Part 19

Kaarle tahtoi heti ryhtyä rynnäkköön, mutta Antero Lennartinpoika esitti hänelle, että väki tarvitsi ensin levätä yöllisen marssin jälkeen. Ei ollut pelkoa vihollisen pääsystä pakoonkaan, se kun oli ruotsalaisten sulkemana virtaa vasten.

Onnettomuudeksi oli Kaarle huonoimmalla tuulellaan ja sotajoukko järjestettiin taisteluun. Hänen tarkoituksensa oli saartaa vihollinen, mutta hän säilytti kuitenkin edullisen asemansa koko aamupäivän.

Puolalainen päällikkö oli hämmästyksekseen nähnyt ruotsalaisen sotajoukon nousevan Kerkholman harjanteille, mutta kohta sen jälkeen näkyi sotaväkeä myös virran etelärannalla. Siellä oli kuurinmaalainen ratsuväki herttuansa johdolla. He syöksyivät virtaan ja uivat yli, ja siten sai Chodkiewicz avukseen 500 soturia, jotka olivat hyvin varustettuja ja sotaan harjaantuneita miehiä.

Mutta puolalainen ylipäällikkö, joka käsitti hyvin, että tässä oli voitettava tai kaaduttava, päätti ryhtyä rohkeaan hankkeeseen. Pidettyään väelleen rohkean puheen lähetti hän pienehkön, keveästi asestetun joukon hyökkäämään ruotsalaisten kimppuun, ja lyhyen, mutta kiihkeän taistelun jälkeen pakenivat puolalaiset, ja ruotsalaiset seurasivat jälestä tasangolle ja luopuivat siten edullisesta asemastaan.

Puolalainen sotajoukko yhtyi jälleen, taistelu jatkui neljä tuntia, mutta alusta alkaen oli onni ruotsalaisia vastaan. Kaukonäköisyydellään Chodkiewicz käsitti Kaarlen aikeen saartaa vihollinen, ja vaikka herttua lähetti yhä lisäväkeä tuleen, saattoi hän siten ainoastaan viivyttää, ei estää surkeaa tappiota.

Lopulta se ei enää ollut mitään taistelua, vaan teurastusta; ruotsalaiset pötkivät kauttaaltaan pakoon eivätkä edes yrittäneetkään puolustautua.

Turhaan oli Antero Lennartinpoika tehnyt kaikkensa saavuttaakseen voiton, hän kaatui miekaniskusta, samoin Lüneburgin herttua ja heidän kanssaan 9,000 ruotsalaista; 500 joutui vangiksi, 50 lippua, 11 tykkiä ja koko leiri joutui voittajain käsiin.

Kaarle itse oli vähällä joutua vangiksi. Kun ruotsalaiset alkoivat paeta, syöksyi hän tuimimpaan käsikähmään, ja tällöin kaatui hänen hevosensa. Viholliset tunsivat hänet ja kävivät käsiksi. Vaikka hän oli yksin, taisteli hän sankarillisesti, mutta hän ei olisi voinut vastustaa ylivoimaa, jollei muuan liiviläinen aatelismies, Henrik Wrede, olisi rientänyt luo, hypännyt ratsultaan ja pyytänyt häntä pelastamaan henkensä.

Herttua otti tarjouksen vastaan, hypähti satulaan ja kiiti pois. Jalo Henrik Wrede hakattiin kappaleiksi.

Mitä synkimmin mielin marssi Kaarle sotajoukkonsa jäännösten kera Rääveliin.

Henrik Wreden jalo teko ei jäänyt unhoon. Leski sai melkoiset läänitykset Suomessa ja pojille luvattiin vapaaherran arvo.

Jo Räävelissä kutsui herttua valtiopäivät Örebrohon. "Tapahtuneella onnettomuudella on Jumala tahtonut rangaista ruotsalaisten syntejä", kirjoitti herttua, mutta kehoitti sentään olemaan rohkein mielin. "Vielä löydetään apukeinot, jos ikivanha kansalaiskunto elää sydämissä."

