Part 13

"No no, tyyntykäähän nyt, niin kerron teille kaiken", keskeytti herttua. "Ranskan kuninkaalla on hyvä ystävä; Rohanin herttua, jonka hän tahtoo tehdä onnelliseksi, ja hän on pyytänyt Kätcheniä herttuan morsiameksi."

"Minua?" Kati tahtoi taasenkin hypähtää pystyyn, mutta herttua pidätti hänet.

"Tahtooko hän naida Katin?" huusi Kustaa ylen hämmästyksissään.

"Hän ei saa!" kirkui Juhani kyynelsilmin ja kalpein poskin.

"Kuulkaahan nyt, neuvosherrani", sanoi herttua. "Eikö teistäkin ole ennen kaikkea kuultava Katin mieltä?"

Kustaa ja Juhani olivat nousseet ja seisoivat käsi kädessä.

"Eikö miesten ole ratkaistava?" kysyi Kustaa hyvin vakavasti.

"Prinsessani on tehtävä miten me tahdomme!" säesti Juhani kiihdyksissään.

"Tavallisesti käy niin", sanoi herttua. "Mutta heidänkin mieltään kysytään näön vuoksi, ja eiköhän meidänkin pitäisi tehdä niin?"

Pojat katselivat jälleen epäröiden toisiinsa. "Kyllä, niin on tehtävä", sanoi Kustaa hieman väkinäisesti.

Mutta Juhani heittäytyi tuolille ja itki kuin sydän aivan pakahtuisi. Ja silloin ei Kätchen enää pysynyt paikoillaan pitelemälläkään, hän suuteli herttuaa poskelle ja pyysi: "Antakaa minun mennä!" Ja hän juoksi hylätyn poika rukan luo ja sanoi: "Kuinka voit luulla, että mikään voisi minut eroittaa teistä!"

Silloin päästi Juhani ilohuudon ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.

"Rakkahin Kätchen, minä kuolisin, jos lähtisit luotamme", kuiskasi hän nyyhkyttäen.

Kustaa taputti sillä välin isän kättä. "Me pidämme hänestä niin paljon", sanoi hän.

Kun hälinä oli hieman asettunut, virkkoi herttua teennäisellä tiukkuudella: "Tosin olen ollut mukana erinäisissä neuvotteluissa, mutta en koskaan sellaisessa, joka vetäisi tälle vertoja, ja puheenjohtajana kysyn teidän sopimattomasta ja sangen häiritsevästä vastustuksestanne huolimatta neiti Katarina Vaasalta, mikä vastaus minun on annettava Rohanin prinssin kosintaan?"

Kätchen nousi heti ja niiasi syvään.

"Tiedän hyvin, että minulle on tämä kunnia osoitettu ainoastaan herra isäni tähden"; sanoi hän. "Mutta minä olen vasta kuudentoista vuotias, ja oma kotini on minulle niin rakas, etten tahdo sitä vaihtaa mihinkään muuhun maailmassa."

Pojat kietoivat käsivartensa hänen ympärilleen, ja herttua, joka oli kuunnellut tuikkivin silmin, sanoi sangen tyytyväisenä:

"Niin puhuu oikea vaasantytär, ja minä vastaan omakätisesti kuninkaan kirjeeseen ja sinun puolestasi hylkään imartelevan kosinnan."

Pilvi oli hälvennyt, ja Kätchen oli jälleen houkutellut päivän pilkottamaan.

"Eivätkö sihteerini tänään herääkään", puuskahti herttua, "vai miksi he viipyvät?"

Silloin sanoi Kätchen hänelle syyn ja pyysi kutsumaan heidät sisään.

"Onko tämä asia pidettävä salassa?" kysyi Kustaa näyttäen hyvin tärkeältä.

Herttua tuumi hieman. "Kolme tuntia", sanoi hän. "Sitten saatte siitä puhua; nyt pian läksyjenne ääreen."

"Eikö Kätchen tule mukaan?" kysyi Juhani.

"Ensin on hänen annettava minulle suukkonen! Kas niin, nyt saa hän tehdä mitä tahtoo."

