Part 6

Herttuan luo oli kutsuttu vieraspitoihin kaikki neuvosherrat, niiden joukossa Kustaa Banérkin perheineen.

"Minä pelkään, millä mielellä herttuatar on minua kohtaan", sanoi Anna. "Hän ei varmaankaan ole unhoittanut sitä, että kieltäysin, kun hän minua kutsui seurakseen Nyköpingiin."

"Silloin täytyy hänen muistaa sekin, että minä tarjouduin menemään sijastasi", vastasi Märta.

"Herttuatar kelvannee järjestyksen esikuvaksi", sanoi Kristina rouva. "Hänen kotinsa on hyvä koulu nuorille tytöille."

"Tahdotko, rakas äiti, lähettää meidät tosiaankin sinne?"

Ei, sitä ei Kristina rouva tahtonut. Hän syleili tyttäriään ja kehoitti heitä esiintymään erittäin vakavasti tällä vierailumatkalla.

Herttuan luo oli kokoontunut lukuisia vieraita, ja Kaarle itse otti Kustaa herran vastaan vanhana hyvänä ystävänään; heitä yhdistivät tällä hetkellä samat harrastukset, he pyrkivät samaan maaliin. Hän vei hänet huoneeseensa, johon useita neuvosherroja oli kokoontunut neuvotteluun.

Suorana ja jäykkänä kuten tavallisesti tervehti herttuatar viimeksi saapuneita vieraitaan; hän tervehti vain Kristina rouvaa ja Märtaa, Annaa hän ei ollut näkevinäänkään.

Tämä istuutui siihen syrjäiseen paikkaan, joka hänelle oli osoitettu, ja päätti lujasti, ettei antaisi mielensä lannistua.

Muutamien minuuttien kuluttua tuli neiti Kätchen; siveästi tervehdittyään kaikkia läsnäolevia istuutui hän Annan viereen, ja nämä molemmat olivat pian kietoutuneet vilkkaaseen keskusteluun.

Mutta se ei miellyttänyt herttuatarta, joka oli päättänyt rangaista Anna Banéria heti tilaisuuden saatuaan. Tämä sai istua yksikseen nurkassa häpeämässä, se oli aivan parahiksi. Ja sentähden huudettiin pikku Katarina pois, hän sai istua äitinsä vieressä.

Se oli tahallinen loukkaus. Mutta Kristina rouva heitteli tyttäreensä kehoittavia katseita, ja tämä puri hampaansa yhteen ja koetti näyttää iloiselta.

Silloin astui saliin Sofia herttuatar poikansa keralla.

Kristina herttuatar istutti hänet heti viereensä. Sofia rouva oli omituinen, hiljainen rouva, mutta hän piti siitä, että hänelle osoitettiin asianomaista kunnioitusta.

Hänen poikansa virkkoi hilpeästi, että kun hän ei ymmärtänyt eikä harrastanut politiikkaa, jäi hän mieluummin herttuattaren luo, ja sen jälkeen hän muitta mutkitta istuutui Anna Banérin viereen.

"Mikä onni, että tulimme tänne juuri tänä iltana!"

"Erittäinkin minulle, kun minun ei tarvitse istua yksin nurkassani", vastasi Anna veitikkamaisesti hymyillen.

"Kuinka niin nurkassanne?"

"Niin, rangaistukseksi, sillä herttuatar on minulle vihoissaan!"

"Sen parempi, silloin kenties saan pitää teidät yksinäni."

"Luulenpa, että hän pian kutsuu teidät täältä!"

"Se on helpommin sanottu kuin tehty!"

"Kuulostaa siltä, ettette tunne herttuatarta."

"No, surkupa hänestä! Mutta se surettaisi minua iät kaiket, jollen saa sanoa teille, mikä on painanut sydäntäni."

"Mitähän se on?"

"Jos voisin tekeytyä näkymättömäksi tämän joukon keskellä, lankeaisin jalkoihinne, tarttuisin käteenne ja huudahtaisin: Anna, minä rakastan, jumaloin teitä!"

