Part 8

Samassa tuli huone pilkkosen pimeäksi, soitto kävi kiihkeämmäksi, melkein intohimoiseksi, ja jokainen nuorista uhreista oli kuulevinaan hiljaisen äänen, joka kuiskasi sanat: "Minä rakastan sinua!"

Tajuunsa palattuaan meni kukin jälleen selliinsä jatkamaan sairaaloista unelmaansa.

Seuraavana aamuna tuli paavin lähettiläs, mutta ainoastaan muutamia harvoja henkilöitä mukanaan; juhlamenot oli suoritettava suurimmassa salaisuudessa.

Sitä ennen oli hänellä keskustelu paterin ja abbedissan kanssa.

"Mikä nyt on tehtävä häthätää ja salavihkaan", sanoi hän, "se voidaan toiste uudistaa suurella loistolla; on päätetty asia, että me vielä tänne palaamme ja kovalla kädellä masennamme kerettiläiset ja heidän joukkueensa".

"Milloin se on tapahtuva?" kysyi Richissa.

"Toivoakseni piankin. Teidän asianne, rakkahani, on sillä välin vaalia sitä heikkoa orasta, joka täällä on alkanut versoa."

"Hurskas äiti on tekevä sen", puuttui Edil puheeseen; "minua ei tarvita täällä enää kauemmin".

"Oletteko tekin sitä mieltä?" kysyi lähettiläs kääntyen Richissaan.

"Vakaumukseni on, että se mitä nyt on tehty, on luhistuva pian kasaan, jos isä Edil lähtee luotamme", vastasi tämä vapisevalla äänellä.

Malaspina loi katseen heihin molempiin.

"Juhlatoimituksen aika on käsissä", sanoi hän. "Tulkaa, ystävät!"

Kaksi miestä, jotka olivat seuranneet Malaspinaa, olivat pukeutuneet papilliseen pukuun, ja he pitivät nyt alttaritoimituksen Malaspinan ja pater Edilin keralla.

Neljätoista nuorta tyttöä valkoisissa puvuissaan ja valtoimin hajahiuksin olivat sangen suloiset nähdä. Päinvastoin kuin tavallisesti oli säteilevän ilon ilme kaikkien kasvoilla. Ja vapisematta he tekivät hirveän valan, hymyillen he näkivät pitkän tukkansa putoavan saksien tieltä. He säteilivät innosta, ja jos taivas olisi auennut heille, olisi se tuskin heitä ihmetyttänyt.

Kun juhlamenot olivat lopussa, virittivät nunnat riemuitsevan hymnin ja palasivat sitten selleihinsä, ihmetellen kukin mielessään, eikö ollut jokin uusi ilmestys tuleva.

"Mitä sinä olet tehnyt heille?" kysyi Malaspina kohta pater Edililtä.

Tämä punastui hieman. "Ainoastaan jouduttanut valmistusajan päättymistä", vastasi hän.

"Heidänkö tähtensä tahdot täältä pois?"

"En, teidän armonne!"

"Siis hänen?"

Pater Edil kumarsi vain vastaukseksi.

"Tahdotko, että minä...?"

"Jos teidän armonne tahtoisi sanoa sanasen puolestani."

Hetkistä myöhemmin keskustelivat lähettiläs ja abbedissa tuttavallisesti keskenään. Edellinen kertoi, että maan asema oli epätoivoinen, ja oli tärkeämpää kuin konsanaan, että kaikki uskovaiset pitivät yhtä. Yksityisetujen täytyi väistyä, kun oli kysymys yleistyvästä. Lopuksi hän neuvoi abbedissaa tekemään kaikkensa taivuttaakseen Edilin jäämään luostariin; hän todisteli, kuinka välttämätön pater oli luostarin menestykselle, ja vetrein vesin myönsi abbedissa hänen olevan oikeassa.