Rakastettava tyttö ojensi pojille kätensä. Juhani suuteli hänelle ojennettua kättä, ja silloin riensivät he pois kaikki kolme.

Herttua katsoi mietteissään heidän jälkeensä.

"Kätchen on syntynyt 84 ja Juhani 89", tuumi hän itsekseen. "Viiden vuoden eroitus, mutta kuinka poika rakastaa häntä!"

Heti sen jälkeen, aamiaisen edellä, sai herttuatar tiedon kosinnasta.

"Kuusitoistavuotias lapsukainen!" sanoi hän. "Ennen kahtakymmentä vuotta ei avioliiton pitäisi koskaan tulla kysymykseen."

Mutta hän näki heti, että herttua oli muuttunut, ja esiintyi sentähden itse niin ystävällisesti ja auliisti kuin suinkin. Hän ei tiennyt, kuka muutoksen oli saanut aikaan, eikä herttuakaan puhunut siitä mitään.

Herttua työskenteli väsymättä päivästä päivään maansa ja kansansa hyväksi, samaan suuntaan kuin hänen isänsäkin oli toiminut.

Sigismundilta ei ollut saapunut mitään vastausta Vladislaukseen nähden, mutta sen sijaan tieto, että lähettiläät, jotka olivat vieneet irtisanomista koskevan Linköpingin päätöksen, oli heitetty vankeuteen ja heitä pidelty jotensakin pahoin.

Sota oli siis ovella, vihollisuudet saattoivat puhjeta milloin hyvänsä, eikä ollut Kaarlen luonteen mukaista jättää valmistautumatta sitä vastaanottamaan. Samalla pelottomalla rohkeudella, jota oli aina osoittanut, päätti hän lujasti käydä heitä kaikkia vastaan.

Mutta oli omassa maassakin monta, jotka panivat hänen kärsivällisyytensä kovalle koetteelle. Esimerkiksi Angermannus, joka istui vangittuna Stegeborgissa, olihan hän käynyt Kaarlen julkaiseman uuden kirkkojärjestyksen kimppuun ja kirjoittanut vastalauseen, jossa syytti herttuaa kalvinilaisista mielipiteistä.

Kirkkojärjestyksen oli kirjoittanut uusi arkkipiispa, Nicolaus Bothniensis, joka oli äkkiä kuollut. Mutta hänellä oli poika, Olaus nimeltään, joka äskettäin oli nimitetty rovastiksi Torstunaan ja johon isänsä sanottiin luottaneen. Herttua lähetti hänelle käskyn saapua Örebrohon niin pian kuin mahdollista.

Herttuattaren hovineitsyt (arkkipiispan tytär) oli isänsä sairauden aikana saanut matkustaa kotiinsa, ja herttuatar, jonka suureen suosioon hän viime aikoina oli päässyt, selitti tahtovansa hänet takaisin eikä sentähden ottavansa ketään toista.

Nuori Helena jäi sentähden yksin, ja Kätchen, joka aina oli hyljättyjen ja yksinäisten ystävä, otti hänet mukaansa kävelyretkilleen, ja milloin tätä nuorta tyttöä ei kutsuttu herttuattaren luo, oli hän prinsessan parissa.

Kauniina toukokuun aamuna tekivät nuoret neitsyet retkiään. Väliin oli ainoastaan palvelija heitä saattamassa, mutta yhtä usein olivat myös prinssit ja Skytte mukana.

Kotiopettaja oli yhä syvemmin rakastunut nuoreen Helenaan. Mutta neitsyt oli niin ujo ja vältti niin taitavasti jokaista kahdenkesken-jäämistä, ettei Skytte neljän kuukauden seurustelun jälkeen tiennyt, vastattiinko hänen hellään tunteeseensa.

Eräänä päivänä, kun he olivat kaikki yhdessä kävelyllä, ehdottivat pojat, että mentäisiin metsään, joka oli aivan kaupungin vieressä.

Sanottu ja tehty. Se oli kaunis koivikkoja kaikkialla oli siellä lintuja ja linnunlaulua.