"Oh, mitä ajattelette!"

"Että olette rakastettavin, suloisin, kaunein, ihastuttavin tyttö maailmassa, ja että rakastan teitä mielettömästi, hulluuteen saakka, niin etten voi elää ilman teitä."

"Ei ole ritarillista puhua minulle tällaista, kun minun täytyisi pysyä tyynenä eikä näyttää tietäväni mistään", vastasi Anna nuhdellen.

"Minä siunaan tätä hetkeä, suloinen Anna; sano, että rakastat minua!"

"Jos virkatte vielä sanaakaan, pakoitatte minut nousemaan!"

"Jos teette sen, vannon ritarikunniani kautta, että olette nähnyt minut viimeisen kerran!"

"Kuinka kiihkeä olette!"

"Sitä en voi auttaa, se on isän perintöä. Vastaa nyt minulle mutkittelematta, rakastatko minua?"

"En vielä ainakaan", vastasi Anna äänettömyyden jälkeen.

"Mutta se on mahdollista... vastaisuudessa?" Nuori mies tahtoi tarttua hänen käteensä.

"Kaikki katsovat meihin!"

"Rukoilen teitä, vastatkaa, vastatkaa!"

"Kuka voi sanoa mitä tulevaisuudessa tapahtuu."

"Hyvästi, neitsyt!" Hän nousi kiihkeästi

"Ettekö tahdo kuulla mitä minulla oli lisättävää..."

Toinen istuutui jälleen.

"Jos hillitsette kiihkeää luontoanne!"

"Sinun tähtesi, Anna, voisi minusta tulla vaikka karitsa!"

"Siitä pitäisin paljon", sanoi Anna hymyillen suloisinta hymyään.

"Huomenna tulen isäsi luo!"

"Tiedän mitä hän vastaa."

"No?"

"Anna on äsken täyttänyt kuusitoista, kukaan tyttäristäni ei saa mennä naimisiin ennenkuin on täyttänyt kaksikymmentä."

"Oh, se olisi julmaa!"

"Odottakaas, isäni kysyisi lisäksi: kuinka vanha te olette, nuori herraseni?"

"Täyttänyt yhdeksäntoista vuotta."

"Tulkaa sitten uudestaan kolmenkolmatta vanhana, silloin saatte vastauksen."

"Ja millainen silloin on vastaus?"

"Luulen, että se on suotuisa", sanoi Anna melkein kuiskaten.

"Kiitos! En virka mitään, ennenkuin olen saavuttanut aseman elämässä."

Mutta nyt tapahtui jotakin, mitä ei kukaan ollut aavistanut. Sofia rouva oli salavihkaan tarkoin seurannut rakasta poikaansa; äidinvaisto sanoi hänelle mitä oli kyseissä, ja hän nousi nopeasti mennen nuorten luo.

"Se on hän!" sanoi vanhus hiljaa pojalleen.

"Niin, äiti, se on hän", sanoi poika yhtä hiljaa.

Sofia tarttui Annan käteen ja taputti sitä.

"Kaunis, sangen kaunis", sanoi hän häntä katsellen.

Onneksi astui herttua samassa toisten herrojen kera sisään. Herttua otti heti sisarensa haltuunsa, ja Anna sai tilaisuuden paeta äitinsä luo.

Hän kertoi tälle kaiken, sillä olihan äiti sen ilmankin arvannut. Eikä Kristina rouva hidastellut ilmoittaa asiaa miehelleen.

"Anna on tehnyt oikein!" sanoi Kustaa herra. "Nuori herra on ajattelematon nuorukainen, josta en paljoa odota, mutta aikapahan näyttää."

Kaikki tiesivät, vaikkeivät olleet tietävinään, että Kustaa herttua oli tunnustanut Anna Banérille rakkautensa koko seuran ollessa läsnä. Herttuatar oli suutuksissaan. Samainen Anna, josta hän kerran oli armossaan pitänyt, oli aina saanut hänelle aikaan paljasta harmia. Hän ei voinut kieltää, että hän itse oli syypää tähän viimeiseen; juuri se, minkä hän oli aikonut tytön alennukseksi, oli koitunut ylennykseksi, ja lopulta tämä vielä saattoi joutua kuninkaalliseen sukuun.