Lähettilään lähdettyä oli kaikki ennallaan, ainoastaan se oli eroa, että Edil ikäänkuin vetääntyi syrjään ja jätti kaiken Richissan ratkaistavaksi. Ja Richissa parka, hän taisteli tuimaa taistelua rakkautensa ja velvollisuutensa välillä, väänteli käsiään ja itki epätoivon kyyneliä. Hän toivoi paterin olevan kaukana poissa ja tunsi, ettei voinut häntä päästää lähtemään...

Nyt saapui tieto kuninkaallisen perheen lähdöstä. Abbedissan ja nunnien läsnäollessa sanoi pater Edil, että kun hän katsoi olevansa luostarissa tarpeeton, oli hänen aikomuksensa lähteä jo seuraavana päivänä.

Kuului ikäänkuin kohahdus kautta parven, ja rukoilevia katseita kiintyi Ediliin.

"Jätän hurskaan äidin ratkaistavaksi, onko minun jäätävä vai lähdettävä", lisäsi hän nöyrästi.

"En ole koskaan pyytänyt teitä lähtemään", vastasi abbedissa liikutuksesta värisevällä äänellä.

"Se on totta, kaikki riippuu eräistä muutoksista, jotka haluaisin panna luostarissa toimeen... ja jos hurskas äiti tahtoisi kuulla toivomuksiani..."

"Tehkää se, tehkää se!" huusivat nunnat.

"Tuokaa ne heti kuuluviin!" puuskahti Richissa melkein riemuiten.

"Ei täällä, hurskas sisar, tekisimme suotta levottomiksi nämä nuoret mielet, mutta jos sallitte iltarukouksen jälkeen käydä luonanne..."

"Ei tänä iltana; huomenna ensi messun jälkeen", sanoi abbedissa melkein kuumeisesti.

"Siis juuri lähtöni edellä", vastasi pater nöyrästi. "Tapahtukoon kuten tahdotte."

Hän lähti, ja Richissa aivan valeltiin rukouksilla; hän ei suinkaan voinut tahtoa, että pater lähtisi luostarista.

Hän istui vaiti ja umpimielisenä, mutta kun he lopuksi pyysivät lupaa koristaa kirkon lehdillä ja kukilla aamumessuun, niin hän suostui.

Eikä pater ollut koskaan näyttänyt heistä niin kauniilta kuin sen heleän punaisen ruusukiehkuran alla, joka häilyi hänen päänsä yllä saarnastuolissa, eikä hänen äänensä ollut koskaan helähdellyt ihanammin kuin nyt ylevin sanoin sanoessaan heille hyvästit. Oli pelkkää itkua ja valitusta, ja kun messu oli päättynyt, heittäytyivät kaikki nunnat polvilleen abbedissan ympärille ja rukoilivat ristissä käsin: "Sallikaa meidän pitää hänet!"

Richissa oli yhtä liikutettu ja sanoi: "Ette tiedä mitä rukoilette."

"Mikään, mitä hän toivoo, ei voi olla väärin", huusivat he kuorossa.

"Minäkin tahdon mielelläni uskoa niin", vastasi hän, ja kehoittaen nunnia menemään töihinsä, palasi abbedissa huoneihinsa.

Hän seisoi aivan liikkumatonna... hänen päänsä oli aivan pyörällä... mitä oli hänen tehtävä... mikä oli oikein, mikä väärin...? Hän kuuli korvissaan hyväilevän äänen ja hänen sydämensä sykki rajusti.

Silloin aukeni ovi. Hän ei kääntynyt katsomaan, mutta tiesi kuka tuli.

"Kallis sisar", virkkoi kiehtova ääni. "Tulen saamaan tuomioni."

"Tiedätte ennestään, että toivomme kaikki teidän jäävää."

"Se voi tapahtua ainoastaan yhdellä ehdolla."

"Mikä se on?" kysyi abbedissa hiljaa.

"Sinun rakkautesi, Richissa."

Richissa värähti ja kääri hunnun tiiviimmin ympärilleen. "Olisi rikos suostua", sanoi hän.