Ei näkynyt ainoaakaan ihmistä, paitsi vanhaa mummoa, joka kerjäsi pientä lahjaa.

Skytte antoi hänelle rovon ja pyysi häntä sitten menemään. Mutta hän pyysi hellittämättä jokaiselta jotakin, kuinka pientä tahansa.

Lopulta hän saikin tahtonsa täytetyksi ja töpsötteli sen jälkeen hyvin tyytyväisenä tiehensä.

Seuraavana päivänä veti metsä heitä jälleen puoleensa. He eivät nähneet naista, mutta sen sijaan ukon, joka näytti likipitäen satavuotiaalta ja joka kaivoi maahan pientä kuoppuraa.

"Mitä tuostakin tulee?" kysyi Kustaa.

"Hauta", vastasi vanhus, "oikein sorea hauta."

"Kuka siinä tulee lepäämään?" kysyi Juhani.

"Aluksi tämä", sanoi hän ja heitti hautaan rahan.

"Eikös tuo ollut sama, jonka annoit eilen eukolle?" sanoi Kustaa Skyttelle.

Rivakoin lapionpistoin oli hauta täyttynyt puoleksi, ja sitten ukko luikki tiehensä sanomatta sanaakaan hyvästiksi.

"Mitähän tämäkin lie väkeään?" kysyi Kätchen.

"Luulenpa melkein, että he ovat lappalaisia", sanoi Skytte. "Niin koko kuin ulkonäkökin viittaa siihen."

"Mitähän hän tekee haudalla?"

"Miksi hän heitti rahan siihen?" huusivat pojat yhteen suuhun.

"Luulen, että hänen puuhissaan on taikauskoa tai noituutta mukana."

"Se täytyy meidän nähdä."

Seuraavana päivänä näkivät retkeilijät hämmästyksekseen, että muuan kääpiö kaivoi kuoppuraa aivan entisen viereen. Hän hyräili ja lauloi työskennellessään.

"Kaivatko sinäkin hautaa?" kysyi Kustaa.

Kääpiö nyökäytti päätään ja katsoi häneen pälyvin silmin.

"Mitä teet tuolla haudallasi?" kysyi Skytte.

"Siitä tulee morsiusvuode", vastasi kääpiö.

"Kai sinulle itsellesi?"

"Minulle tai jollekin muulle", vastasi hän.

Mutta pojat olivat uteliaat näkemään mitä hautaan pantiin. Ja aivan oikein, kääpiö heitti siihen napin, jonka Kustaa oli temmannut nutustaan ja antanut mummolle. "Kylläpä kannattaakin antaa jotakin ihmisille, jotka käyttävät sitä vain huonosti", sanoi Kätchen.

"Ei huonosti lainkaan", vastasi kääpiö ja alkoi tanssia kuoppuransa ympäri huudellen: "Menkää maahan, menkää maahan!" Ja kuinka he kaikki hämmästyivätkään, kun kääpiö avasi takkinsa ja kokonainen parvi käärmeitä livahti pitkin hänen jalkojaan ja käsivarsiaan ja sitten luikertelivat maassa ympäri.

Kätchen ja Helena vetäytyivät huudahtaen loitommalle, mutta Kustaa ja Juhani seisoivat käsi kädessä ihmettelyn valtaamina.

Skytte aikoi juuri viedä heidät pois, kun kääpiö huusi uudestaan: "Tulkaa tänne, tulkaa tänne!" Ja kaikkien ihmeeksi livahti käärmeparvi yhtä nopeasti takin povelle, jonka kääpiö heti napitti.

Sen jälkeen hän tallusti tiehensä melkein kuin karhun poikanen ja jätti ihmettelevät katsojansa ajattelemaan asiasta mitä tahtoivat.

On itsestään selvää, ettei kotimatkalla puhuttu mistään muusta.

"Eivätköhän he vain käännä meidän silmiämme?" sanoi Helena, joka epäilemättä oli arin.

"Voitko selittää tämän, Skytte?" kysyi Kustaa.

"Ovatko he noitia kaikki?" puuttui Juhani puheeseen.

