Part 18

"Rakkahin Elsa", sanoi de Vuergas tarttuen hänen käteensä.

Elsa antoi hänen pitää sen. "En koskaan elämässäni tule rakastamaan ketään toista, mutta siitä huolimatta en voi enkä tahdo tulla vaimoksenne."

"Mistä syystä?" kysyi de Vuergas hämmästyksissään. "En mene koskaan katolilaisen kanssa naimisiin!"

"Mutta minä en epäröi mennessäni protestantin kanssa naimisiin", sanoi de Vuergas surumielisesti hymyillen.

Elsaa värisytti syvä mielenliikutus, mutta hän hillitsi sen jatkaessaan: "En voi kuvailla, mitä olen tuntenut näinä päivinä. Mutta ajatellut olen enimmäkseen maatani, mihin tahdotaan tuoda sellaista uskoa, joka sallii moisia julmuuksia. Tahdon palata sinne takaisin ja kertoa kaikesta siitä hirveästä, mitä olen kuullut ja nähnyt, niin että kaikki tulevat asiasta vakuutetuiksi. Mutta kuinka voisin tehdä sen, jos mieheni on katolilainen? Kuinka ylevämielinen ja jalo hän olisikin, pelkäisin häntä loukkaavani sanoillani. Ja tärkeintä kaikista on, että aina tuntisin olevan jotakin välillämme, hänen uskonsa ei olisi minun eikä minun olisi hänen." Mielenliikutus kävi hänelle liian voimakkaaksi, ja hän purskahti rajuun itkuun.

De Vuergas oli kalvennut, hän katsoi Elsaan syvällä surulla, mutta ei virkkanut sanaakaan.

Silloin kuului Juanitan ääni. Ruoka oli odottanut tunnin ajan, eivätkä he koskaan tulleet sisään?

Aamiaisen aikana ei puhuttu monta sanaa Mutta sen päättyessä naputettiin ovelle, ja kun Juanita avasi sen, ojennettiin hänelle kirje, jonka jälkeen tuoja heti katosi.

Kirje oli de Vuergaalle ja sen luettuaan hän sanoi: "Meidän täytyy jo tänä yönä lähteä täältä!"

"Ei teidän, ainoastaan minun!" huudahti Elsa. "Oi, olen jo tehnyt teille liian paljon pahaa."

"Silloin tosiaankin teette niin, jos otatte minulta luottamuksenne", vastasi de Vuergas kiihtyneenä.

Kyynelet helmeilivät Elsan kalpeita poskia pitkin. Toinen näki sen ja lisäsi odottamatta hänen vastaustaan: "Kirje on ylineuvoston presidentiltä. Hirveä tapaus on herättänyt suunnatonta huomiota, ja hän neuvoo, meitä molempia lähtemään täältä. Jesuiitat aikovat syytää syyn minun niskoilleni."

Nyt kuten tuomiosalissakin juoksi Elsa luo, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja kysyi hätääntyneenä: "Emmekö voi nyt heti lähteä täältä?"

De Vuergas hymyili surumielisesti. "Tahdotte siis jättää minut siihen uskoon, että olen teille rakas", sanoi hän hiljaa ja pujotti käsivartensa neidon vyötärölle.

"Yli kaiken maailmassa", kuiskasi Elsa, "niin rakas, etten tiedä kuinka voin elää teistä erilläni. Mutta kuitenkaan en tahdo rikkoa lupausta, jonka olen tehnyt Jumalalle. Se koituisi onnettomuudeksi meille molemmille."

De Vuergas painoi suudelman hänen otsalleen sanomatta sanaakaan.

Elsa vetäytyi punastuen hänestä erilleen ja sanoi: "Matkarahoistani on käytetty hyvin vähän. En ole koskaan jättänyt niitä huostastani, saanko nyt antaa ne teille?"

