Part 10

Annan silmät etsivät hääväen joukosta kahta henkilöä. Ensiksikin Kustaa Brahea. Tämä näytti hämmästyneeltä, mutta kun hänen silmänsä heti sen jälkeen kohtasivat Annan katseen, käänsi Anna punastuen silmänsä pois... ne kohtasivat isoisän... tämä tuijotti morsiuspariin, ja hänen kasvoissaan oli jotakin ilkeää.

"Hänellä on pahoja mielessään", kuiskasi Anna Sigrid Brahelle. "Jumala tiesi, mitä hän aikoo."

Mestari Jonas piti pienen miellyttävän puheen ja toimitti vihinnän. Koko hääväen valtasi hiljainen juhlallisuus, kaikki olivat aivan liikutetut nähdessään sitä hellää huolenpitoa, jota Sigrid osoitti rammalle miehelle.

Onnittelujen jälkeen alkoi kestitys, ja nyt pääsivät kielet liikkeelle. Morsianta ylistivät kaikki, ja ken tuli tarkastelleeksi mestari Jonasta, hän näki, että Sigridille sykki useampikin kuin yksi sydän.

"Minä ihailen enimmän morsiamen hellyyttä Gottfriedia kohtaan", sanoi rakennusmestari Ragvaldinpoika, tuskin kolmikymmeninen mies, joka kulki kainalosauvoilla hänkin. "Sitä minäkin ihmettelen", tokaisi hänen vaimonsa. "Jos sinulla olisi tapaturmasi sattunut ennen häitämme, ei niistä olisi tullut mitään."

"Olisihan silloin jäänyt yhtä onnettomuutta vähemmälle", vastasi mies.

"Ja 100,000 taalaria vähemmälle myös", tokaisi eukko.

"Väliin kelpaa noitakin kullalla silattuna", vastasi mies lynkaten pois morsiusparin luo.

"Vaikkei olisikaan kaunotar, saa kai sentään elää, ja minua muuten liikuttaa vähät mitä sinä sanot."

Enempää ei mies kuullut. Hän muuten tiesi vanhastaan, että viimeinen sana oli oleva hänen vaimonsa.

Mestari Jonas pani merkille sen tyytymättömyyden, jolla prinsessa silmäili vanhusta.

"Armollinen neiti", sanoi hän, "hän ei ole niin ilkeä kuin näyttää. Nyt esimerkiksi on hän pyytänyt asua minun luonani muutamia päiviä, kunnes nuori pari ehtii kotiutua."

"Hämmästytätte minut aivan", sanoi Anna. "Katsokaas vain, kuinka ilkeältä hän näyttää."

"Vieläpä", sanoi pappi, "on hän hankkinut vaunutkin, jotka tulevat tänä iltana nuoria noutamaan."

"Tämä on totisesti enemmän kuin odotin", vastasi Anna nauraen.

Kun häät oli vietettävä hiljaisuudessa ja sulhanen sitäpaitsi oli raajarikko, ei niissä tanssittu ensinkään. Mutta hilpeä leikinlasku ja nauru kajahteli ympärinsä ja kaikki näyttivät olevan iloisia ja onnellisia.

Monta hyvää muuten tarjoiltiinkin, ja upea illallinen oli kaiken huippuna. Mutta illallisen aikana jätettiin prinsessalle pieni kirje, ja kun hän avasi sen, oli siinä luettavana:

"Vastanaineet viedään pois ja eroitetaan toisistaan. Malaspina."

Hän sai vain vaivoin hillityksi liikutuksensa. Mitä oli tehtävä? Kun hän kohotti päänsä, kohtasi hän isoisän silmät. Ukko oli mukana tihujuonessa, sen näki hänen katseestaan. Mutta nyt hän pelkäsi, että prinsessa estäisi sen.

Naisellisella viekkaudellahan viittasi Kustaa Braheen ja sanoi nauraen kirjettä huiskuttaen: "Tulkaas katsomaan, mikä hauska päähänpisto!"