"Minulla olisi hyvä halu lähteä omin päin ottamaan selkoa arvoituksen ratkaisusta", vastasi Skytte.

"Sitä emme voi sallia", sanoi Kätchen. "Voisitte joutua johonkin vaaraan."

"Vanha nainen ja kääpiö! Heistäkö en voisi suoriutua?"

"Siellä voi olla useampiakin."

"Juuri siksi tahdon lähteä yksin."

"Juuri siksi ette saa lähteä yksin, mikäli minä voin estää sen", sanoi Kätchen topakasti.

Palattiin kotiin, ja aamiaispöydässä kuuli herttuakin tästä merkillisestä tapauksesta.

Pojat olivat väsymättömiä kertomaan, varsinkin käärmeistä, jotka olivat enimmän heitä oudostuttaneet.

"Käärmeenlumoojat eivät ole mitään tavatonta", sanoi herttua. "Ja kun koko tuollainen silmänkääntäminen ainoastaan tarkoittaa rahakolikoiden ansaitsemista, olette minusta kaikki yhdessä sopivat ottamaan selon salaisuudesta."

"Saanko minäkin mennä mukaan?" kysyi Kustaa.

"Ja minä?" lisäsi Juhani.

"Menkää vain! Ottakaa mukaan miekkanne ja osoittakaa olevanne yhtä kelpo ritareita kuin neuvosherrojakin", sanoi herttua nauraen.

Pojat näyttivät joutuvan hieman hämilleen, mutta ajatellessaan tulevaa seikkailua joutuivat he ilosta suunniltaan, ja lukuja keskeyttivät sinä päivänä alituiset kysymykset, mitä Skytte luuli heidän huomenna kohtaavan.

12.

JESUIITTAIN METKUJA.

Seuraavana päivänä he lähtivät retkelle jännityksellä odottaen ja pamppailevin sydämin. Mutta suuri oli heidän pettymyksensä, kun kuoppien luona ei näkynyt ketään ja ne näyttivät olevan aivan koskemattomat eiliseltään.

"Mitäs nyt tehdään?" sanoi Skytte nauraen. "Onko meidän palattava kotiin?"

"Ei, ei", huusivat pojat. "Etsikäämme heitä metsästä."

Mutta kuta kauemmaksi metsään tultiin, sitä synkemmäksi ja sankemmaksi se kävi. Puiden oksat melkein kasvoivat yhteen, ja ainoastaan vaivoin he pääsivät eteenpäin.

"Nyt luulen, että on paras lähteä kotiin", sanoi Kätchen hieman peloissaan.

"Niin, kotiin", kuiskasi Helena painautuen häneen kiinni.

Mutta samassa he kuulivat ihmeellistä soittoa ja loitompaa näkyi valoa.

"Mitä se on, mitä se on?" Poikia, varsinkin Kustaata, oli mahdoton pidättää. Skytte käski ankarasti, etteivät he saaneet loitota hänestä, ja niin he lähtivät siihen suuntaan, josta valo loisti heitä vastaan.

Kätchen ja Helena seurasivat kintereillä.

Polun mutkauksessa joutuivat he pienen aukeaman laitaan, joka oli hakattu sankimpaan metsään. Maahan oli pistetty palavat soihdut, ja vasemmalla näkyi jälleen vastaluotu hauta, mutta melkoista suurempi kuin edelliset.

Vanha nainen, mies ja kääpiö puhalsivat kaikki kolme huuliharppua, ja soiton mukaan tanssi kymmenkunta pikku olentoa eriskummaisissa puvuissa, suunnilleen samanlaisissa kuin tavallisesti näkee markkinoilla. He pyörivät soitontahdin mukaan haudan ympäri, siitä väliin loitoten, väliin mennen aivan sen partaalle. Toinen toisensa jälkeen kumartuivat he syvään ja saivat silloin toisen värin. Niinpä saattoivat pikku karkelijat olla ensin punaisia, sitten sinisiä ja vihreitä eri vivahduksissa.

"Tahdon nähdä mitä se on", sanoi Kustaa.