"Ei", sanoi de Vuergas, "jättäkäämme se toistaiseksi." Hän lähti sen jälkeen järjestämään papereitaan ja Elsaa kiellettiin menemästä puutarhaan, vieläpä näyttäytymästä ikkunassakaan. Ei voinut koskaan olla kyllin varovainen. Juanitalle oli ilmoitettu matkallelähdöstä ja huokaillen ja kyynelsilmin laittoi hän viimeisen päivällisen. Hänen rakas isäntänsä oli itse kertonut hänelle hirveästä tapauksesta inkvisitsionipalatsissa, mutta silloin ei ollut häntä mikään muu niin suututtanut kuin se, että Alliaga, Sevillan korkein hengellinen hallitusmies, oli pukenut rakastajattarensa papin pukuun; se oli kuulumaton pyhyyden häväistys, ja hän toivoi, että mies vielä eläisi oikein hävetäkseen pahoja töitään.

Viimeinen ateria oli syöty, ja ilta oli käsissä. De Vuergas, joka näytti hyvin kiihtyneeltä, jätti pikku talon Juanitan haltuun ja valmisti hänet siihen, että tulisi kenties viipymään kauankin poissa. Elsa sanoi hänelle mitä lämpimimmät hyvästit, he itkivät toistensa sylissä.

Koputus ikkunaruudulle ilmoitti heille, että hetki oli käsissä; presidentti oli pitänyt huolen kaikesta. Kaksi hevosta oli hankittu heitä varten ja kaksi ratsumiestä oli käsketty vastaamaan heidän turvallisuudestaan rajalle saakka.

"Pelkään, että matka tulee teitä kovin väsyttämään", sanoi de Vuergas auttaessaan Elsaa ratsaille.

"Teemmehän sen yhdessä", vastasi Elsa.

Presidentin neuvon mukaan matkustivat he öisin ja lepäsivät päivin. Elsa ajatteli alinomaa eronhetkeä. De Vuergas oli sanonut, että he olivat matkalla Gibraltariin, josta aina lähti laivoja Italiaan.

Mutta hän ei ollut sanonut; sielläkö heidän oli erottava. Yleensä he eivät puhuneet paljoa, päivisin he tapasivat harvoin toisensa; Elsa söi yksin huoneessaan, ja palvelijattaret sanoivat hänelle usein, että vieras signor istui aina kirjoituspöydän ääressä.

Matkalla öisin hän teki ainoastaan mitä jokapäiväisimpiä kysymyksiä. Mutta eräänä päivänä hän sanoi: "Tuolta alhaalta näkyy Gibraltari melkein merestä."

Ihmeellinen näky oli siintävä meri, jonka yli parhaillaan nouseva aurinko loi kultaisen sädesillan. Mutta Elsalla ei ollut silmää sille, hänen sielunsa täytti levottomuus, ja hänen oli mahdoton pidättää kysymystä, joka alituiseen oli pyörinyt hänen huulillaan: "Täälläkö meidän on erottava?"

"Se riippuu sinusta", sanoi de Vuergas ja kehoitti häntä kiiruhtamaan, sillä oli jo täysi päivä.

Vihdoin he olivat pikku kaupungissa, ja Elsa pääsi asumaan erääseen papinperheeseen, joka oli protestanttinen kuten hänkin.

"Oletteko nyt tyytyväinen?" kysyi de Vuergas häneltä hymyillen.

"Tulkaa usein tänne", vastasi Elsa.

Ja niin de Vuergas tekikin, mutta hän ei tullut Elsan luo. Elsa ei voinut käsittää, mitä hänellä oli niin paljon papin kanssa puhuttavaa. Tulisiko kenties papin vaimo seuraamaan häntä, turvatonta tyttöä, kotimatkalla. Se oli iloinen ja rakastettava nuori nainen, mutta sittenkin Elsaa tahtoi itkettää.

Laiva oli tullut, sen piti lähteä neljän päivän perästä.

Sunnuntaina kysyi pastori, eikö Elsa tahtonut; tulla pieneen protestanttiseen kirkkoon, jossa tänään vietettiin suurta juhlaa.

