Part 15

Onneton oli ruotsalaisten kohtalo Puolan vankeudessa. Vasta viiden vuoden kärsimysten jälkeen saatiin Jaakko de la Gardie vaihdetuksi. Puolalaiset olivat antaneet kunniasanansa, että Kaarle Gyllenhjelm saisi vapautensa hänkin. Siinä tarkoituksessa oli hän saanut tulla mukana Marienburgiin, jossa vaihto oli tapahtuva.

Ruotsalaiset luovuttivat puolalaiset vangit, joita oli useita. Sen jälkeen luovutettiin De la Gardie puolalaisten puolelta. Odotettiin, että Gyllenhjelm tulisi jälestä, mutta vastoin lupauksia pidätettiin hänet edelleen, ja vankeus oli sen jälkeen paljon kovempi.

Hänelle taottiin raudat jalkoihin. Hänet vietiin entistään paljon viheliäisempään vankilaan, missä tuulet ja viimat puhalsivat läpi hatarain puuseinien ja jota ei tuimimmalla talvellakaan koskaan lämmitetty. Gyllenhjelmin pitkä, ruokkoamaton parta jäätyi siellä.

Kuitenkaan ei hän valittanut koskaan, vaan kesti kidutuksen tavattomalla kärsivällisyydellä. Suureksi lohdutuksekseen sai hän toki raamatun ja muutamia muita kirjoja, erittäinkin sellaisia, jotka käsittelivät katolilaisen ja luterilaisen opin eroavaisuuksia. Vakavat opinnot syvensivät hänen käsitystään elämästä, hän muuttui lempeäksi ja sävyisäksi mieleltään ja alistui nurisematta surulliseen kohtaloonsa.

Sangen usein kävi hänen luonaan munkkeja ja jesuiittoja, jotka tulivat häntä kääntämään. Mutta hän ei monien muiden vankien tavoin ollutkaan altis antautumaan munkkien pauloihin, vaan taittoi arastelematta peitsensä uskonsa puolesta. Käännyttäjät lähtivät tiehensä hämmästyneinä hänen suuresta oppineisuudestaan ja nolostuneina siitä, että olivat joutuneet väittelyssä tappiolle.

Vankilaansa oli hän myös saanut kyniä ja paperia. Hän kirjoitti kirjaa, jonka nimi oli Schola captivitatis (vankilakoulu) ja joka sisälsi esityksen niistä ajatuksista, mihin hän oli joutunut vankeutensa aikana.

Ruotsalaisten kaikki ponnistukset urhoollisen vangin vapauttamiseksi eivät saaneet Sigismundin itsepäisyyttä taipumaan. Vangin kiduttaminen oli ainoa keino, jolla hän saattoi kostaa kärsimänsä nöyryytykset.

14.

HORNANKUILU.

Ruhtinatar Maria oli jättänyt Elsan kahden uskollisen palvelijan huostaan, ja nämä olivat päättäneet yhdessä useampain kauppamatkustajain kanssa tehdä matkansa Espanjaan. Matka oli käynyt tavattoman onnellisesti niin meritse kuin maitsekin, kunnes Sevillan luona ryövärijoukkue kävi heidän kimppuunsa.

Asia olisi kenties päättynyt matkustajille onnettomasti, jollei taistelun aikana olisi eräs mies rientänyt esiin miekka kädessään. "Väistykää!" huusi hän ja tunkeutui taistelevain joukkoon.

Vaikutus oli käsittämätön, sillä samassa vaipuivat kaikki aseet ja kuului vain huutoja: "Apostoli, apostoli!" Ryövärit tottelivat häntä heti ja olivat ykskaks paenneet metsään.

Kun viimeinenkin oli poissa, kääntyi "apostoli" kauppamatkustajiin. He lankesivat hänen jalkoihinsa rukoillen hänelle taivaan siunausta.

