Part 12

"Ette lukenut sitä loppuun", sanoi Ebba rouva.

"Pyysin äsken, ettei minun tarvitsisi sitä tehdä. Mutta saatte tehdä sen itse, jos haluatte. Kuitenkin täytyy minun lisätä, ettei se vähintäkään kiinnitä teidän mieltänne. Se käsittelee vain niitä kärsimyksiä, joita ihmissielun on kestettävä."

"Mistä toinen kirje on?"

"Sundholmasta." Hän luki:

'Karkoitettu, ajettu pois uskoni tähden! Minulla ei ollut aavistustakaan, että nämä protestantit voivat olla niin lujia uskossaan. Ajatteles mielessäsi heikkoa, surun sortamaa naista, joka ei itse lausu eikä tahdo kuulla ainoaakaan häväistystä sortajistaan. Häntä ympäröi lapsilauma, joka on niin kokonaan yhtä hänen kanssaan, että jos koskettaa jotakuta heistä, niin tuntevat sen kaikki toisetkin. Tahdoin eroittaa heidät, mutta se oli aivan mahdotonta. Tahdoin löytää lymypaikan, mutta sellaista ei ollut missään. Tämä protestanttisuus on minulle jotakin uutta, ja kun lopuksi innon vauhdilla tahdoin suoraan esiintyä katolikkona, sanottiin minut irti, karkoitettiin.

Täältä olisi paljonkin kirjoitettavaa, mutta en tee sitä, ennenkuin onnistun paremmin kuin nyt olen onnistunut.

Sinun

_Ragvald Ragvaldinpoika_.'

"Kustaa Banérin leski kuuluu Sturein sukuun, ja he pitävät lujasti kiinni Kustaa kuninkaasta", sanoi Ebba rouva katkeruuden vivahduksella.

"Tämä kirje on Sundbystä", sanoi Petrosa, "ja kuuluu näin:"

'Täydellinen menestys. Olen erään kelvottoman juoppopapin apulaisena tai oikeastaan sijaisena, ja minulla on tukenani hänen kaunis sisarentyttärensä. Koko seurakunta on aivan hassahtunut nuoreen pappiin, ja pappi tietysti kulkee ripeästi kohden maaliaan. Ylhäinen linnanrouva antaa minulle täyden vapauden, mutta hän ei tahdo näyttää mitenkään olevansa osallinen toimintaani. Hänellä on itsellään kappalainen, jonka luulen voivani käännyttää suotuisassa tilaisuudessa.

Sinun

_Erland Erlandinpoika_.'

"Hän, joka kenties vähimmän sitä ansaitsee, menestyy parhaiten", sanoi Ebba vilkkaasti.

"Tämä viimeinen kirje on päivätty Sätersdalenissa", virkkoi Petrosa ja luki:

'Minulla on puolellani vähintään 200 nuorta kelpo miestä, jotka ovat lujasti päättäneet lähteä sotaan Sigismundin puolesta. Mutta nyt on heidän ensin innostettava paljon useampia muita. Olen sanonut heille, ettei ole ryhdyttävä mihinkään, ennenkuin saavat kutsun. Silloin he nousevat niinkuin yksi mies.

Nyt lähden täältä toisiin pitäjiin, mutta tie on aina avoinna edessäni, niin että voin palata milloin se on tarpeen.

_Kristiern Kristierninpoika_.'

"Tästä täytyy tulla jotakin", sanoi Ebba vilkkaasti. "Aivan ihmetyttää, mikä voima heillä kaikilla on."

"Minä olen myös kirjoittanut paavin lähettiläälle ja lähettänyt kopiot kirjeistä."

"Oletteko kirjoittanut omistakin toimistanne, pater Petrosa?"

"En", vastasi hän, "sillä minä toimin teidän näkyvissänne."

"Täytyykö toisin sanoen minun kirjoittaa?"

"Luulen, että legaatti odottaa sitä."