Elsa suostui mielellään ja lähti papin rouvan mukaan. Hän ei ollut nähnyt de Vuergasta kahteen päivään, ja hänen tarvitsi rukoilla voimaa ja rohkeutta.

Pappi piti hyvin yksinkertaisen saarnan, jossa puhui, kuinka Jumalan rajaton rakkaus ulottuu kaikkiin ja kuinka ei ole olemassa mitään eroa niille, jotka oikein rakastavat toisiaan. Elsa suli kyyneliin, ja kuinka hartaasti hän toivoikaan, että de Vuergas olisi kuullut tämän saarnan!

Kaikki oli lopussa, mutta pappi seisoi yhä alttarilla. Suurta käytävää tuli -- saattoiko uskoa silmiään -- de Vuergas! Hän meni suoraan alttarille ja vastasi ääneensä uskonkysymyksiin, jotka hänelle tehtiin, sitten teki hän tunnustuksensa ja anoi, että hänet otettaisiin protestanttisen kirkon jäseneksi.

Elsa ei kuullut eikä nähnyt enää mitään, mutta palasi tuntoihinsa, kun de Vuergas kumartui hänen ylitseen ja kysyi:

"Elsa, tahdotko nyt olla minun?"

"Oi, tahdon!" Ja de Vuergas vei hänet alttarille ja pappi vahvisti heidän liittonsa.

Samana iltana he matkustivat laivassa, joka purjehti Neapeliin.

15.

HERTTUA.

Vanhempainsa ollessa poissa olivat Kätchen, Juhani ja pikku Maria Elisabet viettäneet rattoisaa elämää leskikuningattaren luona. Väliin oli metsästyshuveja, palloleikkejä, painiskelua ja muita nuorison iloja sen ajan tavan mukaan. Iltaisin oli nuoresta parvesta jokaisen kerrottava jokin pieni seikkailu, jossa oli ollut mukana. Mutta hartaimmin kuunneltiin vanhan leskikuningattaren omia kertomuksia elämästään.

Herttuattarelta tuli kirjeitä jotensakin säännöllisesti, ja tavallisesti seurasi mukana kolme lippusta Kustaalta "Mummolle", "Katille" ja "Juhanille." Kaikissa kerrottiin sotatapauksista, ketä sotapäälliköitä hän oli oppinut tuntemaan ja keistä heistä hän erikoisemmin piti.

Herttuakin oli kirjoittanut muutamia kirjeitä. Viimeisessä kertoi hän saaneensa pojan, joka suurimmassa kiireessä, ilman mitään loistoa, oli kastettu Räävelissä ja saanut nimekseen Kaarle Filip. Se näytti olevan hento lapsi, kuten Mariakin, kirjoitti hän, mutta lisäsi: "Näyttää siltä, kuin kaikki voima ja ponsi olisi tullut Kustaan osaksi, mutta toivon, että hän Jumalan avulla on käyttävä sitä isänmaan hyödyksi ja siunaukseksi -- missä olosuhteissa, sen tietää yksin hän, joka johtaa ihmisten kohtalot."

Vihdoin tuli tieto, että rakkaat sukulaiset olivat kotimatkalla, ja herttua toivoi, että lapset olisivat häntä vastassa Örebrossa.

Leskikuningattaren oli ylen vaikea heistä erota, ja kyyneliä ero maksoi lapsillekin.

* * * * *

Herttualle ei jälleennäkemisen ilo ollut pitkällinen, hänellä oli tuhansia tehtäviä, joihin oli käytävä käsiksi.

Herttuatar oli käynyt juhlallisemmaksi kuin ennen. Yleinen kunnioitus, joka oli omistettu herttuan puolisolle, oli noussut hänen päähänsä, jossa jo kangasteli kuningattaren kruunu.