"Niin luulevat tuhmat joukot, mutta sinä, Richissa, selvällä ymmärrykselläsi, etkö tiedä, että on olemassa luonnonlaki, jota pyhä veljeskuntamme on velvollinen noudattamaan. Minun rakkauteni tekee _sinun_ rakkautesi oikeutetuksi, vieläpä se kohottaa sinut yli tavallisten naisten, ja toisessa maailmassa olet sinä oleva yksi madonnan valituista palvelijattarista."

"Olisipa se totta!" huudahti Richissa ja pusersi käsillään rintaansa.

"Pyhän inkvisitionin valta ei ulotu ainoastaan yli kuninkaiden ja pyhän isän, sillä on jotakin sananvaltaa korkeimman neuvostossakin, ja kaikki mitä me sidomme maan päällä, on sidottu taivaassakin."

Richissa peitti päänsä käsiinsä. "Minä tahdon, mutta minä en voi sitä uskoa", nyyhkytti poloinen.

Paterin kauniille kasvoille häivähti katkeruuden ilme, mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi mitä suloisimmalla äänellä: "Richissa, rakastatko minua?"

Richissa taivutti päänsä painuksiin. "Pelkään, että teen niin", pääsi häneltä kuiskaten.

"Kuinka suuresti, siitä on kysymys?"

"Sitä en tiedä."

"Tahdotko, että opetan sinua sen käsittämään?"

"Sitä ei voi kukaan."

"Päätä itse; olen sanonut sinulle, että veljeskunnassamme täytyy jokaisella olla valittu puolisonsa... Sinä hylkäät minut, no niin, jos tahdot, että minä kaikessa tapauksessa jään luostariin, niin teen sen -- sinun tähtesi."

Richissa katsoi kysyvästi häneen, huntu oli väistynyt hänen kasvoiltaan, ja pater näki, kuinka hän kalpeni sitä mukaa kuin käsitti hänen sanojensa tarkoituksen; Richissan kasvoille tuli jotakin kylmää ja kovaa, ja hän jupisi hammastensa välitse: "Saatana!"

"Mustasukkaisuus on rakkauden astemittari", puuskahti Edil riemuiten. "Väitä vieläkin, ettet rakasta minua!"

Richissa seisoi paikoillaan yhtä liikkumatonna kuin ennenkin.

"Onko minun lähdettävä vai jäätävä?" kysyi pappismies hillityllä kiukulla.

"Jää", oli tuskin kuuluva vastaus.

11.

UUSI HERRA.

Sigismund oli lähtenyt tiehensä välittämättä herttuan varoituksesta, ettei panisi niin perintöoikeuttaan kuin kruunuaankin vaaraan jättämällä Ruotsin tuuliajolle, ennenkuin oli päätetty, kuka maata ja valtakuntaa hallitsisi. Hajaannusta lisätäkseen oli hän pirstonut neuvostonkin ja tehnyt neuvokset "kuninkaiksi kunkin maanääressään", kuten Kaarle sanoi.

Sigismundin lähdettyä vallitsi sekasorto kaikkialla, kukaan ei ollut tyytyväinen siihen, mitä oli saanut eikä kukaan uskonut tulevaisuuteen. Sivuutetut herrat turvautuivat herttuaan, ja suosikitkin olivat epätoivoissaan, voivatko he vastoin koko kansan toiveita pitää yllä säädöksiä, jotka olivat niin kohtuuttomat ja laittomat. Ja sentähden itse neuvostokin kohta Sigismundin lähdettyä kirjoitti herttualle ja pyysi häntä tulemaan Tukholmaan.

Monissa neuvotteluissa havaittiin Sigismundin suunnittelema hallitusmuoto kelvottomaksi. Neuvosto tunnusti lopulta herttuan valtionhoitajaksi, ja herttua puolestaan sitoutui neuvoston kanssa yhdestä tuumin hallitsemaan valtakuntaa sen lakien, kuninkaan valojen ja perintösuostumuksen sisällön mukaan. Sen jälkeen sitoutui niin herttua kuin neuvostokin yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta vastaamaan kaikesta, mihin tämän yhteisen hallituksen aikana ryhdyttiin. Tämä sitoumus allekirjoitettiin syyskuun 2 päivänä 1594.

