Part 17

"Olen valmis kuolemaan", vastasi Elsa. "Paljoa hirmuisempi on kidutus, kun teidän hennot jäsenenne kiskotaan pois", vastasi Lorenzo väristen.

"Hyvä isä! Mitä pahaa minä olen tehnyt, että minua niin rääkätään?"

"Olette taistellut pahaa vastaan, siksi teitä rangaistaan", vastasi Lorenzo. "Sellaista on jesuitismi; suurinkvisiittori ja koko veljeskunta hekumoivat aistillisissa nautinnoissa, kidutuksella ja polttoroviolla rangaistaan niitä, jotka ovat heitä vastaan, sentähden eivät monet sitä tee. Itsesäilytysvaisto sai Richissankin taipumaan."

Kauhusta melkein kivettyneenä kuunteli Elsa. "Miksi sanotte minulle tämän?" puuskahti hän poissa suunniltaan. "Kenties herättääkseni teissä sääliä niitä kohtaan, jotka elävät sellaisissa olosuhteissa", vastasi Lorenzo, "mutta oikeastaan toistaakseni teille, että pelastan teidät -- Richissan tähden!"

"Onko hän teidän siskonne?"

"Saatte pian tietää sen. Kuulkaahan nyt vielä; vapauttaakseni teidät Alliagan käynnistä sanon hänelle, että olen tavannut teidät sulamaisillanne kyyneliin ja aivan epätoivoissanne, sellainen on näet niiden mielentila, jotka pian antavat perään. Neuvon häntä antamaan kuulustelun mennä menoaan niin suuren yleisön ollessa läsnä kuin saliin mahtuu; de Vuergas tulee todistajaksenne, ja minä tiedän, että de Alliagan on pakko luoda silmänsä maahan hänen edessään, jota koko Sevilla nimittää apostoliksi hänen hyvien töittensä tähden. Mutta kuinka kauniisti hän puhuneekin, tuomitaan teidät vietäväksi takaisin vankilaan kuulustelujen jatkamista varten. Mutta minä tahdon pelastaa teidät siitä, koska olette antanut anteeksi onnettomalle Richissalle!" huudahti Lorenzo ja lankesi Elsan jalkoihin suudellen hänen käsiään.

"Annan anteeksi kaikesta sydämestäni", vastasi Elsa yhtä liikutettuna kuin hämmästyneenäkin papin hätäisestä ilmeestä. "Enkö antaisi anteeksi, kun tiedän Eevankin tehneen niin."

"Olkaa tyyni huomenna", sanoi Lorenzo äkkiä. "Puhukaa niin vähän kuin mahdollista vastaukseksi kysymyksiin, jotka tehdään, ja antakaa jalon puolustajanne puhua."

"Ettekö te tule olemaan läsnä?"

"Kenties, vaikken teidän näkyvissänne."

"Emmekö enää tapaa toisiamme?"

"Rukoilkaa Jumalaa, ettemme tapaisi!" sanoi pater ja riensi pois.

Heti sen jälkeen Elsa kuuli, kuinka vanginvartija työnsi salvan oven eteen.

* * * * *

Tutkintopäivä oli käsissä ja tuomiosali avattu. Se oli verhottu kauttaaltaan mustiin. Perällä oli mustapeitteinen pöytä ja sen takana mustapeitteinen nojatuoli, suurinkvisiittorin tuoli. Neuvonantajain ja kirjurien tuolit olivat nekin mustat. Sali oli täynnä munkkeja, ylhäisiä herroja ja kansaa kaikenlaista.

Miltei kaamea hiljaisuus vallitsi täpötäydessä salissa, kaikki odottivat jännityksellä mitä oli tuleva. Sillä huhu oli kertonut, että de Vuergas, Sevillan apostoli, oli tuleva todistamaan erään nuoren kerettiläistytön puolesta, ja kaikki tahtoivat kuulla häntä.

