitäen päätään pitempi, mutta hänen olennossaan oli jotakin minä-vaivaista, jollaista Kaarle ei ollut ennen huomannut. Hänen harhailevat silmänsä tarkastelivat huoneen kaikkia esineitä -- paitsi herttuaa.

"Tiedättekös", sanoi tämä pakoittautuen tyyntymään, "että täältä juuri lähtenyt joukko sanoo ennen kaikkea teitä syypäiksi siihen, että luultavasti saavat lähteä kodeistaan."

"Armollisin herra", vaikeroi Schepperus luoden pikaisen katseen arkkipiispaan.

"Ei ole häpeällistä kärsiä totuuden tähden. Me päinvastoin luemme sen ansioksemme", sanoi tämä intoillen.

"Luetteko siihen myös antikristuksen ja hänen vääräin profeettainsa puolustamisen?"

"Sitä emme suinkaan ole tehneet."

"Ettekö? Etkö sinä Schepperus, ole julkisesti saarnastuolista puolustanut kuningas Sigismundia ja hänen katolista joukkiotaan?"

"Mitä olen sanonut... mitä olen sanonut?" änkytti pappi.

"Niin, tahdon juuri, että kerrot sen", sanoi herttua, joka ei voinut pidättää halveksivaa hymyään nähdessään papin kalpeat ja pelästyneet kasvot.

"Arvoisa virkaveljeni", puuttui Angermannus puheeseen.

"Saa puhua itse puolestaan, sitten tulee vuoro sinulle", huusi herttua. "Mutta näyttää totisesti siltä, kuin hänen paha omatuntonsa olisi häneltä vienyt puhelahjan."

Se jo kävi papin sisulle. "Mitä olen sanonut", huusi hän mahtipontisesti, "sen voin kerrata koko maailmalle. Olen sanonut, että täytyy olla lemmekäs ja suopea erehtyväisille lähimäisilleen ja että on annettava anteeksi kuninkaalle, niin lempeälle ja hyvälle herralle, kunnioituksesta hänen korkeita -- hänen korkeita -- esi-isiään kohtaan."

"Ei, sitä juuri ei ole tehtävä!" keskeytti Kaarle tuimasti. "Kustaa Vaasan oppia ei saa repiä alas Sigismund eivätkä hänen kätyrinsä! Sinä olet osoittautunut arvottomaksi pappisvirkaan, laki saa tuomita sinut, siihen asti olkoon vankila asuntonasi."

"Armollinen herra", huusi pappi langeten polvilleen, "olen menetellyt pahoin ja mielettömästi. Olkaa armollinen minua kohtaan, minulla on vaimo ja lapsia!"

"Voitko hyvittää ne, jotka olet houkutellut luopumaan? Kun heidän täytyy kärsiä sinun tekojesi tähden, täytyy sinun itsesikin. Sanotko, että sinulla on vaimo ja lapsia? Huono vaimo, joka ei pidä kovilla huonoa miestään! Ja mitä voi odottaa sellaisten vanhempain lapsista? Pettureita! Sinulle ei ole mitään armoa!"

Schepperus nousi aivan menehtyneenä.

"Ole täällä sen aikaa kun kuulustelen arkkipiispaa!"

"Armollisin herra", sanoi tämä kalveten ja levottomasti tepastellen.

"Olin sinulle armollinen herra silloin, kun kävit liturgian kimppuun, ja palkaksesi sait arkkipiispanistuimen."

"Olen vakavasti ja ankarasti..."

"Ei, ilmoittelit kuin mieletön, hävitit kuin raivohullu; mutta sitten olet heittäytynyt paavin lähettilään ystäväksi ja palvelijaksi!"

"Kuka voi todistaa sen?"

"Minulla on hallussani kaksi kirjettä, jotka olet lähettänyt Malaspinalle."

Piispa punastui. "Kohteliaisuudet eivät ole todistuksia kavalluksesta", änkytti hän.

"Entä oleskelusi Tukholmassa, Sigismundin joukkion parissa?"