Kaarle otti hallitusasiat huostaansa ja hoiti niitä tavallisella vauhdillaan, vakavasti ja ankarasti. Upsalan päätöksiä oli noudatettava, ja sentähden eroitettiin Eerik Brahe toimistaan, ja porvaristokin sanoi irti uskollisuutensa entistä linnanpäällikköä kohtaan. Katkeroituneena hän lähti heti Puolaan, ja Kustaa veli lähti hänen mukanaan.

Kauan ei tarvinnut odottaa muidenkaan maaherrojen välien rikkumista herttuan kanssa; kukin heistä katsoi olevansa riippumaton läänityskirjeensä nojalla ja tahtoi olla vapaa herttuan sekaantumisesta läänin hallintoon. Arvid Stenbock sai haasteen neljä kertaa tulla vastaamaan, mutta ei totellut. Klaus Fleming otti laivaston luokseen Suomeen ja eristäytyi julkisesti ruotsalaisesta hallituksesta. Muut Stenbockit kieltäytyivät suoraan noudattamasta herttuan käskyjä. Eerik Sparre, viisain kaikista, oli varovampi, hän ei tahtonut asettua aivan vastakynteen valtionhoitajan kanssa.

Tämä piti liian aikaisena ryhtyä väkivaltaan, kun jokaisella heistä oli linnoituksensa ja maakuntansa. Mutta katoliset papit kiellettiin saarnaamasta, ja herttua itse otti heidän kirkkojensa avaimet huostaansa.

Sillä välin sattui tapaus, joka, vaikka itsessään tavallinen, täytti Kaarlen sielun uusin toivein. Joulukuun 9 päivänä herttuatar synnytti pojan. Ja Kaarlen ilo oli kuvailematon; se oli kauan ollut hänen korkein, hartain toiveensa, ja nyt, nyt se vihdoin oli täyttynyt. Nuoren prinssin kerrottiin syntyneen voitonlakki päässään, ja ihmeellisiä merkkejä oli nähty taivaalla. Ja maankuulu Tyge Brahe, jolta asiaa tiedusteltiin, ennusti hänelle suurta tulevaisuutta.

Ja isä, hän näki hennossa äskensyntyneessä lapsessa elinvoimaa ja tahtoi pienokaisesta kasvattaa Herran soturin. Hän tahtoi raivata tien, jolla pojasta tulisi jotakin suurta maailmassa, isoisänsä työn jatkaja. Hän tiesi, että lääniherrat olivat vastassa, mutta sitä tarpeellisempi oli raivaustyö, että rakastetulle pojalle olisi tie tasainen, ainakin aluksi. Rynnistellä hän ei tahtonut, tapaukset saivat kehittyä luonnostaan, ainoastaan pakosta tahtoi hän niihin tarttua kovemmin kourin.

Nuori prinssi kastettiin kaikella juhlallisuudella uudenvuodenpäivänä 1595. Tanskan kuningas Kristian IV, joka oli kutsuttu, lähetti puolestaan erään neuvosherran, ja ruotsalaisista herroista oli Eerik Sparre kasteentodistajana. Herttua oli itse kummina omassa persoonassaan.

Äskensyntynyt prinssi kastettiin Kustaaksi isänisänsä ja Aadolfiksi äidinisänsä mukaan.

Eikä kukaan ollut nähnyt herttuaa niin iloisena ennen tätä päivää. Hän oli sulaa ystävyyttä vieraitaan kohtaan ja mitä kohteliain isäntä.

Mutta vanha imettäjä kertoi herttualle ristiäisten jälkeen, että öisin kävi valkoinen rouva lapsen luona ja polvistui kehdon ääreen... Varmaankin vieras puhui lapselle, sillä tämä jokelsi vastaan.

Seuraavana yönä meni herttua lapsenkamariin, ja odotettuaan näki hän valkoisen rouvan... Hänen edessään seisoi Maria vainaja, hänen ensimäinen puolisonsa, kauniimpana kuin koskaan; ja hän piti suojelevasti kättänsä pienokaisen yllä.