Tiedämme, että Helena Näf oli ainoa hovineitsyt, joka hänellä oli ollut Ruotsista mukanaan matkalla. Räävelissä oli otettu muutamia lisäksi, mutta nämä väsyivät pian ankaraan rouvaan ja palasivat mikä milläkin verukkeella kotiaan.

Helena jäi siten yksin kärsimään herttuattaren huonoja tuulia. "Pahinta kaikesta oli", sanoi hän Heidin rouvalle palattua, "etten koskaan saanut puhella kihlattuni kanssa muuten kuin hänen läsnäollessaan."

"Kumma, että Juhana Skytte sieti sitä!" huomautti Heidin rouva.

"Hänen täytyi minun tähteni."

"Se on siis syynä kalpeihin poskiin ja väsyneeseen katseeseen."

"Se kai se on", vastasi neitsyt.

"Enimmän kummastuttaa minua se, ettei herttua ole huomannut mitään."

"Kyllä hän on, ja jollei hän ole unohtanut lupaustaan, niin..."

"Eipä hän tavallisesti unohda."

Ei hän ollutkaan. Eräänä päivänä hän kertoi herttuattarelle, että Helenan häät vietettäisiin kolmen viikon kuluttua.

"Ilman minun suostumustani!" puuskahti herttuatar ylen loukkautuneena.

"Se oli päätetty, ennenkuin lähdimme Ruotsista, enkä pidä asiain toistelusta."

"Mutta minä tarvitsen häntä ja _tahdon_, että hän jää paikoilleen", sanoi Kristina rouva sellaisella ilmeellä, etteivät vastaväitteet saaneet tulla kysymykseenkään.

"Tahdot!" Hopeavasara iski pöytään. "Mutta minä tahdon myös, ja tahtoni on, että häät vietetään kahdeksan päivän perästä. Mitä hovineitsyihin tulee, voin niitä hankkia puolen tusinaa."

Herttuatar oli noussut ja nyt virkkoi hän ylen jäykällä arvokkuudella:

"Minä en sekaannu valtakunnan asioihin useammin kuin teidän armonne pyytää sitä minulta. Sentähden pyydän, että saan käskeä palvelijoitani miten hyväksi katson."

Ja juhlallisen arvokkain askelin hän poistui huoneesta.

Kaarle katsoi hänen jälkeensä. "Odotas vain!" jupisi hän ja riensi tiehensä.

Herttua lähetti päivälliskutsut lähimmille naapureilleen samaksi päiväksi.

Hovimestarin käskettiin tuoda hyvää viiniä pöytään ja vain hiukkasen ennen määrättyä aikaa ilmoitettiin herttuattarelle, että odotettiin muutamia vieraita.

Astuessaan sisään näytti herttuatar hieman yllätetyltä, sillä vieraita oli enemmän kuin hän oli odottanut. Olipa joukossa myös piispa Bellinus, jota hän heti pyysi istumaan vasemmalle puolelleen, herttuan istuessa oikealla.

Mutta silloin vasta hänen silmänsä suurenivat, kun hän näki vastassaan Juhana Skytten ja hänen rinnallaan kalpean Helenan, joka aivan vapisi pelosta eikä uskaltanut kohottaa itkusta punertuneita silmiään. Helenan rinnalla istui Kustaa prinssi ja Juhana Skytten rinnalla Kätchen. Juhanin oli herttua pannut istumaan rinnalleen ja lorusi ja laski leikkiä hänen kanssaan, mutta vilkaisi tuontuostakin vastakkaiselle puolelle, ikäänkuin peläten myrskynpuuskaa.

Herttuatar menetti harvoin malttiaan, mutta nyt aikoi hän kostaa, ja hänen puolisonsa, joka luki sen hänen katseestaan, kuiskasi hänen korvaansa: "Helena neitsyt ei voi lähteä täältä sisältä, mutta kaksi hovineitosta odottaa ulkona, jos teidän armonne tuntisi voivansa pahoin."

Herttuatar ei vilaissutkaan häneen, istui vain ja oli olevinaan kiintynyt niihin kauneihin asioihin, joita piispa sanoi hänelle.