"Syytä itseäsi", sanoi herttua nauraen. "Mutta ei hän toisekseen siellä vielä ole."

"Aiotko kenties estää?"

"En suinkaan, päinvastoin; kansa pitäisi siitä, että saisi jotakin kaunista katsellakseen."

Herttuatar puri huultaan ja katsoi viisaimmaksi vaieta.

* * * * *

Kruunausjuhlallisuuksien ajaksi sattuivat Distingin markkinat. [Saanut varmaankin alkunsa muinaisskand. _Dis_-haltiattaren kunniaksi pidetyistä käräjistä.] Läheltä ja kaukaa saapui yhtä mittaa kauppiaita, käsityöläisiä, ostajia ja myyjiä. Torille oli pystytetty markkinakojuja pitkiin riveihin, joissa turkkeihinsa kääriytyneet kauppamiehet myivät kankaita, korukaluja, kulta- ja hopeaesineitä, kupari-, läkki- ja tinatavaroita, aseita, pajakaluja, turkiksia ja tuhansia muita esineitä, jotka tuottivat kiiltävää ja kilisevää. Kalatorilla myytiin maan ja karjan tuotteita ja veden antimia, mutta siellä liikuskeli ainoastaan pikku eläjiä. Ylhäiset menivät suurelle torille, jossa saivat tunkeilla taajojen väkijoukkojen lävitse.

Sinne lähtivät eräänä markkinapäivänä myös sisarukset Anna ja Märta Banér. Torilla tapasivat he monta ystävää ja tuttavaa ja ostelivat monia pikkuesineitä, jotka heti jakoivat köyhille kerjäläislapsille. Märta oli koonnut heitä koko parven ympärilleen ja tyydytti heidän toiveensa niin pitkälle kuin hänen varansa riittivät.

"Antakaa minulle jotakin jalkaani", huusi muuan pikku ryysyläinen.

"Minulle myös, minulle myös!" säestivät toiset.

Anna seisoi kappaleen matkan päässä asesepän myymäkojulla. Hän oli ostanut harvinaisin heloin ja kaiverruksin koristellun tikarin, jonka aikoi antaa vanhimmalle veljelleen. Silloin nyki Märta häntä käsivarresta.

"Katsos raukkoja", sanoi hän, "he käyvät melkein avojaloin paksussa lumessa. Eikö se ole hirveää?"

"Menkäämme suutarille ja ostakaamme heille jalkineet... tule, ottakaamme lapset mukaan."

Märta oli ihastunut, eivätkä lapset suinkaan vähemmän. Palvelijattaren opastamana menivät he suutarille, Anna ja Märta edellä, jälestä lapsia kymmenkunta. Kukaan ei pannut merkille upeasti puettua herrasmiestä, joka seurasi lapsia.

Suutarin naama loisti ilosta, kun hän kuuli mistä oli kysymys. Hän lupasi hyvää tavaraa huokeaan hintaan.

Valittiin heti jalkineet kaikille pienokaisille, ja monin suurkiitoksin riensivät he iloisina ja onnellisina tiehensä.

Mutta kun Annan piti ottaa kukkaronsa maksaakseen, olikin se poissa. Oliko se varastettu, vai oliko hän unhottanut sen asesepälle?

"Mitä nyt teemme?" kysyi Märta pelästyneenä.

"Ottakaa minun kukkaroni", kuului ääni heidän takaansa, ja kun he kääntyivät, näkivät he hymyilevän, kumartelevan Potsmutschin. Puolalaisella oli kädessään kukkaro, jonka hän tahtoi antaa Annalle.

Anna loi häneen kylmän ja ylvään katseen. "Oletteko seurannut tänne jälestämme?"