Herttua palasi vaipuneena syviin mietteihin. Eikä hän koskaan mennyt enää häiritsemään taivaaseen palannutta ja sieltä äsken tullutta.

Valtiomiehen toimet vetivät pian herttuan koko huomion puoleensa. Suomesta tuli melkein odottamatta toukokuun alussa 1595 iloisia sanomia. Rauha Venäjän kanssa oli vihdoin tehty, rauha, johon niin kauan oli pyritty. Sota oli imenyt Suomen mehun ja ytimen, ja se tunnettiin raskaana Ruotsissakin.

Ehdot olivat, että Ruotsi saisi pitää Narvan ja Räävelin koko Vironmaan keralla, mutta Inkerinmaa ja Käkisalmi lääneineen oli luovutettava takaisin.

Luovutus oli tapahtuva heti rauhanpäätöksen allekirjoittamisen jälkeen. Sigismund kirjoittikin paperien alle, mutta kaikkiin herttuan kirjeihin ja kehoituksiin, että Käkisalmi oli heti jätettävä venäläisten haltuun, ei Klaus Fleming vastannut sanaakaan. Ruotsin neuvosto teki saman muistutuksen ja uhkasi, että hänet julistettaisiin maanpetturiksi, jos jatkaisi niskoitteluaan. Mutta valta-amiraali näytti meren yli pitkää nenää valtaneuvostolle. Viipurin, Narvan ja Räävelin päälliköt kirjoittivat hänelle tulisesti, ettei hän Jumalan tähden aiheuttaisi uuden sodan puhkeamista. Klaus Fleming ei pitänyt heitäkään vastauksen arvoisina.

Mutta kaikki kirjeet hän luki kuninkaalle, joka uskottuineen sai monta hauskaa hetkeä kuvitellessaan, miten herttua mahtoi raivota vimmoissaan, kun ei voinut mitään.

"Kunpa suutuksissaan edes heittäisi henkensä!" huokasi muuan hurskas sielu.

"Mitäs se auttaa nyt, kun hän on saanut pojan", huomautti toinen.

Tieto Kustaa Aadolfin syntymästä herätti aika hälinän puolalaisessa hovissa, samoin kuin ruotsalaisten herrojenkin leirissä; Puolassa äskensyntynyt lapsi herätti silmittömän säikähdyksen, ja herttua näytti nyt peloittavammalta kuin konsanaan.

"Mitä meidän on tehtävä?" kysyi Sigismund.

"Lapset voivat kuolla", vastasi Malaspina. "Eikä herttuallakaan liene mitään varmuutta siitä, että hänen poikansa saa elää."

12.

VÄHÄN ROMANTIIKKAA.

Anna prinsessa oli väsynyt niihin käännytysyrityksiin, joissa katolilaiset olivat Puolassa ahertaneet hänen ympärillään. Sitä paitsi oli hän Ruotsissa oleskellessaan tuntenut todellista kiintymystä synnyinmaahansa.

"Isänmaataan rakastaa paljon enemmän, kun on ollut siitä kauan eroitettuna", kirjoitti hän leskikuningattarelle. "Se voi olla köyhä maa, mutta sen kieli, sen joet ja virrat, vuoret ja laaksot huutavat minulle: täällä olet syntynyt, täällä on kehtosi seissut."

Ja voittaen kaiken naisellisen heikkoutensa hän sanoi kuninkaalliselle veljelleen, jota hän aikoinaan oli seurannut Puolaan, että hänet täytyi jättää Stegeborgiin, sinne tahtoi hän asettua asumaan.

Sisarellisella ilolla oli hän nähnyt, että Sigismund oli tuskallisesti liikutettu. Mutta nyt oli eron ikävä kestetty, hän oli jo ehtinyt perehtyä uusiin olosuhteihinsa ja koonnut pienen hovin ympärilleen.

Ensi kerran tunsi hän itsensä vapaaksi, vapaaksi kaikissa toimissaan. Ei mitään vakoilevia, vihoittelevia katseita, ei mitään liukkaita, mielisteleviä kieliä; jos nyt tuli joku, josta hän ei pitänyt, tiesi hän kyllä päästä hänestä eroon.