Kaarle antoi viinikannun ripeästi kiertää ympäri pöytää, joi vieraineen ja kehoitti äänekkäästi herttuatartakin tekemään samoin.

Mutta kun mieliala oli ylimmillään, silloin sai hän sanoiksi, puhui matkasta Suomeen ja sen vaivoista, ylisti herttuattaren urhokkuutta ja reippautta, mutta lisäsi: "Niinpä hänellä onkin rinnallaan uskollinen apulainen, joka ei säästele vaivojaan, kun on oltava hänelle hyödyksi, josta kalpeat posketkin todistavat. Kas, nyt ne lehahtivat punaisiksi, mutta puna on petollista. Hän on täydelleen tehnyt velvollisuutensa, ja nyt on kohtuullista, että eräs toinen ottaa hänet hoiviinsa. Oli jo päätetty edeltäpäin, että heti palattuamme kotiin, neitsyen suostumuksella, täyttäisimme herra Juhana Skytten pyynnön saada hänen kätensä, ja olemme nyt määränneet ensi torstain heidän hääpäiväkseen ja toivoneetta kaikki yhtyvät minun ja puolisoni kanssa juomaan morsiusparin maljan!"

Juhana Skytteä oli valmistettu edeltäpäin, mutta Helenalle ei ollut uskallettu virkkaa mitään ja hän voi töintuskin pysyä pystyssä. Mutta senpätähden hän ei nähnyt sitäkään, että herttuatar ei juonut maljaa, eikä sitä, että herttua otti hänen pikarinsa ja tyhjensi sen sanoen: "Mies ja vaimo ovat yksi."

Vieraat saattoivat havaita, että heillä oli jotakin vänkää välissä, mutta ei ollut oikein helppo havaita mistä paikasta säie oli sykertynyt.

Herttua ajoi tahtonsa läpi, häät vietettiin määrättynä päivänä, ja Juhana Skytte sai kuukauden loman, jonka kuluttua hänen oli palattava entiseen paikkaansa, prinssien opettajaksi. Hänen puolisonsa sitä vastoin vapautettiin kokonaan palveluksestaan.

Mutta herttua piti lupauksensa täsmälleen. Hän hankki hovineitsyitä, vaikkei niin nöyriä kuin herttuatar olisi halunnut. Hän valitsi kuusi neitsyttä maan ylhäisimmistä suvuista, jotka eivät rohjenneet vastustaa hänen toivomustaan, mutta eivät suinkaan olisi halunneet sitä kunniaa, joka heille osoitettiin.

* * * * *

Herttuan työtaakka tähän aikaan oli melkein uskomaton; hän kävi käsiksi valtiohallinnon kaikkiin haaroihin, mikään ei saanut olla hänelle vierasta, eikä hän jättänyt minkään toimittamista sikseen, niin työlästä kuin hänen toimintansa usein olikin.

Ja kotiin palatessaan oli hän kohdannut paljon tyytymättömyyttä "tarpeettoman sodan" tähden, ja sitä lietsoivat Sigismundin parjauskirjeet, puolalaiset salalähetit ja kotiinpalanneet sotamiehetkin.

Mutta herttua antoi säädyille mietinnön, jossa osoitti sodan välttämättömyyden. Säädyt suostuivat uuteen sota-apuun ja uudistivat pyynnön, että herttua tahtoisi ottaa vastaan kruunun. Herttua vaati yhä ajatusaikaa Vladislaukselle, jollei sitä käytettäisi, ottaisi Kaarle herttua kruunun samalla perintöoikeudella kuin määrättiin Linköpingissä 1600.

Sotatanterelta saapui sanoma, että Nassaun kreivin, joka sotaväen ja ampumatarpeiden puutteessa ei voinut saada aikaan mitään, oli täytynyt luopua Vironmaasta, ensin parhaansa mukaan turvattuaan tärkeimmät linnoitukset. Mutta jo ennen hänen lähtöään oli Zamojski marssinut väkineen Viroon ja alkanut piirittää Weissensteiniä, jonka valloitti syyskuun lopulla.