"Ei", sanoi Ebba rouva tuokion aprikoituaan, "teidän täytyy tehdä se itse. Näen kyllä toimintanne tuloksia siinä vaikutusvallassa ja luottamuksessa, minkä olette saavuttanut kansan keskuudessa. Mutta en tiedä mitä keinoja olette käyttänyt, ja sanon sukulaiseni Ebba Brahen kanssa: kenties on parasta, että olen olevinani siitä tietämätön."

"Tahdon mielelläni antaa elämäni kääntääkseni teistä pois kaiken pahan. Mutta en luule vaaran uhkaavan sieltä päin."

"Mihin tähtäätte?"

"Niitä kirjeitä, joita lähetätte Puolaan, ei pidellä varovasti. Vihollisenne ovat saaneet useita niistä huostaansa."

"Mistä sen tiedätte?"

"Mitäpä tietoni hyödyttävät, kun en ole voinut estää niiden sieppaamista pois."

Äänessä oli osanottoa, joka syvästi liikutti Ebbaa. "Tahdon olla varuillani", sanoi hän luoden katseensa Petrosaan. Mutta katse, joka häntä kohtasi, oli niin epätoivoinen, että se säikähdytti häntä.

"Teillä on varmaan enemmänkin sanottavaa minulle?" puuskahti hän pelästyksissään.

"Sallikaa minun siunata teitä!" pyysi Petrosa kiihkeästi.

Ebba kumarsi melkein tietämättään päänsä ja papin kädet koskettivat sitä keveästi hänen lausuessaan pyhät sanat. "Kiitos, ja kaikki pyhät sinua siunatkoot!" huudahti hän lopuksi ja riensi pois.

"Hän tahtoo kääntää minut katolisuuteen", ajatteli Ebba. "No niin, se voikin olla samantekevää. Mutta joutuisin yhä enemmän hänen valtaansa, ja sitä en tahdo."

Mutta hänessä heräsi voittamaton halu tietää mitä kirjeissä oli vielä sellaista, jota Petrosa ei lukenut, vaikka myönsikin hänelle oikeuden lukea ne. Kaikesta päättäen oli se jotakin, mikä koski häntä yksityisesti; ja hän ei ollut mikään lapsi, hän vihasi kaikkea salamyhkäisyyttä, ja hänen täytyi saada se tietoonsa.

Petrosalle oli annettu asunnoksi pieni huone, joka sijaitsi linnantornin alla, ja seuraavana päivänä, kun hän tiesi papin olevan poissa, hiipi hän sinne sykkivin sydämin. Häntä vastaan lemahti kukkien ja metsän tuoksu, Petrosa luultavasti rakasti sellaista.

Kirjoituspöydällä oli useita kirjoja ja pergamenttikäärö. Ebba nosteli niitä varovasti, mutta niiden alla ei ollut kirjeitä. Mahtoiko hän ne pitää mukanaan? Laatikosta löytyi kuin löytyikin useita kirjeitä, mutta mikä niistä oli oikea? Hän otti päällimäisen, sen neljäskin sivu oli kirjoitettu täyteen -- latinaksi. Miksei hän ollut opetellut tätä kieltä? Kirjeen oli allekirjoittanut Ragvald Ragvaldinpoika, ja siinä oli kaksi kertaa mainittu Ebba rouvan nimi. Petrosa oli itse pakoitettava kääntämään se, sillä olihan hän tunnustanut Ebba rouvalla olevan siihen oikeuden.

Hän oli taittanut kirjeen laskoksilleen ja ottanut toisen. Se oli Henrik Henrikinpojalta ja neljäskin sivu oli kirjoitettu ruotsiksi. Vihdoinkin sai hän tietää...

Hän luki: "Jeesuksen seuraan kuuluminen merkitsee luopumista kaikista inhimillisistä tunteista. Sanot, ettet tiennyt lainkaan mitä maallinen rakkaus on, ennenkuin näit hänet, ja että tämä koetus on kovin kaikista. Siitä tulee uusi kaunistus marttyyrikruunuusi, sillä tiedän, että olet voittava kiusaukset.

