Part 16

De Vuergas oli korkeasukuinen aatelismies; hänen ikänsä oli tullut tunnetuksi hurjasta, hillittömästä luonteestaan. Hän oli kohdellut julmasti palvelijoitaan, ja mustasukkaisuutensa puuskassa kerrottiin hänen murhanneen oman vaimonsa. Kohta sen jälkeen menetti hän itsekin henkensä metsästysretkellä.

Poika oli vieraissa maissa, vasta kotiinnuttuaan sai hän tiedon vanhempainsa kuolemasta ja siihen liittyvistä seikoista. Hän oli ainoastaan kahdenkymmenenvuotias, mutta tämä tieto koski häneen niin syvästi, että hän luopui maailmasta ja päätti omistaa koko elämänsä hyväntekeväisyydelle. Siinä tarkoituksessa hän oli pukeutunut munkinpukuun, mutta munkinkaavun alla oli täysi asevarustus. "Sillä", oli hänellä tapana sanoa, "missä eivät hyvät sanat auta, siellä auttavat aseet."

Varsinaisen kansan kesken oli hänen vaikutusvaltansa niin suuri, että hänen tarvitsi ainoastaan näyttäytyä hillitäkseen pahimmankin hälinän. "Mutta", lisäsi Juanita, "eipä lienekään niin kurjaa hökkeliä, ettei hän olisi siellä käynyt, eikä niin suurta syntistä, ettei hän olisi puhunut sille lohdutuksen sanoja."

Signora kertoi edelleen, että hän oli nyt kymmenkunnan vuotta jatkanut siunausrikasta toimintaansa ja että kansa kunnioitti häntä niin suuresti, että viranomaiset häntä melkein pelkäsivät, "erittäinkin aikoessaan tehdä jotakin laitonta", lisäsi Juanita kuiskaten.

Hän puhui myös pater Lorenzosta, joka oli sangen kummallinen ihminen. Kohta suurinkvisiittorin saavuttua oli hän aivan takertunut kiinni häneen. Hän tahtoi pidättää inkvisiittoria monista hullutuksista, mutta siitä ei don Alliaga pitänyt, hän tahtoi nauttia elämästä ja pitää hyviä päiviä.

Useimmiten keskustelu kuitenkin palasi de Vuergaaseen, ja molemmat ikävöivät hänen palaamistaan.

Nuoruudella on oma lääketaitonsa, ja Elsa toipui päivä päivältä. Jo kolmantena päivänä saattoi hän nousta vuoteestaan, neljäntenä hän teki kierroksen puutarhassa nojaten Juanitan käsivarteen; viidentenä hän käyskenteli siellä yksin ja kuudentena hän liehui iloisena ympärinsä, poimi kukkia ja kuiski itsekseen: "Huomenna tulee hän!"

Samana päivänä iltapäivällä istuivat Juanita ja Elsa yhdessä pienessä seurusteluhuoneessa. Edellinen virkkasi ja jälkimäinen sitoi seppeleitä viiniköynnöksen lehdiltä, jotka huomispäivän kunniaksi oli ripustettava kukkaköynnöksiin.

He puhuivat de Vuergaasta, kuten tavallisesti. "Kahtena ensi vuorokautena ei hän poistunut huoneesta", kertoi Juanita. "Sanoinkin jo hänelle, että näytti aivan siltä kuin taistelisi hän kuoleman kanssa, kumpi heistä saisi Signorinan."

"Mitä hän vastasi?"

"Että jos hän taisteli Jumalan voimin, oli hän kyllä voittava."

"Kenties juuri siksi on elämä käynyt minulle rakkaammaksi kuin milloinkaan ennen", sanoi Elsa hiljaa.

Samassa koputettiin ovelle, ja Elsa riensi avaamaan. Ulkona seisoi pieni mustalaispoika, joka ojensi hänelle kirjeen.

"Kuka voi kirjoittaa minulle?" sanoi hän ja luki kummissaan: "Signora Elsa Sparre." Kenties oli de Vuergas... Hän avasi kirjeen, siinä oli ainoastaan sanat: "Pater odottaa teitä!"