"Menemmekö lähemmäksi?" kysyi Skytte kääntyen Kätcheniin.

"Minäkin haluaisin tietää mitä se on", sanoi tämä. "Eiköhän se liene vaarallista?"

"Kas, kas, nyt ovat he hohtavan valkoisia!" kuiskasi Juhani.

Molemmat pojat vetivät kärsimättömästi opettajaa eteenpäin, ja hän seurasi mukana. Mutta lähelle tultuaan saattoi hän eroittaa, että hautaa ympäröi ristikkohäkki ohuista rautalangoista ja että muutamaan askelten päässä siitä alkoi hautaan vievä pieni käytävä, mutta niin kapea, että ainoastaan lapsi sopi siitä kulkemaan.

Skytte piteli Juhania toisella kädellään ja Kustaata toisella lähetessään joukkiota. Yhtä vähän soittajat kuin tanssijatkaan näyttivät kiinnittävän mitäkään huomiota heihin.

Mutta samassa kun Juhani ja Kustaa, vetäen Skytteä jälestään, olivat tulleet haudan reunalle, antoi maa perään ja molemmat pojat syöksyivät hautaan. Skytte tunsi tartuttavan itseensä takaapäin lujin käsivarsin, ja pontevasta vastarinnasta huolimatta hänet sidottiin.

Huutojensa johdosta hän sai iskun otsaansa, niin että vaipui tajutonna maahan.

"Juokse linnaan", kuiskasi Kätchen Helenalle. Itse riensi hän haudan luo, ja lieneekö ohut häkkiaita ollut niin höllästi kiinnitetty maahan, vai epätoivoko oli antanut hänelle voimaa, mutta hän sai sen temmatuksi irti ja hypähti hautaan.

Enimmät soihduista olivat sammuneet. Kääpiö oli rientänyt Helenan jälkeen, ja raihnainen nainen ja ukko, jotka osoittautuivat väkeviksi miehiksi, joutuivat siksi koviin tekemisiin Skytten kanssa, että Kätchenin uhkarohkeaa tekoa ei oltu edes huomattukaan.

Hän oli liukunut alas maaseinää myöten, joka oli viettävä. Pian hän tunsi tasaisen maaperän jalkojensa alla, mutta oli aivan pimeä.

Silloin hän oli kuulevinaan huokauksen ja hiljaista vaikeroimista, ja kun hän eteensä haparoidessaan tunsi pienen käden, kuiskasi hän: "Oletko vahingoittunut, Kustaa?"

"Kätchen", sanoi hän. "Minä en pelkää lainkaan, vaan olen iloinen, kun sinä olet täällä."

"Missä on Juhani?"

"Tässä vieressäni, mutta hän vain valittaa."

"Näetkös, tuolta kiiluu valoa?"

"Näen; ne, jotka sen ovat sinne laittaneet, ovat varmaan ilkeitä ihmisiä."

"Älä liiku paikoiltasi, minä katson mistä se tulee."

"Saanko minä seurata?"

"Ota Juhani mukaan."

Heistä näytti, että olivat jossakin holvissa, ja kun he menivät valoa kohden, tunsivat he edessään oven. Oven raosta valo oli kiilunut heidän silmiinsä.

Kätchen etsi lukkoa, mutta sellaista ei tuntunut olevan. Vihdoin hän onnistui avaamaan oven vetämällä sitä itseensä päin.

Hiljaa hiipivät he pieneen luolaan, jota valaisi lattialle asetettu lamppu, ja katselivat ympärilleen. Mihin oli heidän nyt ryhdyttävä? Ulkona he olivat kuulleet telmettä ja taistelun ähkinää, täällä ei kuulunut mitään.

"Täällä on aukko", kuiskasi Kustaa, ja Kätchen otti nopeasti lampun ja valaisi sillä aukkoon. Se näytti olevan pieni käytävä.

"Meidän täytyy mennä sitä myöten", sanoi urhea tyttö.

"Pimeässäkö?" kysyi Juhani vavisten. "Kati kulta, ota lamppu mukaan!"