Hän viittasi Mariankuvaan tienvarressa. Pyhä äiti hänet oli lähettänyt, sanoi hän. Ja useimpain kauppiasten riennettyä sinne kääntyi hän kolmeen muukalaiseen, jotka pysyttäytyivät loitommalla muista.

Elsa lausui kiitoksensa murteellisella espanjankielellä, mutta apostoli keskeytti hänet kysymällä syytä hänen tuloonsa ja kuunteli suurella mielenkiinnolla hänen vastaustaan. Kuultuaan, että neidolla oli suosituskirje karmeliittiluostarin abbedissalle, lupasi hän ennen pitkää käydä tämän luona.

* * * * *

Abbedissa Franciska de Lerma oli ruhtinaallista syntyperää. Hän oli nuoruudessaan ollut Maria Steyermarkilaisen persoonallinen ystävätär, ja tämän suosituksesta suostui hän ottamaan Elsan tilapäiseksi hoidokiksi. Ainoastaan siten saattoi hän oleskella luostarissa.

Häntä kehoitettiin sitä paitsi tarkoin noudattamaan luostarille säädettyjä menoja. Saattoi maksaa hänen henkensä, jos tuli tunnetuksi, että hän oli protestantti.

Elsa lupasi kaiken mitä vaadittiin. Nyt oli hän lähellä maaliaan, täältä oli hän löytävä Eevan -- jos hän vielä oli elävien joukossa. Mutta tässä luostarissa ei rakas sisko ollut, sen tiesi hän, ennenkuin ensimäinen viikko oli kulunut umpeen. Kun hän ilmoitti siitä abbedissalle ja sanoi, että hänen täytyi nyt lähteä toiseen luostariin, vastasi tämä, että sääntöjen mukaan täytyi hänen oleskella luostarissa vähintään kuukausi. Kuukauden kuluttua saattoi asian ottaa uudestaan puheeksi.

Elsa aivan jähmettyi kauhusta. Kenties oli aikomus pitää hänet täällä iätkaiket. Samana päivänä määrättiin hänet hoitamaan erästä sairasta nunnaa.

Nuoret kuiskailivat hänelle, että sairas oli ilkeä vanha nainen, jolla varmaan oli jokin suuri synti omallatunnollaan, sillä hän ei saanut kunnaan rauhaa henkäämän hetkeksikään. Mutta se ei Elsaa pelästyttänyt.

Myöhään illalla hänet vietiin sairaan luo. Pikku sellissä oli ainoina huonekaluina yksinkertainen puusänky, tuoli ja pieni pöytä. Valkoisella kalkkiseinällä sängyn yllä oli pyhän neitsyen kuva.

Palveleva nunna toi palavan lampun ja hartauskirjan, jotka laski pöydälle.

"Teidän täytyy valvoa koko yö", sanoi hän Elsalle, "valvoa ja rukoilla, sillä ei voi tietää minä hetkenä hän saa kohtauksensa."

"Tulen tekemään parastani", vastasi Elsa ja hiipi varpaisillaan sairaan luo. Nunna meni tiehensä.

Elsa näki vuoteessa kalpeat, surkastuneet kasvot. Sairas makasi avoimin silmin, mutta ei katsonut hoitajaansa. Ainoastaan huulien liikunnosta saattoi nähdä sen levottomuuden, joka häntä kalvoi.

"Rukoilenko ääneen?" kysyi Elsa.

Sairas hätkähti äänen kuullessaan, mutta vastasi vain lyhyeen: "ei."

Hartauskirja oli pöydällä. Elsa luki siitä muutamia sanoja, mutta suru täytti niin hänen mielensä, että hän puhkesi kiihkeään itkuun. Mitä hän oli löytänyt kaikella etsinnällään? Ei mitään, ei mitään!

Sairas liikkui. Elsa kohotti äkkiä päänsä ja kohtasi silmäparin, joka katseli häntä kauhun ilmeellä.

Kun hän lähestyi, ryömi nainen peiton alle. Mutta hänen koko ruumiinsa vapisi ja hän vaikeroi tuskallisesti.