"Missä, missä?" huusi hän kiihkeästi, yhäkin arvellen vain, että ystävä oli jo palannut.

"Ulkona puutarhassa, aitovarressa", vastasi poika.

Ei epäilystäkään, hänen siellä täytyi olla, ja hän riensi melkein lentämällä huoneesta. Ilta pimenee pian etelämaissa ja nyt se pimeni parhaillaan.

Kun Elsa tuli neuvottuun paikkaan, ei hän nähnyt ainoatakaan ihmistä. Hän huusi kärsimättömästi: "Tule, tule, täällä minä olen!"

Samassa heitettiin vaippa hänen ylitseen ja hänet nostettiin vahvoille käsivarsille. "Jos huudatte, olette kuoleman oma", kuiskasi ääni. Häntä kannettiin kappaleen matkaa ja asetettiin sitten vaunuihin. Hänen suuhunsa pantiin kapula, kädet sidottiin selän taa, jonka jälkeen hänet jätettiin yksin ja vaunut kiitivät katua eteenpäin.

Tämän täytyy riippua erehdyksestä, ajatteli Elsa, jollei... Alliaga olisi kenties saanut tiedon, että hän oli Sevillassa. Kirje taisi olla häneltä. Se kurja saa kuulla nyt totuuden. Jumalan kiitos, hän ei tuntenut pelkoa lainkaan.

Vaunut pysähtyivät. Samat käsivarret kantoivat häntä portaita ylöspäin, hän kuuli kuiskailtavan ja ovia availtavan. Hänet kannettiin varmaankin monien huoneiden läpi ja laskettiin sitten varovasti jollekin pehmeälle.

Askelet loittonivat, hän kuuli oven sulkeutuvan. Heti sen jälkeen hän tunsi jonkun päästävän hänen kätensä irti ja ottavan suukapulan pois. Vaippa putosi maahan, ja Elsa nousi nopeasti sohvalta, jolle hänet oli laskettu.

Hän oli pienehkössä, upeasti sisustetussa huoneessa. Kynttiläkruunusta levisi himmeä, miellyttävä valo huoneeseen, ja hänen jaloissaan makasi nuori, kaunis tyttö, joka painoi hänen hameensa lievettä vasten huuliaan toistellen: "Oh, bellissima, bellissima!"

Elsa irroittihe hänestä nopeasti ja kysyi: "Missä olen?"

"Inkvisitsionipalatsissa", vastasi tyttö nousten.

"Kenen käskystä on minut tuotu tänne?"

"Hänen ylevyytensä Alliagan."

"Tahdon tietää millä oikeudella!" huudahti Elsa.

"Hänen ylevyytensä kysyy, mihin aikaan huomenna signora tahtoo hänet ottaa vastaan."

"Tahdon nyt heti, sillä minun on jo tänä iltana palattava takaisin."

"Se ei käy päinsä", sanoi tyttö, veti uutimet syrjään salaoven edestä ja viittasi pieneen makuuhuoneeseen. Hän taputti käsiään ja kaksi palvelijaa kantoi huoneeseen katetun pöydän, jolla oli ruokaa ja viiniä. Heti sen tuotuaan palvelijat poistuivat.

Tyttö otti eräästä ikkunakomerosta sitran ja pani sen pöydälle, toivotti signoralle hyvää yötä ja meni.

Elsa ei tuntenut mitään pelkoa, harmia vain. Kuinka Alliaga oli rohjennut hänet ryöstättää? Hänen täytyi kirjoittaa ruhtinatar Marialle. Mutta ajatteles, jos mokoma tahtoi hänet pidättää, kuka oli hänet silloin pelastava? Kuka muu, jollei sama mies, joka kerran ennenkin oli pelastanut hänen henkensä? Hän varmaan rientäisi nytkin apuun. Elsa ei voinut auttaa sitä, että tunsi iloa saadessaan uutta aihetta häntä kiittää.