"Niin, toivoin voivani olla hyödyksi."

"Sellaisista pikku asioista selviydyn kyllä itsekin", sanoi Anna vetäisten rannerenkaansa ranteestaan. "Tämä vastaa velkaani monin kerroin", sanoi hän. "Ottakaa se, huomenna lunastan sen."

Suutari tarkasti kalleuden ja kumarsi aivan maahan; hän ei tarvinnut lainkaan panttia...

"Miksi en saanut tehdä teille pikku palvelusta?" kuiskasi puolalainen.

"En ota vastaan mitään palveluksia muukalaisilta", vastasi ylväs neitsyt tarttuen sisarensa käsivarteen ja poistuen puodista.

Puolalainen seurasi jälestä.

Aivan puodin edustalla he kohtasivat kaksi ylioppilasta, jotka olivat sangen riemahtelevalla markkinatuulella.

"Kas, kuinka kauniita tyttöjä!"

"Pankaamme tasan!"

Näillä tuumin aikoivat he eroittaa sisarukset toisistaan.

"Uskaltakaapas vain koskea heihin", huusi palvelijatar ja alkoi peitota molempien ylioppilasten selkänahkaa.

"Maltas sinä", huusi heistä toinen ja tarttui naiseen. Mutta tämä oli yhtä väkevä kuin urhokaskin ja antoi iskun iskusta.

"Vetäkää miekkanne ja puolustakaa meitä", huusi Anna Potsmutschille, mutta käännyttyään hän huomasikin tämän kadonneen.

"Hylkiö!" jupisi hän, ja nopeasti kuin ajatus vetäisi hän tikarin hameensa taskusta.

"Hyvin tehty!" huusi toinen ylioppilaista. "Noin kaunis ja sittenkin niin sisukas!"

"Mutta kuinka voi ruotsalainen ylioppilas niin unhottaa kunnian lait, että käy turvattomain naisten kimppuun?" kysyi Anna.

"Onhan teillä turvanne! Jalo neitsyt, tahdotteko sanoa minulle nimenne?" sanoi ylioppilas.

"Anna Banér."

"Valtaneuvoksen tytär?"

"Niin."

"Sallitteko meidän saattaa teidät kotiin."

"Päästäkää ensin irti palvelijattareni."

He täyttivät heti hänen käskynsä.

"Eiköhän ole parasta, että pujahdamme tiehemme?" kysyi Märta.

"Ei, meidän on näytettävä, että luotamme heihin."

Niin lähdettiin kotimatkalle. Ylioppilaat olivat neitsytten suojelusvartiona, ja se oli hyvin tarpeen, sillä alkoi hämärtää, ja paljon hylkyväkeä liikuskeli kaduilla. Erotessa kumarsivat he syvään, sisarusten rientäessä pihalle portista, joka heti sulkeutui heidän jälkeensä.

"Sellainen tyttö!"

"Lähtekäämme juomaan hänen maljansa!"

"Ei, minä lähden kotiin unelmoimaan hänestä."

* * * * *

Kruunajaisten jälkeen seurasi juhlia perätysten. Päivälliset ja hovitanssiaiset vaihtelivat keskenään, eikä herttuakaan kieltäytynyt olemasta mukana.

Anna Banérin reipas menettely oli tullut tunnetuksi, ja siitä puhuttiin paljon. Häntä ylistettiin yhtä paljon kuin halveksittiin Potsmutschin arkaa pelkuruutta. Turhaan tämä puolustautui sillä, että oli ollut aseeton ja sentähden rientänyt noutamaan sotamiehiä avuksi. Kukaan ei kallistanut sille korvaansa, ja pilkkasanat satelivat hänen ympärillään.

Eräässä linnan juhlassa olivat Kustaa Brahe ja Kustaa herttua härnäilleet häntä, ja hän huusi suutuksissaan: "Kolmea vastaan kerrallaan en ole koskaan taistellut, mutta kahdesta ruotsalaisesta aina selviän, olkootpa he kuinka pöyhkeitä ja ylväitä tahansa."

