Part 9

"Ei, vastausta ei tarvita?" vastasi palvelija. "Hyvä on!" Palvelija meni.

Kirje oli tietenkin Sigridin kotoa. Anna epäröi tuokion, mutta aukaisi sitten häikäilemättä kirjeen.

Hänen pahimmat aavistuksensa toteutuivat, ensi torstaina tultaisiin Sigridiä noutamaan, luultavasti tulisi hänen veljensä; silloin olisi hän ollut prinsessan vieraana kokonaisen viikon, ja kauempaa ei hänen pitänyt olla armollisen neidin rasituksena...

"He epäilevät minua", ajatteli Anna. "Tahdon ansaitakin sen... Kustaa Brahe asettuu heidän puolelleen, mutta hän saa nähdä, etten väisty hänen enkä kenenkään muidenkaan vuoksi..."

Olisiko Sigridin saatava lukea kirje... ei, se säikähdyttäisi häntä, onni heille, huolet hänelle...

Herra Juhana Gyllenstjerna oli sillä välin mahtanut puhua hennolle neitsyelle jotakin erittäin vakuuttavaa, sillä kun he kohta tulivat Annan luo, hehkuivat ruusut Sigridin poskilla, ja ilosta säteillen vakuutti Juhana Gyllenstjerna, että mitä prinsessa suvaitsikin ehdottaa, suostuivat he kiitollisuudella siihen, hyvin tietäen, että se tarkoitti ainoastaan heidän onneaan.

"Siitä pidän", sanoi Anna arvokkaasti, "ja nyt on tahtoni, että menette ensi keskiviikkona naimisiin".

"Keskiviikkona!" toisti Sigrid pelästyneenä.

"Huomenna on sunnuntai, ennen emme ehdi saada kaikkea valmiiksi", keskeytti prinsessa.

"Mutta, teidän korkeutenne, täälläkö Stegeborgissa..."

"Niin, tietysti, kutsuvierasten ja yleisön nähden. Olisin valmis kutsumaan itse herttuankin", vastasi Anna nauraen.

"Kuinka tämä on päättyvä?" sanoi Sigrid surkeasti.

"Ahaa, kaunis neitsyt tahtoo, että uudestaan jättäisin hänet kahden kihlattunsa kanssa, mutta siitä ei tule mitään. Juhana herran täytyy heti lähteä täältä pitämään huolta hääpuvustaan, ja kiellän teitä ankarasti tulemasta takaisin ennenkuin keskiviikkona, samaan aikaan kuin muutkin vieraat."

"Jos joku saisi tietoonsa... he punoisivat paulojaan, kenties surmaisivatkin hänet", kuiskasi Sigrid.

"Lapsellisuuksia. Kas niin, Juhana herra, nyt käännyn pois pariksi minuutiksi, sanokaa hänelle hyvästit, sitten ette saa häntä nähdä kolmeen päivään."

Mutta pikku prinsessan mielestä ne kaksi minuuttia olivat liian pitkät. Hän käännähti äkkiä pois, mutta silloin näki hän Sigridin makaavan pyörtyneenä Juhanan käsivarsilla.

"Poloinen, hän ei kestä iloa eikä surua", sanoi hän. "Laskekaa hänet tuonne sohvalle ja lähtekää heti täältä, minä pidän huolen hänestä."

Mutta kun ritari oli laskenut hänet sohvalle ja kumartui painamaan suudelman kalpeille huulille, silloin hän kietoi käsivartensa ylkänsä kaulaan ja sanoi: "En saa koskaan, koskaan enää sinua nähdä!"

"Ole toki järkevä... kun kerran olet voinut odottaa häntä yhdeksän vuotta, voinet toki malttaa vielä kolme päivää", huudahti prinsessa. "Ei mitään tunteenpurkauksia, jos saan pyytää, sellaisia inhoan."

Mutta kun Juhana heti sen jälkeen lähti, seurasi prinsessa häntä ulos. "Kas tässä", sanoi hän, "ottakaa tämä kirje, Sigridin pelko ei ole aivan aiheeton, olkaa varuillanne".