Elsa palasi paikoilleen pöydän ääreen. Mutta hän oli niin väsynyt ja alakuloinen, että nukkui raskaasti vastoin tahtoaan. Hän näki unta sisarestaan; Eeva seisoi hymyilevänä ja iloisena hänen rinnallaan ja viittasi sairaaseen, ja Elsa heräsi siihen, että oli tuntevinaan rakkaan sisarensa painavan suudelman huulilleen.

Palveleva, nunna oli avannut oven ja tullut sisään. "Olen viipynyt kauemmin kuin tavallisesti", sanoi hän, "sillä aamuisin hänellä on parhaimmat hetkensä." Näin sanoen hän meni sairaan luo.

Elsa tunsi itsensä aivan kuin pahantekijäksi ja oli sentään niin rajattoman onnellinen. Eeva oli tullut hänen luokseen, hän tuskin saattoi uskoa nähneensä vain unta.

"Onko hän vielä täällä? Voitko nähdä hänet?" kuuli hän sairaan kuiskaavan nunnalle. "Tiedätkö, että hän on ollut täällä koko yön?"

"Jos sisar tarkoittaa uutta hoitajatarta, niin toin itse hänet tänne eilisiltana", vastasi nunna. "En voi uskoa muuta kuin että hän on täyttänyt velvollisuutensa."

"Etkö näe, että se on vain henki?" kysyi sairas ja peitti päänsä uudestaan.

"Kenties hyvä henki", virkkoi nunna. "Silloin on hän tervetullut."

"Luuletko hänen jäävän tänne?"

"Olen varma siitä."

"Mutta silloin en kenties olekaan iankaikkisesti kadotettu", huudahti sairas ojentaen laihat, luisevat käsivartensa taivasta kohden.

"Taivaan pyhät, onko minun noudettava pater?"

"Nouda pater Lorenzo, ei ketään muuta!"

"Tässä olisi aamiaiseksi munia ja viiniä..."

"Pane ne pöydälle ja mene heti!"

Nunna teki kuten oli käsketty, mutta hän viittasi Elsalle ja sanoi tälle ovessa: "Hän varmaankin saa vaikean kohtauksen, mutta minä tulen heti teitä auttamaan."

Käännyttyään Elsa näki kauhukseen, että sairas oli noussut sängystään. Se oli tavattoman kookas nainen, eikä Elsa voinut yksin pitää häntä vastaan puoliaan. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt ajatella mitä tekisi, makasi sairas hänen jaloissaan. Epätoivoinen katse ja ristityt kädet olivat suunnatut häntä kohden, ja voihkien tulivat sanat: "Minun syntini on suurempi kuin mitä voitte antaa anteeksi. Oi armoa, armoa!" Hän vääntelehti lattialla ja kolhi päätään kiviin.

Suurella vaivalla onnistui Elsa vihdoin kohottamaan hänen päänsä syliinsä. "Kristuksen rakkaus on rajaton", sanoi hän. "Vaikka meidän syntimme olisivat veriruskiat, voi hän tehdä ne lumivalkoisiksi."

"Olen yöt ja päivät maannut polvillani hänen edessään, mutta hän on aina torjunut minut luotaan. Anekirjeetkään eivät auta", kuiskasi hän. "Sentähden he sanovat, että olen väliin hullu, mutta se on epätoivoa."

Elsa siveli hänen poskiaan, ja se näytti häntä tyynnyttävän. "Puhukaa minulle", pyysi hän hiljaa.

"Totinen katumus on tie parannukseen. Ja kun oikein hartaasti rukoilemme Jumalalta anteeksi, niin tiedämme, että Hän Kristuksen tähden kuulee rukouksemme."

"Kuinka sen tiedämme?"

"Antamalla sydämestämme anteeksi toisille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet."

Mistä johtui, että Elsa tällä hetkellä tunsi jäätävää kauhua? Oli kuin hänen sydämensä syvyydessä jokin ääni vastustaisi näitä sanoja.