"Varokaa, ettette lupaa enempää kuin voitte täyttää!" puuskahti Kustaa Brahe.

"Toivoisin, että minut käsitetään sanalleen."

Kustaa herttua ilmoitti tästä Anna Banérille. Hän pyysi neitsyeltä lupaa vaatia hävyttömän puolalaisen kaksintaisteluun.

"Ei", vastasi Anna varmasti. "Tahdon itse rangaista häntä."

"Millä tavoin?"

"Antaa sen jäädä salaisuudekseni!"

Annalla oli sen jälkeen pitkä keskustelu isänsä kanssa, hän puhui puolalaisen sietämättömästä julkeudesta ja että Kustaa herttua halusi manata hänet kaksintaisteluun.

"Jollei se olisi moiselle hylkiölle liian suuri kunnia, rankaisisin itse häntä", vastasi kreivi.

"Sinä, rakas isä! Ei, ei, tyttäresi voi itsekin kostaa puolestaan."

"Millä tavoin?"

"Näinä päivinä pidetään täällä turnajaiset, ja sinä olet itse opettanut minulle miten vihollinen syöstään satulasta; ei suinkaan sinustakaan Potsmutschi istu siinä niin lujassa."

"Ei, kautta taivaan!" vastasi Kustaa herra hymyillen. "Ja totta on, ettei häntä voisi pahemmin nolata. Mutta pelkään, ettei äitisi tule kuunaan suostumaan."

"Rakas isä, hän ei saa tietää mitään ennenkuin olen voittanut."

"Oletko varma, että turnajaisista tulee mitään?"

"Aivan varma; Potsmutschi kertoi minulle kuulleensa siitä kuninkaalta itseltään; hän aikoo olla mukana ja pyysi, että saisi kantaa minun värejäni."

"Häpeämätön!"

"Minä vastasin, että ne on jo saanut toinen."

"Milloin turnajaiset ovat?"

"Ensi viikolla."

"Hyvä, siihen mennessä harjoittelemme." Niin he tekivätkin.

Sigismund oli ihastunut turnajaisten hommaamiseen. Mitään säästämättä koetettiin ne saada niin loistaviksi kuin mahdollista. Ne oli pidettävä kaupungissa markkinatorilla, jonka siihen täytyi olla tyhjennetty. Rata aidattiin, laitettiin lavat hoville, palkintotuomareille ja lukuisille muille katsojille.

Vihdoin oli päivä käsissä, kirkas, keväisen päiväpaisteinen päivä. Molemmat hovit tulivat suurella loistolla ja upeudella, sen jälkeen leskikuningattaret ja korkeat vieraat, naiset vaunuin, herrat ratsain, kaikilla lukuisat ja loistavat seurueet. Jalokivet säkenöivät, kulta välkkyi, silkki kahisi, liehuivat sulkatöyhdöt ja korukirjailut kimmelsivät. Silkkisametti solui kaikissa väreissä vartaloilla, milloin hienoilla ja solakoilla, milloin jyrkeän tanakoilla, ja saattoi tuskin arvioida sitä kallisarvoisten turkisten paljoutta, joka oli katseltavana.

Mutta kauniimpi, loistavampi kaikkea muuta oli talvipäivän kevätkirkas aurinko, joka siroitteli säderunsauttaan lukemattomille välkkyville kypäreille, haarniskoille ja keihäille ja ilosta loistaviin ihmissilmiin.

Yleisen tavan mukaan astuivat esiin airuet ilmoittaen missä järjestyksessä taistelijat esiintyivät, ja torventoitotuksin julistettiin aseleikit alkaneiksi.

Ruotsalaiset ritarit taistelivat vastatusten, kukin kantaen sydämensä naisen värejä, kaikki osoittaen suurta taitavuutta ja saavuttaen yleistä hyväksymistä. Kuningatar jakoi itse palkinnot ja koristi monen ritarin pään tuorestuoksuisin laakerein, kun voittajat polvistuivat hänen eteensä ja laskivat miekkansa maahan.