Sairautensa jälkeen oli Elsalla oivallinen ruokahalu ja hän istuutui syömään. Hän maistoi viiniä, se oli makeaa ja sangen hyvää. Ei ollut vettä siihen sekoitettavaksi, ja Elsa joi sentähden ainoastaan puolen lasia.

Aterian jälkeen hän meni ikkunan luo. Se antoi pihalle, ja siellä käveli sotamiehiä edestakaisin. "Niin, eihän minun tarvitse heittäytyä täältä ulos", ajatteli hän. "Hän kyllä tulee minut vapauttamaan."

Hän polvistui rukoukseen ja meni sitten makuukamariin. Suureksi iloksi löysi hän pienen salvan salaovessa, hän painoi sen kiinni ja laskeutui levolle.

Hän heräsi siihen, että joku koputti ovelle. "Tulin vain kysymään, eikö signora tahdo mitään."

Ei, hän ei tahtonut mitään. Hän riensi jalkeille. Päivä oli jo pitkälle kulunut, ja hän oli nukkunut yhtämittaa koko yön.

Hän pukeutui nopeasti, mutta ei tuntenut samaa luottamusta kuin edellisenä päivänä. Hän ajatteli, että nyt oli de Vuergas varmaankin palannut kotiin. Mitä oli hän sanova ja tekevä kuultuaan hänen olevan poissa? Alkaisiko hän heti etsiskellä ja miten saisi tietoonsa, mihin hänet oli viety?

Aamiainen tuotiin. Se oli yhtä upea kuin illallinenkin, mutta ruokahalu ei ollut sama, ja vaikka hän teki kaikkensa pitääkseen yllä rohkeuttaan, ei se tahtonut onnistua.

Pöytä vietiin pois. Hänellä oli hyvä halu kysyä: "Eikö hän tule?" Mutta sanat kuolivat hänen huulilleen, hänen täytyi odottaa.

Äkkiä hän hätkähti ja sydän sykki aivan kuuluvasti. Hän tunsi askelet ja äänen, joka puhui ulkona. Rohkeutta, rohkeutta! Nyt aukeni ovi ja Alliaga astui sisään hymyilevänä ja iloisena, ojentaen hänelle kätensä.

Mutta Elsa ei tarttunut siihen, katsoi vain uhkaavasti häneen ja sanoi: "Minut on tuotu tänne väkivallalla."

"Olisitteko tullut vapaasta tahdostanne?"

"Tunsimmehan toisemme ennestään", vastasi Elsa. Alliagan poskille häivähti puna. "Halusitte puhutella pater Edviniä?"

"Se on vain houkutuskeino, hän ei tietysti ole täällä."

"Se olen minä!"

"Te! Miksette ole sanonut sitä ennen?"

"Sanon sen nyt."

"Tunsitteko sisareni?" kysyi Elsa hiljaa.

"Teidät ensi kerran nähdessäni hämmästytti minua suuri yhdennäköisyys välillänne, vaikka te olette kauniimpi kuin hän."

Elsa kääntyi loukkaantuneena pois.

"Espanjan aurinko on kaunistanut teitä yhä enemmän."

"Minä haluan päästä täältä", sanoi Elsa kiihkeästi ja nousi.

"Mutta ette pääse", vastasi Alliaga tyynesti.

"Millä oikeudella pidätätte minua?"

Alliaga hymyili: "Te olette viisas ja ajattelevainen, teidän kanssanne voi puhua, ja jätän kohtalonne omiin käsiinne."

"Ettehän vain petä minua?"

"Tulette kyllä käsittämään, etten tee niin", sanoi Alliaga katsoen tutkivasti häneen, "edellyttäen että annatte minun puhua loppuun."

"Puhukaa vain", vastasi Elsa tekeytyen tyyneksi.

"Kasvattien joukossa Vadstenassa oli sisarenne, joka teki mitä suurimman vaikutuksen minuun, enkä luule, että tunteeni jäi vastaamatta..."

Elsa katsoi ankarasti häneen ja nousi.