Mutta antaessaan kirjeen Kustaa herralle kuiskasi hän: "Älä puhu mitään. Kohtaamme toisemme tuossa toisessa huoneessa."

Samassa tarttui hän pikariin ja esitti itse vastanaineiden maljan. Kun sen jälkeen kaikki onnentoivottajat tunkeilivat morsiusparin ympärillä, hiipi hän pois.

"Mitä meidän on tehtävä!" huudahti hän.

"Kuka on ryöväri?" kysyi Kustaa herra.

"Aivan varmaan Opowski."

"Viisainta olisi lähettää vastanaineet pois muutamiksi viikoiksi."

"Niin, olet oikeassa, mutta mihin?"

"Samantekevää, kunhan he vain tulevat pois täältä."

"Tahdothan auttaa minua?"

"Hyvin mielelläni. Vien heidät itse omaan asuntooni ja annan heille hevoset ja vaunut, joilla he saavat matkustaa mihin tahtovat."

"Kiitos, ilmoitan Gottfriedille."

Mutta ensin täytti hän kukkaron kultarahoilla ja antoi sen hänelle samalla kertoen uhkaavasta vaarasta.

"Minulla on veli kahdenkymmenen virstan päässä täältä", sanoi hän. "Ilolla on hän ottava meidät vastaan."

Kustaa Brahe sanoi heille, että aika oli käsissä. Silloin Anna kuiskasi jotakin hänen korvaansa, johon hän nauraen suostui. Ja kun kohta sen jälkeen vieraat alkoivat hyvästellä, ehdotti hän, että rakennusmestari Ragvaldinpoika ja hänen vaimonsa tulisivat mukaan morsiusparin avaroihin vaunuihin, kun heillä kuitenkin oli sama tie.

Vanhus ei ilmeisesti pitänyt ehdotuksesta, mutta hän ei rohjennut tehdä vastaväitteitä, ja tarjous otettiin vastaan kiitollisuudella. Erittäinkin Ragvaldinpojan vaimo oli siitä mielissään.

Sigrid sanoi kyynelsilmin hyvästit prinsessalle. Hänen miehensä oli ilmoittanut hänelle kaikesta, ja hän oli kalpeana kauhusta.

"Ole luja", sanoi mies, "näethän, että Jumala on kanssamme."

Molemmat pariskunnat lähtivät perätysten. Kustaa herra saattoi itse rakennusmestarin rouvaa, jonka hän sai panemaan harson silmilleen, ettei yökylmä turmelisi ihoa.

Eukko oli ihastunut kohteliaaseen ritariin ja noudatti kaikkia hänen toivomuksiaan.

Kun he olivat tulleet alas portaista, sanoi Ragvaldinpoika: "En käsitä mihin Gottfried pujahti vaimonsa kanssa."

"Astukaa vaunuihin, he kyllä tulevat!" Ja kohtelias kreivi vei saatettavansa kadulle ja nosti itse hänet vaunuun sanoen: "Teidän miehenne on yhtä kadehdittava kuin te olette kaunis."

Se sanottiin tosin kuiskaten, mutta siksi ääneen, että sen kuuli mies, joka piti auki vaunun ovea.

Ragvaldinpoika nousi vaimonsa jälestä vaunuihin ja sanoi: "Merkillistä, etteivät he tule."

"Menen heti kysymään mikä on esteenä", vastasi kreivi ja huusi sen jälkeen kuskille: "Odotas, vastanaineiden vaunuihin tulee muitakin."

Mutta kuski oli saanut toiset määräykset. Vaununovi kimmahti kiinni, hevoset saivat sivalluksen ja lähtivät täyttä karkua.

Vaunuista kuului kirkunaa, mutta siitä ei kukaan välittänyt.

Kohta sen jälkeen poistuivat muut vieraat. Ainoastaan Sigrid rouva jäi jälelle ja odotti veljensä paluuta.

Vihdoin tämä tuli, ja kun Anna levotonna riensi häntä vastaan, sanoi hän: "He ovat pelastetut!"