Sairas nainen oli tähän asti pitänyt silmänsä sulettuina. Nyt avasi hän ne ja katsoi arasti Elsaan. "Oletteko elävä ihminen?" kysyi hän.

"Epäilettekö sitä?"

"Tahdotteko Kristuksen tähden osoittaa minulle suuren armeliaisuuden?"

"Kyllä, koko sydämestäni."

"Suudelkaa sitten minua, Jeesuksen nimessä?"

Elsa teki kuten hän käski, mutta jälleen tunsi hän saman kauhun tunteen. Se kuitenkin haihtui pois, kun hän näki naisen kirkastuvan katseen.

"Varmaan olette Herran lähettiläs", sanoi vanhus. "Nyt uskon, että minäkin voin saada sovituksen."

Nunna, joka tuli sisään, löysi molemmat lattialta syleilemästä toisiaan. Hän huusi ääneen, mutta vanhus käski häntä vaikenemaan, nousi Elsan avulla, meni takaisin vuoteelleen ja pyysi hartaasti Elsaa ottamaan osaa aamiaiseensa.

Ihmeissään katsoi palveleva sisar toisesta toiseen. Hän ei uskonut, että kaikki oli käynyt luonnollisella tavalla, ja kun hän ilmaisi epäilyksensä, huudahti toipunut sairas:

"Herran avulla on se tapahtunut, ja ihme on se meidän silmissämme."

Ennen pitkää tiesi koko luostari ihmeellisestä tapauksesta, ja pienessä sellissä oli pian enemmän kävijöitä kuin sinne mahtui. Mutta sairas näytti viisauttaan panemalla Elsan istumaan vuoteensa reunalle hartauskirja kädessään. Tämän piti lukea lakkaamatta, mutta hän itse vastaili kaikkiin kysymyksiin selittäen, että hän tosin ei ollut terve, mutta tunsi suuresti vahvistuneensa mieltäylentävästä lukemisesta.

Abbedissasta ei niin vähällä selvitty. "Sisar Anastasia on muuttunut aivan toisennäköiseksi", sanoi hän. "Epäilemättä on ihme tapahtunut, mutta en voi uskoa, että protestantilla on mitään osaa siihen."

"Herra voi valita työaseensa mistä vähimmän odotamme", vastasi sisar Anastasia. "En minäkään kiellä, että täällä on ihme tapahtunut, mutta minun täytyy toistaiseksi pitää se kaikilta salassa."

"Pater Lorenzo", ilmoitti palveleva sisar.

Hän oli nuori mies, kasvot olivat hienot ja kauniit, mutta niillä oli kärsimyksen ilme, joka vaikutti melkein kiusallisesti. Hän kumarsi syvään abbedissalle, mutta luodessaan pikaisen katseen Elsaan kävivät hänen kasvonsa melkein kalmankalpeiksi ja hän voi vain vaivoin malttaa mieltään. "Tervetuloa, pater", virkkoi sairas vuoteestaan. "Olen suuresti ikävöinyt teitä puhutella."

Abbedissa nousi ja viittasi Elsaa, seuraamaan. Häntä kuulusteltiin ankarasti, mutta hänen koristelematonta pikku kertomustaan ei uskottu siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän voinut selittää syytä sisar Anastasian kummalliseen muutokseen.

Paterin ja sairaan kesken oli sangen pitkä keskustelu, ja sen jälkeen kutsuttiin abbedissa saapuville. Hänkin viipyi kauan sellissä, ja kun hän vihdoin palasi sieltä, näytti hän sangen kiihtyneeltä.

Elsa vietti seuraavan yön Anastasian luona, ja tämä, joka näytti olevan yhtä selvillä kaikesta, mikä koski häntä, kuin hän itsekin, osoitti hänelle mitä suurinta suopeutta ja toistatti hänellä moneen kertaan, ettei mikään rikos ollut niin suuri, ettei sitä voinut saada anteeksi.

