Part 5

Ihanassa tuomiokirkossa paloivat tuhannet kynttilät, ja korkeaholvisista kaariakkunoista levittivät ne säteitään yhä pimenevään kaupunkiin. Tässä valovirrassa näytti loistoisalta ruumissaattue kunniamerkkeineen... sen jälkeen nuori kuningas... sitten leskikuningatar Gunilla kuusivuotiaan poikansa, Juhana prinssin, ja pienen seurueen kera. Mutta kaikkien silmät kääntyivät, kun kulkuetta pimeän tultua valaistiin soihduin, Katarina Stenbockiin, Kustaa Vaasan leskeen, joka oli Strömsholmasta saapunut hautajaisiin. Prinsessa Sofia oli hänen mukanaan poikansa, nuoren Kustaa herttuan keralla.

Soihtujen kirkkaassa valossa suoltui juhlakulkue yhä edelleen kirkon ovea kohden. Mutta yhtäkkiä syntyi sorinaa tuhatlukuisessa katsojajoukossa. Punertavassa, lepattelevassa valossa oli joku joukosta tuntenut Malaspinan, ja hänen nimensä lensi nyt nuolen nopeudella suusta suuhun.

"Kas, antikristus!" huudettiin.

"Pois ilmestyskirjan peto!"

"Hän on paavin kätyri!"

"Tai itse paholainen omassa persoonassaan!"

"Alas pimeyden apostoli!"

"Ajakaa hänet tiehensä!"

"Jos hän aikoo sisälle juhlakulkueen mukana, on hän nähnyt viimeisen hetkensä!"

Sellaisia uhkauksia sinkoili hurjan kirkunan seasta, mutta Malaspina, jota ne tarkoittivat, ei niitä ymmärtänyt; hän kuunteli tyynesti ja ihmetteli, mitä he kirkuivat.

Lähinnä seisovat selittivät hänelle sen ja varoittivat häntä rahvaan raivosta.

Mutta ylpeä pappisvaltias ei ollut arka, hän keikautti päätään ja valmistautui seuraamaan juhlakulkuetta.

"Teidän majesteettinne", kuiskasi Kaarle, "toden totta ei käy laatuun, että katolisten mustamekkojen sallitaan seurata ruumissaaton mukana. Nyt täytyy heidät heti karkoittaa, muuten en vastaa seurauksista."

"Minun tahtoni on, että he seuraavat mukana!" sanoi kuningas.

"Valmistautukaa sitten näkemään, että veri virtailee isävainajanne viimeisen leposijan ympärillä!" puuskahti herttua.

"Malaspina on määrätty toimittamaan hautaus!" jatkoi kuningas.

"Mahdotonta!" huusi Kaarle.

"Mahdotonta!" toistivat useat lähelläseisovista herroista.

"Jo Tukholmassa varoitimme teidän majesteettianne antamasta paavin lähettilään seurata mukana", sanoi Eerik Sparre.

"Ei käy laatuun ärsyttää kansanjoukkoa, varsinkaan nyt," lisäsi Kustaa Banér.

"Minä olen sitä mieltä, että niin lähettilään kuin muidenkin jesuiittain ja munkkien on heti käskettävä vetäytyä tiehensä."

Sigismund seisoi epäröiden. "Luuletteko tosiaankin, että syntyisi verenvuodatus, jos... jos en..."

"Olen siitä täysin vakuutettu."

"Siinä tapauksessa täytyy minun taipua välttämättömyyteen", vastasi kuningas katsoen osaaottavasti nuoreen kuningattareen, joka vavisten ja kalpeana painautui häntä vasten.

"Minua peloittaa", kuiskasi hän. "Oi, niin kovasti!"

Kuningas likisti hellästi hänen kättään ja kääntyi sen jälkeen Malaspinaan, jota hän puhutteli latinaksi.

Tämä kalpeni tukahutetusta raivosta ja vetäytyi sen jälkeen kulkueesta syrjään.