Vihdoin avautui ovi pöydän taustalla ja sisään astui suurinkvisiittori puettuna dominikaanien juhlapukuun ja suuri valkoinen risti rinnallaan. Jälestä seurasi hänen neljä apulaistaan, ja kaikki viisi istuutuivat paikoilleen.

Alliagan silmissä paloi synkkä tuli, kun hän rypistynein kulmin katseli lukuisaa yleisöä. Mutta äkkiä hän soitti kelloa, ja kuului ovelta liikettä. Kaikkien silmät kääntyivät sinne, ja silloin nähtiin kaksi inkvisitsionipalvelijaa, jotka raivasivat tietä henkilölle, jota toivat mukanaan.

Se oli pitkä, kalpea, tuskin viisikymmeninen mies. Häntä syytettiin siitä, että oli kohottanut kätensä Herran pappia vastaan.

"Löin lurjusta, joka häpäisi minut", vastasi mies, "arvotonta pappia, joka pyhän pukunsa turvin vietteli naisen, jonka oli ennen vihkinyt minuun; totta kai minun oli sellainen kostettava."

"Onneton! Teidät sokaisee pimeyden henki, poikani; vaimonne on hurskas nainen, joka etsii hengellistä lohdutusta sielunhoitajaltaan, ja se koituu hänelle autuudeksi. Teidän on palattava vankilaan katumaan syntiänne, niin että teidän sielunne pelastuisi perkeleeltä ja helvetin tuskista."

Hänen jälkeensä tuli nainen ja kolme nuorta miestä, joita kaikkia syytettiin kerettiläisyydestä. Lyhyen kuulustelun jälkeen heidät kaikki lähetettiin vankilaan, kunnes tunnustaisivat.

Suurinkvisiittori tarttui jälleen kelloon, mutta sen ensi helähdys koski häneen niin, että hän heitti sen pois luotaan.

Enempää ei tarvittukaan. Ovi aukeni, taasen tulivat molemmat inkvisitsionipalvelijat. Mutta kaikkien katseet suuntautuivat häneen, joka kevein askelin tuli heidän välissään.

Edellisenä päivänä oli Elsa saanut valkoisen villapuvun, valkoisen oranssiseppeleen ja samoin valkoisen hunnun, ja mukana seurasi Juanitan pyyntö, että hän pukeutuisi niihin seuraavana päivänä. Ja Elsa oli pukeutunut tähän morsiuspukuun.

Hän oli rukoillut koko sielustaan ja hän tunsi itsensä lujaksi ja rohkeaksi; katseita, jotka häneen suunnattiin, ei hän nähnyt, hän oli varma, että de Vuergas oli läheisyydessä, ja se lohdutti ja rohkaisi häntä.

Hän seisoi tuomarinsa edessä, ja tämä ahmi häntä silmillään. Sitten hän sanoi melkein vienosti: "Ottakaa pois huntu!"

Elsa teki niin ja kiinnitti vakavan katseensa Alliagaan.

Tämä käänsi katseensa pois, mutta ympäriltä kuului ihastuksen humina.

Elsa ei ollut koskaan näyttänyt niin kauniilta, ja kun hän nyt seisoi siinä jäykkänä ja kylmänä kuin marmori, muistutti hän enemmän Mariankuvaa neitseellisessä soreudessaan.

Alliaga katsoi häneen moneen kertaan ja käänsi jälleen pois katseensa, ennenkuin voi oikein toipua. Vihdoin virkkoi hän: "Syytetty, astukaa esiin ja vannokaa evankeliumin kautta, että puhutte totta."

Epäröimättä teki Elsa kuten käskettiin. Hän meni pöydän luo, pani kätensä pyhälle kirjalle ja sanoi niin vakavalla äänellä kuin olisi seissut itsensä Jumalan edessä:

"Jeesuksen Kristuksen nimessä ja hänen evankeliuminsa kautta vannon, että kaikessa puhun puhdasta totta."

Äänessä oli jotakin mieltäjärkyttävää, ja kaikki läsnäolijat näyttivät sen tuntevan.

Alliagalla oli täysi vaiva kuulustelua jatkaessaan.