Annan ilo oli suuri. "Luojan kiitos", sanoi hän, "Malaspina ei ole ainoa velkojani."

"Mutta kuinka Ragvaldinpojalle käynee?"

Kustaa lupasi hankkia siitä tietoja seuraavana päivänä.

Me seuraamme heidän mukanaan.

Vaunut vierivät hurjaa vauhtia katua ylös, toista alas. Oli tullut aivan pimeä ja vauhti oli vähitellen hiljennyt, kunnes hevoset melkein käymäkyytiä menivät suuresta porttiholvista sisälle.

"Luulen, että olemme palanneet linnaan", sanoi rakennusmestari pinnistäen näköään minkä suinkin voi.

"Elä viitsi luulla mitään, vaan auta minut täältä", nyyhkytti hänen aviopuolisonsa.

"Rakas Erika..."

Vaununovet temmattiin auki molemmilta puolin, ja ennenkuin Erika oli ehtinyt päästää ääntäkään, oli hänen suunsa ympäri kiedottu liina, muuan mies otti hänet käsivarsilleen ja toinen kuiskasi: "Olkaa hiljaa, teille ei tapahdu mitään pahaa."

Ragvaldinpoika tahtoi rientää jälkeen, mutta hänen kainalosauvansa olivat poissa ja käsi pantiin hänen suulleen. "Jos sanotte sanankaan, olette surman oma!"

"Mutta selittäkää edes..."

"Odottakaa, saatte selityksen aikanaan." Molemmat vaununovet suljettiin, ja toisella ovella oli vartiomies.

Erika oli kannettu useita portaita ylös ja vihdoin erääseen huoneeseen, missä hänet varovasti laskettiin erääseen sohvaan. Peite otettiin hänen kasvoiltaan ja hänet jätettiin yksin.

Hän toipui jotensakin pian säikähdyksestään, tempasi harsonkin silmiltään ja katseli huoneessa ympärilleen.

Kotvan kuluttua tulla tepsutteli pieni kamarineito huoneeseen.

"Kuningas tulee", sanoi hän. "Saanko auttaa?"

"Kuningas?"

Erika hypähti pystyyn, mutta alkoi melkein tietämättään järjestellä pukuaan eikä huomannut neidon pilkallista hymyä.

Aukeni ovi ja siitä tuli Sigismund, ilmeisesti kiihtyneenä, mutta kukkavihko kädessään.

Hän meni nopeasti Erikaa kohden, mutta pysähtyi hänen eteensä suu auki ja tuijotti kummissaan.

Erika niijasi niin syvään kuin suinkin voi.

"Onko tämä näköhäiriö?" jupisi kuningas. "Onko noituus riistänyt häneltä kauneutensa? Puhukaa!" sanoi hän ankarasti.

"Minä en voi sille mitään, teidän majesteettinne", sanoi Erika itku kurkussa.

"Ei ole sama edes äänikään", jatkoi kuningas valittaen. "Oi Malaspina, miksi teit minulle tämän!"

Erika parka vapisi kuin haavanlehti. Hän ei uskaltanut lähteä tiehensäkään.

"Kaunis nainen, tiedätkö, kuinka kauan sinun täytyy olla tässä valepuvussa?" kysyi kuningas.

"En, sitä en tiedä", sanoi Erika ja vetäytyi hieman takaisin.

"Elä pelkää mitään, minusta ei sinussa ole enää mitään houkuttelevaa. Mutta minua surettaa se, että niin paljon kauneutta on tuhottu minun tähteni."

Erika aprikoi mielessään, olikohan kuningas oikein viisas.

"Sano minulle", kysyi tämä, "tapahtuiko muutos unissa?"

"Niin kai se tapahtui", sanoi Erika nyyhkyttäen.

"Pelästyit varmaankin kovasti?"

"Olen vieläkin pelästynyt", puuskahti Erika itkien. "Poloinen pienokainen, ojentakaa minulle kätenne."

Erika ei uskaltanut kieltäytyä, mutta käsi oli kova ja kylmä.

"Ai, ai, sekin muuttunut! Pyytäkää minulta jotakin."