Oli herättänyt hieman kummastusta ja paljon naurua se, ettei kukaan puolalaisista herroista ottanut osaa turnajaisiin. Ruotsalaiset kuiskailivat naureskellen keskenään, puolalaisten arkuus ja heikkous miekkailutaiteessa oli yleisesti tunnettu.

Leikki läheni loppuaan, eikä luultu enää kenenkään ilmoittautuvan kilpailuun, kun muuan puolalainen ratsasti radalle kallisarvoisissa varustuksissaan ja alaslasketuin kypärinsilmikoin ja kauniilla latinankielellä vaati taisteluun sen ritarin, joki kantoi olallaan vaaleanpunaista nauharuusuketta.

Heti avasivat ulkopuolella odottelevat kujan, ja radalle, lasketti ilmeisesti sangen nuori ratsastaja.

Hän kumarsi kohteliaasti, kääntyi sen jälkeen vastustajaansa ja sanoi nauharuusukkeeseen viitaten:

"Ottakaa se, jos voitte!"

"Suuri Jumala!" kuiskasi Kristina rouva tyttärelleen. "Se on Anna!"

"Mahdotonta, rakas äiti!"

"Sanon sinulle, että hän se on."

Puolalainen tuijotti ratsastajaan. "Poikanen vain!" sanoi hän. "Syyttäköön itseään!" Näin jupisten ratsasti hän radan äärimäiseen päähän.

Nuori ruotsalainen hoiti ihmeteltävän helposti hevostaan ja teetti sillä muutamia kauniita pyörähdyksiä.

Puolalainen istui jäykkänä satulassaan, ruotsalainen keveästi ja vapaasti.

Merkin saatuaan syöksähtivät he toisiaan vastaan. Peitsenisku vain, ja puolalainen lennähti pallona satulasta radalle.

Nuori ruotsalainen, joka oli aivan vahingoittumaton, hyppäsi heti alas ratsailta ja riensi nostamaan kaatuneen vastustajansa kypärin.

Kyllähän Potsmutschi tunnettiin.

Sen jälkeen kohotti ruotsalainen oman kypärinsä, ja aalloten valahtivat hänen tuuheat, vaaleat kutrinsa alas ritarin puvulle.

"Neitsyt Anna Banér!" kajahti innostunut huudahdus.

Silloin otti hän pienen hajuvesipullon ja antoi sen kaatuneelle. "Kas tässä, otin sen mukaani teitä varten!" Näin sanoen hän riensi kuningattaren luo ja polvistui. Kuningatar nosti hänet pystyyn ja syleili häntä.

Suosiohuudot eivät tahtoneet ottaa loppuakseen, ja nolattuna ja nöyryytettynä hiipi Potsmutschi tiehensä.

Kustaa Brahen katse etsi melkein vaistomaisesti prinsessaa; hän näki sanomatonta halveksumista siinä katseessa, jonka tämä loi puolalaiseen, ja epäluulot hälvenivät kuin savu tuuleen, ja hän päätti heti Tukholmaan palattua puhua ratkaisevan sanan hänen kanssaan.

Vihdoinkin juhlat lähenivät loppuaan. Herttua sanoi kylmät jäähyväiset ja palasi Nyköpingiin. Kaksi päivää sen jälkeen palasi kuningas Tukholmaan, ja pian oli Upsala päässyt rauhaan vieraistaan.

9.

KATOLINEN HALLITUS.

Neuvosto oli pelännyt herttuaa, ja lujalla tahdollaan oli Kaarle saanut hyväksytyksi Upsalan päätökset.

Sigismund ei ollut ryhtynyt mihinkään uskottujensa, Malaspinan, sihteeri I. Bultin ja Tarnovskin kanssa. Nämä neuvoivat taipumaan olosuhteiden pakosta, aina siinä takatarkoituksessa, että mitä annettiin toisella kädellä, se saatettiin toisella ottaa takaisin. Kunhan vain olisi päästy herttuasta, kylläpähän sitten aina neuvoston kanssa selvittäisiin!