"Nimenne?" sanoi hän.

"Elsa Sparre."

"Ikä?"

"Kahdeksantoista vuotta."

Kuului kuiskinaa kautta kuulijakunnan.

"Uskontonne?"

"Olen protestantti", vastasi Elsa kohdaten hänen katseensa.

Mutta nyt ei Alliaga enää luonut maahan silmiään, hän päinvastoin aivan naulasi häneen myrkyllisen katseensa. "Kerettiläinen siis!"

Elsa ei vastannut, ja Alliagan täytyi jatkaa: "Miksi olette tullut tänne?"

"Etsimään sisartani."

"Oletteko löytänyt hänet?"

Elsan huulilla pyöri toinen vastaus, mutta hän vastasi vain: "Hän on kuollut!"

"Kun saitte sen tietoonne, miksette lähtenyt heti täältä?"

"Olin sairas."

"Kuka todistaa sanojenne totuuden?"

"Minä!" vastasi muuan ääni, ja de Vuergas tuli esiin Elsan rinnalle.

"Apostoli, apostoli!" huudettiin kansan kesken, ja syntyi kova tungos, kun kaikki koettivat päästä lähemmäksi.

"Kuka olette?" kysyi Alliaga muuttunein muodoin.

"Jean de Vuergas", vastasi kysytty.

"Kannatte fransiskaanien pukua."

"Niin, siinä puvussa harjoitan toimintaa, jota rakastan", vastasi hän. "Teen sen sitä paitsi hänen pyhyytensä paavin suostumuksella." Näillä sanoin hän ojensi Alliagalle asiakirjan, jossa riippui suuri sinetti.

Tämä luki ja antoi sen takaisin. "Mitä tiedätte tästä kerettiläisnaisesta?" kysyi hän.

"Tapasin hänet karmeliittiluostarissa; hänen tulonsa tarkoitus liikutti minua, ja minä tahdoin auttaa häntä etsiskelyissään. Silloin tapahtui, että hänen sisarensa murhaaja kääntyi minun puoleeni ja pyysi, että koettaisin saada hänelle anteeksiannon ja unhotuksen rikokseensa nähden."

"Onnistuitteko?" kysyi Alliaga ahnaalla uteliaisuudella.

"Hän menetteli kuten kristitty nainen, mutta sielunjännitys oli liian suuri, hän sairastui niin vaarallisesti, että luulin hänen kuolevan."

"Te pelastitte hänet?"

"Jumalan armosta ja hänen oman nuoruutensa avulla." Suurinkvisiittori havaitsi sen ihailevan ja kiitollisen katseen, jonka Elsa loi pelastajaansa, ja salamana iski häneen ajatus: "He rakastavat toisiaan!"

"Kuinka on mahdollista", sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä, "että omistatte huolenpitonne kerettiläisille ja jumalattomille?"

"Noudatan meidän Herramme Kristuksen esimerkkiä."

"Hän on heittänyt kirouksen jumalattomille ja kerettiläisille!"

"Ei, teidän kunnianarvoisuutenne, hän ei ole tuominnut muita kuin kerskaajat, ne, jotka jumalisuuden vaipalla verhoavat törkeitä paheita ja tekopyhillä sanoilla aistillisia ajatuksia ja hankkeita. Heille Kristus sanoo: 'Menkää tyköäni, te kadotetut!' Eksyneet ja katuvaiset on hän siunaten ottanut käsivarsilleen."

Hänen sanansa olivat tunkeutuneet sydämiin, ja kansan keskuudesta kuului hyväksymisen muminaa.

Suurinkvisiittori kuohui raivosta, mutta sanoi teennäisellä sävyisyydellä: "Sanotaan, että osoitatte liian suurta suvaitsevaisuutta kerjäläisille, juutalaisille, maureille ja kerettiläisille, näille kirottujen ja kadotettujen joukoille..."

"Teidän ylevyytenne", keskeytti de Vuergas, "he ovat onnettomia ja vainottuja, sentähden he tarvitsevat minua."