"Ymmärrän myös, että sinusta täytyy tuntua oman sydämesi raatelemiselta, kun sinun täytyy paljastaa sisimmät ajatuksesi ja tunteesi meille toisille. Se on julmimpia niistä koetuksista, mihin meidät jesuiitat pakoitetaan. Mutta pyhimyksenkään sydän ei voi olla puhtaampi kuin sinun, ja jos olet jo alkanut valmistautua kuolemaan, täytyy minun yhtyä toivomukseesi, ettei tämä valmistauminen kävisi kovin pitkälliseksi. Mutta jos tunnen hänen ylevyytensä oikein, tahtoo hän ensin tutkistella niin sinun kuin Ebba rouvankin sielun syvyyksiä, sillä sellaiset tutkistelut juuri ovat hänen makuunsa. On varmaa, että Ebba rouva ennemmin tai myöhemmin kääntyy totiseen uskoon, jollei muun vuoksi, niin sinun tähtesi. En pyydä sinulta tietää mitään enempää. Malaspinalla on päiväkirjasi ja hän kyllä käyttää sitä korottaakseen sinut marttyyriksi."

Vapisevin käsin rutisti hän kirjeen kasaan, heitti sen laatikkoon ja riensi pois.

Hän sulkeutui huoneeseensa, väänteli käsiään ja itki epätoivon kyyneliä. Tuntui kuin jokin hänessä olisi särkymäisillään, mutta samalla hän tunsi riemuitsevaa iloa. "Petrosa rakasti häntä!"

Hän oli tämän miehen ensimäinen rakkaus, samoin kuin tämä oli hänen unelmiensa ihanne.

Mutta hän oli korkeasukuinen nainen ja toinen oli vain halpa pappi. Kokonainen kuilu oli heidän välillään, mutta heidän sielunsa saattoivat yhtyä ylhäällä. Hänen oli pidettävä kiinni siitä, eläydyttävä siihen ajatukseen, että Petrosa kuolisi pyövelinkirveen alla. Ei, ei, niin ei saanut käydä, hänet oli pelastettava, maksoi mitä maksoi.

Mutta milloin, milloin oli se hirmuinen tapahtuva? Sitä oli kysyttävä Petrosalta itseltään.

Samana päivänä tuli Krister Horn ja keskusteli kauan Ebba rouvan kanssa sisarestaan.

"Hörningsholmassa ovat asiat aivan hullusti", sanoi hän, "on kuin kaikki olisi käännetty mullin mallin. Sisareni itkee ja huokailee yhtenä hetkenä häntä kaivaten, toisena vannoo hänen noituudella ja pirun juonilla houkutelleen hänet tyhjentämään aittansa tilan alustalaisille. Nämä puolestaan huutavat häntä kuin taivaan enkeliä, joka on siunannut heitä sekä maan että taivaan antimilla. Kirkkoherra ei voi enää vaikuttaa heihin mitään, he odottavat vain suutariaan, joka voi minä päivänä tahansa kääntää heidät katolisuuteen, mutta jos hän voi saada. Annan vielä kerran tyhjentämään aittansa, niin sen sanon, että hän on oikea poppamies. Kiitetty rauhallisuus on tilalta tiposen tiessään, ja nyt, kuten sanottu, vallitsee suuri sekasorto Hörningsholmassa."

Ebba rouva arveli, että heidän oli puhuttava asiasta Petrosalle.

"Onko täällä tyyntä?" kysyi Krister herra.

"Pater käy päivittäin koulussa, samoin köyhien ja sairaiden luona", sanoi Ebba. "Hän keskustelee usein kirkkoherran ja opettajain kanssa; luulen hänen koettavan vaikuttaa heihin."

"No, mitä itse pidät hänestä?"

Petollinen puna paljasti hänen tilansa, kun hän vastasi: "Aika paljon."

"Sen saatoin uskoakin", tokaisi Krister herra. "Sinäkin olet joutunut hulluun myllyyn. Malaspina tiesi kyllä mitä teki, kun uskoi herttuan murhaajan sinun huostaasi."

Ebbaa väristytti. "Se on kaikessa tapauksessa kammottavaa", sanoi hän kääntyen pois.