Joulun aikoihin herttua palasi Ruotsiin

16.

VIIMEINEN YRITYS.

Kuningas Sigismundin päivät eivät olleet olleet iloisimpia häntä viimeksi tavattuamme. Hänen vaihteleva mielensä etsi uusia kiihokkeita, ja jesuiitat, jotka pelkäsivät hänen ryömivän pois heidän verkoistaan ja toivoivat arkkiherttuatar Konstantiasta saavansa hyvän liittolaisen omien suunnitelmiensa puolelle, askarruttivat hänen mielikuvitustaan mystillisillä tapauksilla, jotka väliin nostattivat hänet eräänlaiseen haltioitumistilaan, mitä seurasi yhä suurempi velttous.

Kun saapui tietoja Kaarlen valloituksista Liivinmaalta, silloin hän oli suunniltaan, itki ja valitti, ja hänen ainoa lohdutuksensa oli se suru, jonka Kaarle Gyllenhjelmin vankeus aiheutti herttualle.

"Tiedän, että hänelle on äpäräpoikansa hyvin rakas", sanoi kuningas, "ja olen varma, että hän monina unettomina öinä vaikeroi tuskissaan lellipoikansa kärsimysten tähden."

Zamojskin voitot häntä tosin lohduttivat, mutta Zamojskin tiesi hän erityisesti vastustavan hänen avioliittoaan Konstantian kanssa eikä voinut sentähden häntä sietää.

Saapui sitten sanoma, että Zamojski oli valloittanut takaisin Liivinmaan. Suuri oli siitä ilo Puolassa, mutta kuninkaan ilo oli sitäkin suurempi, kun Zamojski kohta sen jälkeen kuoli.

Nyt oli hänen avioliittonsa pahin vastustaja poissa, ja jälleen lähetettiin asiamiehiä ja kirjeitä paavin luo. Sigismundin henki oli kaupan, jollei hän saanut kaunista kälyään.

Vihdoinkin saatiin paavin suostumus. Sigismund oli suunniltaan, mutta tarvittiin rahaa, paljon rahaa tulevia häitä varten, ja korkeiden virkojen kauppa kävi kuin kuumilla kivillä.

Konstantia oli matkalla Puolaan. Hän oli lähtenyt matkalle ensi kutsusta, eikä Sigismund enää välittänyt mistään muusta.

Melkein samaan aikaan kuin arkkiherttuatar saapui sanoma taistelusta Kerkholman luona. Kauniin prinsessan saapuminen oli merkki ylhäältä, että onnen ja menestyksen aurinko jälleen oli loistava Sigismundin päällä.

Yhtä rintaa vietettiin riemujuhla suuren voiton johdosta ja mitä loistavimmat häät, ja nyt oli kuningas saanut oman kotihallitsijansa.

Prinsessa Anna oli veljensä tähden koettanut päästä hyviin väleihin uuden kälynsä kanssa, mutta kaunis Konstantia osoitti hänelle sellaista kylmyyttä ja jäykkyyttä, että prinsessa loukkaantuneena vetäytyi loitommalle.

Tapahtui kuten Anna oli pelännyt. Sigismund jätti vähitellen päivittäiset käyntinsä sisarensa luona, aluksi milloin milläkin verukkeella, mutta vähitellen kävi se itsestään. Uusi kuningatar ei tahtonut päästää ketään häiritsemään vaikutusvaltaansa heikkoon kuninkaaseen.

Vieläkin merkillisempää oli, että erään yksityisen sangen kiihkeän keskustelun jälkeen Konstantian ja Malaspinan kesken oli jesuiitta sanonut kuninkaalle, että hän ikävöi takaisin Roomaan eikä enää katsonut voivansa toimittaa mitään Puolan hovissa. "Täällä tarvitaan nuorempia voimia", sanoi hän ivallisesti.

Sigismund oli kovin hämmästyksissään, mutta Malaspina pysyi lujana päätöksessään.