Tämä tieto aiheutti Kaarlelle monta unetonta yötä. Hän ajoi syyn ruotsalaisen päällystön niskoille ja nimitti Antero Lennartinpojan päälliköksi Arvid Stålarmin keralla, joka Suomen aateliston rukouksista oli saanut takaisin vapautensa. Nämä lähtivät heti Viroon, mitätön sotajoukko mukanaan.

Herttua itse huolehti kotimaan asioista, jotka kävivät sitäkin pulmallisemmiksi, kun 1602 tuli katovuosi ja kurjuutta seurasi monenlaisia kulkutauteja.

Huhtikuussa 1603 saapui tietoja Antero Lennartinpojalta ja Arvid Stålarmilta; puolalainen sotapäällikkö Chodkiewicz oli piirittänyt Tarttoa ja valloittanut sen, eivätkä ruotsalaiset olleet onnistuneet valtaamaan sitä takaisin.

Herttua joutui vimmoihinsa, ja molemmat sotaherrat saivat heti käskyn palata kotiin Ruotsiin. He saapuivat, ja heidän antamansa selitys maan kurjasta tilasta ja heidän omista riittämättömistä voimistaan oli herttuan mielestä niin tyydyttävä, että Arvid Stålarm kesäkuussa 1604 palasi yksin päälliköksi sotaan, kun taasen Antero Lennartinpoika sai jäädä Ruotsiin.

Mutta Arvid Stålarmilla ei ollut onnea; koettaessaan herttuan käskystä valloittaa takaisin Weissensteiniä lyötiin hänet perinpohjin syyskuun 15 p:nä 1604.

Hänet kutsuttiin uudestaan Ruotsiin. Mutta nyt oli armonaika lopussa, hänet vangittiin ja asetettiin säätyjen eteen vastaamaan siitä, miten oli hoitanut hänelle uskottua tehtävää.

Liehittelijä Eerik Tegel, herttuan käsikirjuri, esitti häntä vastaan syytöksen, että hän oli saanut salaisia kirjeitä kuningas Sigismundilta, joka oli kehoittanut häntä luopumaan herttuasta.

Stålarm ei voinut sitä kieltää. Hän myönsi, että hänen olisi pitänyt antaa saamansa kirje herttualle, puolustus oli jotensakin kaksimielinen, ja säädyt tuomitsivat hänet menettämään henkensä.

Herttua armahti hänet, mutta hänen oli jäätävä vankeuteen.

* * * * *

Oli ukkosta ilmassa; koskaan eivät puolueet olleet seisseet niin jyrkästi vastatusten. Mihin Kaarle käänsikin katseensa, oli hänellä tai luuli hän itsellään olevan vihollisia. Ja on itsestään selvää, ettei hänen tuulensa ollutkaan parhaimpia.

Vuonna 1604 pidettiin Norrköpingissä valtiopäivät niiden juonittelujen johdosta, joita Puolan kuningas ja joukko ruotsalaisia luopioita punoivat valtakuntaa vastaan.

Samat syyt aiheuttivat herttuan jälleen sanoutumaan irti hallitustaakasta; säädyt saattoivat sopia Sigismundin kanssa tai valita Juhani herttuan.

Niiden vastaväitteiden johdosta, joita tehtiin, myönsi hän, ettei Sigismund voinut tulla kysymykseen, mutta Juhani herttuan perintöoikeus oli kieltämätön.

Silloin nousivat useat äänet vaatimaan, että oli prinssiltä suoraan kysyttävä hänen ajatustaan.

Muutaman päivän kuluttua saapuivatkin säätyjen lähettiläät tarjoamaan kruunua Juhani herttualle.

