Part 7

"Et tiedä kuinka väärin teet hänelle. Mutta mitä minun on vastattava rajakreiville?"

"Sellainen liitto on mahdoton välillämme."

"Miksi niin?"

"Unhotat meidän eri uskontomme."

"Rakas sisareni", sanoi Sigismund tarttuen hänen käteensä, "olemme toivoneet, että rukouksistamme heltyisit ja kääntyisit ainoaan autuaaksitekevään kirkkoon."

"Sentähden kai jo Puolassa eroititte evankelisen pappinikin."

"Täytyihän minun veljenäsi ajatella iäistä autuuttasi."

"Tahdon tulla autuaaksi omalla uskollani."

"Mutta rajakreivi..."

"Odotas! Taannoin puhuit suuresta vajauksesta valtiorahastossa."

"Sitä ajattelen alinomaa; olen lainannut siitä enkä näe mitään mahdollisuutta maksamiseen."

"Voit tehdä sen, jos luovutan sinulle osani neapelilaisista alusmaistani!"

"Tahdotko tehdä sen?"

"Teen sen sillä ehdolla, että Puolaan palattuani saan takaisin evankelisen pappini."

"Mutta rajakreivi, mitä hän on sanova?"

"Luultavasti jättää hän kosintansa sikseen, jollei, ei häntä koske se, mikä on tapahtunut ennen kihlausta."

"Otatko siis hänet?"

"Meidän täytyy ensin oppia toisemme tuntemaan, sittenpähän nähdään."

Kaikesta huolimatta rajakreivi uudisti suullisesti kosintansa ja samalla vakuutti prinsessalle täydellisen uskonnonharjoituksen vapauden. Kaikissa lausunnoissaan ja koko esiintymisessään osoittautui hän sivistyneeksi, valistuneeksi mieheksi. Anna tunsi häntä kohtaan kunnioitusta, melkeinpä ihailuakin. Sellaisen miehen kosintaan ei saattanut vastata suorastaan hylkäävästi, ja niin ehdotti hän vuoden ajatusaikaa, jonka jälkeen he tekisivät päätöksensä. Rajakreivi vastasi, että vaikkei hän katsonut tarvitsevansa mitään ajatusaikaa, tahtoi hän kuitenkin taipua prinsessan tahtoon, ja sen jälkeen he erosivat toisistaan.

Samana päivänä kuiskailtiin hovissa miehestä mieheen, että prinsessa oli kihloissa, että hän oli luvannut kääntyä katoliseen uskoon, ja että rajakreivi oli matkustanut kotiin valmistamaan morsiamensa arvokasta vastaanottoa.

Seuraavana aamuna varhain tuotiin prinsessalle kirje, ja tuoja odotti vastausta. Kirje oli Kustaa Brahelta, joka pyysi yksityistä keskustelua niin pian kuin mahdollista.

"Tiesin sen", tuumi Anna pamppailevin sydämin. "Nyt hänen täytyy tulla!"

Hän määräsi kohtauksen kymmenen ajaksi omissa huoneissaan. Kustaa herra tuli, mutta ei tyynenä ja kylmänä kuten hän oli odottanut, vaan kiihtyneenä, leimuavin katsein. Sellaisena ei hän ollut nähnyt häntä koskaan. Tarjoamatta kättään viittasi hän häntä istumaan lähelleen.

"Pyydän teidän korkeudeltanne luvan seista", sanoi hän. "Ja pyydän anteeksi, jollen voi esiintyä niin tyynesti kuin pitäisi."

"Miksi olette tullut tänne?" kysyi Anna kummissaan. "Kenties lykkäämme johonkin toiseen päivään...?"

"Ei, nyt tai ei koskaan! Olen jo liian kauan kärsinyt sieluntuskia, jotka ovat olleet minut surmaamaisillaan."

"Ja tahdotteko minulta niille parannusta?"