Nyt tuli kova kiire Stegeborgissa; prinsessa oli saanut halun laittaa häitä. Kenet oli vihittävä, siitä hän ei puhunut mitään. Eivätkä hovineitsyet saaneet sitä selville, kuinka paljon vaivasivatkin päätään.

Kyökkimestarin käskettiin laittaa suuret pidot ja pikalähetit lähetettiin kutsumaan vieraita. Pappien käskettiin varustautua vihkitoimitukseen keskiviikoksi, tarkemman selon he saisivat samana päivänä.

Pieni temppeli juhlistettiin nuorilla kuusilla, jotka muodostivat käytävän ovelta aina alttarille, ja kruunuihin ja seinälamppuihin ripustettiin kukkia, jotka prinsessa itse oli hankkinut.

Mutta prinsessan yksityishuoneissa, mihin ei kukaan vieras saanut tulla, istui Sigrid Brahe sitoen omaa morsiuskruunuaan. Usein hän kohotti katseensa työstään ja kyseli itsekseen: "Kuinka tämä on päättyvä?" Hän ymmärsi, että prinsessa pelasi vaarallista peliä, mutta _hän_ ei joutuisi siitä vastaamaan, rangaistus kohtaisi heitä, ennen kaikkea Juhanaa!

Kun sitten prinsessa tuli hänen luoksensa ja nauraen kertoi yleisestä uteliaisuudesta, kuka morsian oli, silloin hymyili hänkin ja koetti osoittaa iloa, jota ei tuntenut.

Morsiuspukuaan ei Sigrid ajatellut lainkaan, hän ei uskonut vielä, että häistä tulisi mitään. Mutta prinsessa avasi erään pienen kaapin, josta otti esiin upean valkoisen silkkikirjopuvun, johon oli kudottu hopeakukkia. Se oli oleva morsiuspukuna, ja lisäksi oli morsian koristeltava prinsessan jalokivillä.

"Kunpa vain voisin päästä levottomuudestani!"

"Sinun täytyy; huomisaamuna ilmaistaan salaisuus molemmille kamarineitsyilleni; olen itse läsnä suurimmalla juhlallisuudella painaakseni kruunun päähäsi."

"Mitä ihmettelyä se onkaan herättävä!" virkkoi Sigrid hymyilevin kasvoin.

"Nyt pidän sinusta!" huudahti Anna ja suuteli häntä. "Ole kaikessa tapauksessa iloinen huomenna, ettei näyttäisi siltä, kuin veisin teurasuhria alttarille."

"Kuka vie Juhanan?"

"Sanotpa jotakin... sen olin unohtanut... kuka on vievä hänet?... Sen saa tehdä ensimäinen vieras, joka saapuu, mutta se ei miellytä minua, sillä suuri salaisuus tulee silloin tunnetuksi ennen aikojaan."

Neitsyt taivutettiin menemään aikaisin levolle ja koettamaan nukkua; prinsessalla oli vielä paljon puuhattavaa, mutta samalla toisteli hän useita kertoja itsekseen: "Kuka on vievä Juhana herran alttarille?"

Seuraavana aamuna oli hän jalkeilla hyvissä ajoin, itse tahtoi hän nähdä, kuinka hääpöytä katettiin ja kunniapaikat määrättiin.

Hänen vielä parhaillaan järjestellessään tuli muuan palvelija kysymään, tahtoiko hänen korkeutensa niin aikaisin ottaa vastaan erään herran, joka toi viestejä ja terveisiä Puolasta.

"Hänen nimensä?" huudahti Anna vilkkaasti.

"Herra Lindorm Bonde!"

Anna taputti ihastuneena käsiään. "Hän tulee aivan kuin kutsuttuna", huudahti hän. "Pyydä Lindorm herraa heti astumaan sisään."

Puolalainen herra ei ollut uneksinutkaan, että hänen tulonsa herättäisi sellaisen ilon. Jälkeenpäin hän vakuutti ystävilleen, että ruotsalaiset olivat aivan hullaantuneet puolalaisiin, eikä Anna prinsessa suinkaan vähimmän.