"Silloin meidät keksitään helpommin", vastasi tyttö. "Mutta sille ei voi mitään." Hän otti lampun ja he menivät käytävään.

Tie oli kuoppainen ja epätasainen. Kätchen, joka kantoi lamppua, oli pakoitettu kulkemaan hitaasti, jottei kaatuisi ja kenties sammuttaisi lampun.

Hiljaa, levottomasti sykkivin sydämin, he riensivät eteenpäin. He eivät tienneet, mihin tie vei, eivätkä sitä juuri ajatelleetkaan.

Suunnilleen kymmenisen minuuttia olivat he jatkaneet taivaltaan. Lopusta ei ollut tietoakaan, kun he kuulivat takaansa rähäkkää ja huutoja. Heidät oli keksitty. Kohta he näkivät soihtujen loimun takaansa. Heitä siis ajettiin takaa.

Siivekkäin askelin he riensivät eteenpäin, mutta rähäkkä ja huudot lähenivät lähenemistään.

Silloin keksi Kätchen pienen lymysopen vasemmalla. Nopeasti hän puhalsi lampun sammuksiin ja veti pojat sinne mukanaan.

He painautuivat soppeen yhteen myttyrään.

"Nyt on meidän pyydettävä apua Jumalalta", sanoi Kätchen. Ja pojat panivat kätensä ristiin ja toistivat hänen jälestään: "Hyvä isä taivaassa, katso meihin, hyljättyihin lapsiisi! Sinä yksin voit auttaa meitä suuressa hädässämme."

Heti sen jälkeen he näkivät soihtujen loimon ja kuulivat ikäänkuin villipedon läähätyksen. Sitten kuului joku kaatuvan ja tuli aivan pimeää.

"Näettekös, näettekös, Jumala on kanssamme. Hän ei tahdo meidän hukkuvan!" Ja he itkivät ilosta ja syleilivät toisiaan.

Aivan läheltä kuului puhetta, kirouksia ja sadatuksia.

"Mitä meidän nyt on tehtävä?" sanoi miesääni.

"Käännyttävä noutamaan useampia soihtuja."

"Sillä välin ehtivät kakarat päästä käytävästä väljään."

"Jolleivät huku!"

"Ansaitsemme enemmän, jos saamme heidät elävinä."

"Eivätköhän he käytävän suulla tuuskahda!"

"Mihin niin?"

"Käärmeluolaan, tietysti!"

Kuului raaka nauru. "Niin, siellä olisi hauska nähdä heidät."

"Pian takaisin, eivät he voi päästä käsistämme."

He loittonivat puhellen keskenään.

"Rakkaat", sanoi Kätchen, "ajatelkaa, että Jumala on kanssamme ja ettei meille voi koskaan käydä pahemmin kuin hän tahtoo. Ja sitten nopsasti eteenpäin!"

He lähtivät heti taipaleelle ja näkivät pian heikon valon häämötyksen.

He huudahtivat ilosta. Ja katso, valo selkeni selkenemistään. Pian alkoi kuulua myös puron lorina.

Kustaa oli melkein aina etumaisena. "Jos otan pois muutamia kiviä, sovin kömpimään tästä läpi", sanoi hän ilosta läähättäen.

"Tee se, minä autan sinua,"

Tuokion kuluttua Kustaa sai jo pistetyksi päänsä läpi. "Siellä on suuri kivi edessä", sanoi hän. "Minä en jaksa sitä liikuttaa."

"Koeta, Kustaa, tunkeudu väliin."

Hän ponnisti kaikki voimansa. "Se liikkuu, se liikkuu", sanoi hän.

Hän pääsi läpi.

"Pian nyt, Juhani!"

Juhani koetti parastaan, mutta hän oli Kustaata suurempi. "Minä tartuin kiinni", valitti hän.

"Koeta vain kelpo tavalla, niin saat nähdä, että pääset."

Hän pääsi tosiaankin, vaikka vasta pitkien ponnistusten jälkeen ja revityin vaattein.

"Minä en ehdi niin pian jälestä", sanoi Kätchen. "Juoskaa nyt pois metsästä, Jumala on kanssamme."