"Sitä en ole odottanut enkä toivonut. Pyydän vain tietää, miksi olette ryöstänyt elämäni kaiken ilon ja onnen; miksi olette riistänyt uskoni häneen, jota rakastin enemmän kuin mitään muuta maailmassa ja joka oli vannonut pysyvänsä minulle uskollisena. Te ette tiedä kuinka se halveksuminen, jolla hänestä puhutaan, on vienyt kaiken elämäniloni! Minkä arvoinen on rakkaus, joka ei perustu kunnioitukseen, sanoi hän jo lapsena; miksi on neitsyt pettänyt ne pyhät lupaukset, jotka silloin antoi?"

Anna oli käynyt kalmankalpeaksi, mutta hän sanoi tyynellä ja lujalla äänellä: "Muistatteko ensimäisen lupauksen, jonka annoimme toisillemme?"

"Lupasimme rajattomasti luottaa toisiimme."

Anna katsoi vakavasti häneen, nyt oli Kustaan vuoro luoda silmänsä maahan.

"Tiedän kyllä", sanoi Anna, "että panettelu on tahrannut nimeäni, mutta minä nauroin sille, koska se oli ansaitsematonta... Ei pälkähtänyt päähänikään, että luulisitte minun rakastuvan johonkin Potsmutschiin!"

"Anna!" huudahti nuori mies.

Anna teki torjuvan liikkeen. "Olen pysynyt lujana uskossani, sen tähden on tahdottu alentaa naisellista arvoani; mutta en ole antanut myöten, kärsimyksistäni en ole sanonut sanaakaan. Ymmärsin kyllä, että panettelulla tarkoitettiin myös eroittaa meidät, mutta niin luja oli uskoni teihin, että sanoin itsekseni: vaikka kaikki muut ajattelisivat pahaa minusta, Kustaa Brahe ei sitä tee!"

"Oi, Jumalani!" huudahti Kustaa peittäen kasvonsa käsiinsä.

"Kun tulimme tänne, etsi katseeni häntä, ja kun läksin laivalta hänen käsivarressaan, silloin tunsin päässeeni rauhansatamaan lapsuuteni lemmityn luo. Olen sitten nähnyt sinun epäluulojesi heräävän, ja ihmettelen kuinka saatat uskoa minun rakastavan moista narria, vahanukkea. Mutta sinä olit sokaistu, et uskonut enää naisen kunniaan."

Kustaa lankesi hänen jalkoihinsa. "Voitko antaa anteeksi?"

"Nouse, Kustaa Brahe, olen tehnyt selvän puolestani, nyt on sinun vuorosi!"

"En voi, en saata tällä hetkellä."

Anna kääntyi hänestä pois ja meni pöydän luo.

Hän seurasi jälestä. "Miehen elämässä on suhteita, joita ei aina voi ilmaista."

"Tunnetko nämä kirjeet?"

"Kyllä... Varmaankin ovat ne varastetut!"

"Ja nämä ilmiannot, ovatko ne tosia?" kysyi Anna luonnottoman tyynesti.

"Kuka, kuka on voinut..."

"Luultavasti sama käsi, joka on koettanut mustata minua sinun silmissäsi. Hyvästi, Kustaa, kiitos kaikesta menneestä, unhota minut ja tule onnelliseksi..."

Kyynelet tukehuttivat hänen äänensä, Kustaa makasi hänen jaloissaan ja piteli hänen kättään omassaan. "Et tiedä, kuinka suuresti sinua rakastan, anteeksi, Anna, anteeksi!"

"Naissydän on sangen heikko", sanoi Anna. "Tunnen tällä hetkellä, että voisin antaa anteeksi. Mutta en voi koskaan unhottaa, ja sentähden on parasta, että eroamme. Nouse, Kustaa Brahe, ja ole mies!"

"Onko tämä viimeinen sanasi?"

"Eikö se ole parasta meille molemmille?"

"Sinä aiot mennä rajakreivin kanssa naimisiin?"

"Maailma saa uskoa niin, sinulle sanon: en mene koskaan naimisiin."