Seuraavana päivänä kutsuttiin Elsa refektoriumiin. Häntä odottivat siellä pater Lorenzo ja "apostoli."

"Kuinka kauan olenkaan ikävöiden odottanut, että te tulisitte", sanoi Elsa ja ojensi hänelle kätensä.

Apostoli tarttui siihen ja katseli häntä osaaottavin katsein, jotka sekä liikuttivat että ilahuttivat häntä.

Pater Lorenzo oli sillaikaa tähystellyt Elsaa. Kun Elsa loi silmänsä häneen, kimmelsivät hänen silmissään kyynelet, ja hän sanoi tukahuttaen liikutuksensa: "Tiedättekös, miksi sanomme häntä apostoliksi?"

"Luullakseni hän on hyvä ja avulias kaikille", vastasi Elsa luoden kiitollisen katseen häneen, josta oli kysymys.

"Vielä enemmänkin", vastasi pater. "Vaikeimmissakin olosuhteissa voi kääntyä hänen puoleensa. Hän löytää lohdutuksen suurimmallekin syntiselle."

"Taivaan suurin lahja lapsillensa on se, että voi antaa anteeksi vihamiehilleen ja rakastaa heitä. Ettekö usko sitä, nuori neitsyt?" sanoi apostoli Elsalle.

"Uskon sydämestäni", vastasi Elsa. "Mutta minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa, sillä tietääkseni ei kukaan ole rikkonut minua vastaan", virkkoi Elsa allapäin.

"Muistatteko vielä viimeisen keskustelumme?"

"Kuinka voisin sen unhottaa!"

"Minä olen onnistunut saamaan tietoja."

"Eevastako, sisarestani?"

"Niin, hänestä."

"Elääkö hän?" huudahti Elsa aivan poissa suunniltaan.

"Ei, hän on kuollut."

"Kuollut, kuollut!" toisteli Elsa kyynelissään. "Hänen henkensä se siis ilmestyi minulle!"

"Niin varmaankin."

"Onko hän kuollut täällä Sevillassa? Missä on hänen hautansa? Viekää minut sinne!" pyysi Elsa hartaasti ja kääntyen toisesta toiseen.

Molemmat näyttivät hyvin kiihtyneiltä, mutta apostoli sanoi lujalla äänellä: "Hän kuoli Ruotsissa ja on haudattu Vadstenaan."

"Vadstenaan! Miksi sitten olen tullut tänne!"

"Herran käsittämättömästä armosta, tuomaan rauhaa ja anteeksiantoa kahdelle sielulle, jotka kenties olisivat kadotetut ilman teitä."

"Eeva on murhattu! Ei, ei! En voi, en tahdo antaa anteeksi! He ovat vieneet kaiken iloni maan päällä!"

"Tahdotteko sentähden riistää syntisiltä taivaan armon ja laupeuden? Ajatelkaa tarkoin."

"En voi. Hän oli minulle rakkahin maailmassa. Olisin kulkenut maan ympäri löytääkseni hänet. Nyt ovat kaikki siteet katkenneet ja minä tahdon kuolla maan päällä elääkseni Eevan kanssa taivaassa."

Hän seisoi melkein liikkumatonna, kyynelet vierivät kalpeita poskia pitkin, ja sanat ilmaisivat katkeraa, pohjatonta surua. "Sanokaa heille, että annan anteeksi, kunhan he vain ottavat minunkin henkeni", sanoi hän luoden katseen miehiin, jotka katselivat häntä syvällä osanotolla.

Pater seisoi selin ikkunan ääressä, kiihkeän liikutuksen vallassa.

"Anteeksi, anteeksi! Minä olen väärässä! En tiedä mitä sanon!" Ja Elsa lankesi polvilleen ja ojensi rukoillen kätensä apostolia kohden.

Tämä nosti hänet pystyyn ja pani penkille istumaan. "Olette taistellut kovan taistelun", sanoi hän. "Mutta Jumala on teitä vahvistanut ja lopulta auttanut teidät voittoon."