Kohtaus oli järjestetty aika juhlalliseksi, ja nuori ruhtinaanpoika käyttäytyi niin yksinkertaisen arvokkaasti, että hän teki kaikkiin hyvän vaikutuksen.

Hän kiitti ansaitsemattomasta kunniasta, mutta kun hän ei olisi voinut täyttää niitä velvollisuuksia, joihin kruunu sitoi kantajansa, pyysi hän päästä osoitetusta luottamuksesta. Lähettiläs sanoi hänelle, että tämä päätöksensä oli hänen lausuttava uudestaan valtakunnan säätyjen edessä, ja siihen hän selitti olevansa taipuvainen.

Tämän jälkeen oli hänellä useita neuvotteluja Skytten kanssa, jonka oli häntä autettava valmistaessa ensimäistä julkista puhettaan, ja maaliskuun 6 päivänä esiintyi prinssi herttuan ja säätyjen edessä, luovuttaen perintöoikeutensa sedälleen ja hänen pojilleen. Itselleen ei hän pyytänyt muuta, kunhan sai pitää ja nautita Itä-Göötanmaan herttuakuntanaan.

Annettu selitys oli erittäin säätyjen mieleen. Kaarle herttua oli Kustaa kuninkaan ainoa elossa oleva poika, valtakuntaa ei pystynyt nuorukainen hallitsemaan, vaan sen tila vaati viisasta ja tarmokasta hallitsijaa, ja Kaarlella oli ollut onnea ja menestystä hallituksessaan aina tähän päivään saakka.

Säädyt pyysivät häntä itsepintaisesti pysymään hallitusohjissa edelleen eikä antamaan syyttömäni kärsiä siitä, mitä joukko kehnoja ja kunniattomia miehiä oli tehnyt häntä vastaan.

Maaliskuun 22 päivänä siis päätettiin, että herttua edelleen oli hallitseva valtakuntaa, ja hän lupasi, kun syyt Sigismundin eroittamiseen ensin olivat julistetut kaikkien tiedoksi, kruunauttaa itsensä kuninkaaksikin.

Kustaa Aadolf tunnustettiin kruununprinssiksi, Kaarle Filip perintöruhtinaaksi; jollei heillä tai Juhani herttualla tulisi olemaan miespuolisia perillisiä, perisi kruunun vanhin naimattomista prinsessoista.

Tämän jälkeen esitti herttua useita Hogenskild Bjelken, hänen veljensä Klaun, Krister Klaunpoika Hornin ja muiden kirjeitä, jotka ilmaisivat sellaisia kavaloita kapinajuonia, että valtiopäivät muitta mutkitta tuomitsivat Hogenskild herran kuolemaan ja muut karkoitettaviksi maasta.

Ebba rouva tuomittiin menettämään omaisuutensa ja häntä pidettiin jonkun aikaa vankeudessa. Hörningsholmassa pidettiin niin ankara kotitarkastus, että Anna rouva siitä pelästyneenä pysyttelihe vastedes hiljakseen.

Ennenkuin valtiopäivät päättyivät, ilmoitti herttua säädyille, että hän aikoi itse lähteä Liivinmaahan. Kun talonpojat huusivat, ettei hän saanut panna henkeään vaaraan, vastasi hän: "Älkää luottako kuninkaaseen, joka on vain ihminen hänkin, vaan turvatkaa Herraan, joka yksin auttaa voi!"

Herttua oli kutsunut kotiin ulkomailla oleskelevat ruotsalaiset aatelismiehet tekemään uskollisuudenlupauksensa, ja tähän aikaan pyrki hänen puheilleen 20-vuotias Akseli Oxenstjerna, joka hänen kutsustaan oli palannut ulkomailta.

Nuori herra oli kuningatar Gunillan kautta kaukaista sukua kuningashuoneen kanssa. Hänet otettiin suosiollisesti vastaan. Herttuaan teki mitä parhaimman vaikutuksen hänen kookas vartalonsa, hänen nuorekasta voimaa uhkuvat kasvonsa ja korkea otsansa, mutta ennen kaikkea tummansiniset, suuret, syvät silmät, joista säihkyi terävä viisaus.