Näitä sanoja seurasi pitkällinen hyväksymisen humina.

Alliaga näki, kuinka puna oli palannut Elsan poskille, kuinka tämä nautti de Vuergaan voitosta ja hänen omasta tappiostaan. Mustasukkaisuus kalvoi hänen sieluaan, ja hän huudahti melkein vimmoissaan:

"Tiedän, että teidän selvän ymmärryksenne ovat sumentaneet saastaiset opit, jotka tulevat Saksasta ja Ruotsista, noista viheliäisistä maista, joissa pakanuus ja kerettiläisyys nykyään ottelevat vallasta."

"Minusta ihmisten usko on tuomittava heidän tekojensa mukaan", vastasi de Vuergas. "Vai eikö teidän ylevyytennekin mielestä sydämen hurskaus ja aikomusten puhtaus ole Jumalalle otollisempi kuin että sielu, joka on murhien, koston ja siveettömyyden tahraama, polvistuu alttarin ääreen ja huokauksin ja hartain elein huutaa: 'Herra, Herra!' sydämessään unelmoiden vihollistensa perikadosta; tai että hän huutaa: 'O, Jumalan karitsa, armahda minua!' ja rukouksensa toimitettuaan menee rypemään uusissa paheissa ja rikoksissa?"

Oli kuin nämä miehet olisivat vaihtaneet osiaan, ja kansa kuunteli sellaisella hartaudella, kuin se olisi ollut kutsuttu tuomariksi.

"Kuinka tiedätte", huudahti suurinkvisiittori, "ettei se, joka itkee ja rukoilee ja lyö rintoihinsa, ole Jumalalle otollisempi juuri katumuksensa tähden kuin se, joka kenties ei katso tarvitsevansa rukoillakaan?"

"Teidän kunnianarvoisuutenne", vastasi de Vuergas, "älkäämme puuttuko teologisiin väittelyihin; kansa, joka on meitä kuulemassa, tietää, että minun saarnani on: Olkaa lempeät, sävyisät ja rakastavaiset, koska Kristuskin, meidän esikuvamme, oli rakastavainen, sävyisä ja lempeä! Olen sanonut: Rakastakaa ja auttakaa toisianne, sillä olette kaikki veljeksiä ja saman isän lapsia, eivät ainoastaan roomalais-katoliset, vaan myös evankeliset, maurit ja juutalaiset, jotka kristinopin ovat omistaneet; Kristuksen jumalainen oppi on annettu koko ihmiskunnalle, katsomatta eri oppilauseihin. Tiedän monien, jotka polvistuen ovat tätä oppia tunnustaneet, sittemmin polttorovion liekeissä kironneen pyhää uskontoamme."

"Hän herjaa", huudahti Alliaga, "hän uskaltaa syyttää pyhää inkvisitsionia!"

De Vuergas ei vastannut mitään, mutta hän loi tuomariinsa niin terävän, niin kylmän, niin läpitunkevan katseen, että Alliaga loi silmänsä maahan. Kenties hänen silmiensä editse vierivät ne salaiset ja julkiset vääryydet, joita hän oli tehnyt, ne nurjat tuomiot, joita hän oli langettanut, hänen ilmipäivällä tekemänsä rikokset ja salaiset irstailunsa.

Mutta mikään rikollinen ei ole julkeampi kuin jumalaton pappi, ja Alliaga esiintyi pian entisellä varmuudellaan.

Kuulijat olivat kauhusta jähmetyksissään. He ymmärsivät, mihin vaaraan apostoli antautui, tämä mies, joka uskalsi lausua mitä ajatteli, vieläpä itse tuomioistuimen edessä.

Useimmat tunsivat apostolin persoonallisesti, hän oli ollut heidän kaikkien ystävä ja hyväntekijä, ja jos tarvittiin, tahtoivat he antaa henkensäkin hänen puolestaan.