"Kerran tulee minunkin aikani", jupisi hän itsekseen. "Ja voi silloin koko tätä kerettiläisjoukkuetta."

Kaikkia katolilaisia oli neuvottu seuraamaan esimiehensä esimerkkiä, ja he seisoivat nyt katsellen, kuinka juhlakulkue verkkaan ja juhlallisesti suoltui kirkkoon.

"Ei, tämä on raukkamaista!" puuskahti Malaspina.

"Emme voi taipua protestanttien uhkausten tähden... vielä ehdimme liittyä kulkueen jälkeen, ennenkuin se on kokonaan kirkossa. On häväisty kirkkoa minun persoonassani. Tulkaa, veljet!"

Mutta itsesäilytysvaisto oli lannistanut toisten jesuiittain rohkeuden, ja he katsoivat pelästyneinä toisiinsa liikkumatta paikoiltaan.

"Mitä!" puuskahti Malaspina kiukusta kuohuen. "Te epäröitte?... Voi teitä kaikkia -- kaikkia sinä päivänä, jolloin..."

"Hänen pyhyytensä ei ole lähettänyt meitä tänne kuolemaan marttyyrikuolemaa", kirkui muuan munkki parka. "Sitten menen yksin pyhän neitsyen ja pyhän Ignatiuksen nimessä", huusi lähettiläs ja riensi pois.

Juoksujalkaa riensi Malaspina juhlakulkueen jälkeen, mutta hän ei ehtinyt sitä saavuttaa, ennenkuin kaikki kuninkaalliset olivat ehtineet kirkon ovesta sisälle. Ja herttuan miehet, jotka olivat olleet piilosalla kirkon takana, syöksyivät sovitun merkin saatuaan ja muodostivat ovelle niin vahvan muurin, että puolalaisten heitukkain oli mahdoton sitä murtaa.

Nämä viimeksimainitut oli määrätty pitämään vahtia kirkon edustalla hautajaisten aikana, mutta he katsoivat hyväksi väistyä mukisematta ylivoiman tieltä.

Vähällä oli, ettei Malaspina saanut hengellään maksaa rohkeuttaan.

Kuinka ja ketkä hänet pelastivat joutumasta ärtyneen väkijoukon revittäväksi kappaleiksi, sitä ei hän sittemmin tiennyt itsekään. Hän luuli muutamain herttuan rykmentin upseerien hänet saartaneen ja vieneen pois.

Hänen väkensä oli ylen pelästyksissään odottanut saavansa nähdä hänet vainajana.

Sillä välin jatkuivat juhlamenot kirkossa. Urkujen sävelet ja juhlallinen laulu viritti hartauteen sellaisetkin hajamieliset mielet, jotka katkeroituneina ja vihoissaan astuivat pyhättöön.

Kun juhlasaattue palasi kirkosta, nähtiin Upsalan linnan kunnaallaan kimaltelevan kirkkaassa valaistuksessa.

Suurella kentällä kirkon edustalla Sigismund pysähtyi ja kutsui kaikki juhlakulkueeseen osaaottaneet ruhtinaalliset henkilöt linnaan, jossa hän aikoi juoda isävainajansa hautajaisoluet.

Herttua puolestaan kiitti, mutta ei sanonut voivansa oikein hyvin. Puolisonsa ja pikku prinsessan kera meni hän Fjerdingenin kuninkaankartanoon, joka sittemmin muutettiin kuninkaalliseksi talliksi, mutta tähän aikaan se oli sekä kaunis että mukava talo ja niin hyvin sisustettu, että siihen saattoivat majoittua niinkin korkeat vieraat kuin Nyköpingin herttuallinen hovi.