Neuvoston joukossa oli kuninkaalla vain yksi ainoa ystävä, Klaus Fleming. Hän oli mainio sotapäällikkö, ovela ja tarkka suunnittelemaan, mutta samalla kursailematon ja karkea koko olemukseltaan. Kun hän oli lisäksi luihu luonnoltaan, miellytti häntä seista kuninkaan ja hänen katolisen joukkionsa suojelusmuurina. Heidän ei auttanut muuta kuin turvautua kaikessa häneen, joka tunsi ruotsalaiset olosuhteet.

Kuningas, Malaspina, Tarnovski, kaikki kääntyivät hänen puoleensa, ja hän osasi tehdä itsensä välttämättömäksi kaikille. Malaspina neuvotteli hänen kanssaan, ja Klaus herra, joka oli herttuan verivihollinen, sanoi, että kunhan vain siitä "pirusta" vapauduttiin, saatiin tehdä mitä tahdottiin. Hän meni takuuseen, etteivät neuvosherrat sitten uskaltaneet hiiskahtaakaan.

Ja tästä rauhoittuneena päätti pappisvaltias antaa roomalaisen kirkon siunauksen virrata tulvanaan kerettiläisten maahan. Sigismund antoi heti suostumuksensa, hän oli pakoitettuna tehnyt sitoumuksensa eikä ottanut sen rikkomista niin tunnolleen.

Lofön kirkko vihittiin heti katoliseen jumalanpalvelukseen; Tukholmassa ostettiin tähän tarkoitukseen suuri talo, Vadstenan luostariin vihittiin uusi abbedissa ja kaikki poistetut katoliset menot otettiin jälleen käytäntöön. Tukholman linnankirkko jätettiin katolisten pappien huostaan, ja muissa pääkaupungin kirkoissa häirittiin monin tavoin luterilaista jumalanpalvelusta. Siitä valitettiin kuninkaallekin, mutta hän antoi ainoastaan kierteleviä tai äreitä vastauksia.

Pääsiäisen lähetessä tahdottiin yleisölle tarjota jotakin uutta. Haalittiin sieltä täältä kokoon kaksitoista ryysyistä kerjäläistä, jotka olivat edustavinaan kahtatoista opetuslasta. Ja linnankirkossa kuningas sitten pesi ja kuivaili heidän jalkojaan. Tämän vanhan tavan oli osoitettava kansalle, kuinka nöyrä ja kristillismielinen heidän kuninkaansa oli. Kerjäläiset olivat tyytyväiset runsaaseen ateriaan, jonka saivat palkakseen, mutta yleisössä ilveily herätti naurua.

Mutta Malaspina tahtoi tehdä valloituksiaan rynnäköllä, ja sentähden annettiin isku toisensa jälkeen. Pitkänäperjantaina haudattiin vanhan tavan mukaan puukuva, joka edusti Kristuksen persoonaa. Papit toimittivat nämä pyhät maahanpaniaiset suurella juhlallisuudella, lauluin ja suitsutuksin, ja suunnattomat kansanjoukot virtailivat katselemaan.

Nyt alkoivat jo pormestarit ja raatimiehet heristellä korviaan. Tämä meni melkein liian pitkälle.

Mutta ei mitta ollut täysi vieläkään.

Pääsiäisaamuna neljän aikaan, kun monet vielä makasivat suloisinta untaan, ammuttiin linnanpihassa useita tykinlaukauksia, ja sinne asetetut heitukat ammuskelivat hyvän aikaa käsipyssyillään.

Kaupungissa syntyi oikea pakokauhu, puolialastomat ihmiset harppailivat pitkin katuja. "Ryssät ovat kimpussamme! Ryssät ovat kimpussamme!" huudettiin ja paruttiin kaikkialla. Äidit tulivat lapset käsivarsillaan ja kaatuivat kadulle tainnoksiin.

Toiset luulivat valkean olevan valloillaan ja riensivät pelastamaan.