"Olkaa huoletta, se on ainoastaan otaksuma -- ja minä matkustin. Me molemmat näimme toisemme Steyermarkissa, ja mikä Vadstenassa oli vain hetken hehkua, puhkesi siellä ilmiliekkeihin. Minä rakastin, minä jumaloin teitä. En tiedä mistä saitte voimaa minua vastustaaksenne. Sanoitte näkevänne sisarenne, mutta se oli ainoastaan mielikuvituksenne leikkiä. Kaikessa tapauksessa vältitte kuitenkin minua sillä kertaa."

"Kuten ainakin olen tekevä", puuskahti Elsa. "En ole koskaan pettynyt naista taivuttaessani, ja tällä kertaa lisäksi rakastin kuin mieletön. Mutta tiesin teidän tulevan tänne ja päätin odottaa."

Hän oli vaiti kotvan. "Nyt olette täällä", lisäsi hän ja katseli häntä intohimoisesti, "kauniimpana, viehättävämpänä kuin konsanaan! Tule omakseni, Elsa!" huudahti hän koettaen tarttua hänen käteensä. "Tunnen, etten voi elää ilman sinua."

"Unohdatte, että houkuttelette minua rikokseen", sanoi Elsa inhon ilmeellä ja veti pois kätensä.

"Rikokseen", toisti Alliaga. "Jollei mitään muuta ole välillämme, silloin, Elsa, suostut pian kuulumaan minulle." Hän otti esille pienen kirjan. "Odotin vastaväitteitäsi, mutta olen valmis ne kumoamaan."; Hän viittasi kirjaan. "Tässä on veljeskuntamme säännöt, ja kuule nyt itse." Hän avasi kirjan ja luki:

"Meidän hengellinen voimamme on niin suuri, että mihin jotakin ihmistä käskemmekin, ei tahtomme noudattaminen ole koskaan synti."

Hän heitti nopean silmäyksen Elsaan ja jatkoi: "Kaikki, minkä päästämme maan päällä, pitää oleman päästetty taivaassa; meille on annettu kaikki voima ja valta yli ruumiin ja sielun."

"Tämä on inhoittavaa!" huudahti Elsa siepaten kirjan hänen kädestään ja heittäen sen lattiaan. "En voi kuulla sanaakaan enempää."

Alliaga oli käynyt aivan kalpeaksi, mutta silmät tuiskivat tulta ja hän puuskahti kiihkeästi: "Tätä tulette vielä katumaan. Valitkaa, tahdotteko kuulua minulle tai että teitä syytetään kerettiläisyydestä!"

"Olen aivan äskettäin alkanut rakastaa elämää", sanoi Elsa melkein itsekseen. "Mutta häpeällä en sitä osta."

"Elsa!" puuskahti Alliaga kiihkeästi ja meni häntä kohden.

"Ettekö sanonut, että ratkaisu oli riippuvainen minusta? No niin, olen tehnyt vaalini."

Elsa kääntyi hänestä halveksivalla ilmeellä, joka sai hänet raivoissaan puristamaan kätensä nyrkkiin. Mutta hän hillitsi itsensä ja syöksyi ulos huoneesta.

Elsa vaipui polvilleen, voimat pettivät. "Jumala minua auttakoon", rukoili hän.

Hän oli kuulevinaan liikuntaa ja nousi nopeasti. Pater Lorenzo astui esiin eräästä ovesta, jota hän ei ollut ennen huomannut. Oliko hän kuullut keskustelun? Saattoi päättää niin hänen ulkomuodostaan.

Hän lähestyi Elsaa ja sanoi hiljaa: "Mitä tapahtuneekin, niin ole peloton, Elsa Sparre. Minä pelastan sinut." Hiljaisin askelin hän poistui samaa tietä kuin oli tullutkin.

"Alliagan suosikki", ajatteli Elsa. "Häntä en usko. Ja jos pelastus on mahdollinen, toivon sen tulevan toisaalta."

Hän istuutui aprikoiden huolissaan, mitähän nyt oli tuleva. Ei viipynyt kauan, ennenkuin hän sai sen tietää.