Alliaga viittasi kirjurille, joka oli merkinnyt kirjaan kaikki de Vuergaan lausunnot. Hän luki pöytäkirjan kerta toisensa jälkeen, ikäänkuin varmistuakseen tekemässään päätöksessä.

Sen jälkeen hän otti kirjan, jonka muuan notaareista ojensi hänelle, ja näytti tekevän vertailuja.

"Todistajain lausunnot käyvät täydellisesti yhteen", sanoi hän näyttäen kirjaa apulaisilleen. "Kreivi Jean de Vuergas on seurustellut luterilaisten kerettiläisten, juutalaisten ja maurien kanssa, hän on puhunut sanoja, jotka sotivat pyhää uskoamme vastaan; sentähden, korkeimman pyhän inkvisitsionin lakien mukaan, ja koska mainittu Jean de Vuergas on saapunut itsestään kerettiläistä puolustamaan, olemme pakoitetut hänet tuomitsemaan lakiemme määräämään rangaistukseen, jollei hän istunnon jatkuessa voi kahdentoista esteettömän todistajan lausunnolla näyttää toteen, että häntä on väärin syytetty."

Edellisen aikana oli Elsa seissut melkein liikkumatonna, ainoastaan hänen poskillaan vaihteleva vaaleus ja puna ilmaisi hänen tunteitaan. Mutta nyt, kun hän kuuli de Vuergasta syytettävän siitä, mitä tämä oli tehnyt hänen puolestaan, ei hän voinut enää hillitä itseään.

Polvistuen hänen jalkoihinsa ja kietoen hänet käsivarsillaan huudahti hän: "Ottakaa minun henkeni, mutta säästäkää hänen!"

Tänä hetkenä oli Alliagaa kamala katsella, hänen silmänsä, joilla hän ahmi nuorta tyttöä, syöksivät sananmukaisesti tulta.

Hän näki de Vuergaan sanomattomalla hellyydellä katsovan alas tyttöön ja sen jälkeen kuiskivan muutamia sanoja. Tyttö nousi ja veti hunnun kasvoilleen.

Salissa kuului kiihkeää hälinää, ja useat läsnäolijoista riensivät esiin todistamaan. Joukosta kuului monia huutoja, että hän oli viaton, rauhan ja rakkauden apostoli. Häntä siunaten he oman henkensä uhallakin, vastustamattoman voiman pakoittamina, riensivät totuuden puolesta todistamaan.

Suurinkvisiittori oli melkein suunniltaan, kansan huudot saivat hänet vimmoihinsa. Mutta hänen katseensa oli aivan kuin naulattu kiinni Elsaan, ja ensimäiset sanat, jotka tulivat hänen huuliltaan, olivat: "Huntu pois!"

Nähdessään kalpeat kasvot, jotka olivat kyynelten kostuttamat, myhäili hän itsekseen ja sanoi lujalla ja käskevällä äänellä:

"Istunto lykätään, viekää syytetyt vankilaan!"

Kansa tiesi mitä se merkitsi. Nousi yleinen kirkuna ja kuului uhkaavia huutoja: "Todistajat, todistajat on kuulusteltava!"

Mutta sitä juuri ei Alliaga tahtonut, ja lujalla äänellä hän huusi: "Tyhjentäkää sali!"

Tänä hetkenä oli pater Lorenzo tullut perältä. Hän oli kalmankalpea ja kuiskasi muutamia sanoja suurinkvisiittorille.

Mutta tämä ei kääntänyt edes päätänsäkään, hän näki inkvisitsionipalvelijain lähestyvän pannakseen molemmat vangit kahleihin. De Vuergas oli heti ojentanut molemmat kätensä pantavaksi kahleihin, kun aitauksen yli hyppäsi yleisen melun vallitessa useita miehiä varsinaisesta kansasta; he lankesivat polvilleen de Vuergaan eteen, suutelivat hänen käsiään ja jalkojaan ja sanoivat häntä isäkseen ja hyväntekijäkseen.

Uhkasi aika metakka, mutta inkvisitsioni oli ennen kaikkea viisas ja varovainen.