"Voi olla samantekevää, tapahtuuko se sodassa tai rauhassa", vastasi Krister herra. "On olemassa monia eri ammatteja, ja jesuiittani tehtävä on istua salaista oikeutta. Olen hyvin utelias tutustumaan yhteen heidän etevimmistä apostoleistaan."

"Tarkoitatteko Petrosaa?"

"Malaspina pitää häntä suuressa arvossa. 'Jos hän onnistuu yrityksessään', kirjoittaa hän, 'odottaa häntä kardinaalinhattu'."

"Ja minä kohtelen häntä kuten aivan merkityksetöntä miestä", sanoi Ebba melkein pelästyksissään.

"Se on kuten pitääkin."

Petrosa kutsuttiin saapuville, ja herra Krister Horn, joka oli kirjanoppinut mies, oli aika ihmeissään, kun huomasi nuoressa papissa yhtyvän opin ja mielenterävyyden, joka oli paljon suurempi hänen omaansa.

Ebba rouva oli läsnä melkein kaikissa heidän keskusteluissaan ja kuunteli niitä mitä vilkkaimmalla mielenkiinnolla. Mutta varsinkin ne leimahdukset, joihin Petrosa purki palavan intonsa, täyttivät hänen sielunsa, ja hän tunsi syvää kiintymystä nuoreen pappiin.

"Tehän aivan kuohutte tunnehurmauksessa", sanoi Krister herra, "ja se voi lamauttaa voimanne."

"Käsivarteni on vahva eikä enempää tarvita", vastasi hän.

"Milloin se on tapahtuva?"

"Huomenna, ensi viikolla, vuoden kuluttua -- mistä minä tiedän, olen ainoastaan välikappale."

"Mutta eikö odotus ole raskasta?"

"Ei", vastasi hän, "se on kevyt ja suloinen, melkein kuin taivaan paratiisissa."

Hän painoi päänsä alas, ja yksin Krister herrakin näytti joutuvan ymmälle. "En voi päästä mukaan ajatusjuoksuunne", sanoi hän, "mutta sanoistanne huomaan, että ajattelette tarkoin toimianne."

"Ne eivät tule koskaan olemaan ristiriidassa keskenään", vastasi hän nöyrästi.

"Nyt menen isäsi luo", sanoi Krister herra Ebba rouvalle. "Toivoakseni ei ole mitään estettä?"

"Se olisi ainakin uutta", vastasi Ebba tavallista lempeämmin.

Krister herran mentyä seisoi Petrosa tuokion epäröiden, sitten istuutui hän Ebba rouvan viereen. "Sallitteko, että puhun kanssanne hieman itsestäni?" kysyi hän ilmeisellä ponnistuksella.

"Minun kai täytyy", vastasi Ebba teennäisellä hilpeydellä.

Petrosa oli vaiti tuokion, ja Ebba huomasi punan läikehtivän hänen poskillaan. Sitten tuli hiljaa ja melkein valittaen: "Olette lukenut yhden kirjeistä."

Ebba rouvan näkö aivan hämärtyi, ja hänestä tuntui, että hänen sydämensä lakkaa sykkimästä.

"Se kenties olikin parasta", jatkoi Petrosa. "Minun tarkoitukseni oli vain säästää teiltä mielipaha..."

"Olihan se oikeuteni", virkkoi Ebba niin voivottavasti kuin voi. "Mutta mistä voitte tietää sen?"

"Luin sen heti silmistänne, luen kaikki teidän ajatuksenne", vastasi Petrosa.

Ebba katsahti pelästyneenä häneen.

"Silloin ei tarvitse tuhlata aikaa turhiin piheihin. Jalo rouva, hävettääkö teitä tuntea sääliä kurjaa olentoa kohtaan, joka on kiitollinen jokaisesta hetkestä, minkä saa viettää läheisyydessänne."

"En tiedä mitä johtopäätöksiä teette", puuskahti Ebba kiihkeästi. "Tai kenties Malaspina tekee sen teidän sijastanne?"