"Kertokaa minulle kaikki", sanoi Elsa.

"Ei nyt, teidän tarvitsee etsiä vahvistusta rukouksesta ja voimistua ruumiillisestikin."

Pater oli tullut takaisin. "Ettekö tahdo lähteä luostarista?" kysyi hän.

"Heti, kun olen saanut täyden selon, tahdon lähteä kotiin", vastasi Elsa.

"Se kyllä tapahtunee viikon kuluessa", virkkoi de Vuergas, niinsanottu apostoli, ja ehdotti, että signora Juanita, hänen vanha hoitajattarensa, ottaisi siksi aikaa Elsan suojelukseensa.

Molemmat miehet olivat sitä mieltä, että oli paras muuttaa samana päivänä.

Abbedissa, jolta kysyttiin, oli siihen heti halukas. Hän sanoi melkein hämmennyksissään Elsalle hyvästit, tämä ei saanut vaihtaa sanaakaan toisten nunnien kanssa, ja sisar Anastasian sanottiin nukkuvan, niin ettei Elsa saanut mennä hänenkään luokseen. Heti sen jälkeen Elsa pantiin vaunuihin, jotka veivät hänet johonkin kaupungin ulkoreunalle.

* * * * *

Elsan muutto herätti luostarissa suurta huomiota. Häntä oli yleensä pidetty noviisina, jonka uskonnosta ei pidetty suurin väliä. Mutta kun sitten tapahtui sisar Anastasian hämmästyttävä toipuminen, luultiin sitä ihmetyöksi, ja sen oli tehnyt muukalainen nainen, protestantti, joka oleskeli vain muutamia viikkoja luostarissa.

Mutta huhu tapauksesta ei pysähtynyt vain luostariin. Se hiipi läpi portinlukkojen ja muurinrakojen ja kasvoi suunnattomasti. Ja pian kerrottiin ympäri Sevillaa, että karmeliittiluostariin oli tullut joukko protestantteja lohikäärmeillä ratsastaen, että nunnia oli pakoitettu polvillaan heitä palvomaan ja että ainoastaan abbedissan voimalliset manaukset olivat estäneet nunnia lähtemästä mukaan, kun uskottomat samanlaisella kyydillä lähtivät pois jälleen.

Häpeäjuttu tuli myös suurinkvisiittorin korville, eikä hämmästys ollut vähäinen, kun abbedissalle eräänä päivänä ilmoitettiin hänen tulonsa.

Karmeliittiluostarille osoitettiin ensi kerran sellainen kunnia, ja Franciska, joka arvasi syyn, koetti suojautua arvonsa ja säätynsä ulkonaiseen loistoon.

Vastaanottohuoneessa oli kaksi samettituolia punaisella veralla päällystetyllä korokkeella, ja niiden yllä riippui kultapaarteinen valtaistuimen kunniataivas.

Franciska oli istuutunut toiselle nojatuoleista. Hänen vieressään oli kunniasauva merkkinä hänen abbedissan-arvostaan.

Hän oli puettu ruskeaan villapukuun. Vyöstä, joka oli samaa kangasta, riippui kultaompeluksin ja smaragdein koristeltu pitkä rukousnauha, johon jokainen pater noster (isämeitä) oli merkitty itämaisella helmellä, suurella kuin pähkinä. Rinnallaan kantoi hän siselöityä kultaristiä, ja hienon, valkoisen käden jokaisella liikkeellä välkähti abbedissansormus, johon oli kiinnitetty yksi ainoa timantti jalointa lajia.

Pitkä, musta huntu riippui laahuksena hänen jälessään, kun hän meni vastaan ja polvistui kunnianarvoisen suurinkvisiittorin eteen, joka heti nosti hänet jalkeille ja vei entiselle paikalleen, istuutuen itse toiselle tuolille.

"Kiitän teitä, sisareni, tästä ensi kohtauksestamme ilman todistajia", sanoi hän.