Kohta Malaspinan lähdettyä saapui Varsovaan nuori mies, joka sanoi nimensä olevan Petrus Romanovitz. Hän pyrki ja pääsi salaa kuninkaan puheille, ja tämä esitti hänet sitten kuningattarelle.

Kuningatar kiinnitti hänet heti hoviin ja kuten kaikki muutkin mielistyi heti hänen kauniiseen ulkomuotoonsa ja miellyttävään käytökseensä. Lankesi aivan kuin luonnostaan, että tulokas tämän jälkeen kuului yksityiseen kuninkaalliseen perhepiiriin.

Hyvänä katolilaisena ja tietorikkaana miehenä ei hän ainoastaan valloittanut hovinaisia kauniilla silmillään ja hienolla sivistyksellään. Ylpeitä aatelisherrojakin miellytti keskustelu hänen kanssaan, ja papit ylistivät hänen puhdasoppisuuttaan.

Kuningattaren pyynnöstä hän saarnasi muutamia kertoja linnankappelissa, ja pieni kirkko oli tungokseen asti täynnä ihailevia kuulijoita.

Kuningatar lausui toivomuksensa, että hänet otettaisiin hovin palvelukseen, mutta kuningas vastasi, että se oli mahdotonta.

Hän ei ollut esittänyt mitään syytä, ja kuningatar, joka aina vei tahtonsa läpi, käski ilmoittaa nuorelle papille haluavansa salaista keskustelua hänen kanssaan.

Kun hän saapui, sanoi kuningatar suoraan, että tahtoi hänet rippi-isäkseen.

Hän kiitti kunnioittavasti, mutta vastasi, että hänen täytyi palata sinne, minne velvollisuus kutsui.

Sitä ei Konstantia ollut odottanut ja näytti kummastuneelta. "Kieltäytymiseenne täytyy olla tärkeitä syitä", sanoi hän. "Sanokaa minulle ne."

Hän kertoi, että hänen oikea nimensä oli Petrus Petrosa, että hän oli syntynyt Pohjanmaalla, kasvatettu Ingolstadtissa ja nykyään oli ainoastaan pyhien isien tahdon välikappale.

Heidän käskystään hän oli keisarin luota palatessaan salaa tullut Sigismundin luo kuulemaan mihin oli ryhdyttävä, jos hän onnistui toimittamaan suuren lähetystehtävänsä: ottamaan herttuan hengen.

"Oletteko ajatellut, että se voi maksaa oman henkenne?" sanoi Konstantia liikutettuna.

"Minä olen valmis siihen", vastasi hän.

"Ja kuitenkin tahdotte...?"

"Olen vannonut."

Konstantia katsoi ihmetellen häneen. "Sanokaa minulle, eikö ruotsalaisilla naisilla ole sydäntä?"

Petrosa karahti punaiseksi. "Luulen, että naiset ovat samanlaisia kautta maailman", vastasi hän.

"Silloin rakastatte ja rakkauteenne vastataan", puuskahti kuningatar.

"Teidän armonne, olen pappi."

"Pyh, mitä se auttaa, olette sittenkin ihminen! Sanokaa minulle, tietääkö hän rakkaudestanne?"

"Kyllä hän tietää."

"Minun ei tarvitse kysyä, vastaako hän siihen."

"Kyllä hän vastaa."

"Ja kuitenkin hän antaa teidän kuolla!"

"Hän ei voi estää sitä."

"Onko mahdollista, että luovutte kaikista maallisista iloista?"

"Taivaalliset odottavat minua."

"Ajatteleeko hän kuten tekin?"

"Hän on luvannut minulle sen!"

"Hän tulee peruuttamaan lupauksensa. Tapaatteko hänet palattuanne?"

"En enää tässä elämässä!"

"Kieltäydytte aivan äärimäisiin", puuskahti kuningatar. "Jos olisin hänen sijassaan, en minä tekisi niin."

Kenties ylhäinen nainen katsoi menneensä liian pitkälle, sillä hän sanoi Petrosalle hyvästit.