Hän pyysi vierasta viipymään Stegeborgissa ja jo samana päivänä olemaan isän sijaisena häämenoissa, joissa hän edusti äitiä.

Lindorm herra oli ihastunut ja kiitti kaikkia pyhimyksiä, jotka hän muisti, siitä, ettei ollut unohtanut mitään pukuasioihin kuuluvaa.

Prinsessa riensi morsiamen luo ilmoittamaan onnellisesta löydöstään ja häntä pukemaan.

Tänään oli levottomuus, ilo ja vavistus antanut punaa poskille ja loistetta silmiin. Sigrid oli sanomattoman kaunis, ja Anna oli ihastunut.

Itse pukeutui hän heleänpunaiseen samettipukuun, tunikka oli samaa kangasta, päähän pantiin äveriäs jalokivikoriste, kaulaan kallisarvoinen kaulanauha valkeista helmistä, hänen ranteissaan säkenöivät timantit ja käsivarsissaan taitehikkaasti valmistetut kultaiset rannerenkaat.

Vieraat alkoivat saapua; he menivät vähitellen kirkkoon. Juhana herran kanssa oli sovittu, että hän tulisi takatietä huomaamatta linnaan. Ja Lindorm herralle oli prinsessa ilmoittanut, että hän tahtoi lähettää viestin, milloin oli tultava.

Itse odotti hän levottomasti sulhasta. Ajatteles, jos jotakin olisi tapahtunut! Ei, tuolla hän tuli, yksin, ilman palvelijaa... Kuka ottaisi vastaan hänen hevosensa... hän viittaa eräälle poikaselle... nyt hän tulee... ja prinsessa rientää häntä vastaan.

"Onko jotakin tapahtunut? Te näytätte niin kiihtyneeltä!"

"He tulevat tänne jo tänään, Sigrid neitsyttä noutamaan!"

"He tulevat kaikessa tapauksessa liian myöhään", sanoi Anna ylpeästi. "Voimmehan sulkea kirkon saadaksemme olla häiritsemättä."

"Ja Sigrid?"

"Odottaa sulhastaan!" Hän soitti. "Mene", sanoi hän palvelijalle, "ilmoita herra Lindorm Bondelle, että odotan häntä!"

Tämä tuli heti, koreana ja sonnustettuna kuten puolalaisen herran sopikin. Anna esitti herrat toisilleen ja lisäsi: "Aika on käsissä; hovimestarini näyttää teille tien oikeanpuolisesta ovesta alttarille, morsian ja minä tulemme vasemmalta."

Sillä välin oli kirkko täyttynyt juhlapukuisista vieraista, jotka kärsimättöminä odottivat mitä oli tapahtuva.

Hyvät miesäänet veisasivat virren urkujen säestyksellä, alttarille astui kaksi pappia messukasukoissaan ja virittivät messun, johon vastattiin urkulehteriltä.

Sitten seurasi tuokion hiljaisuus, kaikki istuivat jännityksellä odottaen.

Ja vihdoin astui nuori, säteilevä morsiuspari sisään!

"Ketkä he ovat?" kuului suhketta kautta kirkon.

"Sigrid Brahe!"

"Mahdotonta!"

"Kyllä, kyllä, hän se on."

"Entäs sulhanen?"

"Juhana Gyllenstjerna."

"Oh, mikä häväistys!"

"Se on varmaan Anna prinsessan juonia..."

"Ja narrata meidät tänne!"

"Parasta, ettei ole tietävinäänkään!"

Kaikkien näiden kuiskausten aikana jatkui seremonia tyynesti ja hiljaa, morsiuspari vaihtoi sormuksia, kuultiin selvään nimet lausuttavan; oli tapahtunut se kuulumaton kumma, että Sigrid Brahe vastoin perheensä tahtoa meni naimisiin herra Juhana Gyllenstjernan kanssa.