"Anna, suo minun ainakin koettaa saada takaisin sinun kunnioituksesi ja -- rakkautesi!"

Anna hymyili kyyneltensä lomitse. "Mene nyt, muuten saavat ihmiset uutta juoruttavaa." Hän ojensi kätensä. "Tästedes kohtaamme toisemme ystävinä."

"Minun pitäisi tuntea itseni onnettomaksi", sanoi Kustaa. "Mutta sinä olet antanut takaisin uskoni sinuun, ja minä tunnen voimaa aloittaa uutta elämää."

Hän poistui, ja Anna itki, itki kuin sydän olisi pakahtumaisillaan. "Kuinka ihmeellinen onkaan elämä; ensi nuoruudessa tulvii elämä yli äyräittensä, mutta kun se on mennyt, lakastuvat ruusut, ja ainoastaan okaat jäävät jälelle... Ei, ei", huudahti hän, "en tahdo menettää rohkeuttani, minun täytyy olla vahva ja täyttää velvollisuuteni viimeiseen saakka".

Kuningatar synnytti lapsen, joka valitettavasti oli vain tyttö. Mutta sitä kastamaan kutsuttiin Roomasta erityinen lähettiläs Opolinski, joka samalla paavin puolesta vapautti kuninkaan kerettiläisille tekemistään valoista. Lähettiläs Opolinski sanoi, että kadotetut ruotsalaiset oli pelastettava keinoilla millä tahansa, ja kuningas lupasi niin lähettiläälle kuin itselleenkin tehdä kaiken voitavansa perinpohjin hävittääkseen evankelisen opin.

Vala ei siis enää sitonut, nyt oli käytävä taisteluun elämästä ja kuolemasta. Ja kohta Upsalasta palattuaan oli kuningas lähettänyt erään uskottunsa, Hannu Weyerin, Puolaan noutamaan enemmän sotaväkeä. Asia oli pidetty salassa, mutta kun myöhemmin Otto Yxkull lähetettiin samalle asialle, herätti se epäluuloja. Kyseltiin, urkittiin, eikä pian ollut mikään salaisuus, että Danzigissa varustettiin laivoja ja sotaväkeä, jonka oli tultava auttamaan Sigismundia kapinallisten alamaistensa kurittamisessa.

Pian tiesivät kaikki, että kuningas oli lisännyt vartioväkeään ainakin sataan heitukkaan. Niiden ylimielisyys kasvoi kasvamistaan. Tappelut ja verenvuodatukset kuuluivat säännölliseen päiväjärjestykseen. Evankeliset papit eivät olleet enää varmat hengestään ja jäsenistään, varsinkaan Schepperus ei uskaltanut lähteä kotoaan. Monet papeista pakenivat suuriruhtinaskuntaan, jossa tiesivät olevansa turvassa.

On itsestään selvää, että nämä olosuhteet herättivät mitä suurinta levottomuutta pääkaupungissa. Neuvosto lähetti kuninkaalle kirjelmän, jossa pyysi häntä, ettei hän millään muotoa kutsuisi maahan vierasta sotaväkeä, valtakunnan vahingoksi ja häpeäksi. Ruotsilla oli riittävän suuri laivasto viemään kuninkaan takaisin Puolaan. Samoin teki neuvosto huomautuksia niistä uskonnollisista toimenpiteistä, joihin oli ryhdytty vastoin Upsalan päätöksiä.

Herttuakin katsoi hyväksi selittää korkealle veljenpojalleen, miten uskaliasta oli toimia vastoin vannottuja lakeja ja sitoumuksia.

Mutta kaikki turhaan!

Tähän asti oli neuvosto tahtonut välttää yhteistoimintaa herttuan kanssa, olipa heidän välillään ollut kiihkeitä riitojakin. Mutta kun levisi huhu, että puolalainen laivasto oli tulossa, silloin saivat kaikki arvelut väistyä. Neuvosto kirjoitti herttualle ja kysyi mitä hänen mielestään oli tehtävä.