"Pyytäisin päästä pois, armollinen herra kuningas."

"Ei vielä, tahdon tietää kaiken. Tunnetko noituutta?"

"En, mutta mieheni kenties tuntee."

"Missä hän on?"

"Hän istuu vaunuissa ulkona ja odottaa."

"Mitä hän sanoi?"

"Hän kiroili ja toraili!"

"Karkeaa, mutta luonnollista. Pidätkö hänestä?"

"Onpahan niin ja näin."

"Sekin vielä! Mitä pidät minusta?"

"Oh, herra kuningas!" Hän kääntyi pelästyneenä pois.

"Älä sano mitään enempää. Minä ymmärrän, minä ymmärrän. Pyydä minulta mitä tahdot!"

Erika heittäytyi polvilleen ja huudahti: "Päästäkää minut pois!"

"Ei vielä, odottakaa vähän." Hän riensi ovelle, jonka hän nopeasti avasi.

"Opowski! Tules tänne, niin saat nähdä."

"Toivon, että teidän armonne on tyytyväinen", sanoi liehittelevä hovimies.

"Tunnetko häntä enää?" kysyi kuningas juhlallisesti ja viittasi Erikaan.

Opowski hätkähti, niin että oli vähällä kaatua selälleen. "Se ei ole hän", sanoi hän.

"Tiesin sen, sellainen on noituuden lumovoima. Pyydän Malaspinaa ottamaan hänet huostaansa."

"Ei, sitä en tahdo", huudahti nyt todellakin suuttunut nainen. "Pyydän vielä kerran, että pääsen tieheni. Jos se kielletään minulta, menen sittenkin."

"Mene, onneton, mutta pyydä ensin jotakin."

"En tahdo mitään", huudahti hän ja ryntäsi ulos hurjaa karkua. Vaunut olivat vielä paikoillaan ja Ragvaldinpoika nukkui kuin kiltti lapsi.

"Sinä et suinkaan ole kaivannut minua", sanoi Erika.

"Tiesin kyllä, että he päästävät sinut pian pois", vastasi mies.

"Kuningas käskee, että teidän on heti vietävä meidät kotiin", huusi Erika ankarasti.

Kainalosauvat pantiin vaunuihin ja kuski pani hevoset liikkeelle. Vaunut pysähtyivät kellosepän talon eteen, ja ajajat astuivat ulos tyytyväisinä siihen, että olivat jälleen vapaudessaan.

"Saamme kävellä muutamia askelia kotiin", sanoi rakennusmestari, "mutta ei se tee mitään. Ja päivä kiertää taloni moneen kertaan, ennenkuin suostun lähtemään kenenkään ajoneuvoihin."

Erika ei puhunut kenellekään mitä oli kokenut. Mutta kun Sigrid parin viikon kuluttua tuli takaisin, sanoi hän hänelle, että häät saattoivat kyllä olla hyvät, mutta mitä jälestä tuli, se oli hirveää. Toisella kertaa Erika tuumi, että mitä ihmiset sanoivatkin kuninkaasta, niin hän tiesi enemmän kuin kukaan muu.

Opowski sai eronsa ja hänen täytyi lähteä hovista. Sigismund jättäytyi yhä enemmän Malaspinan valtaan, ja Malaspina oli ainakin näköjään onnistunut pääsemään parempiin väleihin prinsessan kanssa.

Mutta Sigismund eli vain sille aistihurmaukselle, jota ovelat jesuiitat ja juonittelevat suosikit hänelle valmistivat, kun he keskenään taistelivat, kuka saisi suurimman vaikutusvallan heikkoon kuninkaaseen.

9.

VERITUOMIO.

Herttuan palattua Tukholmaan vallitsi kaikkialla kaamea odotus mitä oli tuleva.

Herrat olivat valmiit kohtaloonsa, mutta eivät niin heidän epätoivoiset vaimonsa ja lapsensa.