Kun seremonia oli päättynyt, lähti koko loistava hääseurue, morsiuspari etupäässä, linnan ruokasaliin, jossa heitä odotti loistava juhla-ateria. Siellä kävi mieliala pian sangen vilkkaaksi. Hilpeä hälinä ja laulut vaihtelivat; onnitteluista ei tullut loppua lainkaan; vieraat olivat pian sitä mieltä, etteivät sopivammat puolisot olleet koskaan löytäneet toisiaan.

Mutta lentävä huhu oli prinsessan päähänpistosta tiennyt kertoa Sigridin sukulaisillekin, ja Kustaa Brahe lasketti Juhana Sparren keralla vaahtoavin ja hengästynein hevosin linnanpihaan. Suuttumuksessaan saivat he siellä kuulla, että vihkiminen oli jo tapahtunut ja häävieraat istuivat pöydässä. Huolimatta epäkuntoon joutuneista puvuistaan riensivät molemmat suoraan ratsailta juhlasaliin.

Siellä oli ilo ylimmillään, eikä tulijoita huomannut kukaan muu paitsi prinsessa, joka tykyttävin sydämin odotti mitä nyt oli tuleva.

Tuokiossa seisoi Kustaa herra hänen rinnallaan, ja harmista vapisevalla äänellä huudahti hän äänekkäästi:

"Jalo neiti, tällainen menettely ei käy päinsä, ja vaadin, että Sigrid neitsyt heti lähtee sukulaistemme luo."

"Tahtoisin mielelläni pyytää teitä istumaan hääpöytään", sanoi prinsessa teennäisellä arvokkuudella, "mutta ette ole siten puettu". Hän viittasi muutaman palvelijan luoksensa: "Seuratkaa heti maaherraa vierashuoneeseen."

Annan tyyni ja varma käytös sai ritarin hämilleen, mutta ainoastaan tuokioksi.

"Pyydän anteeksi", sanoi hän. "Mutta on olosuhteita, joissa pikkuseikkojen täytyy väistyä tärkeimmän tieltä."

"Ei suinkaan liene niin kiirettä, ettette voisi juoda morsiamen ja sulhasen maljaa", sanoi Anna ojentaen pikarin.

Ritari tempasi sen häneltä ja laski pöydälle, niin että viini läikähti yli laitojen.

"Ennen en tahdo maistaa pisaraakaan, ennenkuin olen saattanut asiat oikealle tolalle, ja jollei täällä ole ketään muuta, jonka voin vaatia tilille, niin vaadin teidät, herra Juhana Gyllenstjerna."

Paheksumisen murinaa oli jo ennenkin kuulunut, mutta nyt kävi se yleiseksi ja äänekkääksi.

"Hän rikkoo kotirauhaa!" huusivat useat.

"Kuninkaan kartanossa!" lisäsivät toiset.

Kalpeana kuin taittunut lilja istui Sigrid allapäin, hänen kätensä oli melkein kouristuksentapaisesti kiertynyt Juhanan käsivarteen.

Juhana oli noussut, vihastuksen puna paloi hänen poskillaan, mutta hänen osanottonsa morsiantaan kohtaan hillitsi vielä muut tunteet, jotka taistelivat ylivallasta.

Hääväki alkoi huutaa, että rauhanhäiritsijä oli ajettava ulos. Syntyi sellainen melu, ettei enää voinut eroittaa sanoja, mutta uhkaavasti suunnattiin ne Kustaa Brahea vastaan. Tämä ei enää voinut hillitä mieltään, ja Juhana Sparre kuiskasi hänelle: "Olet liian kiihtynyt; jos vaadit kaikkea, et voita mitään."

Mutta nyt viittasi prinsessa, ja hälinä ja huudot vaikenivat. Oltiin uteliaita kuulemaan, mitä hänellä mahtoi olla sanottavaa.

"Olette häirinnyt hääilot, herra Kustaa Brahe, mutta äkkiyllätys koituu hieman puolustukseksenne; jos tahdotte nyt sanoa asianne lyhyesti, kuten jalolle ritarille sopii, niin emme suinkaan vetäydy pois vastaamasta."