Nuori tyttö, joka oli häntä palvellut, syöksyi huoneeseen itkien ja parkuen. Hän heittäytyi Elsan jalkoihin ja suuteli hänen käsiään, huutaen ettei häneltä saanut ottaa rakasta Signoraansa. Heti sen jälkeen tuli vanha mies, joka oli puettu sepelikauluksiseen vaippaan. Hän kysyi, oliko Elsa valmis seuraamaan.

"Minun kai täytyy", vastasi Elsa nousten. Mies otti esille vaipan, joka muistutti nykyajan dominoa. Nähtyään täyden toden tulevan lakkasi tyttö itkemästä, auttoi Elsan korville huppukauluksen ja sitoi puolinaamion kasvoille.

Ulkona odottivat vaunut, joihin hänet vietiin, ja kun ne pitkän matkan jälkeen vihdoin pysähtyivät, ymmärsi hän, että se synkkä rakennus, jonka porttiholvista vaunut ajoivat läpi, oli vankila.

Vaununovi avattiin nopeasti, ja mies, joka ojensi hänelle kätensä auttaakseen hänet maahan, jätti hänen käteensä pienen vaateliuskareen, jonka hän onneksi älysi heti kätkeä.

Mies tyrkättiin samassa syrjään, ja hänelle satoi haukkumasanoja siitä, että hän oli rohjennut tunkeutua portista sisälle; turhaan hän viittoili, että oli kuuromykkä ja oli tullut kerjäämään, armotta heitettiin hänet ulos, ja ainoastaan Elsan tyyni käytös pelasti hänet tarkastuksesta.

Vanginvartija vei hänet ylös muutamista portaista, kuletteli useita käytäviä ja avasi vihdoin oven, joka vei valkoiseksi rapattuun koppiin. Siellä oli ainoastaan sänky, pöytä ja kaksi tuolia, Mariankuva ja rukousjakkara.

"Saatte ruokaa kahden tunnin kuluttua", sanoi vanginvartia ja poistui. Elsa kuuli hänen panevan ovelle rautasalvan ja munalukon.

Hän olisi kenties joutunut epätoivoon, jollei pieni liuskare hänen kädessään olisi herättänyt hänessä mitä mielettömimpiä toiveita. Vapisevin käsin hän avasi sen ja luki. "Pyydä rippi-isää." Siinä ei ollut sanaakaan enempää.

Oliko se paula? Elsa luuli melkein niin, kenties aiottiin... ei, varmaankin lähetettäisiin hänelle joku Alliagan kätyreistä kaikin keinoin kietomaan häntä pauloihinsa. Hän ei tahtonut mitään sellaista rippi-isää.

Verkkaan riisui hän vaipan, pani sen toiselle tuolille ja istuutui itse toiselle. Naamion oli hän heittänyt lattialle.

Luonto vaati osansa, ja hän purskahti rajuun itkuun. Ajatteles, jos hänet pakoitettaisiin viettämään täällä koko elämänsä. Hän uskoi varmasti, että de Vuergas etsi häntä, mutta kuinka tämä voi tietää mihin vankilaan hänet oli kätketty? Ja oli kai kaikkein uskomattominta, että hänet oli suurinkvisiittori tänne suletuttanut.

Ruoka tuotiin. Hän ei uskonut voivansa maistaa palaakaan, mutta kummakseen oli hän nälkäinen ja söi kaiken mitä oli saanut.

Hän rupesi levolle... nukkuminen ei tullut kysymykseenkään. Mutta siinäkin luonto pyrki oikeuksiinsa, jakun hän heräsi seuraavana aamuna, oli hänen ensi ajatuksensa pater Lorenzo. Tämähän oli luvannut hänet pelastaa. Tuo vaateliuskare ei tosin ollut paterilta, mutta hänhän saattoi huoletta pyytää rippi-isää, sillä eihän hänen tarvinnut välittää mitään hänen sanoistaan ja hänen kauttaan saattoi hän lähettää viestin Juanitalle, mainitsematta de Vuergaasta mitään.

Hiljainen vanginvartija toi aamiaisen, johon kuului ainoastaan vähän hunajaa ja leipää, vesiruukku mukana.

