Part 14

Tarkoin tähystettyään ympärilleen selitti hän, että oltiin vanhassa luostarin salakäytävässä ja että täällä varmaan oli sellejä, joita oli käytetty vankikomeroina ensi aikoina kristinuskon saavuttua maahamme.

"Ei epäilystäkään", sanoi hän, "ettei täällä olisi ollut luostarit salakäytävän molemmissa päissä, ja olisi erittäin mieltäkiinnittävää tutkia lähintä seutua."

"Mutta miten silloin kävisi herra Juhana Skyttelle?" kysyi sihteeri.

"Meidän täytyy luopua siitä hänen tähtensä", virkkoi mestari Olaus huoaten ja meni pieneen huoneeseen, josta Kätchen otti lampun.

Mutta Olaus ei saanut mitään rauhaa ennenkuin oli saanut käsiinsä puutangon, jolla alkoi jyskyttää maaseiniä. Vihdoin hän suureksi ilokseen kuuli onttoa kuminaa. Hän alkoi luoda, maata pois ja löysi pian litteän kiven pystyssä.

"Nyt saatte nähdä jotakin", sanoi hän sangen tyytyväisenä, ja toisten avulla kivi tosiaankin lähti paikoiltaan. Näkyviin paljastui puoleksi maatunut ihmisen luuranko. "Tämä on hautakammio, ja nyt jätän tänne neljä miestä siltä varalta, että lurjuksien päähän pälkähtäisi toimittaa Juhana herrakin tänne", huudahti hän.

Kun miehet eivät näyttäneet ollenkaan halukkailta jäämään luolaan, päätettiin varmuuden vuoksi, että sihteeri jäi tekemään heille seuraa, ja Olaus meni kolmen miehen kera käytävään.

Kesti kauan, ennenkuin he tulivat takaisin, niin kauan, että alettiin vakavasti pelätä jotakin onnettomuutta.

Silloin kuului melua ja huutoja alhaalta, ja kotvan kuluttua näkyivät Olauksen tarmokkaat kasvot oviaukossa. "Yhden paholaisen olemme saaneet kiinni", sanoi hän.

Heti tuli jälestä kaksi miestä kantaen häntä välissään.

"Onko hän kuollut?"

"Ei, ei vielä, vaikka kenties mieluimmin soisi olevansa."

Vanki, joka oli kääritty vaippaan, heitettiin jotensakin tylysti maahan, ja Olaus kertoi, että hänet oli kiskaistu takaisin ahtaasta kivienkolosta, josta hän oli aikonut kömpiä läpi.

Kysymyksiin, joita hänelle tehtiin, ei hän vastannut sanaakaan.

"No hyvä", sanoi Olaus, "tapahtukoon kuten tahdot."

Sen jälkeen käski hän tarkoin katsomaan, että kaikki köydet, joilla mies oli kytketty, olivat lujassa solmussa. Kivi nostettiin uudestaan seinästä pois, ja Olaus valaisi soihdulla luolaan. "Vahinko", sanoi hän, "ettet voi minua kiittää vuodetoverista, jonka sinulle annan. Kas niin, pojat, luolaan vain hänet!"

Hylkiön silmät olivat putoamaisillaan pois reijistään, sellaista kauhistusta ne ilmaisivat. "Ei", huusi hän, "ei sinne, minä tunnustan!"

"Ennen kaikkea tahdon tietää, mihin olette vieneet herran, jolle täällä on tehty niin häpeämätöntä väkivaltaa."

"Sitä en tiedä", vastasi hän epäröiden.

"Sen arvasinkin", sanoi Olaus viitaten miehilleen.

Vanki ymmärsi tarkoituksen ja huusi pelästyneenä: "Kautta madonnan kaikkien pyhien, minä en tiedä, mutta arvaan..."

"Kuules, veijari, joko jätät kaiken kieräilyn tai minä lopetan leikin lyhyeen."