Kolminkertainen rivi inkvisitsionipalvelijoita kiertyi yhtäkkiä suunnattoman jättiläiskäärmeen tavoin yhteenpakkautuneen joukon ympärille. Ihmiset olivat niin saarretut, että heidän elämänsä oli inkvisitsionin käsissä. Mutta vastarinnatta ei väkijoukko sittenkään näyttänyt aikovan antautua uhriksi, verinen käsikähmä oli siis edessä.

Alliaga näki, että kaikki tyynni olivat surman silmukassa ja hymyili viekkaudelleen. Nyt ei tyttökään voinut enää päästä hänen käsistään, ja hän veti helpoituksen huokauksen.

Samassa aukeni suuri ovi selkoselälleen, vartijat ja kansa vetäytyivät syrjään syvän kunnioituksen ilmeellä.

Suurinkvisiittori kalpeni. Ylineuvoston presidentti, muutamain neuvosten seuraamana, astui tuomiosaliin. Hän pysähtyi saavuttuaan de Vuergaan rinnalle.

Alliaga loi silmänsä maahan. Hän tiesi mistä häntä syytettäisiin ja sadatteli unhotustaan.

Presidentti kääntyi inkvisitsionipalvelijoihin, jotka aikoivat viedä vangit pois.

"Päästäkää tämä mies vapaaksi", sanoi hän ankarasti. Kahleet irroitettiin heti paikalla. "Teidän armonne", rohkeni Alliaga virkkaa. "Millä oikeudella olette syyttänyt tätä miestä", huudahti presidentti. "Ettekö tiedä, että jokainen vangitseminen on ensin neuvoston vahvistettava?"

"Tiedän, että tämä muodollisuus on lyöty laimin", sammalsi Alliaga. "Mutta tarkoitukseni oli..."

"Jokainen laiminlyönti tässä suhteessa on rikos", jatkoi presidentti. "Kuningas ja neuvosto tahtovat, että kerettiläisiä vainotaan, mutta meille täytyy ensin antaa tilaisuus päättää, onko syytetty rikollinen vai eikö."

Alliaga ei uskaltanut, vastata mitään, ja presidentti kääntyi kumartaen de Vuergaaseen ja sanoi kohteliaasti: "Olen iloinen voidessani antaa teille takaisin vapautenne."

"Viva, viva!" huusi kansa. "Jumala ja pyhä äiti korkeaa neuvostoa siunatkoon!"

"Pyydän teidän ylevyyttänne osoittamaan oikeutta myös tälle nuorelle naiselle, joka viekkaudella on siepattu kiinni ja laahattu tuomioistuimen eteen, mutta jonka viattomuudesta menen takaukseen", virkkoi de Vuergas lujalla ja kirkkaalla äänellä.

Presidentti katsoi ensin syytettyyn; luultavasti tämän näkeminen hämmästytti häntä, sillä hän loi harmistuneen katseen suurinkvisiittoriin.

Tämä saattoi hädintuskin hillitä itseään, vaikka tekikin suunnattomia ponnistuksia näyttääkseen tyyneltä.

"Olen vangituttanut hänet yksissä neuvoin abbedissa Franciska de Larman kanssa", sanoi hän nöyrästi. "Pyhä veljeskuntamme kieltää kerettiläisten oleskelun tässä maassa; tarkoitukseni on ollut ainoastaan valaista hänelle miten väärässä hän on, ja sitten lähettää hänet rajan yli. Pyydän kysyä, pitääkö teidän armonne sopivana, että sallin jonkun maallikon temmata hänet käsistäni?"

"Menen takaukseen, että hän saapuu, kun häntä kutsutaan", puuttui de Vuergas puheeseen. "Mutta anon nöyrimmästi, että hänet sillä välin säästettäisiin oleskelemasta vankilassa."

"Kuka teille on sanonut, että minun tarkoitukseni on ollut viedä hänet vankilaan?" vastasi Alliaga ivallisesti hymyillen. "Näyttää siltä, kuin ajattelisitte enemmän silmienne ruokaa kuin mikä parhaiten sopii hänelle."