Linnaan menivät kuningas ja kuningatar, prinsessa Anna, leskikuningatar Katarina Stenbock ja hänen poikapuolensa emäntä Gunilla Bjelke pienen poikansa kera. Mutta kenessäkään ei ollut tapahtunut niin suurta muutosta kuin leskiherttuatar Sofiassa; hän oli tullut vanhaksi, vanhaksi ennen aikojaan. Hänen poikansa, Kustaa herttua, oli äsken palannut huvittelumatkalta Italiasta; hän oli kaunis nuori herra, yhtä kaunis kuin isänsäkin, nautinnonhaluinen ja vaatimaton kuten hän, ja äitinsä epäjumala. Hänen tahtoaan noudattaakseen oli äiti seurannut mukana Upsalaan. Hän odotti äitinsä avulla saavansa lujempaa jalansijaa kuninkaan linnassa ja laati suunnitelmiaan sen läheisen sukulaisuuden perusteella, missä oli kuninkaaseen.

Ruotsalaiset neuvosherrat käyttivät siihen aikaan pitkiä kaapuja tai levättejä, jotka tavallisesti olivat reunustetut kallisarvoisilla turkiksilla. Nyt nämä levätit olivat surun johdosta mustaa kangasta ja reunustamattomat. Kun ketään heistä ei ollut kutsuttu linnaan, palasi kukin asuntoonsa ja odottavan perheensä luo.

Mutta munkit ja jesuiitat, jotka niin armottomasti oli ajettu pois kulkueesta, saivat vielä lisäharmia odottaessaan Malaspinaa, joka pyrki kirkkoon. Heidät oli äkkiä ympäröinyt parvi ylioppilaita, jotka ilvehtien ja nauraen tekivät heille tepposiaan.

He eivät päästäneet heitä menemään tiehensä eivätkä olleet edes ymmärtävinään mitä he sanoivat. Mutta he matkivat heidän puhettaan, polkivat heitä varpaille ja tekivät kaikenlaista vallattomuutta.

Vasta sitten, kun Malaspinan toivat hänen pelastajansa takaisin, katosivat ylioppilaat kuin taikaiskusta.

* * * * *

Seuraavana päivänä kokoontuivat monet herroista. Keskusteltiin vilkkaasti edellisen päivän tapauksista.

"Ei voi kieltää, että ilman herttuaa olisimme huonosti suoriutuneet", sanoi Klaus Bjelke.

"Niin, poimikoon hän vain kastanjat tulesta meille, sitä vastaan ei minulla ole mitään", puuskahti herra Hogenskild.

"Hän kyllä syökin ne", puuttui Eerik Sparre puheeseen, "ja meidät myös, jos hän saa toimia omin päin!"

"Pelkään, että hän saa meistä vaikeasti sulavaa ravintoa."

"Mitä hän ei voisi sulattaa!" sanoi Kustaa Banér. "Mutta jos kuningas sallii Abraham Angermannuksen yhä edelleen olla arkkipiispana, silloin on kuninkaallinen nielu vielä parempi kuin ruhtinaallinen."

"Minä näin hänen muotonsa muuttuvan, kun Angermannus astui saarnastuoliin. Mutta eihän ruumissaarnaa vastaan voinut muistuttaa mitään."

"Jos mies on viisas, ken tietää, eikö hän käännä turkkiaan."

"Sitä ei Angermannus tee koskaan."

"Mahdollisesti sentään saadakseen pitää pehmeän tuolin huostassaan."

"Mutta herttua?"

"Sitä kysymystä ei tiedä ratkaista muuten kuin arvalla."

"Olisi onni nähdä tulevaisuuteen", virkkoi Hogenskild.

"Tulevaisuus riippuu pontevasta tahdosta!" sanoi Erik herra.

"Aivan varmaan", yhtyi Kustaa Banér, "jos sitä seuraa nopea toiminta".

"Kuten herttua tahtoo!"

"Niin näyttää melkein kuin tulevaisuus olisi hänen käsissään."

"Ainoastaan silloin, jos me annamme myöten. Mutta silloin olemme myös tuhonneet aateliston tulevaisuuden."