"Sekään ei todista mitään petollisuutta", puuskahti Angermannus ylpeästi. "Ruotsin arkkipiispa ei ole velvollinen tekemään tiliä toimistaan kenellekään, mutta hän on oikeutettu vaatimaan tiliä muilta."

"Ei, tämä menee liian pitkälle!" huudahti Kaarle ottaen käärön taskustaan. "Tunnetko tämän Jaakkima Scheelille lähettämäsi kirjeen, jossa koetat häntä lahjoa jättämään laivaston Sigismundin käsiin?"

Angermannus kävi kalmankalpeaksi. Hän koetti malttaa mieltään ja sammalsi muutamia epäselviä sanoja.

"Pappi, onko sinulla mitään sanottavaa puolustukseksesi?" ärjäisi Kaarle hänelle.

"Olen vannonut Sigismundille uskollisuutta ja alamaisuutta", vastasi Angermannus.

"Ja hänen tähtensä unhotat ja hylkäät sen kuninkaan, jolle olet antanut ensi lupauksesi, ja rikot velvollisuutesi maata kohtaan, joka on sinut tehnyt hengelliseksi ylipaimenekseen! Korkeamman virkavaltani nojalla määrään ja käsken, että sinut on heti vietävä Stegeborgin vankilaan, jossa saat ajatella tekosiasi. Menkää molemmat!"

Angermannus ei saanut edes käydäkään kotonaan, hänen täytyi heti lähteä taipaleelle.

Schepperus pantiin lievään vankeuteen.

Kaarle kutsui sitten ensi töikseen pormestarit ja raatimiehet kaupungin raatihuoneelle.

He tulivat kalpeina ja vavisten. Jokainen tiesi mitä heillä oli edessään.

Eivätkä he pettyneetkään odotuksissaan. Kavaltajiksi hän heitä nimitti, ja jokainen heistä eroitettiin viroistaan, jonka jälkeen toiset saivat heidän paikkansa.

"Ei ole puutetta miehistä, jotka kelpaavat moiseen", sanoi ankara herra.

Tukholman porvariston hän kutsui miehissä koolle Helgeandsholmaan ja puhui heille ankaria sanoja. Heitä oli häpeä sanoa ruotsalaisiksi miehiksi; tuuliviirejä he olivat, jotka kääntyivät joka tuulen mukaan. Eivätkö he voineet eroittaa oikeaa väärästä samoin kuin voivat valkoisen mustasta? Nyt he olivat saaneet tutustua katolisiin pappeihin ja puolalaisiin, jos he olivat niihin mielistyneet, saivat he laputtaa Puolaan. Hän, herttua, kyllä kustantaa vapaan matkan kaikille köyryselille ja maankavaltajille. Ketkä taasen tahtoivat jäädä kotiin, heitä hän kehoitti olemaan kunnon kansalaisina, joilla oli siksi luonteen lujuutta ja kristillistä mieltä, että voivat torjua luotaan paavilaisuuden kavalat juonet.

Herttua oli kokenut, että rankaisematon rikos vie uusiin, ja rikokseen osattomatkin tarvitsivat varoitusta. Sentähden hän käski tarkoin tutkimaan ja kuulustelemaan, ketkä virkamiehistä, porvareista ja käsityöläisistä olivat puolalaisystävällisiä. Kaikki ne, joiden voitiin todistaa käyneen puolalaisten asioilla, tuomittiin kodeistaan konnuistaan. Kartanoita sallittiin hävittää, ja paljon omaisuutta joutui siten saaliinhimoisten seikkailijain käsiin.

Vangitut herrat odottivat Nyköpingissä tuomiotaan eivätkä olleet ollenkaan varmat päästään. Heidän puolisonsa ja lapsensa vääntelivät kotona epätoivoissaan käsiään eivätkä voineet edes oikein käsittää syytä kaikkeen tähän. Kaikki oli heistä vain kauheaa unta.

Liukastelevat kielet kuiskivat syytöksiään herttuan korviin, ja hänellä oli niin paljon muita tehtäviä, ettei hän aina joutanut tutkimaan oliko niissä mitä perää; sentähden saivat syyttömätkin kärsiä syyllisten keralla.