"Emme lähde ilman sinua, Kätchen!"

"Minä tahdon, että menette."

"Ei, ei! Auta minua, Juhani!"

"Se on mahdotonta. Menkää, saavat muuten kiinni teidätkin!"

"Tartu kiveen, Juhani, ja sitten sanomme yhtaikaa: Jumala auttakoon!"

Ja ajatelkaas, miten ihmeellisesti se auttoi. Itse kivi ei tosin hievahtanut, mutta siinä oli irtonainen sälö, joka luiskahti irti. Ja silloin Kätchen hänkin pääsi helposti läpi.

Hänen silmänsä säteilivät. "Tulkaa, tulkaa!" sanoi hän ja sieppasi poikia kädestä. He juoksivat tasaista metsäpolkua minkä jaloista pääsi ja joutuivat pian laajemmalle tielle.

"Onpa kumma, jollei tämä ole tavallinen ajotie", sanoi Kätchen. "Pitäisipä meidän kohdata joku ihminen."

Heti sen jälkeen kuulivat he kavionkopsetta takaansa. Sieltä tuli kolme ratsastajaa, joista etumainen näytti kuuluvan hengelliseen säätyyn.

Kätchen juoksi heti häntä vastaan, ja hän pysähdytti ratsunsa.

"Meitä ajetaan takaa", toimitti Kati hengästyksissään, "ja me pyydämme teidän suojelustanne."

"Liikkuuko ryöväreitä näin lähellä kaupunkia?" kysyi hän kummissaan.

"Oletteko menossa sinne?"

"Olen, herttuan luo."

"Silloin olette sitä tervetulleempi, jos viette hänelle hänen poikansa ja veljensä pojan."

"Katin myös", huusivat pojat.

"Mitä tämä merkitsee?" sanoi pappi hypäten ratsailta. "Minä onnellisena hetkenä satuinkaan tulemaan!"

Hän käski heti miestensä laskeutua ratsailta ja tarjosi hevosensa korkealle herrasväelle.

Mutta siitä ei Kätchen tahtonut tietää mitään. Hän istuutui itse yhden hevosen selkään ja otti Kustaan eteensä; pappi otti Juhanin ratsaille eteensä, ja molemmat miehet nousivat kolmannen hevosen selkään.

Mutta juuri kun kulkueen piti lähteä liikkeelle, kuului laukaus ja luoti lensi aivan lähitse Kustaan päätä.

"Ahaa, niinkö on laita!" huudahti pappi. "Silloin minuakin haluttaa olla mukana."

Hän sieppasi esiin ladatun pistoolin. Mutta Kätchen pyysi, ettei hän puuttuisi taisteluun. Tärkeintä oli, että he pääsivät kotiin, jossa varmaankin levottomuudella odotettiin.

Silloin he lähtivät eteenpäin. Mutta ennenkuin he ehtivät pois metsästä, oli kaksi luotia suhahtanut heidän jälkeensä, onneksi kuitenkaan vahingoittamatta ketään.

"Skytten laita on varmaankin pahoin, koskei hän tullut meille avuksi", sanoi Kustaa. "Olen ajatellut häntä koko ajan."

"Sanos, pelkäsitkö kovin?"

"No, ensi alussa. Mutta sitten rukoiltuamme olin luja ja tyyni ja mietin itsekseni: ei voi käydä pahemmin kuin Jumala tahtoo."

"Ja hän tahtoi suojella meitä! Kustaa, meidän on oltava aina hänen kuuliaisia lapsiaan."

"Niin, Kati, ollaan vain."

"Näetkös, linna näkyy jo."

"Kuinka iloisia he ovatkaan kotona."

Mutta samassa kun he kääntyivät kulman ympäri, tuli herttua linnanpihasta. Hän oli ratsain ja kokonaisen ratsu miesparven ympäröimänä.

Oli jotakin hurjaa, melkein mielettömyyttä hänen katseessaan, ja tästä pelästyneenä huudahtivat Kätchen ja Kustaa yhteen ääneen:

"Isä!"