"He puijasivat minut makaamaan käytävässä ja veivät sillaikaa vangin pois toista tietä", uikutti hän. "En kuullut enkä nähnyt heitä, ja totta pulmakseni olin varma siitä, etteivät he pääse pakoon, enkä käsitä miten se kävisi päinsä." Oli jotakin mielipuolista hänen puheessaan. Mutta sitten hän huudahti vimmoissaan: "Toverieni olisi pitänyt tulla takaisin! Minä nukuin kuin tukki, muuten ei olisi kukaan saanut minua kiinni!"

"Silläkään ei ole mitään tekemistä kysymykseni kanssa", sanoi Olaus ankarasti. "Sanon kolmannen ja viimeisen kerran: mihin vieras on viety?"

"Hän on pienessä tuvassa metsänreunassa itäänpäin, jos hän elää. Jos hän on kuollut, on ruumis siellä."

"Voi teitä, jos hän on kuollut!" vastasi pappi määräten neljä miestä seuraamaan itseään ja käskien toisten ankarasti vartioida vankia.

Oli jo iltamyöhä, kun he saapuivat neuvotulle paikalle. Miesten käskettiin pysytteleidä tuvan takana ja varoa tulemasta näkyviin.

Rovasti kävi urhakasti kohti, avasi salvan ja astui sisään.

Siellä istui kaksi vanhaa naista, toinen rukkinsa ääressä, toinen keppiinsä nojaten. Mutta ne nopeat, epäilevät katseet, joita keppiniekka heitteli vieraaseen, näyttivät sangen merkitseviltä.

"Voisiko täällä saada yösijaa?" kysyi rovasti. "On kai teillä yliskamari?"

"Siellä on sairas", vastasi kehrääjä.

"Onko tauti tarttuva?"

"Tuskin."

"Hän on pyytänyt, että saisi pitää huoneen yksin huostassaan", puuttui toinen nainen puheeseen. "Ja se lieneekin parasta, kun hän kerran pitää sellaista elämää..."

"Onko hän sairas ja pitää elämää. Miten se lyö yhteen?"

"Sekö häntä sitten riivanneekin, sekö jo", jatkoi akka, "Meidän on täytynyt hänet aivan sitoa."

"Silloin oli onni, että tulin tänne", sanoi rovasti. "Sillä minun sanotaan pystyvän paholaisia karkoittamaan."

"Saan kai häntä ainakin valmistaa", sanoi nainen aikoen mennä.

"Ei suinkaan", vastasi rovasti. "Se käy helpommin, jos heidät yllättää."

Näin sanoen tarttui hän naista käsivarteen. Mutta tällä oli rautaiset lihakset, ja nyt rovasti oli varma asiastaan.

"Älkää välittäkö, vaikka kuulettekin huutoja ja parkua", sanoi hän. "Paholaiset eivät mielellään lähde asunnostaan, jossa voivat hyvin."

Näin sanoen hän nousi portaita ylös lujin askelin.

Uunilta pilkisti pää esiin. "Saakoot sitten surmansa molemmat", kuului sieltä ääni.

"Missähän kummalla se Editkin vitkastelee!" puuskui nainen.

"Se sika ei kai vielä ole nukkunut pois humalaansa", vastasi mies uunilta.

Heti yliskamariin päästyään oli Olaus rovasti sulkenut oven jälkeensä niin hyvin kuin voi ja raahasi vielä suuren kaapin sen eteen.

Sitten hän meni vuoteen luo. "Sanokaa minulle nimenne", virkkoi hän.

"Juhana Skytte."

"Silloin olen oikeilla jälillä. Teitä on pidelty pahoin."

"Hylkiöt eivät ole minua edes sitoneet, ja kuitenkaan en voi mitään."

Hänellä oli jokseenkin suuri läpi päässään, ja tyyny oli aivan verinen.

"Sidon ensin päänne ja sitten päästän käsivartenne", sanoi Olaus ja kävi sen sanottuaan taitavasti toimeen.

"Onko Kustaa prinssi pelastettu."