Kun Elsa pyysi rippi-isää, katsoi mies tutkivasti häneen ja meni vastaamatta mitään.

Hän jäi yksin koko päiväksi ja sai hyvää aikaa aprikoida, vietäisiinkö hänet kenties tuomioistuimen eteen ja tuomittaisiin kerettiläisenä poltettavaksi roviolla. Hän polvistui hartaaseen rukoukseen, ja katso, ikäänkuin merkiksi, että Jumala oli hänen rukouksensa kuullut, pienestä luukunraosta katonrajassa pilkahti päivänsäde hänen koppiinsa. Tämä pieni tapaus vaikutti kuin taikaiskulla, sydän täyttyi kiitollisuudesta, ja hän tunsi varmuutta, että vaikka kaikki ihmiset hänet hylkäisivät, taivahinen isä ei ollut sitä tekevä. Tulipa mitä tulikin, nyt oli hän kyllin vahva kestämään kaiken, hän tunsi nyt selvemmin kuin koskaan kenen puoleen kääntyä kaikissa huolissaan.

Kun vanginvartija jälleen toi ruokaa, sanoi hän mennessään: "Ensi perjantaina on kuulustelu inkvisitsionituomioistuimen edessä." Sitten hän meni tiehensä.

Elsa pani kätensä ristiin rinnalleen, hänen povensa tuntui olevan pakahtumaisillaan, mutta hän tahtoi olla luja ja rukoili apua korkeudesta.

Syödä hän ei voinut, vaan ainoastaan rukoilla ja sitten ajatella mitä sanoisi noille hirmuisille ihmisille, jotka janosivat ainoastaan hänen vertaan.

Silloin kuuli hän, että rautasalpa nostettiin pois. Kukahan se mahtoi olla? Hän ei noussut polvistuneesta asennostaan, mutta kun hän käänsi päätään, näki hän puvusta, että tulija oli fransiskaanimunkki.

Elsa ei tahtonut häneltä mitään ja sentähden painoi hän päänsä käsiinsä ja rukoili voimaa siltä varalta, että hänen jo nyt tarvitsisi taistella uskonsa puolesta.

Munkki seisoi liikkumatonna hänen takanaan ja sanoi sitten hiljaa: "Tyttäreni!"

Elsa hätkähti. Kenen ääni se oli? Hän luuli kuulevansa väärin, mutta hypähti sitten pystyyn ja katsoi vieraaseen.

"Elsa!" sanoi tämä, ja sanomatta sanaakaan heittäytyi Elsa hänen käsivarsilleen.

De Vuergas painoi hänet vasten poveaan, kaksi ystävystä olivat jälleen yhtyneet. Elsa oi kietonut käsivartensa hänen kaulaansa, ja tietämättä mitä teki, painoi hän huulensa Elsan otsaa vasten.

"Saisipa nyt kuolla!" sanoi Elsa.

"Sinun pelastuksesi tähden olen tullut", sanoi de Vuergas ja irroittautui hämillään.

"Teiltäkö viesti oli?"

"Juanita oli ommellut sanat vaatetilkkuun, mutta puhukaamme nyt siitä, mitä on tehtävä."

"Minut on kutsuttu kuulusteluun ensi perjantaiksi."

"Tiedän sen ja tulen olemaan läsnä."

"Sitä odotinkin", puuskahti Elsa. "Ja olen rukoillut Jumalaa, että jos pelastun, tapahtuisi se teidän kauttanne."

"Olette kärsinyt paljon, lapsi parka!"

"Nyt on kaikki unhotettu!" sanoi Elsa. De Vuergas istui tuolilla ja Elsa lattialla painaen päänsä hänen syliinsä. "Luulen melkein, että katkerin hetkeni oli se, jona ajattelin: 'Nyt hän on kotona, mutta minä, joka saan kiittää häntä elämästäni, en voi mennä vastaan, ja hän kenties luulee, että olen kiittämätön'."