Harhaileva katse ei ensi tuokiossa näyttänyt tuntevan heitä, mutta seuraavana hetkenä hän oli hypännyt ratsailta, juossut esiin ja ottanut Kustaan käsivarsilleen.

Hän oli vähällä tukehduttaa poikansa suudelmiin ja hyväilyihin. Näytti kuin hän ei uskaltaisi uskoa onneaan. Hänen ensi sanansa olivat: "Oletko vahingoittumaton?"

"Olen, rakas isä, Jumala on ollut koko ajan kanssamme."

"Niin, sen huomaan", virkkoi herttua liikutettuna. "Missä on Skytte?" oli seuraava kysymys. Kukaan ei voinut vastata.

"Tahdon heti panna toimeen ankaran tutkinnon ja etsinnän!" huudahti herttua.

"Saanko pyytää teidän armoltanne päästä mukaan?" virkkoi pappismies, joka lähestyi kumartaen. "Kuka olet?"

"Torstunan rovasti, mestari Olaus, jota olette kunnioittanut kutsullanne."

"Oletko soturi myös?"

"Minun sanotaan voivan ajaa ulos perkeleitä, ja silloin täytyy olla asestettu sekä kynsin että hampain."

"Tule sitten mukaan. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että lisäät sitä velkaa, jossa jo olen sinulle."

Herttua palasi linnaan, ja Kristina, joka kuivin silmin ja näköjään tyynenä oli katsellut hänen lähtöään, suli kyyneliin sulkiessaan Kustaan syliinsä suuremmalla hellyydellä kuin oli tähän asti osoittanut.

Kätchen kertoi seikkailun juurtajaksain, ja pojat kuuntelivat sitä yhtä tarkkaavaisesti kuin kaikki läsnäolijat.

"Jollei Kätchen olisi tullut hautaan luoksemme, niin miten olisi käynytkään!" sanoi Kustaa.

"Jumala olisi kai lähettänyt jonkun toisen", vastasi Kati yksinkertaisesti.

Tiedon tapauksesta oli linnaan tuonut ensiksi Helena, joka kummallisesti pyntätyn olennon takaa-ajamana kaatui vasta linnanportaissa. Useita linnanpalvelijoita oli ollut paikalla, ja heidät nähdessään oli valekääpiö livistänyt tiehensä.

Onnettomuudeksi ei ollut kukaan ollut niin neuvokas, että olisi siepannut hänet kiinni.

Helena oli melkein koko ajan maannut tainnoksissa. Äsken oli hän tointunut, ja silloin olivat hänen ensi sanansa olleet: "Ne tappavat heidät kaikki, pelastakaa, pelastakaa!"

Silloin päätti herttua lähteä ja panna väkeä liikkeelle kaikkiin suuntiin, koskei hän tiennyt, mistäpäin ilkiöitä oli etsittävä.

Herttuan palattua linnaan oli pieni miesjoukko papin johdolla lähtenyt liikkeelle, ensin koivikkoon niiden neuvojen mukaan, joita pappi oli saanut Juhanilta.

Hiukan etsittyään löysivät he aukeaman ja haudan aivan samassa kunnossa kuin se oli äskenkin.

"Täällä on varmaankin muinoin ollut luostari", sanoi Olaus. "Mutta mitä kummaa tämä on?" lisäsi hän ottaen maasta pienen kuvatuksen. Vähän matkan päässä oli toinen ja niin pitkin tietä.

"Marionetteja", huusi pappi. "Ja miten vikevästi ne on tehty, kasvot, puvut ja muut!"

Sitten neuvoteltiin, oliko hauta täytettävä ja maksoiko vaivaa sitä tutkia.

Herttuan sihteeri, Pietari Pietarinpoika, äänesti edellisen ehdotuksen puolesta, mutta pappi jälkimäisen. "Emme voi palata herttuan luo ilman varmoja tietoja, kuinka herra Juhana Skyttelle on käynyt", sanoi hän. Ja oltiin yhtä mieltä, että oli kuoppa tarkoin tutkittava.

Oli tuotu mukana soihtuja ja alettiin laskeutua kuoppaan, pappi etunenässä.