"Se kettu saattaisi kynsiä silmät kaikkien meidän päästämme ja sitten vakuuttaa, että hän on tehnyt sen valmistaakseen meille sitä paremmat päivät", puuskahti Eerik Sparre. "Merkillisintä on, ettei kukaan usko häntä, mutta kuitenkin on hän kaikkien kanssa hyvissä väleissä!"

"Sen saa hänen viekas, imarteleva kielensä aikaan."

"Olemmeko nyt yksimieliset siitä, että kruunaus saa tapahtua ainoastaan määrätyillä ehdoilla..."

"Se on riippuva olosuhteista."

"Ei, meidän täytyy olla varmat menettelystämme", sanoi Kustaa herra vakavasti. "Onnettomuutemme on juuri se, että aina jättäydymme olosuhteiden ohjattavaksi. Katsokaa herttuaa, hän tietää aina mitä tahtoo; on niin johdonmukainen kaikessa, että saattaa etukäteen laskea hänen menettelynsä."

"Kustaa Banér on oikeassa", puuttui Eerik Sparre puheeseen, "jokaista harha-askelta, minkä olemme tehneet, on hän taitavasti ymmärtänyt käyttää hyväkseen, ja hän on aina siitä suuresti hyötynyt".

"Ja kaikki tämä otettuna lukuun lienee viisainta vetää yhtä köyttä hänen kanssaan."

"Oikein, niin kauan kuin etumme lyövät yhteen."

Ja he liittyivät toistaiseksi herttuaan. Samoin tekivät talonpojat, vaikka heitä jesuiitat ja heidän kätyrinsä koettivat kaikin tavoin lahjoa. Ja niinpä säädyt, jotka kutsuttiin antamaan lausuntonsa, vaativat yksimielisesti, että kuninkaan oli vahvistettava niin Upsalan päätökset kuin arkkipiispan vaalikin.

Sigismund puolestaan ei taipunut. Häntä piti verkoissaan pelätty ja vihattu paavin lähettiläs, jonka hän vastoin kaikkien neuvoja oli tuonut mukanaan jesuiittoineen ja munkkeineen. Kaikista esityksistä huolimatta kieltäytyi hän vahvistamasta papiston erioikeuksia ja Upsalan päätöksiä, joiden painaminen ja levitys myös kiellettiin.

Puolalaiset, itävaltalaiset ja italialaiset ympäröivät alinomaa kuninkaan persoonaa. He katselivat ylväällä halveksumisella kylmää, köyhää Ruotsia, ja heidän käsityksensä omisti pian kuningaskin; mitä tarvitsi hänen välittää aateliston ja pappien tahdosta ja toiveista.

Niinpä kerrankin, kun neuvosto pyysi hänen allekirjoitustaan erääseen tärkeään paperiin, antoi hän sen virua pöydällään, ja vasta useain muistutusten jälkeen lähetti hän sen takaisin -- allekirjoituksetta.

Sellainen menettely loukkasi Ruotsin ylpeää aatelia; heitä liikutti vähät, vaikka kuninkaan suosikit olivat ylpeitä ja koppavia, mutta Sigismundin itsensä täytyi muistaa mihin hän oli velkapää Ruotsin aatelia kohtaan... jos hän unhoitti sen jo nyt, mitä olikaan silloin odotettavissa tulevaisuudessa?

Sellaisissa olosuhteissa herttuan asiat paranivat paranemistaan, mutta yhä häntä pelättiin.

Hovi joutui yhä enemmän ymmälle; kaikkialta kuului vain suuria vaatimuksia, mutta ei näkynyt myöntyväisyyden merkkiäkään.

Sigismundin etevin puolalainen neuvonantaja, Tarnovski, oli sairauden tähden jäänyt jälelle Tukholmaan, mutta kun hän sai tietää, millä kannalla asiat olivat Upsalassa, riensi hän sinne.