Mihinkään yksimieliseen päätökseen ei kuitenkaan päästy, ja kesäkuun alussa saapuivat puolalaiset laivat. Sotaväki nousi maihin Eläintarhaan, johon leiriytyi.

Puolalaiset olivat puetut koreaan ja kalliiseen asuun. Mutta koko sotavoima nousi ainoastaan kolmeentuhanteen mieheen, eikä niin pieni sotavoima pystynyt muuhun kuin herättämään ruotsalaisten suuttumusta ja harmia. Jopa naureskeltiinkin hänen epäviisaille ja pettäville laskelmilleen.

Herttuan neuvosta ryhtyi neuvosto siihen viisaaseen toimenpiteeseen, että kutsuttiin muutamia satoja taalalaispoikia turvaamaan Tukholmaa. Kaupungin asujamet puolestaan irroittivat katukiviä ja veivät taloihinsa, voidakseen tarpeen vaatiessa puolustautua. Tappeluja oli joka päivä, ja murhiakin tapahtui usein, mutta kansan vapaus oli täydesti taattu.

Hovissa oltiin kuin ukkosen lyömät. Nyt ei ollut mitään muuta pelastusta kuin pako. Malaspina neuvoi siihen, kuningatar ikävöi pikku tyttärensä luo, ja Sigismund tunsi itsensä kykenemättömäksi saattamaan tahtonsa voimaan.

Katukahakat eivät rajoittuneet heitukkain ja alemman kansan keskuuteen, niitä tapahtui etevimpäin porvarienkin ja aatelismiesten kesken. Eikä kansaa pystytty kurittamaan, sillä vähääkin puolalaista sotaväkeä alkoi nälkä panna niin koville, että se rupesi napisemaan.

Vihdoin päätti Sigismund lähteä niin pian kuin mahdollista. Mutta silloin nousi kysymys, kuinka hallitusta oli hoidettava hänen poissaollessaan.

Tiedettiin aivan hyvin, että herttua tahtoi valtionhoitajana hallita valtakuntaa kuninkaan sijassa ja neuvoston myötävaikutuksella. Mutta neuvosto tahtoi hallita itse, ja kun ei käynyt laatuun aivan sulkea pois herttuaakaan, ehdotettiin, että hän ensimäisenä miehenä kuuluisi neuvostoon, mutta ei siltä saisi enemmän sananvaltaa kuin muutkaan. Eerik Sparre oli laatinut ehdotuksen neuvoston mielen mukaiseksi hallitusmuodoksi. Sigismund hyväksyi sen ja pyysi Kaarlenkin hyväksymistä. Mutta Kaarle kieltäytyi, hän ei tahtonut ketään alempiarvoisia rinnalleen.

Syntyi pitkät neuvottelut ja kinastelut. Lopulta kuningas neuvonantajilleen teki sen valtioviisaan päätöksen, että samainen Kaarle herttuan hylkäämä ehdotus oli sittenkin pantava voimaan.

Mutta ettei neuvostokaan saisi liian suurta valtaa, asetettiin jokaiseen neuvoskuntaan erityiset päämiehet, joiden oli välittömästi käännyttävä kuninkaan puoleen, sivuuttaen hallituksen ja neuvoston. Näiden virkamiesten etunenään asetettiin Klaus Fleming; hän oli samalla kertaa Suomen maaherra, valtamarsalkka ja yliamiraali. Muiksi maakuntien päämiehiksi asetettiin hänen ystäviään ja sukulaisiaan, Länsi-Göötanmaalle Eerik Stenbock, Itä-Göötanmaalle Arvid ja Smålantiin Kaarle. Eerik Sparrea ei uskallettu syrjäyttää, ja kun hän sitä paitsi oli Flemingin sisarenpoika, määrättiin hänet Vestmanlannin ja Taalainmaan päämieheksi.

Eerik Brahe, katolikko, pantiin vastoin Upsalan päätöstä Tukholman linnanherraksi ja Uplannin ja Norrlannin päämieheksi. Näön vuoksi määrättiin Kustaa Brahe hänen vakinaiseksi apulaisekseen.