Petrosa sai kuninkaalta turvakirjeen, matkusti kahden kuninkaan lähettämän uskonveljen kera Ruotsiin.

* * * * *

Kerkholman menetys ja monien urhoollisten päällikköjen ja miesten kaatuminen oli herttuaan koskenut syvemmin kuin hän tahtoi näyttää, mutta läpi tulen ja veren oli hänen jatkettava kohden maaliaan.

Sotaa Puolaa vastaan jatkettiin mahdollisimman suurella ponnella ja suuremmalla menestykselläkin kuin olisi voinut odottaa onnettomuuden jälkeen Kerkholman luona. Tosin siihen vaikutti sekin, ettei Chodkiewicz saanut Puolasta väkeä eikä rahaa sodan jatkamiseen, ja niin onnistuivat ruotsalaiset jälleen saamaan Liivinmaan valtaansa, vaikkeivät voitot olleet ilman tappioita.

Mutta samaan aikaan Kaarle ryhtyi vielä uuteen sotahankkeeseen.

Venäjällä oli niin sanottu Vale-Dmitri noussut valtaistuimelle puolalaisten avulla. Vasili Shuiski etsi Ruotsin apua puolalaisia ja Dmitrin joukkuetta vastaan. Kaarle, joka oli valpas huomaamaan kaikkea mikä saattoi tehdä tyhjäksi Sigismundin aikeet, lupasi jo 1607 lähettää apua Liivinmaalta.

Mutta siihen vaadittiin uusia varustuksia. Sotaväkeä kirjoitettiin, ja Kaarle julisti tiedoksi, että jokainen, joka vapaaehtoisesti teki sotapalvelusta ratsain tai jalkaisin, sai talonsa verosta vapaaksi, oikeuden kantaa vaakunaa ja lisäksi palkan.

Suomeen toimitettiin erityinen käsky, että joka viides mies oli nostatettava maan puolustukseen. Mutta niistä kihlakunnista, jotka olivat lähinnä Venäjän rajaa, oli lähdettävä mies talosta.

Mutta enimmän saatiin miehiä pestauksella, joka samaan aikaan pantiin toimeen Saksassa ja Skotlannissa.

Tähän aikaan palasi Petrus Petrosa Ruotsiin. Hänellä oli mukanaan kaksi miestä, Lauri Bolangius ja Kaarle Niilonpoika, molemmat julkikatolilaisia.

Petrosa saapui herttuan luo. Hänet otettiin ystävällisesti vastaan, ja hän teki selon lähettilästoimistaan.

Itävallan keisari ei tahtonut sekaantua riitaisuuksiin Ruotsin ja Puolan välillä. Hän oli sitä mieltä, että niin läheisten sukulaisten piti voida sopia ilman vierasta välitystä.

"Minun kokemukseni on, että mitä läheisempiä sukulaisia, sitä suurempi vihollisuus", vastasi Kaarle.

Petrosa ei ollut voinut suorittaa tehtäväänsä, mutta hän sai sentään jäädä edelleen herttuan palvelukseen eräänlaisena käsikirjurina, ja sen johdosta oli hänellä milloin tahansa pääsy herransa huoneihin.

Eerik Tegel otti hänet erityisesti hoiviinsa. Kenties keksi hän haaveilijan näiden alituiseen taivasta kohden suunnattujen silmien takana ja veti omat johtopäätöksensä, joita varoi uskomasta kenellekään.

Petrosan alituinen seurustelu matkatoveriensa kanssa herätti epäluuloja, joista mainittiin herttuallekin. Mutta hän ei niistä välittänyt mitään.

Sihteerit, jotka työskentelivät herttuan etuhuoneessa, lähettivät hänet tuontuostakin asialle herttuan luo. Hän palasi sieltä usein kalpeana ja vapisevana. Jos kysyttiin syytä, valitti hän pahoinvointia.

Eräänä päivänä yllätti hänet Eerik Tegel makaamasta suullaan lattialla ja vääntelehtimässä tuskissaan. Hän jupisi epäselviä sanoja ja huusi välillä ääneensä armoa ja laupeutta.