"Arvasin, että se oli teidän ylevyytenne toivomus", vastasi abbedissa.

"Olitte oikeassa, tahdon tietää mitä perää on niissä huhuissa, joita liikkuu ympäri kaupunkia."

Franciska oli heti valmis kertomaan. Ruhtinatar Maria Steyermarkilainen oli lähettänyt hänen luokseen nuoren tytön, joka etsi sisartaan. Vadstenan entinen abbedissa oli Jumalan hengen vaikutuksesta opettanut hänelle pyhiä totuuksia; kerettiläistyttöön oli se sattunut niin kovin, että hän armovaikutuksia välttääkseen oli paennut luostarista, mutta Anastasia oli ihmeen kautta toipunut melkein ennalleen.

Hänen ylevyytensä kuunteli tarkkaavaisesti, mielessään aprikoiden, uskoikohan hengellinen äiti tosiaankin voivansa hänet pimittää. Mutta sotkuisen vyyhden hän oli selvittävä toisella kertaa, jos se sitä ansaitsi, nyt kysyi hän vienoimmalla äänellään:

"Mihin vankilaan kerettiläinen on loitonnut?"

"Kuten jo sanoin teidän ylevyydellenne, pakeni onneton täältä."

"Hm, käy säälikseni, että minun tarvitsee tehdä muistutus virkavirheestä."

"Koko syy on ruhtinatar Marian. Hänen hartaasta pyynnöstään minä otin tyttö rievun vastaan. Mainittiinpa kirjeessä muistaakseni, että teidän ylevyytenne oli luvannut suojelustaan, mutta meidän ei ollut käytettävä sitä ennenkuin viimeisessä hätätilassa."

Alliaga huokasi. "Tahdon kuulustella kerettiläistyttöä; missä hän piileksii?"

Kysymys ei tullut odottamatta, ja Franciska vastasi vienoimmalla äänellään, ettei hän sitä tiennyt, mutta muisteli kuulleensa, että hänet oli viety samaan täyshoitolaan, jossa de Vuergas asusti.

Suurinkvisiittori rypisti kulmiaan, mutta kun hurskas sisar lisäsi, että pater Lorenzo oli ollut läsnä, silloin hymyili hän ja sanoi, ettei kerettiläisillä ollut Lorenzoa vaarallisempaa vihollista. Hän houkutteli heidät ansaan luovuttaakseen heidät sitten inkvisitsionille.

Kun vielä oli vaihdettu muutamia merkityksettömiä korulauseita, meni Ludvico Alliaga luostarista takaisin palatsiin, ja kansa tervehti häntä syvin kumarruksin ja rukoili hänen siunaustaan.

* * * * *

Pieni asuinrakennus, johon Elsa oli viety, sijaitsi keskellä puutarhaa, johon osaksi oli istutettu sokeriruokoja. Muutamat amerikkalaiset puut kutoivat parhaallaan lehtiverkkoaan tuskin lehdittyneiden viiniköynnösten kietomina, ja kukkivat persikkapuut availivat ruusunvärisiä ja tuoksuvia kukkaterttujaan auringolle.

Signora Juanita, talon omistaja, oli vanhahko nainen, ja hän otti nuoren vieraan vastaan sangen ystävällisesti. Kun de Vuergas sanoi, että Elsa ennen kaikkea tarvitsi lepoa ja rauhaa, vei signora hänet pieneen, kauniiseen huoneeseen, auttoi häntä riisuutumisessa ja houkutteli hänet levolle siroon, ruusuisten uutimien verhoamaan sänkyyn.

Elsa oli sellaisessa mielentilassa, että hän antoi tehdä itselleen mitä tahdottiin. Varmuus sisaren kuolemasta oli sattunut häneen kuin ukkosen isku, hänen ajatuskykynsä oli tylsistynyt, eikä hän voinut enää kauemmin pysyä pystyssä.

Hän ei tiennyt mitä hänen ympärillään sanottiin ja tehtiin. Muutamia kertoja oli hän näkevinään de Vuergaan, joka surullisesti katseli häntä.