Harmi ja nöyryytys vei Kustaa herralta kaiken mielenmaltin, ja hän toisti melkein käheällä äänellä: "Vaadin, että Sigrid neitsyt heti lähtee mukaani."

"Hääpäivänään! Se on mahdotonta."

"Ei, ei, sitä hän ei saa tehdä!"

"Sen me estämme", huutelivat häävieraat.

"Poloinen ystäväni on ylen kiihdyksissään", puuttui Juhana Sparre puheeseen. "Luulen, että hän aikoo sovitella niin sukulaisten ja ystäväin kesken, että avioliitto herra Juhana Gyllenstjernan kanssa hyväksytään."

"En lupaa mitään", huudahti Kustaa kiihkeästi. "Mutta vaadin ja käsken, että Sigrid heti seuraa minua."

"Hän ei ole enää velvollinen teitä tottelemaan, Kustaa herra", puuttui Anna jälleen puheeseen. "Mutta jos tahdotte tulla huomenna uudestaan ja kysyä, tahtooko herra Juhana Gyllenstjernan puoliso tulla mukaanne, niin on se vapaassa vallassanne."

Vierasten joukosta kuului hyväksyvää naurua, ja herra Lindorm Bonde astui esiin ja kysyi, milloin herra Kustaa Brahe oli lakannut olemasta naisten ritarillisena puolustajana.

"Tule, lähtekäämme täältä", kuiskasi Juhana Sparre uudestaan; "totta kai näet, että olemme joutuneet tappiolle!"

"Prinsessa", puuskahti Kustaa intohimoisesti, "tiedän kenties paremmin kuin kukaan, että te voitatte kaikki pelit, mutta yhden olette tapannut ettekä pääse siinä enää koskaan voitolle!"

Kumarrus, ja kutsumattomat vieraat olivat poissa.

Annan kasvot kalpenivat tuokioksi, mutta pian palasi niille luonnollinen värinsä, ja hän kehoitti vieraitaan olemaan lannistumatta epämiellyttävästä keskeytyksestä. "Siitä toivoakseni koituu hyvääkin", sanoi hän. "Vieraani varmaankin ottavat yksistä tuumin puolustaakseen jaloa morsiuspariamme."

Sen lupasivat he kaikki kättä lyöden, ja niin pysyi mieliala yllä koko päivän, ja illalla erottiin parhaina ystävinä ja liittolaisina.

"Nyt ei voi meitä enää eroittaa mikään!" puuskahti Juhana herra ja sulki nuoren vaimonsa syliinsä.

"Kustaa uhkasi sinua kaksintaistelulla", sanoi Sigrid väristen.

"Tänään, rakkahin, mutta huomenna ei hän tahdo tehdä sinua leskeksi."

Anna prinsessa oli lähettänyt pois palvelijattarensa; hän seisoi ikkunan ääressä ja silmäili tähtikirkasta taivasta.

"Voiko hän nähdä sieluuni?... Miksi hän muuten olisi uhannut: 'Yhden pelin olette tapannut ainaiseksi?'... kun tunsi ylpeytensä loukatuksi... Ah, kuinka vähästä miehen rakkaus onkaan riippuvainen!"

* * * * *

Tapaus herätti suunnatonta huomiota.

Vanhan tavan mukaan oli kaikki häät vietettävä sunnuntaisin, nyt ne oli pidetty keskiviikkona, jonka vuoksi ne saivatkin nimekseen keskiviikkohäät.

Mutta häiden jälkeen seurasi aika jupakoita sukulaisten kesken. Lopulta kiihtyi asia niin, että Kustaa Brahe ja pitkä Eerik Bjelke, joka oli jo pitänyt Sigrid neitsyttä laillisena omaisuutenaan, vaativat molemmat Juhana Gyllenstjernan kaksintaisteluun. Anna neitsyt silloin hädissään kirjoitti herttualle ja sai kuin saikin tämän kieltämään aiotun kaksintaistelun. Lopulta tuli sovinto, ehdolla, että nuori aviopari oleskeli vuoden ajan maatilallaan tulematta loukatun Bjelke-suvun näkyviin.