Petrosa seisoi kotvan mietteissään. "Rippini, jota ei ole voitu välttää, ei kenties miellytä teitä."

"Mitä te arvailette, sitä hän pitää todellisena, ja kaikki tyynni on loukkaava epäluulo minua kohtaan."

"Sentähden, että teidän käsityksenne on maallinen. Taivaassa on varmaankin kaikilla ihmissieluilla yhtä suuri arvo. Jos jotakin eroitusta on, perustuu se varmaankin niihin koetuksiin ja taisteluihin, jotka he täällä kestävät."

"Tarkoitatteko sillä, että palvelijani voidaan siellä asettaa korkeammalle kuin minut?"

"Ainakin teidän rinnallenne", vastasi hän ilmehikkäällä katseella. "Rukoilen joka päivä madonnaa, että saisin saattaa teidät hänen taivaalliselle istuimelleen."

"Miksi juuri teidän olisi se tehtävä?"

"Jalo rouva, pelkään, että vihastuisitte, jos sanoisin teille sen."

"Puhukaa, tahdon tietää tarkoituksenne."

"Aikojen alussa olivat ihmissielut yhdistetyt kaksitellen, mutta he olivat liian onnellisia harrastaakseen mitään muuta, ja Herran täytyi eroittaa heidät saadaksensa heidät täyttämään luomisen tarkoituksen. Kärsimys kasvattaa, ja hätä ja huolet täyttivät maailman. Suru herättää kaipausta, ja kaipaus veti katseemme taivasta kohden.

"Rajaton kaipauksemme ajaa meidät alituisesti etsimään kadotettua paratiisiamme. Näemme tuhansien etsivän samoinkuin etsimme itse, ja meidän sydämemme täyttää osanotto surua kohtaan, jota itsekin tunnemme; niin herää ihmisrakkaus.

"Tuhannet kaatuvat taistelussa, ja me luulemme heidän työnsä päättyneen. Mutta niin ei ole laita, he ovat menneet vain hetkeksi lepoon, sitten he palaavat jälleen elämänradalle ja jatkavat, uusissa muodoissa ja toisissa maailmoissa, mitä jo ennen ovat alkaneet. Ihmissielu on ihmeellinen olio, ja sillä on tehtävänä monet vaellukset, ennenkuin se ainaiseksi saa poistua näyttämöltä.

"Minusta tuntuu, että ihmishenki päättää vaelluksensa silloin kun on löytänyt sielunsa toisen, puoliskon. Heidän täytyy tuntea toisensa ensi silmäyksellä, vaikkapa toinen olisikin jalosukuinen rouva kuten te, toinen alhainen pappi kuten minä; molemmat ovat valepukuja, jotka kätkevät kuolemattoman valon sisälleen. Tällä taivaan valolla on omat tuntomerkkinsä, se ikävöi yhtymään uudestaan."

Hänen puheessaan oli eloa ja innostusta, hän näytti unohtavan, että Ebba rouva oli läsnä, eikä tämä voinut kääntää silmiään hänestä. Mutta nyt palasi jälleen puna ennen kalpeille poskille, ja Petrosa katsoi Ebbaa silmiin sanoessaan ihmeellisellä surumielisyydellä: "Kun näin teidät, tunsin ihanaista iloa. Katsokaa omaan sydämeenne, jalo rouva, ja sanokaa, tunsitteko ensi näkemällä minussa mitään tuttua?"

Ebban päätä huimasi, eikä hän aavistanut, että värisevä "tunsin" tuli hänen huuliltaan.

"Tiesinhän sen, tiesin sen!" huudahti Petrosa riemuiten. "Pyhä Jumalan äiti!" Ja hän lankesi polvilleen palavaan rukoukseen.

Ebba oli ylen kiihtynyt ja pelästynyt. Mitä hän oli tunnustanut? Tosin hän rakasti tuota miestä, mutta hänen ei olisi pitänyt kuunaan sitä ilmaista.

Petrosa nousi, ja hänen kasvoillaan oli kirkastuksen kajastus hänen katsoessaan alas Ebba rouvaan.