Kun kuuntelija ei eroittanut mitä mies sanoi, meni hän luo. "Tuollaiset elkeet sopivat papeille ja akoille", huusi hän raa'asti, "mutta eivät viisaalle miehelle, jollaisena olen sinua pitänyt."

Petrosa nousi äkkiä pystyyn. "Olen sairas", sanoi hän, "ja lisäksi tulee levottomuus tulevaisuudesta."

"Mitä kumman levottomuutta se on?" kysyi Tegel terävin ja epäluuloisin katsein.

"Minulle on uskottu tehtävä, mutta pelkään, etten voi sitä suorittaa."

"_En voi_ on typerä sana. Mies voi mitä tahtoo, se on minun kokemukseni."

"Otaksutaan, etten tahdo, mutta olen ottanut palkan etukäteen."

"Eihän siltä menetä henkeään, vaikka onkin puijannut velkojataan", vastasi Tegel nauraen. "Hän voi kostaa ja kostaa hirveästi."

"Siinä tapauksessa on paras ajatella kumminpäin menetellen saa suurimman vahingon."

"Niinpä kyllä onkin", vastasi onneton, joka kouristuksentapaisesti väänteli käsiään hien helmeillessä hänen otsaltaan.

"Minä puolestani", jatkoi Tegel, "olen aina seurannut pirua niin pitkälle kuin siitä on ollut minulle hyötyä."

"Minulla ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan."

"Tietysti joku on tullut tiellesi. Mutta älä pelästy, poikaseni, anna hänelle niin ettei enää terhentele. Minä pidän sinusta ja lupaan ummistaa molemmat silmäni." Näin sanoen hän poistui nauraen; mutta tovereille kirjurihuoneessa hän sanoi: "Saattepas nähdä, että joku kaunis neitonen on pyydystänyt neitsytkuvamme. Mutta olkoonpa hänen tiellään ankara isä tai sulhanen, lyön vetoa messukujastani, että hän pian antaa meille aihetta nauruun."

Petrosa tuijotti poistuneen jälkeen. "Tietääkö hän salaisuuden" jupisi onneton. "Jos niin on, voi hän paljastaa sen, ja miksen silloin voisi jouduttautua ennemmin?"

Hän heittäytyi madonnankuvan eteen ja rukoili häneltä voimaa ja apua siihen jumalalle otolliseen tehtävään, jonka hän nyt aikoi suorittaa.

Kuumesairaan tavoin hän hypähti pystyyn, järjestäen pukuaan. Vapisevin käsin pisti hän pienen tikarin takkinsa povelle ja syöksyi sitten kuin mieletön läpi kirjurien huoneen herttuan huoneeseen. Kirjurit katsoivat nauraen hänen jälkeensä. "Hän näyttää aivan hullulta!"

Herttua oli yksin. Hän istui kirjoittaen eikä edes kohottanut päätänsä.

Petrosa tunsi jalkojen kangistuvan allaan, mutta nyt täytyi sen tapahtua, ja hiljaa rukoillen hän hiipi herransa taa.

Tämä ei liikahtanutkaan.

Vapiseva käsi tarttui tikariin... tarttui kuin kouristustaudin käsissä.

Hänen päätään huimasi, tulikielekkeitä karkeloi hänen silmiensä edessä, hän oli kuulevinaan pilkkanaurua... paholaisetko lienevät riemuinneet hänen heikkoudestaan.

Silloin valtasi hänet mielipuolisuuden henki, hän tempasi tikarin ja kohotti sen...

Mutta Herran käsi suojasi Kaarlea, ja korkeimman johdatuksesta tuli hän samana hetkenä kääntäneeksi päätään. Salaman nopeudella hän kumartihe välttäen iskun.

Hän soitti, ja kun Eerik Tegel syöksyi sisään, osoitti herttua rikollista ja sanoi kylmästi: "Käskekää vangita hänet!"