De Vuergas kalpeni suuttumuksesta, mutta ennenkuin hän ehti vastata, oli Elsa heittäynyt presidentin jalkoihin.

"Jumalan laupeuden tähden, pelastakaa minut!" rukoili hän hätäännyksissään.

Tämä oli ilmeisesti epävarma, mitä oli tehtävä. "Mihin on tarkoituksenne viedä hänet?" kysyi hän Alliagalta.

"Karmeliittiluostariin, missä hän on ollut ennenkin", vastasi tämä. "Vaunut, jotka hänet vievät, odottavat ulkona."

Tiedämme, että pater Lorenzo oli tullut sisään. Hän pysyi edelleen paikoillaan Alliagan tuolin takana, mutta kumartui useat kerrat eteenpäin ja näytti pyytävän tältä jotakin, mutta sai aina kieltävän vastauksen.

Kun Alliaga mainitsi ulkona odottavista vaunuista, antoi Lorenzo varoittavan merkin Elsalle. Tämä riensi de Vuergaan luo ja sanoi rukoillen: "Seuratkaa minua, älkää jättäkö minua yksin, minua peloittaa niin kovin!"

"Kyllä, lapseni, minä seuraan sinua, sanokoonpa maailma mitä tahansa", puuskahti de Vuergas innokkaasti ja otti hänen käsivartensa kainaloonsa.

"Nyt en enää pelkää mitään!" sanoi Elsa painaen väsyneen päänsä hänen olkaansa vasten.

Tällä hetkellä Alliaga näytti hirveältä. Mustasukkaisuus ja raivo olivat tehneet hänen kasvonsa lyijynharmaiksi, silmät uhkasivat pilkahtaa pois reijistään. Ärtyisästi hän viittasi Lorenzolle, joka jälleen näytti pyytävän jotakin, ja nousten seisoalleen hän huudahti pauhulla: "Virkani nojalla ja Sevillan suurinkvisiittorina käsken, että nämä molemmat on heti..." kamalasti karjahtaen hän kaatui lattialle.

Samassa oli Lorenzo temmannut tikarin hänen selästään ja upottanut sen omaan rintaansa.

Hämmennys ja kauhistus oli yleinen. Kaksi ruumista, ja mistä syystä? Kaikki tiesivät, että Lorenzo oli Alliagan ystävä ja uskottu. Miksi oli hän tehnyt hirveimmän kaikista rikoksista, murhannut suurinkvisiittorin?

Tutkimus osoitti, että Alliaga oli kuollut. Mutta haavasta, jonka pater oli iskenyt omaan rintaansa, vuoti veri edelleen, ja vaatteet revittiin pois, että voitiin sulkea verenvuoto.

Kuinka suuri olikaan hämmästys, kun havaittiin, että "pater" oli -- nainen!

Punonnaisessa oli hänen kaulassaan kirje, joka avattiin ja luettiin:

"En tee tätä kostaakseni kärsimyksiäni, en mustasukkaisuudesta halveksitun rakkauteni tähden, vaan siksi, että _hänen_ sisarensa täytyi heittää henkensä pelastaakseen minun elämäni. Sentähden annan nyt henkeni pelastaakseni hänet häpeästä ja siitä kirouksesta, joka on kohdannut onnetonta Richissaa."

Tänä hetkenä ei ollut salissa mitään järjestystä, ei mitään ylivalvontaa, vaan täysi sekasorto. Presidentti, jolla tällä hetkellä oli suurin sananvalta, kuiskasi de Vuergaalle: "Kas tuolla on vaippa, käärikää se neidon ympärille ja rientäkää täältä niin pian kuin voitte."

Kehoitusta noudatettiin heti, kenenkään estämättä vei de Vuergas Elsan mukanaan, ja Elsa piteli hänestä niin lujasti kuin pelkäisi jonkun heidät eroittavan.

Kiireimmiten he riensivät Juanitan luo. Puutarhan portti oli auki, ulkona oli aivan pimeää, mutta pienestä asuinrakennuksesta loisti kirkas valo.