"Armas", sanoi hän, "sillä nyt olet sinä minun armaani. Jumalan enkelien edessä ja meidän kesken en koskaan puhuttele sinua toisin, vaikkei mitään maallista lähestymistä tapahdukaan välillämme. Pyhä olet sinä minulle, niin pyhä, etten edes pyydä tarttua käteesikään. Mutta sen sijaan pyytäisin usein, jos mahdollista joka päivä, olla läheisyydessäsi ja jonkun kerran katsoa silmiisi."

"Pelkään pahoja kieliä", sanoi Ebba hämmästyneenä. Hän ei enää ymmärtänyt itseään.

"Ole vaikka kuinka paljon väen ympäröimänä. Minä kaipaan vain nähdä ja kuulla sinua, ja sinä saat myös nähdä ja kuulla minua. Me tiedämme molemmat, että kuulumme yhteen, ja mitä liikuttaa meitä silloin koko maailma."

Ebba purskahti rajuun itkuun.

"Sinua, raukkaa, koetellaan niin kovin", sanoi Petrosa. "Ah, saisinpa kaiken kannettavakseni. Hyvästi ja anna anteeksi se tuska, jonka aiheutan sinulle!"

"Siunaa minua ensin ja rukoile Jumalaa puolestani!" huudahti Ebba langeten hänen jalkoihinsa.

Petrosa valoi koko hehkuvan sielunsa rukoukseen. Hän rukoili armaalleen voimaa hänen taisteluunsa ja puhui jälleennäkemisen ilosta. Ja nyt, kuten edelliselläkin kerralla, hävisi hän heti rukouksen jälkeen.

Nyt oli siis kaikki selvillä! Ebba ei tosin voinut ymmärtää häntä, mutta rakasti häntä sitä enemmän hänen kaikkiuhraavan rakkautensa tähden. Ja hänestä tahdottiin tehdä murhamies! Hän oli sitoutunut tekemään teon, josta saattoi koitua hänen surmansa. Koskaan ei Ebba rouva ollut sitä salliva, muita keinoja oli keksittävä tämän maalin saavuttamiseksi. Häntä, jota Ebba rakasti, odotti loistava tulevaisuus, ja unelmissaan Ebba jakoi jo sen hänen kanssansa.

Tästä lähtien oli Ebba rouva väsymätön yllytystyössään. Hän kirjoitteli kirjeitä ja taivutti oman isänsäkin laatimaan kiihoituskirjoituksen niille, joihin luuli itsellään olevan jotakin vaikutusvaltaa. Näitä kirjelmiä hän lähetteli ympäri maata liittoutuneille, joita alituiseen kehoitteli jatkamaan työtä.

Petrosa yksin ei tiennyt hänen hommistaan mitään. Hän luki ja tutkisteli, kävi lohduttamassa sairaita ja piti itsensä valmiina, minä päivänä hänet kutsuttiinkin.

11.

KOTONA.

Valtiopäivät olivat vihdoin päättyneet, ja herttua palasi huhtikuun alussa Örebrohon. Koko hänen olemuksessaan oli jotakin synkkää ja raskasta, ei huomannut sydämellisyydestä jälkeäkään. Hän tahtoi saada tarkan selon poikain opinnoista, osoitti pitävänsä yhtä suurta vaaria Juhanin kuin Kustaankin edistyksestä eikä näyttänyt tekevän eroa heidän iällään.

Kristina rouvaa, joka tuli ystävällisesti häntä vastaan, loukkasi hänen kylmä käytöksensä, erittäinkin kun herttua ei ihastunut nähdessään pikku Maria Elisabetin, joka hänestä oli oikea ihmelapsi.

Kätchen oli hänkin saanut vain ikäänkuin ohimennen suukkosen otsalleen. Kustaata oli hän vain taputtanut päälaelle.

Heidin rouvan kanssa hänellä sitä vastoin oli monet pitkät keskustelut. Tämän oli pienimpiä seikkojaan myöten muistettava, oliko nähnyt mitään epäiltävää. Hän tyyntyi vasta, kun oli päässyt vakaumukseen, ettei mitään sellaista ollut tapahtunut.