Nyt katsottiin kaiken olevan hyvässä järjestyksessä ja saatettiin ajatella lähtöä kotimatkalle. Lähtöpäiväksi määrättiin heinäkuun 14 päivä.

Suuri oli Sigismundin hämmästys, kun Anna prinsessa pyysi saada Stegeborgin linnan haltuunsa; hän oli päättänyt, ettei lähdekään matkalle.

Sigismund koetti turhaan järkyttää hänen päätöstään. "On mahdollista, että myöhemmin palaan Puolaan", sanoi hän. "Nyt tahdon jäädä Ruotsiin."

Vihdoin oli päivä käsissä. Laivasto oli ankkuroituna Tukholman silloisessa laiturissa, ja sotamiehet päällikköineen olivat jo nousseet laivoihin. Töllistelevä väkijoukko katseli suureksi huvikseen, kuinka munkit ja papit joukoittain tallustivat laivoihin. Pilkkasanoja ja uhkauksia sateli heidän jälkeensä.

Kun vihdoin saapui kuningas ja kuningatar, koko hovin ja neuvosherrojen seuraamana, hiljeni väkijoukko, niin että kuului ainoastaan sieltä täältä muutamia huomautuksia. Mutta kun purjeet alkoivat pullistua ja kunnialaukaukset paukkuivat, silloin hurrattiin kaikin voimin, hurrattiin ilosta, kun vihdoinkin oli päästy koko joukkueesta.

Laivat lähtivät hiljaa liikkeelle. Pitkälle eivät ne kuitenkaan olleet ehtineet merelle, kun nousi myrsky, joka pakotti laivaston etsimään suojaa maankatveesta. Yli puolen kuukautta vitkasteltuaan pääsivät he vihdoin jatkamaan matkaa omille mailleen.

10.

LUOSTARISSA.

Niin, muuan puolalainen naishenkilö, joka oli tullut kuningatar Annan mukana Ruotsiin, oli Malaspinan tahdosta nimitetty abbedissaksi Vadstenaan.

Tavattoman helposti oli hän oppinut ruotsinkielen, ja siitä, joka oli nähnyt Richissa Evandin salamoivat silmät, hänen kuninkaallisen ryhtinsä ja toisin vuoroin hänen kissamaisen notkeutensa, näytti selvältä, että hän oli luotu kutsumukseensa.

Miellyttävällä esiintymisellään oli hän ihmeen pian onnistunut kokoamaan ympärilleen koko joukon nuoria tyttöjä ylhäisistä ruotsalaisista perheistä. Väitettiin tosin, että oli tarkoitus kasvattaa heitä elämää varten. Mutta Richissa sanoi tahtovansa tehdä sen myös iäisyyttä varten, ja sitä ei kukaan voinut panna pahakseen, kun hän ei koskaan ilmaissut salaista aikomustaan tehdä heistä nunnia.

Hän oli syntyisin ylhäisestä, mutta köyhästä suvusta ja oli jo aikaisin joutunut nunnaksi. Ja Malaspinan puoltosanan sai hän yhtä paljon uskonnollisen innostuksensa kuin tavattoman kauneutensakin tähden.

Kuinka ihmeteltävästi hän osasikaan innostaa nuorta parvea, joka oli houkuteltu Vadstenan luostariin; se ei ollut mitään tyyntä intoa, heidän hartaudenharjoituksissaan oli hehkua ja intohimoa, eikä ollut mitään tavatonta, että messun loputtua milloin mikin makasi taintuneena kirkon lattialla.

Mutta messun toimittikin pater Edil, kaunis, ihailtava pater Edil!

Sorja vartalo, kiharainen tukka, kauniit, tummat silmät, mutta ennen kaikkea kirkas, sointuisa ääni lumosi ja hurmasi kaikki, jotka sen kuulivat; ei nähty konsanaan ainoankaan kasvateista jäävän pois messusta tai lyövän laimin rippiään.