Mutta nuori pari ei unhoittanut koskaan kiitollisuuttaan prinsessaa kohtaan, ja Sigrid rouva kirjoitti kaikissa kirjeissään, että lähinnä Jumalaa ja vanhempiaan ei hänen ollut ketään muuta kiittäminen yhtä suuresti kuin rakasta ja uskollista Anna neitiä.

13.

HÄN OTTAA VALLAN.

Ennenkuin herttua ja neuvosto olivat tehneet sopimuksen valtakunnan hallinnosta, oli edellinen kirjoittanut kuninkaalle ja pyytänyt häntä "vahvistamaan tämän toimenpiteen, joka vastasi valtakunnan tapoja, lakeja ja todellista hyötyä". Hän pyysi, että Sigismund luovuttaisi hänelle hallituksen täydellisellä kuninkaan vallalla. Muilla ehdoilla ei hän voinut ottaa sitä vastaan eikä tiennyt muuta keinoa kuin kutsua säädyt kokoon ja kuulla niiden mieltä.

Sigismund mietti vastaustaan puolen vuotta. Hänen puolalaiset neuvonantajansa olivat erimieliset; ainoastaan siinä olivat he yhtä mieltä, että odottaminen teki herttualle ja neuvostolle hyvää.

Mutta herttua otti viivytyksen tyynesti ja hallitsi valtakuntaa parhaansa mukaan.

Toukokuussa 1595 tuli vihdoin vastaus; kuningas ei katsonut olevan syytä muuttaa määräyksiään. Mitä tuli säätyjen koolle kutsumiseen, oli herttuan ajateltava, että siitä saattoi koitua vahinkoa kuningashuoneelle ja sen arvolle, jos se salli alamaisten järjestää hallituksensa mielensä mukaan. Jos herttua siitä huolimatta pysyi aikeessaan, ajattelisi kuningas vastaavia keinoja pitääkseen yllä kuninkaallista valtaansa. Hän ei aikonut sallia vähennettävän mitään niistä oikeuksista, jotka oli perinyt kunnioitetuilta esi-isiltään.

Mutta Kaarle ei niin vain antanut itseään peloitella; heti kun Sigismundin kirje oli asianmukaisesti luettu ja siitä neuvosherrain kesken keskusteltu, ehdotti hän neuvostolle yleisen valtiokokouksen kutsumista. Olematta valittavinaan siitä hämmästyksen ilmeestä, joka kuvastui kaikkien kasvoilla, puhui hän välttämättömyydestä kuulla säätyjen mieltä monissa esilläolevissa kysymyksissä. Niiden joukossa oli kysymys vapaasta uskonnonharjoituksesta, jonka Sigismund vastoin valaansa oli myöntänyt katolilaisille, samoin Käkisalmen luovuttamisesta, levottomuuksista Suomessa, valtakunnan hallinnosta ja muista sellaisista asioista.

Kun herttua oli lopettanut, istuivat herrat hiljaisina ja allapäin; kuka oli aloittava taistelun?

Vihdoin kävi Ture Bjelke käsiksi; matalalla äänellä virkkoi hän, että kuningas oli selvästi kieltänyt kaikki valtiokokoukset poissaollessaan. Häneen yhtyivät kaikki muut; oli vaarallista toimia vastoin hänen kuninkaallisen majesteettinsa armollista tahtoa. Mutta saatettiin kirjoittaa uudestaan ja esittää hänelle välttämättömyys ryhtyä toimiin.

Näitä puheita kuullessa oli uhkaava ukkospilvi Kaarlen otsalla, ja hänen terävä katseensa kulki toisesta herrasta toiseen. Hän ei nähnyt edessään rehellisiä, luotettavia miehiä, jotka kaikin voimin tahtoivat auttaa häntä luotsaamaan valtiolaivaa läpi hyrskyjen, vaan he olivat omaa hyötyään tavoittelevia, arkoja raukkoja, jotka ainoastaan ajattelivat oman nahkansa pelastusta... ja lääniherroille oli edullista pysyä kuninkaan kanssa hyvissä väleissä.