Örebron linnaan tuli ykskaks vilkasta elämää. Herttua määräsi muutamat hetket päivästä, joina otti kävijöitä vastaan. Melkein kaiken muun ajan hän saneli kirjureilleen tai kirjoitti itse.

Ainoastaan ateriain aikana hän oli perheensä parissa, ja tavallisesti oli silloin useita vieraitakin läsnä.

Hänen muuttunut käytöstapansa ei koskenut kenenkään muun mieleen niinkuin Kätchenin. Hän näki, että herttuan ikävöivä katse tuontuostakin suuntautui salavihkaan Kustaaseen, olipa hän joskus yllätyksekseen huomannut sen kohdistuvan itseensäkin. Kuinka voisi hän jaottaa maahan sen muurin, joka oli noussut heidän välilleen? Kenen kanssa oli hänen neuvoteltava? Hän meni herttuattaren luo.

"En ymmärrä häntä", sanoi tämä. "Olen monet kerrat tahtonut panna Maria Elisabetin hänen syliinsä, mutta hän on heti laskenut lapsen lattialle. Olen puhunut hänelle niistä kirjeistä, joita olen saanut kunnioitetusta ja rakkaasta isänkodistani, mutta hän ei välitä mistään. Tuskin tiedän, kuuleeko hän mitä sanon."

Muutamia päiviä myöhemmin sanoi uskollinen Heidin hänelle: "Herttuan laita ei näytä olevan hyvin."

"Tiedän sen", sanoi Kätchen, "ja ajattelen sitä päivin ja öin."

Eräänä aamuna toi muuan palvelija useita kirjeitä. "Antakaa ne minulle", sanoi hän vilkkaasti. Mutta kun hän tuli herttuan luo, näki hän tämän nojaavan pöytään, pää käsien varassa. Hän joko ei kuullut Katin tuloa tai ei välittänyt siitä.

Kati pani kirjeet pöydän nurkalle ja hiipi pois. Melkein tietämättään hän juoksi poikien huoneeseen. Molemmat istuivat läksyjensä ääressä.

"Lainatkaa minulle Kustaa hetkiseksi", sanoi hän vilkkaasti Skyttelle.

"Enkö niinä saa tulla mukaan?" kysyi Juhani.

"Sitten, ei nyt!"

Päästyään Kustaan kanssa kahdenkesken sanoi hän hänelle:

"Etkö ole nähnyt, Kustaa, ettei isämme ole niin iloinen kuin tavallisesti?"

"Olen", sanoi poika, "hän ei hyväile minua kuten ennen."

"Nyt hiivimme hänen luokseen ja suutelemme ja hyväilemme häntä, kunnes hän tulee iloiseksi jälleen."

"Niin, niin, lähdetään ja tehdään niin", huusi poika, ja niin riensi Kati hänen kanssaan isänsä huoneihin.

Hän kysyi kamaripalvelijalta, olivatko sihteerit jo tulleet. Kun tämä vastasi kieltävästi, sanoi hän, ettei heitä saanut päästää sisään ennenkuin hän sanoisi.

Herttua, joka yhä istui selin heihin, oli avannut muutaman äsken saapuneista kirjeistä.

Käsi kädessä hiipivät lapsukaiset lähemmäksi. Pienempi heistä kapusi tuolin selustalle, ja yhtäkkiä tunsi herttua pari lapsenkättä kaulassaan ja hänet seppelöivät vaaleat kiharat.

Kätchen oli hänkin kietonut isänsä käsivarsillaan, ja nyt tuhlasivat molemmat suudelmiaan ja hyväilyjään.

"Rakas, rakas isä!" helähteli hänen korvissaan, ja hän oli tahdoton, kenties ensi kerran elämässään.

Hän varmaankin tunsi rauhan tunnetta, joka tulee väsyneen ihmissielun osaksi, kun hän pääsee enkelien helmaan. Kyynelet kostuttivat hänen poskensa, ja punaiset huulet suutelivat ne pois ja kuivasivat vaaleat kiharat.