"Mitä meidän on tehtävä?" huusi Malaspina häntä vastaan melkein epätoivoissaan.

"Kertokaa minulle kaikki!"

Lähettiläs kertoi, ja tällöin mainitsi hän monet kerrat herttuan.

"Onko hän pahin este?"

"Epäilemättä!"

"Silloin täytyy hänet raivata tieltä!"

"Olen jo monta kertaa kuninkaalle viitannut siihen välttämättömyyteen... mutta hän ei tahdo."

"Silloin täytyy sen tapahtua ilman hänen suostumustaan!"

"Niin puhuu kirkon totinen ystävä", sanoi Malaspina. "Kysymys on vain, kuka..."

"En luota kehenkään muuhun kuin itseeni", vastasi rohkea puolalainen.

"Ihailtavaa!" huudahti jesuiitta. "Mutta mitä tehtäneenkin, on se tehtävä pian."

"Niin aionkin!"

Sovittiin sen jälkeen, että tekonen oli tehtävä, kun herttua ensi kerran tuli kuninkaan luo.

Se tapahtui jo seuraavana päivänä. Herttua, joka pelkäsi talonpoikain lahjomisyrityksistä koituvia seurauksia, saapui useiden neuvosherrojen kera linnaan tekemään esityksiään. Kuten tavallisesti oli hänellä mukanaan melkoinen henkivartiosto ja joukko sotaväkeä, joka asettui linnan ja kuninkaankartanon välimaille.

Linnanpihalle oli sijoitettu parvi heitukoita, puolalaisia ja unkarilaisia, puolalaisen upseerin johdolla. Tarnovskin itsensä oli johdettava niiden liikkeitä, mitkä olivat sijoitetut linnan suojiin.

Kun herttua saapui seurueineen, riennettiin sulkemaan linnanportteja hänen jälestään, niin ettei koko joukko pääsisi sisään.

Mutta kun Kaarle tuli ylös linnaan ja näki aseväen, kääntyi hän Tarnovskiin ja kysyi tavallisella tyyneydellään mitä tämä merkitsi.

Tämä kohtasi pelottomasti hänen katseensa, vieläpä rohkeni laskea kätensä hänen käsivarrelleen vastatessaan: "Olette tullut tänne miesvoimin, mutta teidän kavalat aikeenne on keksitty, ja saatte maksaa sen hengellänne!"

Herttua tyrkkäsi käden syrjään ja kysyi Tarnovskilta, tiesikö hän ketä puhutteli.

Tällaikaa pitivät läsnäolijat suurta hälinää, ja Sigismund, joka oli sairaan kuningattaren huoneessa, kuuli sen ja riensi kuulustamaan mitä oli kyseissä.

Tarnovski jupisi jotakin ja vetäytyi syrjään. Kaarle ymmärsi vaaran, mutta esiintyi pelottomasti; hän kehoitti Sigismundia hyväksymään asetetut ehdot. "Muuten", sanoi hän suoraan, "emme suostu koskaan teidän majesteettinne kruunaukseen".

Tapansa mukaan tahtoi Sigismund ajatusaikaa, ja tyytymätönnä palasi Kaarle herttua omiensa luo.

Mutta muutamia päiviä myöhemmin oli linnassa esitettävä muuan näytelmä, jota katsomaan herttuakin kutsuttiin. Tarnovskin tarkoitus oli ollut tässä tilaisuudessa uudistaa epäonnistunut murhayrityksensä. Mutta vieraiden joukossa oli eräs italialainen, Strozzi nimeltään; herttua oli hänelle osoittanut suopeutta ja hän neuvoi häntä heti päivällisen jälkeen poistumaan linnasta. Kaarle noudatti viittausta ja meni heti kotiin.

Vimmoissaan siitä, että kaksi yritystä oli mennyt myttyyn, vannoi Tarnovski, ettei kolmannelle kävisi samoin. Sillä Sigismundille oli raivattava tie avoimeksi, että hän sitten esteettömämmin voisi edistää roomalaisen kirkon etuja.