Joulukuun 14 päivänä 1599, kuukausi herttuan paluun jälkeen Suomesta, kutsuttiin valtakunnan säädyt, kaikki aatelismiehet, jotka olivat ehtineet lailliseen ikään, kaikki laamannit, kihlakuntien tuomarit ja voudit, piispat ja kolme jäsentä kustakin tuomiokapitulista, kaksi tai kolme pappia kustakin kihlakunnasta, sotapäälliköt ja ratsumestarit, pormestarit, yksi raatimies ja muuan porvari kustakin kaupungista ja kolme talonpoikaa kustakin kihlakunnasta, helmikuun 24 päiväksi seuraavana vuonna saapumaan Linköpingiin.

Syynä kutsumukseen oli välttämättömyys päättää niin hyvin hallituksen järjestämisestä kuin vangittujen herrojen asiastakin.

Samaan aikaan vietiin vangitut herrat Gripsholmasta, Nyköpingistä ja Tukholmasta Linköpingiin.

Rouva Kristina Sture oli eräältä uskolliselta palvelijalta saanut tiedon, milloin lähtö oli tapahtuva, ja hän järjesti heti niin asiat, että saapui yöllä samaan taloon, missä hänen miehellään oli yösijansa matkalla.

Hänelle sanottiin, että jok'ainoa huone oli täysi.

"En tarvitse nukkua", sanoi hän. "sallikaa minun vain istua kyökissä."

Kyökki oli porstuan vieressä, jonka kautta Kustaa herran oli kulettava, ja ikkuna oli sitä paitsi pihalle päin.

Millä ilolla hän ottikaan vastaan yksinkertaisen puutuolin, ja kuinka iloinen hän oli varmuudesta, että saisi hänet nähdä.

Hän ei tiennyt oliko kyökissä kylmä vai lämmin, hän ainoastaan odotti, odotti palavasti rukoillen sitä isää, joka katsoi alas häneen kirkkain tähtisilmin.

Aika ei käynyt hänelle pitkäksi, hän unelmoi muinaisista päivistä rakkaassa Hörningsholmassa, jonne usein tuli nuori, ritarillinen Kustaa herra. Hän oli sydämestään kiintynyt nuoreen herraan, mutta ei ollut pälkähtänyt hänen päähänsäkään, että tämä oli valinnut hänet. Ja kun Kustaa herra oli sitten sanonut hänen aina olleen sydämensä morsiamen ja oli pyytänyt hänen kättään... ah, hän oli luullut aivan ilosta pakahtuvansa, kun oli pyytänyt häntä kysymään Märta rouvalta... ja sitten, kun tämä pani heidän kätensä...

Hän ei tuntenut, että kyynelet valuivat pitkin hänen poskiaan, vaan ainoastaan sen, että hänen oli paljosta, paljosta kiittäminen Jumalaa.

Unelmat hälvenivät. Hän näki istuvansa pienessä, köyhässä kyökissä, yksinkertaisella puutuolilla, puoliavoimen ikkunan ääressä. Ikkunasta puhalteli joulukuun tuuli kylmänä ja kosteana, mutta hän ei ollut koskaan tuntenut niin suurta kiitollisuutta kuin nyt, kun hän uskoi varmasti näkevänsä häntä edes tuokion, häntä, jota rakasti nyt paljon enemmän kuin sinä päivänä, jona tuli hänen vaimokseen.

Päivä alkoi valeta, talossa alettiin liikkua, ja vihdoin kuuli hän hänen askeleensa. Ovi aukeni, ja hän kuuli _hänen_ äänensä... "Tahdon kävellä pihalla muutaman askelen sill'aikaa kun hevosia satuloidaan."

Hän kuuli Kustaa herran kulkevan alas portaista ja vartian menevän jälestä. Hän kuuli heidän menevän ulos portista. Nyt täytyi hänen rientää jälestä, vaikka se maksaisi hengen.

Hän riensi pihalle. "Kustaa!" huusi hän.

Vanki kääntyi nopeasti. "Kristina!"

Kuinka he sulkivat toisensa syliinsä, kuinka mies kiitti Jumalaa siitä, että oli vielä kerran saanut nähdä vaimonsa.