Petrosa seisoi liikkumatonna, kalpeana kuin kuolema.

Tegel loi yhden ainoan pelästyneen katseen onnettomaan ja riensi noutamaan vartioväkeä.

"Herttuan kimppuun hän aikoi käydä, ja minä kun en sitä arvannut", huusi hän kirjuriapulaisilleen rientäessään heidän ohitseen.

"Miksi tahdoit ottaa henkeni?" kysyi herttua, joka ei voinut olla tuntematta sääliä onnetonta kohtaan. "Enkö ole ollut hyvä sinua kohtaan?"

"Olette, teidän armonne!" Hän seisoi pää riipuksissa eikä voinut pidättää kyyneltensä pursuntaa.

Kaarle katseli häntä kauan ja kysyi sitten: "Kenen suosituksesta tulitkaan luokseni?"

"Piispa Bellinushan se..."

"Niin, nyt muistan, hiivit hänen luottamukseensa."

"Todistukseni puhuvat puolestani, olen lainopin tohtori."

"Missä sait sen arvon?"

"Roomassa."

"Tietysti siellä, missäs muualla. Siellä ei opita ainoastaan langettamaan tuomioita rikoksista, siellä opitaan niitä tekemäänkin."

Vahdit tulivat, herttua viittasi pahantekijään, ja hän seurasi heitä. Tarkastettaessa hänen asuntoaan löydettiin sieltä Sigismundin antama turvakirje.

Hänet jätettiin valtiosäätyjen tuomittavaksi, sillä ne olivat juuri koolla Örebrossa. Petrosa tunnusti ujostelematta uskonsa, ja hänen hehkuva kaunopuheisuutensa viehätti kuulijoita siinä määrin, että pidettiin tarpeellisena saarnastuolista julkisesti kumota hänen esityksiään.

Hänet tuomittiin ruhjottavaksi, ja tuomio pantiin heti täytäntöön.

Mutta kohta tämän jälkeen keksittiin useampiakin salaliittoja herttuan henkeä vastaan. Tämä näytti ottavan ne varsin tyynesti, mutta puhui valtiopäivillä vielä kerran aikeestaan jättää hallitus käsistään.

Säädyt vastasivat huhtikuun 24 päivänä 1606 pyynnöllä, että herttua lupauksensa mukaan kruunauttaisi itsensä, uudistivat lupauksensa perintösopimuksen ylläpitämisestä ja lupasivat taistelussa paavilaisia vastaan olla säästämättä henkeään ja vertaan.

Tämä tyynnytti hänet, ja hän lupasi vastaisuudessa ajatella säätyjen ehdotusta.

17.

NUORET.

Olemme jo ehtineet alulle vuotta 1606. Aika kuluu nopeasti, ja on vierähtänyt useita vuosia siitä, kun viimeksi loimme katseen siihen kotiin, jota Kaarle herttua rakasti yli kaiken muun.

Kustaa oli äsken täyttänyt yksitoista vuotta. Häntä kasvatettaessa ei hemmoteltu; isä oli pannut päämääräksi, että hänessä oli kehitettävä terve sielu terveessä ruumiissa. Jo kymmenvuotiaasta alkaen sanotaan isänsä hänet panneen kuulemaan valtiollisia neuvotteluja. Niiden ulkomaisten upseerien kanssa, joita tähän aikaan kävi herttuan hovissa, oli prinssillä isänsä tahdon mukaan keskusteluja muiden kansojen käymistä sodista, tappeluista, piirityksistä ja kaikenkaltaisista sotavarustuksista.

Herttua itse oli antanut ohjeet hänen kasvatukselleen. Hänelle opetettiin sangen nuorena täydellinen tieto ja taito monissa vieraissa kielissä, niin että hän puhui latinaa, saksaa, hollantia, ranskaa ja italiaa puhtaasti kuin äidinkieltään ja oli vähin perillä venäjän ja puolan kielistäkin.