Hyvin luultavaa on, että he keksivät milloin mitäkin pikku syntiä, saadakseen soimata itseään jostakin, joka antoi aihetta synninpäästöön. Ja sen annettuaan oli hänellä aina jotakin sanottavaa kullekin erikseen, joko sananlasku tai jotakin muuta, joka sai nuoren sydämen ihastuksesta sykkimään, kenties enimmän sentähden, että se oli jotakin erityisesti heidän kesken, ja herkissä immenhaaveissa kehkeysi siitä kaikkia mahdollisia ilmalinnoja.

Malaspina tiesi mitä teki asettaessaan pater Edilin prioriksi Vadstenan luostariin; hän laski edeltäpäin, että Richissa rakastuisi häneen ja mustasukkaisuus ajaisi hänet argussilmin vartioimaan kasvattejaan.

Mutta oli vielä toinenkin syy Malaspinan menettelyyn. Pater Edilin oli hänelle lähettänyt suoraan itse suurinkvisiittori, joka oli sanonut toivovansa suuria nuoresta miehestä, mutta hänet oli ensin kasvatettava ja ennen kaikkea kesytettävä.

Siinä oli syy, miksi hän sai tulla mukana Ruotsiin, ja miksi hänet pantiin prioriksi -- nunnaluostariin.

Malaspina oli sanonut hänelle: "Koetusaikasi on lopussa vuoden kuluttua siitä, kun ensimäinen nunna vihitään, ja sinut kutsutaan toisiin tärkeämpiin tehtäviin."

Pater Edil oli rajattoman vallanhimoinen, eikä häntä lainkaan miellyttänyt sulkeutuminen moniksi vuosiksi luostarimuurien sisälle. Kuta pikemmin nunnanvihkiminen tapahtui, silloin tiesi hän myös vapautuksen hetken, ja nuorelle paterille selvisi heti mitä hänen oli tehtävä.

Kuinka sulavina ja suloisina sanat virtailivat hänen huuliltaan... hän näki pian, että kaikki sydämet oli paljon suuremmassa määrin voittanut opettaja kuin hänen oppinsa. Mutta mitäs siitä, kunhan hän vain saavutti maalinsa.

Rukoushetket ja ripit vaihtelivat, pater Edil ehti saada uskomattomia aikaan, ja tuskin kuuden kuukauden kasvatuksen jälkeen halusi koko nuori parvi vihkiytyä nunniksi.

Valppaudella ja, miksemme sitä sanoisi, mustasukkaisella mielenkiinnolla oli Richissa seurannut jatkuvaa työtä, joka aivan näkyvästi vei siihen maaliin, johon jokaisen uskollisen katolilaisen oli pyrittävä, mutta siitä huolimatta täytyi hänen öin ja päivin kysyä itsekseen:

"Ketä heistä hän rakastaa?"

Mutta kuinka hän vaanikaan, täytyi hänen myöntää, että hän kohteli heitä kaikkia samalla tavoin. Hän oli antanut jokaiselle noviisille käskyn tulla pitkien salarippien jälkeen hänen luoksensa vakavaan keskusteluun. Mutta kuinka taitavasti hän kysymyksensä asettelikaan, sai hän vain kuulla "jumalaisen paterin" yleistä epäjumaloimista, ja tämän innostuksen takaa kuvastui jokaisen mielestä tietoista tai tiedotonta toiveiden pettymystä. Kenessäkään ei näkynyt jälkiäkään voitonilosta, ja kuitenkin olisivat kaikki olleet valmiit menemään kuolemaan pater Edilin tähden.

Kaikkein merkillisimmältä näytti hänestä se, että tämä innostus nousi yhä nousemistaan. Nuori parvi näytti odottavan, että pater vaatisi uhrin heidän joukostaan, ja he paloivat halusta noudattaa kutsua.

Hänet, Richissa, pidettiin kaiken tämän ulkopuolella; vähitellen oli johto jäänyt yksin paterin haltuun, ainoastaan tavallisia tervehdyssanoja oli abbedissan ja paterin kesken vaihdettu kokonaiseen puoleen vuoteen.