Hän oli tarttunut pelastajansa käteen ja suuteli sitä kerta toisensa jälkeen ja kostutti sen kyynelillään. Toisella kädellään siveli de Vuergas hänen hiuksiaan, mutta käsi vapisi, ja niin kova oli hänen liikutuksensa, että hän voi ainoastaan toistella: "Elsa, rakas Elsa!"

"Olen ajatellut, että kuolisin tyytyväisenä, jos vain kerrankaan saisin vielä nähdä teitä ja kiittää teitä siitä hyvyydestä ja rakkaudesta, jota olette osoittanut muukalaiselle, uskonne viholliselle. Oppinne on hirveä! Kristuksen rakkaus ei kehoita rikokseen ja syntiin. Anteeksiantoa ja sovitusta sisältää hänen pyhä evankeliuminsa." Elsa nosti päänsä, hänen silmänsä hehkuivat hänen tarttuessaan de Vuergaan molempiin käsiin, ja hän puuskahti: "Viimeinen rukoukseni täällä maan päällä ja ensimäinen ylhäällä taivaassa on oleva, että Jumala liikuttaisi sydämenne, niin että teistä tulisi protestantti, että kerran ja iäisessä autuudessa saisimme kohdata toisemme."

De Vuergas oli kalvennut ja nousi äkkiä. "Elsa, ette tiedä mitä sanotte. Käytätte väärin oppia, josta puhutte, ette ole vielä toipunut sairaudestanne, ja lääkärinänne määrään tyyneyttä ja hiljaisuutta."

"Ylihuomenna pääsen lepoon!"

"Enkö ole sanonut, että toivomme voivamme teidät pelastaa?"

Elsa pudisti päätään. "En usko sen teille onnistuvan ja suoraan sanoen en siitä välitäkään. Kukaan ei ole minua kaipaava, ja minä tahdon kuolla."

"Entä jos kysyisin, tahdotteko elää minun tähteni?" sanoi de Vuergas liikutuksesta väräjävällä äänellä.

"Sitä ette voi ettekä saa kysyä. Olemme ainoastaan kohdanneet toisemme tiellä erotaksemme."

De Vuergas tarttui hänen käteensä, mutta samassa kuului hiljainen koputus ovelle. "Tunti on kulunut", sanoi de Vuergas päästäen käden. "Minun täytyy lähteä, en ole sanonut mitään mitä minun piti, mutta pater Lorenzo tulee huomenna, noudattakaa kaikessa mitä hän sanoo."

"Ettekö tiedä, että pater Lorenzo on Alliagan uskottu?"

"Luulen hänen olevan suurinkvisiittorin vihollisen ja tiedän, että hän on teidän ystävänne."

"Tahdon voittaa vastahakoisuuteni, koska sitä haluatte", vastasi Elsa väsyneesti.

Kuului uusi koputus.

De Vuergas hätkähti. "Tapaamme tuomiosalissa toisemme", sanoi hän ja riensi pois.

Elsa seisoi katsoen hänen jälkeensä. "Tuomiosalissa", kuiskasi hän, "on hän puhuva puolestani, ja jollei onnistu, valmistaa hän minut kuolemaan, ja silloin sovimme kohtauksesta ylhäällä, sillä minun tähteni tulee hänestä protestantti."

Seuraavana päivänä tuli pater Lorenzo. Hän oli kalpea, mutta tyyni, ja ensi todiste hänen vaikutusvallastaan oli, että hän käski vanginvartijan jättää oven auki, niin että hän voisi lähteä milloin katsoi hyväksi.

Vartija kumarsi syvään ja teki kuten oli käsketty.

Elsaa tervehtien virkkoi pater: "Teidän täytyy suoda minulle täysi luottamuksenne, sillä minun on puhuttava kanssanne tärkeistä asioista."

"En keskeytä teitä."

"Muistattehan sisar Anastasian?"

"Muistan, hänestäkö aiotte puhua?"

"Ja eräästä toisesta, abbedissa Richissasta."

"Eeva kirjoitti hänestä, että hän oli hyvin kaunis."

"Ja hyvin onneton! Saanko kertoa teille molempain tarinan?"

"Onko se kenties yhteydessä Eevan kanssa?"