Mutta Juhana Skytte ei tyytynyt ainoastaan sammuttamaan hänen tiedonjanoaan. Hän kehoitti häntä viisauteen ja vilpittömyyteen kaikissa toimissaan. Sotaiset leikit vaihtelivat ritarillisten harjoitusten keralla; metsästys ja ratsastus olivat huvituksina oppituntien lomassa. Jo kolmentoistavuotiaana uskottiin hänelle monia julkisia tehtäviä.

Hänen ulkomuodossaan kehittyi pohjoismaalainen tyyppi yhä enemmän, hipiä oli heleän valkoinen, kasvonpiirteet pehmeät ja säännölliset, kirkkaiden sinisilmien ilme oli selittämätön, ja niiden yllä kaartui otsa korkeana ja puhtaana. Kullankellertävät kiharat, jotka valuivat alas kaulalle, saivat italialaiset antamaan hänelle liikanimen "il re d'oro" (kultakuningas). Ulkonäöltään ei Kustaa ollut isäänsä: tämä oli tumma ja teräväpiirteinen, hän sitä vastoin muistutti isoisäänsä, ja jo nyt saattoi nähdä hänen tulevan samaa kokoakin.

Juhani prinssi oli täyttänyt kuusitoista vuotta. Hän oli pitkä ja hoilakka, lempeät kasvonpiirteet muistuttivat paljon hänen äitiään. Hänen ymmärryksensä lahjat eivät olleet suuret, ja opinnot sujuivat sitä mukaa. Skytte oli saanut hänelle opetetuksi yleistietoa ja hiukan kielitaitoakin; mutta heti Kätchenin lakattua olemasta hänen opettajattarenaan oli harrastuskin lopussa, ja hän jatkoi opintojaan ainoastaan velvollisuuden pakosta, tuntematta lainkaan halua niihin.

Sotaiset leikit huvittivat häntä hetken, mutta ne olivat hänestä pian väsyttäviä, ja hän katseli mieluummin syrjästä. Hänen hentoa mieltään ja haaveellista luonnettaan viehätti laulaminen sitran säestyksellä tai värssyjen sepittäminen mielitietylleen. Herttuallisessa hovissa vallitseva ankara kuri ja järjestys pelasti hänet arvottomista suhteista, ja hänen ensimäinen ainoa rakkautensa oli Kätchen.

Kun Kaarle oli monet kerrat kysynyt häneltä minkätähden hän niin harvoin kävi herttuakunnassaan, silloin katsoi hän olevansa velvollinen menemään sinne ja siellä taipui hän kaikkeen, mitä hänen kamariherransa keksivät häntä huvittaakseen. Mutta joka kerta kun hän palasi sellaiselta retkeltä, loistivat hänen silmänsä tyytyväisyydestä ja etsivät ennen kaikkia Kätcheniä. Ja kun hän sai tilaisuuden kertoa hänelle kaikki tapaukset matkaltaan ja kuulla hänen mielipiteensä, oliko siinä ja siinä tehnyt oikein, silloin saattoi hän yhtäkkiä keskeyttää juttelunsa ja huudahtaa: "Maksaa vaivan matkustaa pois ainoastaan saadakseen palata kotiin."

Kätchenin uskollisilla kasvoilla oli yhä sama lempeä sulo, katseesta säteili rakkaus, mutta siinä oli myös tarmoa ja vakavuutta; sentähden tunsi hänen läheisyydessään turvallista tyyneyttä, joka tietämättäkin vetää toisen ihmisen toiseen.

Yhdeksänvuotias prinsessa Maria Elisabet ja hänen viisivuotias veljensä Kaarle Filip, äitinsä hemmottelemalla pilaamat lapset, saivat usein ankaria ojennuksia isältään. Mutta sen jälkeen lellitteli heitä äitinsä sitä enemmän, eikä hän malttanut olla mukisematta isäpuolista, jotka lellittelevät suosikkejaan, mutta pitelevät miltei pahoin toisia lapsia. Tavallisissa oloissa syötiin päivällinen kymmenen aikaan, mutta eräänä päivänä oli se monien vieraiden tähden lykätty kahteentoista.