Mutta kun asian oikeasta laidasta päästiin perille, silloin muuttui pelästys syväksi suuttumukseksi. Yksin tyynimmätkin murisivat tyytymättöminä. Tällaista elämää ei saattanut sietää.

Puolipäivä-jumalan palveluksessa kiitti Schepperus Jumalaa siitä, että paavilliset eksytykset nyttemmin olivat niin tunnetut, että niille nauroivat lapsetkin. Edelleen kiitti hän siitä, että kristitty saattoi sanasta saada parempaa lohdutusta kuin paavilaisten turhamaisista näytelmistä ja kuolleista kuvista. Hän surkutteli kuningasta ja kuningatarta, jotka olivat eksytetyt, samoin niitä kahtatoista kerjäläistä, jotka olivat antautuneet jumalattomaan jalkojen pesuun ja siten luopuneet evankelisesta uskostaan.

Schepperuksen hyökkäykseen vastasi katolinen pappi Justus toisena pääsiäispäivänä Linnankirkossa selittäen, ettei koko Svean valtakunnassa ollut kuuteenkymmeneen vuoteen ollut ainoatakaan oikeaa pappia; viimeinen arkkipiispanvaali oli ainoastaan merkityksetön seremonia j.n.e.

Neljäntenä pääsiäispäivänä vastasi Schepperus Suurkirkossa ja vertasi silloin katolista seurakuntaa Belialiin ja sen kirkkoa Babelin porttoon.

Nyt paloi sota ilmiliekein, saarnastuoleista purkivat protestantit ja katoliset toisilleen kaiken sapen, mikä kiehui heidän sisällään; eivät he enää saarnanneet rauhan ja sovinnon sanomaa, vaan leppymättömän vihan ja koston oppia.

Sigismund kirjoitti heti arkkipiispalle; hänelle kuului tämän vallattomuuden hillitseminen.

Angermannus selitti Tukholman papeille, kuinka epäkristillisesti he olivat käyttäytyneet, ja nämä lupasivat vastedes olla puuttumatta persoonallisuuksiin. Ja niin palasi toistaiseksi ainakin näennäinen tyyneys.

* * * * *

Vierasten joukossa Upsalassa oli ollut myös Brandenburgin rajakreivi. Hän oli jo saapumisestaan saakka omistanut Anna prinsessalle palvontansa, mutta kukaan ei ollut kiinnittänyt siihen huomiotaan.

Tukholmaan saavuttua pyysi hän kuninkaalta prinsessan kättä, ja kuningas lupasi puhua hänen puolestaan.

Mutta ennenkuin tämä oli vielä tapahtunut, lähetti joku tuntematon henkilö prinsessalle kirjeen ilmoittaen, että Kustaa Brahe piti rikollista yhteyttä erään porvarillissyntyisen naisen kanssa; mutta ei siinä kyllin, eräs nainut jalosukuinen rouva oli lisäksi hänen salainen rakastajattarensa. Viimeisen ilmiannon todistukseksi seurasi muutamia kirjeitä Kustaa herran omasta kädestä. Anna tunsi käsialan, mutta näin suurta petollisuutta ei hän ollut odottanut. Hänen sydämensä kutistui kokoon, eikä hän tiennyt, voiko enää elääkään niin suuresti petyttyään.

Muutaman päivän kuluttua esitti Sigismund rajakreivin kosinnan ja puhui, miten tämä oli mieltynyt ja ihastunut prinsessaan.

Anna hämmästyi, mutta vastasi heti: "Rajakreivi on itse tuonut tänne tiedon suuresta perinnöstä, jonka vihdoin olemme saaneet isoäidiltämme Bona Svorznalta."

"Siitä saamme kiittää hänen pyhyytensä mahtavaa vaikutusta", lisäsi Sigismund vilkkaasti.

"Aivan niin, mutta etkö luule, että rajakreivi juuri sentähden...?"

"Oh, se on arvoton ajatus."

"Jollei se ole hänen, on se paavin lähettilään."