Herttua kyseli suurella mielenkiinnolla niitä aineita, joita Akseli herra oli opiskellut, ja häntä, huvitti kuulla, että teologia oli ollut hänen pääaineensa ja että hän Wittenbergissä oli puolustanut neljää kysymystä aineessaan.

"No, silloin saat pian riidellä arkkipiispan kanssa!" huudahti Kaarle nauraen. "Toivoisin sinun saavan hänet ymmälle."

Nuori herra nimitettiin heti kamariherraksi ja hänelle luvattiin pian ylennystä.

Eräänä päivänä tuotiin herttualle kirje piispa Bellinukselta. Siinä ylistettiin pilviin nuorta miestä, joka kirjeen toi. Hän ei ollut ainoastaan kirjanoppinut ja lakitieteen tohtori, vaan myös totinen luterilainen. Kun hän mitä hartaimmin halusi päästä herttuan palvelukseen, tahtoi piispa antaa hänelle sen puoltolauseen, että hän aina tulisi kaipauksella muistamaan niitä kuukausia, jotka Petrus Petrosa oli viettänyt hänen talossaan.

Herttua loi tarkastavaan katseen kirjeen tuojaan. Hän näki hienot, melkein naiselliset kasvot, joilla oli kärsivä ilme; silmissä oli jokin haaveellinen kaje, mutta hän piti ne herttuan edessä seistessään aina maahanluotuina, ja tämä huomasi hänen usein punastelevan.

Ylipäätään mies miellytti herttuaa, ja kun keskustelusta kävi selville, että hänellä oli terävä pää, johtui hänen mieleensä heti panna hänen kykynsä koetteelle.

Niin sai Petrus Petrosa Romanovitz tehtäväkseen matkustaa ja pyytää keisarin välitystä Ruotsin ja Puolan välillä. "Jos olet niin hyvä luterilainen kuin piispa väittää", sanoi hän, "täytyy sinun pystyä kumoamaan paavilaisten viisastelut, ja jos onnistut tehtävässäsi, voit olla varma erityisestä suosiostani."

Petrosan täytyi noudattaa käskyä ja lykätä oma lähetystehtävänsä vastaisuuteen.

* * * * *

Sotavalmistuksia tehtiin suurella kiireellä. Pestaamalla, erittäinkin Saksasta, oli koottu melkoisia sotajoukkoja, jotka heinäkuussa marssivat Rigaa vastaan.

Herttua lähti elokuun 12 päivänä Tukholmasta ja laski 22 päivänä maihin Pernovaan, jossa Antero Lennartinpoika 4,000 miehen kera yhtyi häneen. Täältä kävi retki Rigaa kohden, jossa kreivi Jaakkima Mansfeld saksalaisineen oli vastassa. Herttuan koko sotavoima nousi silloin 12,000-16,000 mieheen.

Sillävälin oli Chodkiewicz, joka turhaan oli koettanut estää Antero Lennartinpojan yhtymistä herttuaan, vetäytynyt etelään päin ja leiriytynyt Kerkholman luo. Tästä tiedon saatuaan lähti herttua syyskuun 16 päivänä liikkeelle ja marssi läpi yön pitkin Väinäjoen vartta vihollista kohden.

Tiet olivat jo ennestään aivan rypörapakoilla, ja miehet ja hevoset olivat väsymyksestä nääntymäisillään. Lisäksi satoi lakkaamatta, niin että sotamiehet kastuivat läpimäriksi ja ruudit samoin kuin muutkin sotatarpeet vahingoittuivat pahoin.

Sellaisessa tilassa saapuivat ruotsalaiset varhain aamulla Kerkholman läheisille kukkuloille, mistä saattoi nähdä pienen puolalaisen sotajoukon, johon kuului ainoastaan 4,500 miestä, leiriytyneenä virran rannalle.