Mutta sellaiset hetket ovat yhtä pakenevia kuin silmäys laivaan iloon. "Mitä tämä nyt on, pikku murtovarkaat", sanoi isä. "Mitä kirjurini ajattelevat, kun tulevat?"

"Heistä minä en välitä", sanoi Kustaa. "Skytte saa antaa minulle luvan koko päiväksi, ja minä annan luvan sinulle, Ja niin voimme kaikessa rauhassa pitää toisemme iltaan asti."

"Kiitos vain, mutta silloin kai käy aika pitkäksi. Vai mitä pikku Kätchen arvelee?"

Hän oli ottanut heidät polvilleen ja he painoivat päänsä häntä vasten.

"Minä olen niin mielelläni luonasi, rakas isä", sanoi Kati.

Isä painoi hänet lujasti vasten poveaan.

"Kuitenkin on sellaisiakin, jotka tahtovat viedä sinut minulta", sanoi hän.

"Ne minä lyön kuoliaaksi", huusi Kustaa. "Kukaan ei saa viedä Katia meiltä."

"Siinä olet oikeassa. Meidän kaikkien olisi vaikea tulla toimeen ilman häntä. Hän kai sinut toi mukanaan tännekin?"

"Niin, hän se toi. Juhani tahtoi myös tulle, mukaan, vaan ei päässyt. Saat tulla sitten, sanoi Kati."

"Juokse häntä noutamaan, Kustaa. Minulla on jotakin sanottavaa teille kaikille kolmelle."

Mutta kun hän oli poissa, otti herttua tyttärensä pään käsiensä väliin ja suuteli sitä. "Missä olet oppinut taidon nähdä surun-raskauttamiin sydämiin?" kysyi hän.

"En tiedä", vastasi hän hymyillen kyyneltensä lävitse.

Molemmat pikku villit tölmähtivät sisään, ja herttua käski heidän istua kunkin tuolilleen. "Kätchen saa istua polvellani niin kauan", sanoi hän.

Pojat riensivät noudattamaan käskyä. "Meidän on kai neuvoteltava?" kysyi Kustaa.

"Niin, neuvoteltava juuri", sanoi herttua. "Tahdon kuulla teidän neuvoanne." Sen jälkeen otti hän kirjeen, jota oli juuri lukenut, ja sanoi: "Tämä on Ranskan kuninkaalta."

"Jos hän hankkii sotaa, lähden minä tappelemaan häntä vastaan", huusi vilkas Kustaa.

"Minä myös!" yhtyi Juhani.

"Ei, hän ei tahdo sotaa, vaan hän tahtoo, että meidän on annettava hänelle paras aarteemme."

"Kuinka hän voi sitä vaatia?"

"Ainahan voi pyytää, mutta saaminen riippuu siitä, suostummeko me."

"Ei, me emme suostu", huudahti Juhani. "Mitä hän sitten tahtoo?" kysyi Kustaa.

"Enkö jo sanonut: parhaan aarteemme. Tuumikaas, pojat, minkä mieluimmin tahdotte pitää?"

He katsoivat toisiinsa. "Hevoseni!" huusi Juhani. "Ei", vastasi herttua nauraen. "Hevosia on hänellä kyllin. Hän tahtoo jotakin, mikä on meille paljon rakkaampaa." Näin sanoen veti hän Katin pään syliinsä ja hyväili sitä., "Ei suinkaan hän Katia tahtone?" huudahti Kustaa. "Kyllä vain, juuri häntä." Nytkös nousi hälinä.

"Minua?" huusi Kati ja olisi hypähtänyt pystyyn, jollei herttua olisi häntä pidellyt.

"Häntä ei ranskalainen saa!" huusi Kustaa lyöden nyrkillään pöytään. "Ennen tappelen hänen kanssaan."

"Minä puolustan Katia kaikkia ryöväreitä vastaan!" kirkui Juhani, joka oli rientänyt hänen luokseen.