Mutta vartia tuli jälestä ja eroitti heidät.

Kustaa herra vietiin Linköpingiin, jossa hänet sulettiin linnaan.

* * * * *

Säätyjen kokoonnuttua päätettiin, että oikeudenkäynti herroja vastaan oli ensiksi otettava esille. Syytettyinä oli neuvosherroja: Eerik Sparre, Kustaa ja Sten Banér, Hogenskild, Ture ja Klaus Bjelke, Eerik Abrahaminpoika Lejonhufvud ja Yrjänä Knutinpoika Posse; muita aatelismiehiä: Krister Horn, Kaarle Stenbock, Arvid Stålarm, Akseli Kurki ja Pentti Falk. Kaikki olivat läsnä.

Heidän tuomareikseen määrättiin 153 henkilöä valtakunnan säätyjen keskuudesta, nimittäin aatelismiehiä 38, ratsu- ja jalkaväen päälliköitä yhteensä 44, porvareita 24, vouteja 23 ja talonpoikia 24. Monet herroista olivat läheisissä sukulaisuussuhteissa syytettyihin.

Tuomarikuntaan ei kuulunut ainoatakaan pappia, mutta herttua asetti heidän vastattavakseen erikseen seuraavan kysymyksen: "Eikö ollut syytä pelätä, että totinen usko olisi joutunut valtakunnassa vaaraan, jos kuningas Sigismund päättyneiden levottomuuksien aikaan olisi päässyt valtaan, ja olivatko menetelleet oikein ne henkilöt, jotka olivat kehoittaneet kuningasta viimeiseen sotaretkeen?"

Oikeudenkäynti alkoi maaliskuun 3 päivänä Linköpingin linnan suuressa salissa. Perinnä oikealla oli pöytä, jonka ääressä kreivit istuivat, siitä hieman ovelle päin alemman aateliston pöytä, sitten papiston. Vasemmalla sivustalla oli ensin ratsuväen ja sitten jalkaväen päällystön pöytä, lähempänä ovea porvarien ja viimeksi voutien. Talonpojat olivat ottaneet paikkansa mistä saivat pitkin seinävieriä, kuulijain suuressa parvessa, sillä oikeudenkäynti oli julkinen.

Useat vieraat ruhtinaat oli kutsuttu joko itse tai lähettiläiden kautta olemaan istunnoissa läsnä. Mutta ainoastaan Kaarlen appi, Holsteinin herttua, oli lähettänyt muutamia asiamiehiä. Nämä istuivat aivan salin perällä eri penkillä, ja herttua läsnäollessaan istui tavallisesti lähettilästen vieressä.

Oikeudenkäynnin avasi herttua lukemalla juhlallisen kirjoituksen, jossa vapautti kaikki tuomarit hänelle tekemästään uskollisuuden- ja alamaisuuden valasta, lupasi tyytyä heidän tekemäänsä tuomioon eikä jälestäpäin ketään tuomaria kohtaan kaunaa kantaa, mitä kukin katsoisikin hyväksi puhua. Tämän jälkeen luettiin tuomarien sitoumus, että tuomitsisivat ainoastaan parhaan ymmärryksensä ja omantuntonsa mukaan, ja he vahvistivat sen kukin valallaan.

Sen jälkeen astui esiin Eerik Yrjänänpoika Tegel ja luki kuuluvalla äänellä herttuan syytekirjoituksen, jossa oli 25 syytekohtaa. Ne sisälsivät, että syytetyt olivat rikkoneet sitoumuksensa herttuaa ja Söderköpingin päätöstä kohtaan, että he olivat levittäneet vihaa ja epäluottamusta herttuan ja Sigismundin välille, että he olivat tavoitelleet herttuan henkeä, loukanneet hänen kunniaansa ja vahingoittaneet hänen menestystään ja lopuksi, että he olivat tuoneet vieraat sotajoukot isänmaata vastaan.