"Kaikki ovat aivan kuin ihmeen kautta."

Olaus avasi ikkunan ja huusi täyttä kurkkua: "Ulos perkeleet, armotta ja säälittä, minä sidon teidät kahleihin ja heitän helvettiin, jossa saatte palaa ikuisessa tulessa."

"Nyt he tulevat valppaat pojat!" jupisi hän nähdessään reippaat miehet, jotka hiipivät ympäri taloa.

Muuan heistä oli läheistä puuta myöten kavunnut katolle, ja kun näyttäytyi, että sisälläolijat tekivät kaikkensa estääkseen hänen tovereitaan pääsemästä sisään, tunkeutui hän savutorven kautta tupaan. Nokisella naamallaan nostatti hän sellaisen kauhun, että lurjukset tuokioksi aivan hölmistyivät ja hän voi esteettä avata tien tulijoille.

Alkoi tuima taistelu. Ottelijat olivat jokseenkin tasaväkiset, mutta hyökkääjät voittivat.

Kun töllissä jälleen oli hiljaisuus, kysyi Olaus, tahtoiko Juhana herra jäädä yöksi sinne missä oli vai oliko hänellä voimia kävellä jalkaisin kaupunkiin.

"Nyykistyn mieluummin tielle kuin jään tänne", sanoi hän. "Mutta niin huonosti ei olekaan laitani."

He menivät alas yhdessä, ja Olaus antoi määräyksensä. Vangit vietiin Örebrohon, ja Olaus ja Skytte lähtivät kirkkaassa kesäyössä samaa tietä.

Herttua oli heidän tähtensä ollut valveilla. Hän otti molemmat syliinsä ja sanoi: "Sen kyllä tiedän, miten voin palkita Juhana Skytteä. Sinun laitasi on huonompi, Olaus, sillä enhän voi tehdä sinusta arkkipiispaakaan isäsi jälkeen."

"Enkä minä pitäisi sitä minään palkintona", vastasi tämä. "Minulla on Torstunan papinvirka, ja kun sitä paitsi olen suuressa maineessa paholaisten manaajana, niin olen täysin tyytyväinen asemaani."

"Moista en ole kuunaan kuullut papin suusta", sanoi herttua. "Totta kai sentään haluat jotakin."

"Haluan pitää kiinni lupauksestanne", vastasi Olaus kumartaen, "itseäni tai jotakin toista varten."

"No, kuten tahdot. Huomenna puhumme kirkollisista asioista."

Niin he erosivat. Kullakin oli paljon mietittävää tämän muistettavan päivän jälkeen, ja monet kiitokset ja rukoukset kohosivat sinä iltana taivahiselle isälle Örebron linnasta.

Seuraavana päivänä tutkittiin tarkoin kolmea vankia. Herttua oli itse läsnä ja johti osaksi kuulustelua. Pian kävi selville, että kaikki kolme olivat katolilaisia. Herra Yrjänä Posse, Hogenskild herra ja rouva Ebba Bjelke mainittiin tosin, mutta mitään kirjallisia todistuksia ei ollut, ja miehet puolestaan sanoivat, että heille tuntemattomat henkilöt olivat houkutelleet heidät ryöstämään prinssejä. Kuitenkin selittivät he, ettei ollut aikomus tehdä pojille mitään pahaa, he puolestaan uskoivat kaiken tapahtuneen parhaassa tarkoituksessa.

Kaikki kolme lähetettiin Gripsholmaan pidettäviksi vangittuina vastaisia kuulusteluja varten.

Skytte toipui pian saamistaan vammoista. Pahemmin oli laita Helenan, jonka pelästys oli melkein menehdyttänyt.

Lujempi side oli yhdistänyt koko perheen, ja erittäinkin oli herttua kiintynyt omaisiinsa enemmän kuin oli nähty pitkiin aikoihin.

Eräänä päivänä tuli Kätchen hänen luokseen ja sanoi: "Kas, mikä ystävällinen kirje mummolta. Hän tahtoo, että tulisin tänä kesänä hänen luokseen."