Sanomatta sanaakaan herttua poistui salista.

Mutta silloin kaikki kielet pääsivät liikkeelle, ja lorun loppu oli, että päätettiin pysyä lujana kuin yksi mies. Herttuan täytyi lopulta taipua.

Kaksi päivää myöhemmin kutsuttiin neuvosto uuteen kokoukseen. Ukkospilvi oli poissa herttuan otsalta, mutta sillä kuvastui luja ja varma tahto, jota vastaan ei näyttänyt uhittelu auttavan. Ja herrat tunsivat kutistuvansa kokoon, koko joukollakaan eivät he vetäneet vertoja hänelle.

Silloin hän esitti pergamentin heidän allekirjoitettavakseen. "Sillä kutsutaan yleiset valtiopäivät koolle Söderköpingiin", sanoi hän. "Ja olen varma siitä, että te kaikki tarkemmin mietittyänne huomaatte sellaisen toimenpiteen välttämättömyyden."

Herrat myönsivät tosin, että tästä saattoi monessa suhteessa olla hyötyä; mutta uskollisuus kuningasta kohtaan?...

"Eikö teistä uskollisuus isänmaata kohtaan merkitse mitään?" kysäisi Kaarle.

"Kävisihän laatuun vielä kerran kirjoittaa hänen majesteetilleen."

"Ja odottaa jälleen puolen vuotta vastausta, jollaikaa valtakunnassa joutuisi kaikki rappiolle."

"Alamaisten ensimäinen velvollisuus on kuuliaisuus."

"Ketä kohtaan?" huudahti Kaarle. "Velvollisuutta ja omaatuntoa vai harhaanjohdettua, tietämätöntä kuningasta?"

"Emme katso olevamme oikeutetut tässä asiassa tuomitsemaan", sanoi Hogenskild Bjelke.

"Ettekö tahdo tehdä mitään maan hyväksi ilman armollista lupaa?" kysyi Kaarle lujalla äänellä.

"Kuningas on maan hallitsijana vastuunalainen", vastasi Eerik Sparre. "Meidän on noudatettava hänen tahtoaan ja käskyjään."

Kaarle vaikeni tuokioksi, hänen leimuava katseensa tähysteli kokousta, ja liikutuksesta vapisevalla äänellä huudahti hän:

"No hyvä; jollette tahdo te, niin minä tahdon. Muistakaa, että Engelbrekt oli ainoastaan talonpojan poika ja kuitenkin hän pakoitti valtaneuvoston toimimaan ennen kaikkea isänmaansa parhaaksi. Muistakaa, että minä, joka olen kuninkaan poika ja valtakunnan perintöruhtinas, olen toki yhtä mahtava kuin hän. Nykyään eivät tässä kuningaskunnassa ole asiat paljon paremmalla kannalla kuin hänenkään aikanaan; väärinkäytökset ja lainrikokset kuuluvat päiväjärjestykseen. Te olette heikkoja ja tietämättömiä ja annatte kaiken mennä vain menoaan, sentähden täytyy teidän mukautua minun tahtooni, ja jollette tahdo hyvällä lähteä valtiopäiville, niin kuletutan teidät sinne väkisin."

Sellainen puhe teki vaikutuksen, ja neuvosherrat kirjoittivat alle herttuan esittämäin vakuuttavain syiden johdosta. Mutta jälkeenpäin he äärimmilleen katkeroituneina kirjoittivat Sigismundille pyytäen apua ruhtinasta vastaan.

Valtiopäivät määrättiin syyskuun 30 päiväksi. Säädyt kokoontuivat koko valtakunnasta, paitsi Suomesta, josta ainoastaan muutamat harvat uskalsivat pujahtaa meren yli Klaus Flemingin pelosta.