"Mitä läheisimmässä, sillä heillä molemmilla on sisarenne kuolema omallatunnollaan."

"Laupias Jumala!" huudahti Elsa. "Kertokaa, kertokaa!"

Ja pater Lorenzo kertoi mitä jo osaksi tiedämme ennestään. Hän puhui soimaten Richissan rikollisesta suhteesta pater Edviniin, hänen mustasukkaisuudestaan ja tuskistaan. Eeva Sparre oli kerran tullut huoneeseen abbedissan levätessä pater Edvinin sylissä. Ei tietty, oliko hän huomannut heidät, mutta siitä pitäen häntä epäiltiin.

Kun pater oli lähtenyt ja Richissa oli epätoivoon nääntymäisillään, otti sisar Anastasia hänet ja luostarin hoiviinsa. Onneton tahtoi päättää päivänsä, mutta Anastasia ehdotti, että hän lähtisi viettelijänsä jälkeen ja pakoittaisi tämän pitämään huolen lapsesta, jota hän kantoi povellaan.

Luostarin kunnia ja maine oli pelastettava. Eeva Sparrea epäiltiin ja hän joutui uhriksi.

"He murhasivat hänet?" kysyi Elsa kauhuissaan.

"Hänet oli jo pelästytetty melkein kuoliaaksi. Hänet pantiin kirstuun, ja Anastasia kuristi hänet."

"Kamalaa!" vaikeroi Elsa. "Että rakkaan sisareni piti saada niin julma kuolema! Jumala suokoon rikkojalle anteeksi!"

"Saanko viedä anteeksiantonne hänellekin, joka on varsinaisesti syypää sisarenne kuolemaan?"

"Tahdon sulkea hänetkin viimeisiin rukouksiini. Onko hän täällä?"

"On", vastasi pater. "Tahdotteko kuulla hänen kohtalostaan?"

"Hyvin mielelläni."

"Hän lähti Saksaan ja löysi pian viettelijänsä..."

"Pater Edvinin, mutta sehän on Alliaga?"

"Niin, suurinkvisiittori", lisäsi Lorenzo.

"Mikä hirveä ihminen! Kertokaa edelleen, pyydän teitä."

"Hän näytti ilostuvan kohdatessaan rakastettunsa ja piti huolen sopivasta asunnosta. Kun Richissa kohta sen jälkeen synnytti pojan, otti hän sen luvaten antaa takaisin muutamain kuukausien kuluttua."

"Richissalla on siis poikansa."

"Ei, hän ei saa sitä kuunaan! Mutta Alliaga sanoi yhä rakastavansa häntä eikä voivansa ilman häntä elää, ja Richissa uskoi. Alliaga oli keksinyt toimen, joka teki Richissalle mahdolliseksi aina elää hänen läheisyydessään, kenenkään voimatta epäillä salaisuutta. Aina muutostaan Sevillaan on Richissa ollut hänen uskottunsa, hän kertoo hänelle kaikki juonensa ja suunnitelmansa samoin kuin lemmenseikkailunsakin, hän on tehnyt hänet kätyrikseen, orjakseen", lisäsi pater melkein itsekseen.

"Miksi Richissa alistuu?"

"Ah, Alliaga on saanut hänet niin valtaansa, että hän on melkein mielettömästi rakastanut häntä. Mutta nyt on tämä rakkaus muuttunut vihaksi ja kostonjanoksi."

"Hirveää! Mutta ettekö te pappina voi häntä johdattaa oikealle tielle?"

"Sellaiseen naiseen kuin Richissaan nähden on turhaa sitä yrittääkään", sanoi pater. "Mutta kuulkaahan edelleen: kenties Alliaga pelkäsi Richissan mustasukkaisuutta, sillä hän ei kertonut hänelle aikeitaan teihin nähden. Minä sain niistä tiedon kuuntelemalla teidän keskusteluanne. Mutta nyt, kun hän luulee teidän olevan hänen vallassaan, nyt on hän lähettänyt minut teroittamaan mieleenne, miten vaarallista on uhmata häntä."