"No, kuinka itse tahdot?"

"Hän kirjoittaa, että hänen iässään on jokainen päivä odottamaton lahja, eikä hän tiedä kuinka monta hänellä on enää jälellä."

"Tahdon uskoa sinulle erään asian ja samalla kysyä neuvoasi", sanoi herttua.

"Voinko minä antaa neuvoja?" kysyi Kätchen punastuen.

"Sittenpähän nähdään. Ymmärrät tietysti, että viime päivien tapaukset ovat kovasti kiihdyttäneet mieltäni, ja kun minun täytyy muutamain viikkojen kuluttua matkustaa Suomeen, en voi olla alituiseen levottomuudella ajattelematta mitä täällä voi tapahtua."

"Eikö Kustaa tule mukaan?"

"Sitä juuri ajattelin minäkin", sanoi herttua vetäen hänet vasten poveaan. "Herttuatar tulee myös mukaan, mutta Maria Elisabet ei voi tulla mitenkään."

"Voihan hän ja Juhani ja Heidin rouva tulla kanssani mummon luo."

"Mutta minä olisin tahtonut sinut mukaani Suomeen."

"Ei, se ei käy päinsä", sanoi Kätchen hymyillen. "Minua tarvitaan täällä kotona."

"Niinpä kylläkin, rakkanani, ja missä et ole, siellä sinua kaivataan", sanoi hän. "Mutta nyt toiseen asiaan: mitä arvelet, onko Helenan tultava mukaan?"

"Merimatka tekisi hänelle hyvää, hänen rintansa on heikko."

"Mutta mukaan tulee eräs toinen henkilö, jota hän ei voi sietää lainkaan."

"Kuka se on?" kysyi Kätchen kummastuneena.

"Herra Juhana Skytte."

Kätchen katsoi häneen kummissaan, mutta kun hän huomasi veitikan silmänurkassa, punastui hän ja kääntyi pois hämillään.

"No, mitä arvelet asiasta?"

"Luullakseni Helena pitääkin hänestä."

"Onko hän sanonut sinulle sen?"

"Jos minulle on uskottu jotakin, niin enhän voi puhua siitä."

"Mitähän, jos kihlaisimme heidät?"

"Oi, kuinka se olisi hauskaa! Mutta Helena sanoo, ettei herttuatar pitäisi siitä."

"Miksi ei?"

"Kihlatut lyövät aina laimin velvollisuutensa."

"Pyh, ei mitään vaaraa."

"Sitä ei usko Helenakaan."

"Tiedätkös mitä, minä kihlaan heidät. Jos molemmat tulevat matkalle mukaan, on heillä kahta hauskempaa. Ja kun vuoden tai parin kuluttua palaamme kotiin, naitamme heidät. Vai mitä?"

"Kuinka hyvä olet ja kuinka pidän sinusta", sanoi Kätchen ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.

"Siinä tuskin moni on kanssasi yhtä mieltä, lapsukaiseni."

Muuatta päivää myöhemmin sanoi herttua puolisolleen, että toivoi hänen tulevan mukaan Suomeen ja että oli päättänyt ottaa Kustaankin mukaan.

"Mutta Maria Elisabet?" kysäisi herttuatar.

"Saa mennä Kätchenin kanssa leskikuningattaren luo."

"Ja Juhani?"

"Sinne hänkin, melkein koko lastenkamari", lisäsi herttua nauraen.

"Mutta kenen minä otan mukaani?"

"Paitsi piikasiasi ainoastaan Helenan. Skytte saa ottaa Kustaan huostaansa."

"Sopiiko se?"

"Mainiosti. Laittaudu nyt kuntoon, kuten minun puolisoni arvo ja korkea syntyperäsi vaatii. En tahdo, että Suomen ylpeät aatelisrouvat katsovat yli olkansa herttuatar Kristinaan."

"Sitä he eivät tule tekemään. Minä kyllä osaan pitää siitä huolen."