Ensiksi kutsuttiin esiin Eerik Sparre, Sten Banér, Yrjänä Posse, Kustaa Banér ja Ture Bjelke, kukin vuoroonsa. Herttua esitti, paitsi yleistä kannettaan, myös erityiset syytöksensä kutakin kohtaan. Ylipäänsä vakuuttivat he viattomuuttaan, samalla anoen armahdusta. Heidän asiansa lykkäyksineen, uudistettuine kuulusteluineen ja miettimisaikoineen venyi päivästä päivään.

Maaliskuun 10 päivänä oli juttu jälleen esillä. Herrat olivat vankeudestaan lähettäneet kirjelmän, jossa pyysivät päästä koko oikeudenkäynnistä ja anoivat, ettei ruhtinas viskaisi vihojaan heitä vastaan. Mutta kun eivät kirjoituksessaan olleet tunnustaneet itseään rikollisiksi, vaati Kaarle yhä laillista tutkintoa ja tuomiota. Tämän johdosta tuotiin herrat jälleen esiin.

Silloin puhuivat perätysten Kustaa Banér, Eerik Sparre ja Ture Bjelke. Panemassaan vastalauseessa koettivat he näyttää toteen, että heidän asiansa johtui riidasta kuninkaan ja herttuan välillä, mutta niin hyvin heidät kuin kaikki säädyt sitoi kuninkaalle tekemänsä vala, ja sentähden ei toinen riitapuoli voinut olla toisen tuomarina. Samalla muistuttivat he herttuan lupauksesta, että heidän asiansa tulisivat tuomitsemaan ulkomaiset lähettiläät. Ketään valtiopäivillä läsnäolevista ei voitu hyväksyä syyttäjäksi eikä todistajaksi, sillä he olivat kaikki olleet joko kuninkaan tai herttuan puolella; ja kun kuninkaalta oli riistetty tuomiovalta, niin sitä vähemmän saattoi sitä vaatia kukaan alamaisista.

Lopuksi he yhä pyysivät armoa, mutta eivät tahtoneet tunnustaa itseään rikollisiksi.

Heille vastattiin, että ehdot, jotka heille tehtiin heidän antautuessaan Linköpingissä, eivät kuninkaan paon jälkeen enää olleet sitovat, eivätkä he voineet siinä suhteessa herttuaa pakoittaa.

Väittelyjen jälkeen pyysivät herrat vielä aikaa neuvotella keskenään.

Maaliskuun 14 päivänä antoi herttua vastauksensa neuvosherrojen lausuntoihin, huomauttaen, että jos he pitivät koko valtakunnan säädyt vastustajinaan, oli se selvin todistus, että he olivat koko valtakunnan vihollisia. Papisto puolestaan antoi vastauksensa sille tehtyyn kysymykseen. Pappien mielestä oli syytä pelätä, että jos Sigismund olisi voittanut, olisi totinen uskonoppi koko valtakunnassa joutunut vaaraan, ja sentähden olivat hänen puoluelaisensa menetelleet väärin Jumalaa ja isänmaata kohtaan.

Ennenkuin lopullinen tuomio langetettiin, kuulusteltiin muutamia muita syytettyjä. Useat heistä tunnustivat tehneensä väärin, ja herttua lupasi heitä armahtaa, toiset tuomittiin kuolemaan. Neuvosherrojen luo lähetettiin vankilaan piispoja taivuttamaan heitä tunnustukseen, mutta he palasivat tyhjin toimin.

Maaliskuun 17 päivänä kokoontui tuomioistuin langettamaan lopullisen tuomionsa. Kustaa Banér, Eerik Sparre, Sten Banér, Ture Bjelke, Yrjänä Posse, Krister Horn, Klaus Bjelke ja Eerik Lejonhufvud tuomittiin menettämään henkensä, kunniansa ja omaisuutensa, koska he olivat 1) rikkoneet antamansa vakuutukset ja siten osoittautuneet uskottomiksi miehiksi ja isänmaan tuhontuojiksi, 2) sanoin, kirjoituksin ja painotuottein tahranneet herttuan hyvää nimeä ja mainetta, ja 3) neuvoneet kuningasta vierain sotajoukoin ja ilman pätevää syytä sotimaan isänmaataan vastaan.