Danzigista Sigismund kirjoitti herttualle, että Puolan sisäiset levottomuudet olivat hänet pakoittaneet lähtemään heti sinne.

Kaarle hymyili mielessään, hän ei juuri uskonut tällaisia ilmoituksia. Ja muutamien päivien kuluttua saapui viestejä, että kuningas oli lähettänyt avoimia kirjeitä niin ystävilleen Ruotsissa kuin ulkomaisille hoveillekin, syyttäen herttuaa ilmeiseksi kapinannostajaksi ja selittäen, että oli vain pakosta allekirjoittanut Linköpingin sopimuksen ja aikoi suurella sotavoimalla saapua Ruotsiin kärsimäänsä vääryyttä kostamaan.

Tämä oli herttuasta liikaa. "Jos hän luulee saavansa kohdella minua kuin mitäkin kouluteiniä", puuskahti hän, "niin silloin hän on pahoin pettynyt."

Hän oli pian tehnyt päätöksensä: oli kutsuttava koolle valtiopäivät. Ne kutsuttiinkin Jönköpingiin tammikuun alkupäiviksi 1599.

"Tahdon suoda muille vähän joulurauhaa ja saada hengähdyshetken itsekin, jos se on mahdollista", sanoi hän lähtiessään Örebrohon kahdeksan päivää ennen joulua.

3.

SALAJUONI.

Heidin rouva oli varuillaan, ja muutamain viikkojen kuluttua alkoi hän uskoa, ettei ollut mitään syytä pelkoon. Prinssiä ei oltu koskaan jätetty yksin ja jokaista hovipalvelijaa oli ankarasti käsketty pitämään häntä silmällä.

Kristina rouva hautoi yhä omaa tuumaansa. Joka päivä täytyi Kätchenin ja Juhanin tulla iltapuolella hänen luokseen, leikkimään Maria Elisabetin kanssa.

Pikku neiti oli hento, kivulloinen lapsi, mutta kiukkuinen ja hemmoittelemalla pilattu.

Kätchen pani parastaan viihdyttääkseen pikku hirmuvaltiatarta, mutta se ei onnistunut usein, ja Juhani ei saanut tulla edes hänen läheisyyteensäkään.

Mutta Kristina rouva ei päästänyt häntä siltä menemään tiehensä. Hän oli varma, että pienokainen piti pojasta, vaikka sillä olikin pienet oikkunsa. Ja sitten hän pani pojan istumaan rinnalleen ja hyväili niin lemmekkäästi kuin vain voi.

Taipuvainen poika oli kiitollinen jokaisesta suosionosoituksesta. Mutta hänen silmänsä tähystelivät aina Katia, jolla oli yllinkyllin puuhaa viihdyttäessään "pikku petoa", kuten Juhani pienokaista nimitti.

Kustaa prinssi oli näiden piinahetkien ajaksi jätettynä oman onnensa nojaan. Herttuattaren mainio äiti oli sanonut, että lapset oli opetettava huvitteleimaan omin päinsä, ja tämä oppi oli Kustaassa pantava hedelmiä kantamaan.

Mutta kun pikku prinssi päivästä päivään yhden ainoan palvelijan seuraamana juoksenteli linnassa sinne ja tänne, väliin ollen Heidin rouvan luona, väliin mennen alas hovijunkkarin keralla ja yleensä tehden mitä halutti, silloin oli niitäkin, jotka päättivät käyttää tätä seikkaa hyväkseen.

Pienessä kamarissa linnanylisillä asui kaksi työmiestä, jotka, toimittivat halvimmat askareet linnassa. He olivat taipuvaiset tekemään mitä tahansa, ja koska he olivat osoittaneet sangen hyvää ymmärrystä, olivat he saavuttaneet suurta luottamusta. Heidät tunsi koko linnan väki, ja nöyryytensä tähden siedettiin heitä hyvin.