Vieraiden joukossa oli myös ranskalainen lähettiläs, ja hänet oli pantu päivällispöydässä istumaan Kätchen prinsessan rinnalle.

Mutta samassa pöydässä oli pikku Maria Elisabet saanut paikkansa serkkunsa, Juhani prinssin rinnalla. Tyttönen lorusi kaikkea mahdollista ja koetti vetää hänen huomiotaan puoleensa, mutta Juhani ei saanut Kätchenistä katsettaan. Ranskalainen lähettiläs puhui hänelle vilkkaasti ja innolla, ja Kätchen kuunteli silmät maahan luotuina, äänetönnä ja hämillään.

Olikohan kysymyksessä jokin uusi aviotarjous? Juhanista tuntui, että hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan. Kätchen naimisiin... hänen Katinsa...! Hän tunsi, että siitä koituisi hänen surmansa.

"Mikä sinun on, Juhani, olet niin kalpea?" kysyi hänen pikku naapurinsa.

Juhani ei voinut vastata kysymykseen, koskei ollut sitä kuullut. Sillä samana hetkenä oli Kätchen luonut katseen ranskalaiseen lähettilääseen ja sanonut muutamia sanoja, joiden johdosta lähettiläs kumarsi syvään päätään ja keskustelu taukosi tuokioksi. Mutta Kätchen aloitti sen uudelleen, ja Juhanista näytti, että muukalainen katseli ja puhutteli nuorta neitiä vielä suuremmalla ihailulla ja kunnioituksella kuin ennen.

Kuinka saisi tietoonsa mistä he puhuivat? "Etkös häpeä, Juhani, kun et vastaa minulle... entä jos sanon äidille!"

"Piu, pau, kielikello", kuiskasi Juhani hänelle. "Oletko nyt tyytyväinen?"

"Odotas, sinä!" Noustiin pöydästä.

Mutta Juhani ei saanut koko pitkään päivään tilaisuutta puhua Kätchenin kanssa kahdenkesken.

Sitä vastoin oli Maria Elisabetilla pitkä keskustelu rouva äitinsä kanssa, joka lohdutteli häntä sillä, että sanoi itse nähneensä kaiken. Pikku Marian oli oltava kiltti serkkuaan kohtaan, vaikka tämä olikin ollut ilkeä hänelle. Muutamain vuosien kuluttua oli kaikki muuttuva toiseksi, mutta mitä silloin oli tapahtuva, sitä ei pikku Maria saanut vielä tietää. Ainoastaan sen hän sai tietää, että viidentoistavuotiaana oli hän saava valkoisen silkkipuvun, jossa olisi paljon helmiä ja koristuksia ja kaiken kukkuraksi kruunun päähänsä. Mutta kenellekään ihmiselle ei hän saanut puhua siitä, se oli jääpä salaisuudeksi pikku Marian ja hänen äitinsä kesken. --

Seuraavana aamuna oli taivas synkkien pilvien peitossa, harmaana lankesi päivänvalo linnansuojiin, mutta kaikissa takoissa loimotteli iloinen valkea, joka elähytti synkkää värisävyä.

Kätchen istui pienen pöydän ääressä, jolla paloi vahakynttilä. Hän luki tarkkaavaisesti raamattuaan.

Kirkonkello löi kuusi. Samassa astui huoneeseen hänen piikasensa ja ilmoitti Itä-Göötanmaan herttuan.

"Hän on tervetullut", sanoi prinsessa hymyillen, mutta samassa lehahti surullinen ilme lempeille kasvoille. "Juhani parka", kuiskasi hän itsekseen.

Juhani riensi kiireesti sisään ja tarttui hänen käteensä. "Kätchen", sanoi hän syvällä tunteella.

"Minkä johdosta serkku kunnioittaa minua käynnillään?" kysyi Kätchen niin tyynellä äänellä kuin voi.

"Älä leiki kanssani, Kätchen, tiedäthän yhtä hyvin kuin minäkin..."