Itse asiassa oli hän ihastunut matkasta eikä lainkaan vastahakoinen jättämään pientä itsepäistä tytärtään Kätchenille, jota tämä totteli paremmin kuin omaa äitiään.

Samana iltana, kun perhe oli koolla tavallisuuden mukaan, laski herttua leikkiä Helenan kalpeista poskista ja houkutteli niille siten ruusunhäivähdyksen toisensa jälkeen.

Herttuatar, joka ei pitänyt siitä, että kukaan, saatikka sitten hänen puolisonsa, leikitteli hovineitsytten kanssa, näytti loukkautuneelta. Mutta siitä ei Kaarle säikähtänyt. Hän kutsui Helenan luokseen, tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Tiedättekös, neitsyt, tunnen nuoren miehen, joka kovasti kaipaa tätä pientä kättä. Saanko antaa sen hänelle?"

Helena loi pelästyneen katseen herttuattareen, ja sitten painuivat hänen silmänsä maahan.

Juhana Skytte näytti kovin yllätetyltä. Hän oli noussut ja lähestyi heitä.

"Asianlaita on niin", jatkoi herttua, "että minua huolestuttaa kovin, kuinka voin palkita Juhana Skyttelle sen uhrautuvan uskollisuuden, jota hän on osoittanut perhettäni kohtaan. Vaikkapa antaisin hänelle kaiken maailman hyvyydet, ei sillä olisi suurtakaan arvoa hänelle, jollei hän saisi jakaa onneaan sen naisen kanssa, jota rakastaa. Sitä paitsi", lisäsi hän nähtyään Helenan jälleen vilkaisevan herttuattareen, "ilahuttaisitte suuresti puolisoani noudattamalla minun toivomustani."

Ankara rouva näytti hyvin loukkautuneelta, mutta kohtasi silmäparin, jonka edessä loi katseensa maahan.

"Silloin tahdon mielelläni", vastasi Helena.

"Se oli oikein. Ottakaa siis nyt toisenne ja olkaa niin onnelliset kuin totisesti ansaitsettekin."

Kaarle pani heidän kätensä yhteen. "Kas niin", sanoi hän Skyttelle, "vie nyt hänet mukanasi, niin saat sanoa hänelle kahdenkesken mitä minä kenties olen unohtanut."

Mutta heidän mentyään sanoi Kaarle ilkkuen puolisolleen: "Nyt kai myönnät, että he sopivat hyvin tulemaan mukaan."

Herttuatar ei katsonut hyväksi vastata mitään. Mutta illalla käski herttua tuoda viiniä pöytään ja joi vastakihlattujen maljan. Silloin ei auttanut herttuattarenkaan muuta kuin onnitella heitä, ja Kätchen kuiskasi Helenaa syleillen:

"Olen niin iloinen. Sillä nyt on matka sinulle paljon hauskempi kuin olisi ollut muuten."

Mutta näistä perhekohtauksista palasi Kaarle kirjoituspöytänsä ääreen antaakseen käskyjä joukkojen varustamisesta ja nimittäen päälliköitä. Hän tiesi, että Kaarle Gyllenhjelm oleskeli hyvän ystävänsä Samuel Niilonpojan luona. Heidät molemmat hän tahtoi mukaan ja kirjoitti heille omakätisesti.

13.

SOTARETKI VIELÄKIN.

Örebrossa oli kova kiire ja touhu. Herttua oli saanut sanoman, että Puolan säädyt olivat myöntäneet rahoja sotaretkeen Ruotsia vastaan, ja Sigismund antoi tästä julkisia kuulutuksia, joita levitettiin ympäri maan.

Mutta Kaarle ei ollut niitä miehiä, että olisi kauan katsellut kenenkään uhkailua. Hän oli jo hyvissä ajoin varustautunut hänelle ominaisella tarmolla ja viisaudella. Kesällä hän oli lähettänyt Rääveliin 9,000 miestä, runsaasti muonaa ja sotatarpeita mukanaan. Päälliköiksi kutsui hän Antero Lennartinpojan, Jaakkima Scheelin ja Kaarle Gyllenhjelmin ynnä muutamia muita.