Neuvosto viivyttelihe viimeiseen saakka. He odottivat kirjettä Sigismundilta, mutta kun mitään sellaista ei kuulunut, toivoivat he, että ritaristo ja aateli pitäisi pontevasti heidän puoltaan herttuaa vastaan, ja tähän luottaen he lähtivät Söderköpingiin.

He olivat myöhästyneet kahdeksan päivää, ja herttua antoi heidän kuulla kunniansa, kun taasen yleisön kesken alkoi käydä yhä yleisemmäksi huhu, etteivät herrat olleet herttuan eikä kansan ystäviä.

Heidän sietämätön pöyhistelynsä vaikutti sekin suuresti siihen suuntaan. Valistunein heistä, Eerik Sparre, esiintyi kuninkaallisella loistolla aina siitä päivin kuin pääsi Taalainmaan päälliköksi; hän vaati suuria ruokaveroja ja liikuskeli henkivartioston ympäröimänä. Talonpojat olivat niin katkeroituneet häneen, että tavoittelivat hänen henkeään. Melkein samanlainen oli mieliala muitakin lääniherroja kohtaan.

Jännityksellä odotettiin valtiopäivillä mitä asioita herttua esittäisi käsiteltäväksi. Mutta hän voitti kaikki odotukset, sillä ensimäiseksi hän vaati jyrkästi, että hänet joko vapautettaisiin hallitustaakasta tai tunnustettaisiin valtionhoitajaksi asianomaisella vallalla.

Ällistys oli suuri, mutta pian näyttäytyi, että herttualla oli porvarit ja talonpojat takanaan. Neuvosherrat katselivat pelästyneinä puoluelaisiaan... mitä mieltä oli ritaristo ja aateli?

Muuan heistä, Klaus Slotte, rohkaisi vihdoin mielensä ja lausui, että hänen mielestään herttuan oli vaadittava valtuuksia kuninkaalta.

Silloin nousi useita herttuan miehiä huutaen kilvan, että herttua oli valtakunnan tuki ja että hän ainoastaan valtionhoitajana saattoi täysin toimia maan parhaaksi. Yhä useampia liittyi samaan puolueeseen, eikä neuvosto uskaltanut tehdä julkista vastarintaa. He koettivat mutkateitä ja mielistellen, mutta kansa ei enää herroihin luottanut. Herttuan puolelle se kallistui, ja talonpojat ja porvarit päättivät yksimielisesti hyväksyä herttuan vaatimukset.

Aatelittomain säätyjen päätös tuli kuin ukkosen isku, se lannisti ritariston ja aatelin vastustuksen, ja neuvosherrat seisoivat epäröivinä ja typertyneinä. Taasenkaan ei ollut muuta keinoa kuin antaa myöten. Lujalla tarmollaan oli Kaarle iskenyt ensimäisen suuren iskunsa. Säätyjen vastaus oli kauttaaltaan herttuan toivomuksen mukainen, ja hän käski, että se heti oli kirjoitettava paperille hänen määräämänsä kaavan mukaan.

Ensimäinen kohta sisälsi säätyjen uskollisuuden ja kuuliaisuuden vakuutuksen Sigismundia kohtaan. Mutta sitten seurasi määräys, että Upsalan kokouksen päätös paavilaisia vastaan oli pantava toimeen; edelleen luovutettiin koko kuninkaallinen valta hänen ruhtinaalliselle armolleen herttualle, kunnes Sigismund palaisi valtakuntaan.

Sen jälkeen kutsuttiin kaikki säädyt torille, jossa herttua otti niiltä uskollisuuden valan. Herroista tosin eivät monet liikauttaneet kättään eivätkä kieltään, mutta yleensä pidettiin sitä kaikkia sitovana valana.

Ja niin oli herttua melkein yksinvaltias hallitsija. Mitä silloin merkitsi, että kohta sen jälkeen saapui Sigismundilta kirje, jossa valtiopäivät kiellettiin; tehtyjä päätöksiä ei voitu enää tehdä tyhjiksi.