Poikkeuksena oli ainoastaan ensi kerta, jolloin he kohtasivat toisensa. Se tapahtui seuraavana päivänä Richissan luostariin tulon jälkeen. Hän oli mennyt kirkkoon; oli ihana suvipäivä, ja päivänpaiste lankesi säteilevänä Mariankuvaan, jolla oli lapsi sylissä.

Silloin oli hän nuorekkaalla ylimielisyydellä heittänyt hunnun kasvoiltaan ja huudahtanut: "Tahdon palvella sinua peittämättömin kasvoin, sinä pyhä!"

Ja hän oli langennut maahan Mariankuvan eteen; nyt sai rukous siivet, ja hän tunsi ennen tuntemattoman ilon täyttävän sielunsa.

Hän nousi ja saattoi vain vaivoin tukehuttaa huudahduksen. Siinä seisoi pater Edil ja näytti yhtä hämmästyneeltä hänen näkemisestään kuin hänkin paterin.

Unhottaen uuden arvonsa oli hän rientänyt pois, ja sitten, niin, sitten oli kulunut kuusi kuukautta, ettei hän ollut ripittäytynyt paterille kertaakaan, ja tämä oli aivan varmaan unhottanut hänet aikoja sitten toisten tähden?

Kuinka suuresti hän sentähden hämmästyikään, kun pater Edil eräänä päivänä astui sisään, ilmoittautumatta edeltäpäin, ainoastaan kevyesti koputtaen ovelle.

Hän nousi nopeasti, mutta ei voinut sanoa sanaakaan.

"Ole tyyni, sisareni", sanoi pater. "Kaikki ovat askareissaan, voimme häiritsemättä keskustella keskenämme."

"Totta tosiaan teillä näyttää olevan täällä luostarissa enemmän sanottavaa kuin minulla", vastasi Richissa liikutettuna.

"Teidän tähtenne!"

"Minun?"

"Selitän teille sen, mutta ottakaa ensin huntu kasvoiltanne."

"Huntuni?... Mitä ajattelette?"

"Että minun täytyy katsoa sen silmiin, kenen kanssa puhun."

"Ettekö tiedä, että se on vastoin luostarisääntöjä."

"Rikoittehan ne taannoin kirkossakin."

"Olette julma, kun muistutatte siitä!"

"Olen jo sanonut, että minun täytyy katsoa sen silmiin, kenen kanssa puhun", toisti pater kärsimättömästi; "jos se minulta kielletään, niin menen kyllä ja esitän kirjallisesti asiani."

"Ei", puuskahti abbedissa kiihkeästi, "jääkää tänne, tahdon tietää millä oikeudella tunkeudutte minun valtapiiriini täällä luostarissa".

"Heti kun poistatte huntunne; ymmärrämme sen jälkeen toisiamme paljon paremmin."

Richissa epäröi kotvan ja heitti sitten huntunsa nopeasti taakse. Mutta ihaileva katse, jonka hänen silmänsä kohtasivat, sai hänen luomaan silmänsä maahan.

"Olette sangen kaunis, sisareni", sanoi pater Edil värähtävällä äänellä; "oletteko ruvennut nunnaksi onnettoman rakkauden tähden?"

"En", vastasi abbedissa, "rakkaus ei pysty sydämeeni; se oli ylhäisen, köyhän sukuni toivomus, ja noudatin sitä epäröimättä".

Hän ei nähnyt ivallista katsetta paterin silmissä, mutta hän tunsi kielaan punan poskillaan ja sydämensä tykytyksen, joka sanoi, että hänen hetkensä oli tullut.

Syntyi pitkä hiljaisuus, pater näytti nauttivan hänen hämmennyksestään... vihdoin hän sanoi: "Ette ole ollut ripillä kertaakaan?"

"En!"

"Tahdotteko nyt?"

"Täälläkö?"

"Niin, miksei, jokainen huone on yhtä pyhä."