"Hän odottaa meitä", sanoi de Vuergas.

Suuri oli Juanitan ilo. "Siunattu lapseni, tiesin että tulisit, olen nähnyt sinusta unta joka yö", puheli hän ottaessaan Elsalta vaipan. "Juuri tuollaisena näin hänet edessäni, ja hänellä oli morsiusseppele päässään, enkä ymmärrä mitä se merkitsee."

Kaiken juttelunsa ohella hän laittoi illallisen, mutta ei voinut lainkaan selittää, miksi molemmat nuoret näyttivät ikäänkuin ujostelevan toisiaan.

"Varmaankin on tapahtunut jotakin, josta en tiedä mitään", ajatteli hän, ja kaikkiin hänen kysymyksiinsä vastasi de Vuergas: "Huomenna, Juanita, pikku sairaamme on väsynyt ja hänen tarvitsee päästä levolle."

Mutta sitten hän kuuli rakkaan isäntänsä kävelevän huoneessaan edestakaisin ja aamulla menevän puutarhaan, missä jatkui sama kävely puistokäytäviä sinne tänne.

"Neito ainakin pysyttelee hiljaa, voineeko sitten nukkua", tuumi Juanita. Ja kun Elsa sitten tuli kamaristaan ja sanoi, ettei ollut ummistanutkaan silmiään, vastasi veikeä Juanita, että sen hän saattoi kyllä uskoa, ja neuvoi signorinaa menemään puutarhaan, jossa kyllä saisi punaa poskilleen.

Elsa teki niin. Nähdessään de Vuergaan meni hän nopeasti häntä vastaan, ojensi kätensä ja sanoi niin tyynellä äänellä kuin voi: "Kuinka voin kiittää teitä!"

De Vuergas tarttui pieniin kylmiin käsiin ja vei hänet pienelle turvepenkille, jossa pyysi hänet istumaan ja istuutui itse rinnalle.

"En voi tehdä mitään osoittaakseni kiitollisuuttani", lisäsi Elsa. "Mutta joka päivä rukoilen sydämeni sisimmästä Jumalaa, että hän tekisi teidät niin onnelliseksi kuin totisesti ansaitsette."

Ääni, joka alussa oli ollut himmeä, alkoi lopulta vavista, mutta ylipäätään selvisi hän aika hyvin pikku puheestaan.

"Sanokaa minulle", sanoi de Vuergas, "mitä ajattelitte eilisiltana, kun tulimme tänne kotiin?"

"Unhotin kaiken sen hirveän, mitä olin kokenut, sieluni täytti niin kiitollisuus Jumalaa ja teitä kohtaan, ettei siellä ollut tilaa millekään muulle."

"Merkillistä, että minä tunsin melkein samaa. Minulla on ollut onni auttaa monia, mutta en ole koskaan tuntenut sellaista riemua. Kun kulimme katua eteenpäin, oli kuin veisin koko elämäni onnen mukanani. Yöllä kysyin itseltäni, kuinka minun oli mahdollista elää ilman teitä, ja silloin päätin ensi kerran tavatessamme kysyä kursailematta, tahdotteko tulla vaimokseni."

Elsa peitti kasvonsa käsillään salatakseen punastustaan sitten hän katsoi luottavasti kosijaansa ja vastasi:

"Saatte lukea kaikki ajatukseni. Olen kuullut paljon puhuttavan rakkaudesta, mutta en ole koskaan tuntenut sitä ennen. Niin, voihan olla mahdollista, että... ensi kertaa kohdatessamme... mutta en ymmärtänyt sitä silloin, en edes vankilassakaan. Se selvisi minulle vasta sinä hetkenä, jona luulin heidän tahtovan ottaa henkenne. Silloin tunsin, että olitte minulle rakkain maan päällä, ja tiesin, että kuinka pitkä tie olisikin, en väsyisi sitä kulkiessani, jos vain saisin nojautua käsivarteenne."