Itsensä oli hänen ensin annettava muutamia tärkeitä määräyksiä siltä varalta, että hän sodassa saisi surmansa. Nyt oli hän kokonaan valtiomies, kirkas ja avoin oli hänen katseensa näkemään monia suuria velvollisuuksiaan.

Kuusivuotias Kustaa sai jo nyt olla mukana neuvotteluissa. Hän sai kuunnella kaikkea, mutta ei udella ennenkuin häneltä itseltään kysyttiin. Ja sitten oli hänen muistettava, ettei saanut muualla hiiskua sanaakaan siitä, mitä neuvoskamarissa puhuttiin. Poika ymmärsi sen hyvin ja hän hämmästytti isäänsä niin viisailla huomautuksilla, että tämä tuskin saattoi salata tyytyväisyyttään.

Heinäkuun puolivälissä tapahtui toisten lasten lähtö Örebrosta. Ja heinäkuun 31 päivänä nousi herttua puolisonsa ja poikansa kera laivaan. He purjehtivat Suomen saariston kautta Rääveliin, jonka satamaan ankkuroivat elokuun alussa, ja heidät otettiin vastaan suurella juhlallisuudella.

Herttuattaren oli jäätävä sinne poikansa ja hovin keralla, herttua taasen lähti sotajoukkoineen Liivinmaahan. Sodan alku oli hänelle varsin onnellinen, ja ennen vuoden loppua olivat ruotsalaiset valloittaneet Pernovan, Willannin ja Tarton. Seuraavana vuonna raivasivat Ruotsin aseet tiensä aina Väinäjoen varrelle saakka, ja moni loistava urotyö kaunisti suomalaistenkin miesten nimiä. Wolmar ja Wenden antautuivat melkein miekaniskutta, monet pienemmät linnoitukset seurasivat ripeää vauhtia, ja pian saatettiin ryhtyä Kokenhausia piirittämään.

Kaikissa näissä otteluissa oli Gyllenhjelm, nyttemmin kenraaliluutnantti, osoittanut suurta urhoollisuutta ja neuvokkuutta, joka herätti kaikkien, yksinpä herttuankin huomiota. Kokenhausia piiritettäessä hän sai tehtäväkseen pitää tien auki Kuurinmaalle muonantuontia varten. Herttuan saavuttua sinne sijoitettiin koko sotajoukko kaupungin edustalle ja laitettiin vallitukset, joista sitä voitiin ampua. Urhoollisen vastarinnan jälkeen kaupunki vihdoin antautui.

Mutta linna oli jälellä korkeine muureineen ja esilinnoituksineen. Sen valloittamiseen ei ollut muuta keinoa kuin puolustusjoukon nälistyttäminen. Kaupunkiin sijoitettiin, niin suuri saartojoukko, että se saattoi pitää puoliaan, jos linna väki tekisi hyökkäyksen. Päälliköiksi määrättiin Jesper Antinpoika ja Krister Some. Gyllenhjelm sai käskyn jäädä sinne niin kauaksi, että ehdittäisiin hankkia tarpeeksi muonaa ja laittaa riittävästi vallituksia.

Herttua matkusti pienen seurueen kera Rääveliin herttuattaren ja prinssin luo. Kustaa unohti kaiken muun, niin iloinen hän oli nähdessään isänsä jälleen.

Kaarle toi mukanaan useita nuorista päälliköistään, jotka hänen mielestään ansaitsivat muutamia lepopäiviä. Niiden joukossa oli 20-vuotias Jaakko de la Gardie, mainehikkaan Pontuksen poika. Herttuaa miellytti suuresti hänen reipas esiintymisensä ja kenties vielä enemmän se ystävyyssuhde, joka oli syntynyt hänen ja Gyllenhjelmin välillä.