Seuraavana päivänä kysyi herttua Klaus Bjelkeltä, Yrjänä Posselta, Krister Hornilta ja Eerik Lejonhufvudilta, tahtoivatko he eroittaa asiansa muiden herrojen asiasta, tunnustaa rikoksensa ja nöyrtyä. He lankesivat polvilleen herttuan ja säätyjen eteen ja pyysivät anteeksi. Tuomio luettiin heille sen jälkeen, ja kun he herttuan kysymyksen johdosta selittivät, ettei heillä ollut mitään väitettävää sitä vastaan, sanoi tämä, että hän luopui vaatimuksistaan heitä vastaan, ja säädyt yhtyivät heti siihen.

Maaliskuun 19 päivänä kutsuttiin säädyt koolle linnanpihaan, ja herttua pyysi, etteivät ne hajaantuisi ennenkuin uskottomat neuvosherrat olivat kärsineet rangaistuksensa. Maaliskuun 20 päivänä, jolloin teloitus oli tapahtuva, lähti hän kiireesti kaupungista Nyköpingiin välttääkseen puolisoiden ja lasten ja muiden armonanojain rukouksia.

Ja kiirastorstaina tapahtui teloitus, joka kantaa Nyköpingin verisaunan nimeä. Miehekkäinä useimmat herroista astuivat teloituslavalle.

Mutta kun Stålarmin vuoro oli astua punaiselle kankaalle, astui esiin Tegel ja luki kirjeen, joka oli juuri saapunut herttualta. Siinä lausuttiin, että hän tahtoi lahjoittaa Kurjelle ja Stålarmille elämän, jos säädyt suostuivat.

Kysymys esitettiin ympäröivälle väkijoukolle, ja vastaukseksi kuului yleinen kovaääninen huuto:

"Armoa, armoa! Verta on jo kyllin vuodatettu!"

Stålarm ja Kurki polvistuivat väkijoukon eteen ja kiittivät, jonka jälkeen he vetäytyivät syrjään. Mutta jälkeenpäin kerrotaan Stålarmin lausuneen:

"Autuaat herrat valtaneuvokset varmaankin ihmettelevät, mihin livistin, kun en tullutkaan heidän mukanaan taivaan valtakuntaan."

Kauan kerrottiin Linköpingin verilöylystä kautta maan ja se heittää vieläkin synkän varjon Kaarle herttuan muistolle. Yleensä oltiin sitä mieltä, että he olivat kärsineet julman ja oikeudettoman kuoleman.

Herttua lohduttelihe sillä, että hän oli tarjonnut heille armoa, kun vain tunnustaisivat menetelleensä väärin. Mutta sitä he eivät tehneet, he pitivät yhä kiinni kuninkaasta, jota sydämessään halveksivat, mutta jonka turvin he yksin saattoivat pitää yllä vaipuvaa suuruuttaan. Eivätkö he siten olleet itse pakoittaneet hänet verilöylyyn, joka häntä värisytti?

Hän toivoi jälkimaailmankin sääliväisesti arvostelevan tekoja, joihin julma välttämättömyys oli pakoittanut.

* * * * *

Viipyi muutamia päiviä, ennenkuin valtiopäivät uudestaan ryhtyivät työhönsä ja herttua palasi Linköpingiin.

Silloin ryhdyttiin hallitusta järjestämään. Valtiopäivä päätöksellä julistettiin uudelleen Sigismund ja kaikki hänen jälkeläisensä menettäneeksi kaikki oikeutensa kruunuun. Juhana herttua olisi tosin ollut lähin kruunua perimään, mutta verisiteittensä tähden saattoi hän helposti sotkeutua tekemisiin veljensä Sigismundin kanssa isänmaan turmioksi tai ryhtyä kostamaan Kaarle herttualle. Sitä paitsi ajan ja valtakunnan olosuhteet vaativat miestä eikä lasta ohjiin.