Pieni yliskamari, jossa he asuivat, oli aivan pimeä. Ainoastaan katossa olevasta pienestä luukusta voivat he saada päivänvaloa, mutta siitä eivät he välittäneet. Ja illan tullen päästyään omaan vapauteensa he sulkivat huolellisesti ovensa, panivat suuren rautapuomin eteen ja ripustivat karkean vuodepeitteen oviverhoksi.

He panivat silloin puujalkoihin palamaan suuret vahakynttilät, ja väliin tapahtui, että he vaatenyytistä kaivoivat ilmoille paistetun kalkkunan tai jotakin muuta herkkua, povelta kaivettiin pullo viiniä ja oljilla loikoen pidettiin sitten hurskasta elämää.

Mutta kun pullo oli tyhjä, alkoivat he kuiskien neuvotella keskenään.

"Nyt jos koskaan on hetki käsissä", sanoi nuorempi, joka ei näyttänyt olevan paljoakaan yli kahdenkymmenen.

"Niin minustakin", vastasi toinen, tuskin kolmikymmeninen. "Mutta millä tavoin?"

"Hän nykii jo onkeani", vastasi nuorempi. "Leivonlauluani ei kuule kukaan muu kuin hän."

"Hänet täytyy nukuttaa!"

"Tietysti, emmehän voi viedä häntä heti pois. Kaikki vainukoirat tietysti ovat heti liikkeellä."

"Kunpa vain saisi käsiinsä toisenkin samalla kertaa!"

"Ja lähetetyksi Sigismundille!"

"Olisi hauska nähdä, mihin verikoira silloin ryhtyisi."

"Oikeastaan meidät sietäisi julistaa pyhimyksiksi."

"Jos saamme aikaan, että Uladislaus pääsee Ruotsin kuninkaaksi, olemme toimittaneet enemmän kuin kaikki legaatit yhteensä, vaikka minun pyrintöni kohdistuvat etupäässä maallisiin etuihin."

"Täytyyhän jotakin saada palkakseen, kun meidän arvoisemme sivistyneet miehet alentuvat kaikkein alhaisimpaan asemaan."

"Unhotat valamme!"

"Kuka sen on pitänyt paremmin! Mistä kaikesta olemmekaan kieltäytyneet!" lisäsi hän huoaten.

"Kuules, sinä varmaan tarkoitat jotakin erityistä?"

"En suinkaan."

"Sen teet, sanon minä. Tunnusta pois vain!"

"Minua nukuttaa. Hyvää yötä!" Hän käänsi kylkeään ja oli kuorsaavinaan.

"Jos toinen salaa toiselta ainoankaan ajatuksen, silloin erotaan, -- muistatkos sen lupauksen? Huomenna lähden täältä tieheni, ja sitten saat hoitaa asian omin nokkisi."

Vanhempi toveruksista se näin virkkoi, ilman ankaruutta, tyynesti ja hillitysti.

"Mitä tahdon salata, se ei koske vähimmässäkään määrin yritystämme", virkkoi nuorempi tulisesti. "Minä olen ilmaissut ehtoni!"

"Ja minun täytyy sentähden kertoa vieraille korville minkä tahtoisin pitää omina tietoinani... minä rakastan mielettömästi!"

"Ja olet sentään säilyttänyt hyvän ruokahalusi?"

"Pilkkaaja!"

"Kehen olet silmäsi iskenyt?"

"En tiedä hänen nimeään, mutta hän on herttuattaren hovineitsyitä."

"Hän ei luonnollisesti tiedä siitä mitään?"

"Eipä juuri mitään."

"Sentään jotakin?"

"Olin onnistunut saamaan ruusun. Tapasin hänet portaissa, ja polvistuen ojensin kukan hänelle."

"Näkikö hän sinut?"

"Ei, olin peittänyt pääni huppukaulukseen. Mutta hän otti ruusuni ja kiiti tiehensä, lausuen tuskin kuuluvan kiitoksen! Oi, mitä tahtoisinkaan antaa kuullakseni sen vielä kerran."

"Minusta ei se näytä ollenkaan mahdottomalta."

"Mitä sanot?"

"Jos onnistumme yrityksessämme, ovat meille avoimina kaikki tiet."

"Rohkenisinpa uskoa siihen!"