Prinsessalla oli paljon ystäviä, ja he tulivat aina hänen luoksensa. Annasta tuntui, että hänen elämänsä Stegeborgissa oli tuleva sangen rikkaaksi.

Ainoastaan pikimmittäin oli hän tavannut Sigrid Brahen, hänet, josta oli vähällä tulla Katarina Jagellottaren seuraajatar. Ruotsin kuningattaren arvonimi ei häntä houkutellut, ja onnellisesti pääsi hän pujahtamaan syrjään.

Hänen veljeltään, Kustaa Brahelta, tiesi Anna, että Sigrid oli kihlattu Salstan herralle, Eerik Thurenpojalle eli "pitkälle Eerik Bjelkelle", kuten häntä nimitettiin eroitukseksi Klaus Bjelken pojasta, joka myös oli Eerik nimeltään.

Kustaa Brahe oli lisännyt, ettei hänen sisarellaan ollut pienintäkään halua tähän naimiskauppaan, sen oli leskikuningatar suunnitellut aivan omin päinsä. Sigridin toivomuksiin oli myönnytty ainoastaan siinä määrin, että häät oli lykätty epämääräiseksi ajaksi. "Pitkä Eerik Bjelke" oli matkustanut Puolaan, ja hänellä kerrottiin siellä olevan huonoja tuttavuuksia, ja että hän vietti sangen irstaista elämää.

Jo ammoin aikoja oli Anna kuullut Kustaa Brahelta, että nuori ja huikentelevainen, mutta ritarillinen Juhana Gyllenstjerna, valtakunnan-drotsi Niilo Gyllenstjernan poika, oli Sigridin salaisen rakkauden esineenä, mutta ettei perhe ynseydestä juonikasta Niilo herraa kohtaan tahtonut liittyä suhteihin suvun kanssa. Mutta hän oli myös kuullut Juhanan sanoneen: Annan henkeni ja vereni Sigrid Brahen tähden.

Prinsessan mieli oli kiintynyt tähän juttuun, ja hän päätti kääntyä Juhana herran puoleen.

Hän sai pian tietoonsa, että tämä oleskeli Kalmarissa, ja heti lähetettiin salavihkaan kirje, joka viipymättä kutsui häntä Stegeborgiin.

Hän saapui ylen pian, ja kun prinsessa sitä ihmetteli, joutui hän hämilleen.

"Armollinen prinsessa", sanoi hän, "tiedän, että olette kaikkien onnettomain ystävä ja suojelija".

"Mitä haluatte?"

Juhana herra heittäytyi prinsessan jalkoihin. "Pyydän, rukoilen teitä, lohduttakaa ja viihdyttäkää onnetonta Sigridiäni."

"Mitä on tapahtunut? En ymmärrä!"

"Luja aikomukseni on vaatia Eerik Bjelke taisteluun ja joko kaatua itse tai surmata hänet; molemmissa tapauksissa vapautuu Sigrid vastenmielisestä kosijasta, ja eroitettuinakin tulemme aina pysymään toisillemme uskollisina."

Ritarin sanat ja esiintyminen vaikuttivat syvästi Annaan, mutta hän hillitsi liikutuksensa ja sanoi hymyillen: "Minulla on teille vähemmän verinen ehdotus." Ja hän kertoi ritarille suunnitelmansa, ja äkillisen ilonsa puuskassa huudahti ritari, että kaksi ihmistä saisivat kiittää häntä elämänsä onnesta.

"Olen kirjoittanut Sigridille ja pyytänyt häntä tulemaan tänne", sanoi prinsessa. "Ette saa olla kovin kaukana täältä, niin että helposti voimme puhella toistemme kanssa."

Kun oli vielä sovittu muutamista seikoista lähemmin, poistui ritari yhtä huomaamatta kuin oli tullutkin. Muutamia päiviä myöhemmin tuli Sigrid Brahe. Hän oli suuresti muuttunut. Oli jotakin arkaa hänen olemuksessaan, mutta lisäksi niin alistuvaa, että sai melkein kyynelet silmiinsä katsoessaan häneen.