"Siksikö olette tullut tänne?" puuskahti abbedissa kiihkeästi, ja hänen salamoivat silmänsä kohtasivat paterin katseen.

"Teette oikein, kun muistutatte minua siitä... tunnustan, että olen unhoittanut kaiken teidän tähtenne... Voitteko antaa sen minulle anteeksi?" Ja pater ojensi kätensä.

Richissa ojensi omansa epäröiden ja empien, mutta toinen kosketti sitä niin heikosti ja tunteettomasti, että hän tunsi itsensä aivan tyyneksi.

"Palataksemme asioihin", sanoi pater; "olen saanut kirjeitä paavilliselta lähettiläältä, kuninkaan lähtö on peruuttamattomasti määrätty tapahtuvaksi neljäntoista päivän kuluttua. Malaspina tulee tänne ylihuomenna toimittamaan vihkimisen."

"Ilmoittamatta minulle edeltäpäin?"

"En ole voinut sitä tehdä", vastasi pater.

"Ette voinut?"

"Ettekö luule tarvitun rohkeutta siihenkin, että tulin tänne tänään?"

"En ymmärrä teitä", sanoi Richissa kääntäen päänsä poispäin välttääkseen paterin tulista katsetta. "Menkää, menkää... kuinka uskallatte lausua sellaisia sanoja minulle, Kristuksen palvelijattarelle?"

Pater tarttui käteen, jonka Richissa torjuvasti ojensi, hän puristi sitä lujasti ja lausui: "On välttämätöntä, että jään tänne, kunnes vihkiminen on ohitse, mutta kohta sen jälkeen lähden."

"Lähdette?"

"Enkä palaa enää koskaan." Hän vei Richissan käden huulilleen ja suuteli sitä hellästi, eikä tämä vetänyt sitä pois. Seuraavana minuuttina oli pater poissa.

Richissa painoi käsillään poveaan. Hänestä tuntui se olevan pakahtumaisillaan... ja kuitenkin tunsi hän suurta riemua, sillä pater Edil rakasti häntä... mutta tämä rakkaus oli rikos, sentähden oli hänen lähdettävä ja heidän erottava -- ainaiseksi... millaista oli elämä sitten oleva... ainoa valonsäde oli langennut hänen tielleen, sen loisto ja ihanuus oli häikäissyt ja kiehtonut hänet, oliko hänet tästälähin tuomittu ikuiseen pimeyteen?... Niin oli, jos Edil lähtisi... sillä päivänsäde oli hän... mutta oliko hänen aivan välttämättä lähdettävä?... Hänen, Richissan, tähden, oli Edil sanonut... mutta eikö häntä saanut hänen tähtensä jäämään?... Palava puna peitti uudestaan hänen kasvonsa, ja hän lankesi madonnan eteen ja rukoili katkerasti katuen anteeksi niitä syntisiä ajatuksia, jotka olivat syntyneet hänen sielussaan.

Pater Edil oli sanonut nuorille oppilailleen, että nunnanvihkimisen täytyi tapahtua vanhempain ja edusmiesten suostumuksetta; nämä eivät sallisi heidän tulla Kristuksen morsiamiksi ja tuntea sitä ihmeellistä autuutta, joka on suotu ainoastaan puhtaille.

Pyhää väristystä tuntien kokoontuivat noviisit vihkiäisten edellisenä päivänä rakastetun opettajansa ympärille pieneen, tarkoitusta varten sisustettuun huoneeseen, joka oli kokonaan valkoiseksi verhottu ja ainoastaan himmeästi valaistu.

Pater sanoi heille, että he saisivat nyt tuntea esimakua siitä rakkaudesta, joka tästälähin tulisi heidän kaikkien osakseen, ja kehoitti heitä pyrkimään siihen otollisiksi.

Äänettömin askelin hän lähti huoneesta. Alkoi hiljainen soitto, ja sakea suitsutus melkein tukehutti hengityksen ja sai noviisit haltioituneeseen hurmostilaan.