"Menen siitä takuuseen."

"Pyhän Ignatiuksen nimessä?"

"Niin, hänen ja pyhän isän nimessä."

"Hyvä on. Myönnät kai, että aika on käsissä?"

"Sen täytyy tapahtua ennenkuin herttua palaa, ja luultavasti hän tulee jouluksi kotiin."

"Silloin on parasta käydä heti toimeen."

* * * * *

"Sanon sinulle, Juhani, että kuulen lintuni laulavan joka päivä", sanoi pikku Kustaa.

"Miksi minäkin en kuule sitä?"

"Sitä en tiedä. Mutta tule mukaani."

Juhani teki niin, mutta sittenkään ei hän kuullut mitään.

Niin Kätchen kuin Heidin rouvakin saivat tiedon tästä merkillisestä seikasta; mutta lintu pysyi mykkänä heillekin, ja he luulivat pojan kuulleen väärin ja sanoivat sen hänelle itselleenkin.

Se loukkasi pikku herraa, mutta samalla alkoi lintu aivan erikoisesti kiinnittää hänen mieltään. Hän ei puhunut siitä enää kenellekään, mutta alituiseen houkuttelivat häntä sen sävelet ja hän sai vastustamattoman halun ottaa siitä selon tai pyydystääkin sen. Sitten ei kukaan voinut enää sanoa hänen olevan väärässä.

Hänen ollessaan alhaalla linnan esihallissa se päästi vain jonkun pikku lurituksen, mutta kuta ylemmäksi hän nousi portaita, sitä enemmän hän kuuli linnunlaulua. Linnulla oli varmaankin pesänsä ylisillä, ja jospa hän saisi itse sen pyydystetyksi, kuinka isä kulta silloin pitäisikään häntä kelpo poikana!

Eräänä päivänä, kun Kätchen ja Juhani olivat tapansa mukaan äidin luona, riensi hän ylisille. Silloin alkoi lintu livertää niin kauniisti, niin kauniisti... liverrys kuului eräästä muurinloukosta, siellä varmaankin oli sen pesä... nyt lauloi se niin hiljaa, niin hiljaa...

Lapsen sydän sykki ikävästä ja levottomuudesta... kuinka hän saisi sen käsiinsä... hän ojensi pikku käsivartensa muurinloukkoon, mutta eihän se ylettänyt perille.

Mutta eikö muurin aukosta näkynyt valkeaa... Hän painoi pikku kasvonsa reiän suulle. Hän näki tuhatvärisiä tähtiä, jotka tuikkivat ja välkkyivät... mutta samalla tunsi hän niin ihmeellistä lemua, joka nousi päähän. Hän vaipui tajutonna lattialle.

Samassa aukeni yliskamarin ovi ja miehet tulivat ulos. He lähestyivät hiipien ja seisoivat muutamia minuutteja kummastuneina häntä tarkastamaan. Sitten vanhempi tarttui hänen käteensä ja tunnusteli valtasuonta.

"Hän ei herää ennenkuin kahdentoista tai neljäntoista tunnin kuluttua", kuiskasi hän kohottaen pojan käsivarsilleen. "Avaa arkku!"

Nuorempi teki niin, ja kiharapää pikku ruumis laskettiin ryysykasalle arkkuun; peitteeksi heitettiin riepu ja kansi sulettiin.

"Onko siellä riittävästi ilmaa?" kysyi vanhempi.

"Kyllä riittää, mutta eiköhän olisi viisainta pistää poika heti säkkiin ja lähteä lipettiin?"

"Ja joutua kiinni ja rääkättäväksi. Ei, antaa heidän nyt tutkia ja hutkia ketä ehtivät, aamulla ani varahin lähdemme -- jos tie on avoinna."

"Ja jollei se ole?"

"Silloin saavat syyttää itseään", vastasi mies luoden katseen arkkuun.

"Minua haluttaisi kaataa tuo vanha pöytä arkun päälle", lisäsi toinen.

"Eihän se ole ollut siinä ennenkään. Muutos huomattaisiin", sanoi nuorempi.