Seuraavana iltana koottiin kaikki heitukat hampaita myöten asestettuina linnanpihaan. Tarkoitus oli murtautua herttuan asuntoon ja murhata hänet. Mutta herttuaa näyttivät korkeammat vallat suojelevan. Levisi kuin kulovalkeana huhu, että hän oli saanut tiedon aikeesta. Ja kohta kertoi toinen huhu, että hän oli lähtenyt kaupungista ja kokosi joukkojaan. Illan pimetessä saatettiin linnasta nähdä hänen vartiotulensa Vårdsätran ja Näsin metsissä päin.

Säikähdys oli yleinen. Kukaan ei tohtinut sinä yönä mennä levolle linnassa eikä kaupungissa. Linnanpihassa seisoivat asestetut heitukat koko yön, ja lyhtyjen ja kynttiläin valo vilkkui linnanikkunoista, osoittaen, mikä levottomuus ja pelko siellä vallitsi.

Seuraavana päivänä saapui herttualta kirjelmä kuninkaalle. Se oli selvä ja jyrkkä. Niin herttua kuin säädytkin olivat nyt oleskelleet neljätoista päivää Upsalassa ja odotelleet vaadittua vahvistusta. Jollei se tapahtunut neljänkolmatta tunnin kuluessa, ei ainoastaan Kaarle itse lähtisi matkoihinsa, vaan päästäisi säädytkin hajalle. Suunnilleen samansisältöinen kirjelmä saapui samana päivänä neuvostoltakin.

Nyt oli Sigismund niin suuressa ahdingossa, ettei auttanut muu, vaan hän tarjoutui vahvistamaan Upsalan päätökset -- toistaiseksi. Siihen eivät kuitenkaan lainkaan tyytyneet ei herttua eivätkä säädyt; "lakeja ei säädetä tunteja, vaan vuosisatoja varten".

Kuningas väänteli käsiään, hän oli poissa suunniltaan. Kukaan ei voinut antaa hyväksyttävää neuvoa.

Malaspina, joka tietysti oli läsnä, ei ollut virkkanut sanaakaan; hän istui peittäen kasvot käsiinsä ja vaipuneena syviin mietteihin.

Äkkiä kohotti hän päänsä, silmät paloivat, ja hän huusi kovasti kiihkoissaan: "Pyhä neitsyt olkoon kiitetty, nyt tiedän mitä on tehtävä."

"Minä kieltäydyn allekirjoittamasta", sanoi Sigismund väsymyksestä melkein haukotellen.

"Ei, teidän armonne, teidän on kirjoitettava paperien alle ja muuten hyväksyttävä kaikki, mitä teiltä vaaditaan!..."

"Voinko tehdä sen?"

"Kyllä, aivan hyvin", huudahti jesuiitta riemuissaan. "Muistakaa sitä syvämielistä viisautta, joka pyhää roomalaista kirkkoamme elähyttää; se on uskollisille tunnustajilleen julistanut, ettei tulevaisuudessa ole sidottu kerettiläisille antamaansa sanaan ja lupauksiin."

"Luulette siis..." puuskahti Sigismund.

"Tiedän, että kuningas vastedes voi toimia vapaasti ja riippumatta sitoumuksistaan."

"Minkä taakan nostattekaan hartioiltani!"

Kuningas syleili oivallista neuvonantajaansa. Mitäpä hänen enää tarvitsi olla levoton!

Toimien paljon päätteliäämmin kuin tavallisesti ilmoitti kuningas päätöksensä olevan myöntyä kaikkien toivomuksiin ja allekirjoittaa Upsalan kokouksen päätökset.

Tieto tästä herätti sellaista iloa, että säädyt riensivät kirkkoon, jossa veisattiin Te Deum.