"Hän on hyvin sairas, ja luulen hänen seuraavan rakasta sisartaan", kuuli hän tämän sanovan.

Hän oli tahtonut kiittää apostolia niistä sanoista, sillä juuri sitä hän toivoi. Sitten ei hän tiennyt enää mitään. Ei, hän oli Eevan kanssa väikkyvinään pilvien palteilla, ja he lorusivat ja laskivat leikkiä kuten muinaisina päivinä. Ja muinaiseen tapaansa nuhteli Eeva häntä siitä, ettei hän tahtonut leikkiä ikäistensä kanssa, vaan alati riippui suuren siskon hameissa. Silloin hän lupasi Eevalle, että vastedes käyttäytyisi paremmin, ja Eeva sanoi, että Elsan täytyi pyrkiä itsenäiseksi ihmiseksi.

Sitten tapahtui jotakin ihmeellistä. Eeva kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja painoi hänet rintaansa vasten. "Nyt kohtaamme jälleen toisemme Jumalan luona", sanoi hän suudellen häntä.

Elsaa värisytti sanomaton autuuden tunne. Rakas sisar oli poissa, mutta hän tunsi hänen läsnäolonsa sulon ja hymyili sille.

Silloin kuuli hän nyyhkyttävän äänen, joka sanoi: "Kas, kuinka hän hymyilee kuolemalle."

"Ei, Juanita, vaan elämälle. Nyt luulen tosiaankin, että hän saa jäädä eloon."

Se oli de Vuergaan ääni, ja ikäänkuin hänen sanojaan vahvistaakseen avasi Elsa silmänsä.

"Pyhä Jumalan äiti", huudahti signora, "tämä on ihmetyö, jonka ovat saaneet aikaan teidän lääkkeenne ja vielä enemmän teidän rukouksenne."

"Jumalan armosta se on tapahtunut", vastasi de Vuergas mennen vuoteen luo. "Kuinka voitte?" kysyi hän.

Elsa katsoi ihmeissään häneen. Uneksiko hän vielä? "Nousen heti", sanoi hän. Mutta tehdessään heikon liikkeen noustakseen tuntui hänestä huone pyörivän ympäri ja hänen täytyi sulkea silmänsä.

"Lapsi raukkani, olette ollut hyvin sairas", sanoi de Vuergas. "Mutta kaikkivaltias on palauttanut teidät henkiin, ja nyt tahdomme yhdessä huolehtia siitä, että tulette terveeksi jälleen."

Elsa koetti ojentaa hänelle kättään, mutta se putosi hervotonna peitteelle. Hän kosketti sitä keveästi ja sanoi sen jälkeen hilpeästi: "Nyt, signora Juanita, jätän hänet teidän käsiinne." Sitten hän lähti.

"Hän on enkeli", sanoi Juanita katsoen hänen jälkeensä. "Odotahan, nyt menen noutamaan muutamia tuikituoreita munia, signorina ei saa mitään muuta tänään", lisäsi hän nyökäyttäen päätään Elsalle ja poistuen.

Ikkunasta paistoi huoneeseen päivä ja humahteli kukkien tuoksu puutarhasta, lähimmässä puussa liverteli lintunen, ja Elsa tunsi sanomatonta sulotunnetta. Kaikki suruiset ajatukset olivat puhalletut pois, ja hän vaipui hiljaa suloiseen lapsenuneen.

Signora Juanita oli oivallinen sairaanhoitajatar, hän tiesi, että hyvä ja vahvistava ravinto oli Elsalle välttämätön. Ja että se hyvin maistuisi, otti hän itse osaa kaikkiin aterioihin ja ilosti niitä pakinallaan ja kertomuksillaan.

De Vuergaan oli ollut pakko lähteä matkalle, mutta hän oli palaava viikon päästä. Juanita sanoi, ettei se aika riittäisi kaikkien hänen tarinaansa kertomiseen.