Anna syleili häntä hellästi. "Teit oikein, kun tulit luokseni", sanoi hän.

"Ettekö ole nyrpeissänne minulle Kustaan tähden?" kysyi Sigrid.

"Vaikkapa otaksuisimmekin, etten ole tyytyväinen häneen, soisinko sinun siitä kärsivän?"

"Tavallisesti on niin", vastasi hän; "viaton saa kärsiä syypään tähden, ja minä tiedän, että Kustaa on paljon rikkonut teitä vastaan."

"Onko hän itse sanonut sen?"

"Ei, mutta hän tietää sen", lisäsi hän hiljaa.

"Näetkös", sanoi Anna katkerasti, "miehet eivät arastele tehdessään meitä naisia vastaan mitä ankarimpia syytöksiä, ja vaikka heidän itsensäkin sitten täytyy tunnustaa vääryytensä, katsovat he meitä kohdelleensa ainoastaan velvollisuuden mukaan; heillä itsellään ei eräissä suhteissa ole mitään velvollisuuksia, heillä on oikeus noudattaa vapaasti himojaan."

Sigrid painoi prinsessan käden huulilleen. "Suokaa anteeksi hänelle", sanoi hän, "hän on tosiaankin surkuteltava".

"Lohdutusta hakemaan hän kai lähti Puolaan, siellä on viljalta sellaisia naisia, jotka ovat hänen makuunsa!"

"Ettekö tiedä, että hän on palannut?"

"Kustaako?" huudahti prinsessa.

"Niin, viikkokausi sitten."

Annan oli vaikea hillitä liikutustaan. "Miksi?" kysyi hän.

"Hän sanoi, että häntä veti vastustamaton voima tänne takaisin."

He istuivat vaiti kotvan. "Teillä on suuri valta häneen", jatkoi Sigrid sitten, "ja pelkään, että teidän epäsuosionne koituu hänen turmiokseen".

"Kunkin on pidettävä huolta itsestään, mutta nyt ei meidän pitänyt puhua hänestä, vaan sinusta, rakkanani."

"Minusta?" Sigrid kalpeni. "Minusta ei ole mitään sanottavaa."

"Olet väsynyt matkasta. Säästäkäämme se huomiseen."

Mutta jo samana iltana takkavalkean ääressä palasi Anna kysymykseen ja sanoi: "Olen tavannut herra Juhana Gyllenstjernan."

"Äskettäinkö?" kysyi Sigrid hiljaa.

"Niin, me puhuimme sinusta!"

"Minulla ei ole mitään muuta pelastusta kuin kuolema", vastasi Sigrid hiljaa ja tyynesti.

Prinsessa kertoi ritarin aikeesta haastaa vihattu kilpailijansa kaksintaisteluun.

"Se täytyy estää!" puuskahti Sigrid kalmankalpeana. "Hänellä ei saa olla murhaa omallatunnollaan."

"Sinun täytyy se torjua, Sigrid."

"Mitä on minun tehtävä?"

"Ennen kaikkea täytyy sinun olla yhtä rohkea kuin olet uskollinenkin!"

"En sittenkään voi nähdä mitään pelastuskeinoa!"

"Oletko koskaan ajatellut pikaista avioliittoa?"

"Oh, mitä sanoisivatkaan sukulaiseni, mitä sanoisi leskikuningatar?"

"Sitä en tiedä, mutta mitä rouva Sigrid Sture ajattelee asiasta, sen on hän itse sanonut minulle." Ja nyt kertoi hän, ettei jalo rouva toivonut neitsyen uhrautuvan hänen pojalleen, josta ei lainkaan pitänyt. Äitinä hänen sydämensä tosin vuoti verta, jos täytyi luopua niin jalosta miniästä, mutta tuntonsa rauhan tähden ei hän tahtonut pahoitella eikä vihoitella, vaikka kihlaus purkautuisikin.