Tähän aikaan saapui suuri joukko sotaväkeä sekä Ruotsista että Saksasta. Saksalaisia johti monet sodat sotinut kenraali, kreivi Johan von Nassau Dillenburg. Herttua oli erittäin tyytyväinen hänen saapumiseensa ja koki keskustellen perehdyttää häntä asemaan.

Muuan pikalähetti toi surullisen viestin, että nuori Pietari Stolpe oli ammuttu eräällä vakoiluretkellä Kokenhausin luona. Ja sitten alkoi saapua, uusia jobinposteja toinen toisensa jälkeen. Krister Some oli saanut käsiinsä muutamia linnasta karanneita puolalaisia, heitättänyt heidät alastomina järveen ja ammuttanut heihin maaliin; kohta sen jälkeen oli useita komppanioita kasakoita ja husaareja hyökännyt äkkiarvaamatta ruotsalaisten kimppuun ja tehneet suurta tuhoa. Mutta vielä pahempi, oli miehistössä ilmennyt kapinanhenkeä; Gyllenhjelm kirjoitti ettei väkeen enää ollut luottamista.

Tällaikaa jatkuivat uudet sotavarustukset. De la Gardie oli everstinä palannut rykmenttiinsä, ja herttua laati uusia sotasuunnitelmia Nassaun kreivin keralla.

Huhtikuun 2 päivänä synnytti herttuatar pojan, joka kastettiin samana päivänä ja sai isänsä tahdosta nimekseen Kaarle Filip. Ristiäiset vietettiin kaikessa hiljaisuudessa; muutamia kaupungin virkailijoista ja porvareista kutsuttiin todistajiksi, ja herttua kantoi itse poikansa ristille.

Kohta sen jälkeen lähetti hän Kustaan noutamaan sotakarttaansa. Hän tahtoi nähdä, oliko tämä käsittänyt aseman oikein, sillä hänestä oli kasvatettava Herran valittu jatkamaan Kustaa Vaasan työtä, edistämään uskonpuhdistusta Pohjolassa, kenties koko Euroopassakin.

Kustaa tuli karttoineen, jonka hän pani pöydälle. "Kas tässä", sanoi hän, "tässä on Kokenhaus, valkoiset neulat ovat ruotsalaisia joukkoja."

"Ne saat pian muuttaa pois", virkkoi herttua. "Sotaherra Rozivill on tulossa ylivoimaisen sotajoukon kanssa. Sain sen tietää niin myöhään, etten ehtinyt lähettää Gyllenhjelmille apuväkeä, ja varmaankin Kokenhaus on mennyttä kalua."

Niin olikin Puolalaiset ajoivat ruotsalaiset pakoon, ja niin tykistö kuin ampumavaratkin joutuivat vihollisen käsiin.

Se oli kova isku Gyllenhjelmille, joka teki kaikkensa pitääkseen joukkonsa koossa, mutta ne hakattiin osaksi maahan, osaksi ajettiin pakosalle; joko väsymys tai lahjukset olivat tärvelleet kurin tykkönään.

Kun saapui käsky, että joukkojen jäännökset oli vietävä herttuan luo, riensi Gyllenhjelm määräystä noudattamaan. Sen jälkeen yhdistettiin koko armeija ja se marssi Wendeniä kohden. Puolalaiset joukot, jotka olivat levinneet laajalle ympärinsä, riensivät tieltä pois, osa Kokenhausiin, toinen Rigaan, mutta ruotsalaiset hyökkäsivät pakenevain kimppuun ja onnistuivat saamaan takaisin Kokenhausin luona menetetyn tykistönsä.

Herttuan tarkoitus oli ryhtyä Rigaa piirittämään. Mutta syyskuun alussa saapui sanoma, että Sigismund oli tulossa puolalaisen pääjoukon kera, jolla oli suurkansleri Jan Zamoiski päällikkönään. Silloin luopui herttua piiritysaikeistaan. Siihen vaikutti osaltaan sekin, että katovuosi ja varsinkin rutto oli rasittanut maata, niin että kansa muistutti enemmän varjoja kuin ihmisiä.