"Hän on hyvä, hyvin hyvä", virkkoi Sigrid kirkkaat kyynelet silmissään. "Mutta tiedän, että hän iloitsee, jos menen naimisiin Eerik herran kanssa, ja sitä paitsi täytyy minun tehdä se... olen velvollinen täyttämään sukulaisteni lupaukset."

"Jollet pidä väliä omasta onnestasi, niin ajattele häntä, joka rakastaa sinua enemmän kuin omaa elämäänsä."

"En uskalla koskaan enää ajatella häntä, se on synti, kun nyt kerran..."

"Koskaan en ole kuullut moista", huudahti Anna. "Mutta nyt sanon sinulle, että on niin oikeutesi kuin velvollisuutesikin ennen kaikkea ajatella häntä. Ei isäsi eikä äitisi ole enää elossa; jalo ritari tarjoaa sinulle kätensä, ja sinä rakastat häntä, mutta kurjista poliittisista syistä on sinun mentävä naimisiin toiselle, jota inhoat, siksi, että sukulaisillesi ja muka ystävillesi on voittoa siitä."

"Olen luvannut", sammalsi Sigrid.

"Niin, se vastaväite voidaan tehdä sinua vastaan, mutta sinut on houkuteltu, melkeinpä pakoitettu, ja se koituu sinun puolustukseksesi... Mitä leskikuningattareen tulee, lepytän kyllä hänet..."

"Ei, ei... minä en saa", virkkoi Sigrid torjuvasti, ja heikko puna lehahti hänen poskilleen.

"Sinä sekä voit että saat, sanon minä!... Mene nyt levolle, ja jos Juhana herran kuva ajaa unen silmistäsi, niin ajattele, että hänen laitansa on jotakuinkin samoin ja että te pian saatte ilossa ja riemussa nähdä jälleen toisenne."

"Mutta, rakkahin prinsessa!"

"Ei sanaakaan enempää, hyvää yötä, hyvää yötä!"

Anna suuteli häntä ja riensi kirjoituspöytänsä ääreen.

"Tulkaa niin pian kuin voitte", kirjoitti hän, "meillä ei ole aikaa tuhlata".

Mutta seuraavana päivänä näytti prinsessa tykkönään unohtaneen eilisiltaisen keskustelun. Hän kyseli ystävistä ja tuttavista, mutta Juhana Gyllenstjernasta ei mainittu mitään.

Silloin astui sisään palvelija ja ilmoitti:

"Herra Juhana Gyllenstjerna."

"Antaa hänen tulla sisään", käski prinsessa.

"Se on mahdotonta, hän on Kalmarissa", sanoi Sigrid ja etsi tukea pöydästä.

"Näetkös, rakkaus antaa siivet", vastasi Anna hymyillen. "Kas niin, elä nyt näytä niin pelästyneeltä; voisi luulla, että pelkäät nähdä häntä."

Ritari tuli sisään, mutta hän unohti kaikki etiketin vaatimukset. "Sigrid!" huudahti hän ja riensi hänen luoksensa.

Ja Sigrid, hän unohti kaikki syyt myötä ja vastaan, kaikki omat lupauksensakin ja lankesi ritarin avoimeen syliin. "Juhana, rakkahin Juhana!"

Kyynelet kimmelsivät Annan silmissä, hän tunsi samalla iloa ja tuskaa. Sellaista onnea ei ollut koskaan tuleva hänen osakseen, mutta siltä saattoi hän iloita toisten onnesta... ja kun ensi puuska oli mennyt ohi ja ritari notkisti polvensa ja kiitti häntä, sanoi hän hilpeästi:

"Puhukaa järkevästi hänelle, minusta näyttää, että Sigrid mieluummin menisi teuraspenkkiin kuin tulisi teidän vaimoksenne."

Näin sanoen hän jätti rakastavaiset kahden. Muuan palvelija tuli häntä vastaan kirje kädessään. "Se on jalolle neitsyelle Sigrid Brahelle", sanoi hän.

"Antakaa tänne!" Anna otti kirjeen. "Odottaako tuoja vastausta?"