Sigismundille oli sanottu, että hänen läsnäolonsa edistäisi sodan viemistä onnelliseen päätökseen. Sentähden oli hän seurannut mukana lähimpäin suosikkiensa vartioimana,. Puolalainen sotajoukko oli tunkeutunut keskelle Liivinmaata Wolmarin kaupunkiin, jota Zamoiski päätti ryhtyä piirittämään. Mutta kun hän ei ollut tuonut tykkejä mukanaan, täytyi hänen niitä odottaessaan pysyä toimetonna paikoillaan kokonainen kuukausi.

Se oli pieni pahanpäiväinen linnoitus, ja kun herttua herätti kysymyksen, oliko miehistöä asetettava sitä puolustamaan, vastusti sitä Nassaun kreivi, selittäen että ken Alankomaassa tahtoisi moista puolustusta yrittää, hänet epäilemättä hirtettäisiin uhkarohkeudesta.

De la Gardie ja Gyllenhjelm vastasivat, etteivät muurit ja vallit puolustaneet, vaan miesten oli puolustettava niitä, ja pyysivät saada puolustuksen hoteilleen. Herttua suostui, ja ne marssivat kaupunkiin rykmentteineen ja alkoivat heti laittaa pikku linnoitusta mahdollisimman hyvään kuntoon.

Kun kaikki valtaamattomat linnoitukset oli miehitetty, purjehti herttua koko hovin kera Räävelistä Turkuun. Täällä hän otti uskollisuudenvalan Suomen aatelistolta ja rankaisi ankarasti kaikkia väärinkäytöksiä, joita oli juurtunut maahan.

Erittäinkin rahvaan yleinen kurjuus kävi hänen sydämelleen. Talonpojat olivat ennen kaikkea kärsineet sodasta, aatelisto oli riistänyt itselleen heidän vero talo jaan ja kohteli; niiden entisiä asukkaita melkein kuin liiviläinen aatelismies maaorjiaan. Suomen rahvaan tila oli hyvänä todistuksena siitä, mihin kaikkeen mahtavat julkesivat ryhtyä, kun kuningasta ei ollut mailla.

Jäntevästi kävi Kaarle käsiksi tähän riihottomuuteen ja laittomuuteen, kutsui heti saavuttuaan "ratsumestarit, päämiehet, voudit, kirjurit, lainlukijat ja nimismiehet" Turkuun vastaamaan toimistaan, tutki, tuomitsi ja rankaisi ja ryhtyi muuten moniin toimiin turvatakseen rahvasta väkivallalta ja kruunua ryöstöltä.

Liivinmaalta saapui yhtä odottamaton kuin järkyttävä sanoma, että Zamoiski oli valloittanut Wolmarin ja että De la Gardie ja Gyllenhjelm oli viety vankeuteen. Nyt kuten aina hän kirjoitti ankarasti jalolle pojalleen; koskei tämä ollut paremmin puolustautunut, ansaitsi hän kohtalonsa. Kuitenkin tahtoi hän tehdä voitavansa saadakseen hänet vaihdetuksi vapaaksi.

Herttua tahtoi ryhtyä Zamoiskin kanssa rauhanneuvotteluihin, mutta siitä ei koitunut muuta kuin katkeria kirjeitä molemmin puolin. Herttua oli synkällä ja alakuloisella tuulella, eikä ollut iloinen se joulu, joka Turussa vietettiin.

Uuden vuoden 1602 ensi päivinä lähdettiin kotimatkalle ympäri Pohjanlahden. Vaikea oli matka tähän vuodenaikaan. Vasta helmikuun 19 päivänä olivat matkalaiset saapuneet Poriin. Siellä levähdettiin muutamia päiviä, ja sillaikaa antoi herttua "järjestyssäännön, jonka jälkeen Suomen voutien itsensä ojennettava on." Sitten taivallettiin Pohjanmaan halki Ruotsin puolelle.

* * * * *