Kruunaus määrättiin helmikuun 19 päiväksi, Upsalan päätöksen vuosipäiväksi. Oli vain jälellä pulmallinen kysymys, kuka panisi kruunun Sigismundin päähän. Malaspinasta ei tässä yhteydessä uskallettu puhua sanaakaan, herttua taasen oli jyrkästi kieltäytynyt siitä kunniasta. Sigismundin oli ollut pakko vahvistaa Angermannuksen vaali arkkipiispaksi, mutta kruunua ei hän millään ehdolla tahtonut ottaa tämän pääkerettiläisen käsistä. Oli ehdolla myös Strengnäsin piispa Petrus Jonæ, mutta hänkin oli toiminut katolista oppia vastaan. Parhaiten sieti hän piispa Bellinusta, Vesteråsin hiipankantajaa, ja niin määrättiin, että tämän oli pantava kruunu hänen päähänsä ja Angermannuksen luettava rukoukset.

Nyt oli enää jälellä ainoastaan kuninkaan allekirjoitus, ja hän kierteli ja kiemurteli niin kauan kuin voi; vasta kruunauspäivän aamuna tapahtui tämä tärkeä toimenpide.

Samana päivänä kahdeksan aikaan aamulla vihkivät Turun, Vesteråsin ja Strengnäsin piispat Abraham Angermannuksen juhlallisesti korkeaan virkaansa.

Kautta kaupungin julistivat ratsastavat airueet juhlallisesti, upeasti, rummunpärrytyksin ja torventoitotuksin, että Sigismund ensimäinen oli helmikuun yhdeksäntenätoista päivänä kruunattava Ruotsin, Gööttein ja Vendein perintökuninkaaksi, Suomen, Karjalan ja Inkerinmaan suuriruhtinaaksi j.n.e.

Neuvosto piti sopimattomana, että ainoastaan herttuan sotaväki toimitti virkaa kruunajaisissa, ja sen tähden kutsuttiin lisäksi Uplannin rykmentti.

8.

JÄLKINÄYTELMÄ.

Kruunajaispäivän aamuna alkoivat kadut ja torit täyttyä uteliaista katsojista. Linnasta kirkkoon vievän kadun varrelle asetettiin herttuan väkeä vasemmalle puolelle ja uplantilaista ratsuväkeä ja sotamiehiä oikealle.

Puolipäivän rinnassa herttua ratsasti linnaan neuvos- ja hoviherrojen seuraamana. Hän oli puettu punaiseen samettipukuun, joka oli reunustettu kärppäturkiksin samoin kuin hattukin, jota ympäröi avopäällyksinen herttuallinen kruunu puhtaasta kullasta. Hevonen oli lumivalkoinen, suitset, satula ja hihnat välkkyivät kullasta ja jalokivistä.

Kahden ja kolmen välillä lähti kruunajaiskulkue liikkeelle. Eerik Sparre kantoi omenaa, Hogenskild Bjelke valtikkaa, Niilo Gyllenstjerna kruunua ja Klaus Fleming miekkaa. Sen jälkeen seurasi kuningas jalkaisin ja herttua samoin. Kuningatar ajoi vaunuilla, samoin hänen jälestään leskikuningattaret ja jalo Juhana prinssi ja viimeksi prinsessat Anna ja Sofia, vaunuilla hekin. Sitten tulivat hovin herrat ja naiset.

Heti kulkueen saavuttua kirkkoon piti arkkipiispa kruunaussaarnan. Kun se oli päättynyt, nousi kuningas ja meni pääalttarille. Siellä hän lankesi polvilleen. Eerik Sparre saneli valankaavan, ja kuningas teki valan kohotetuin käsin. Sen jälkeen astui esiin Vesteråsin piispa Bellinus ja pani kruunun hänen päähänsä. Sillaikaa luki arkkipiispa rukoukset.

Samoin juhlamenoin kruunattiin sen jälkeen kuningatarkin. Kuningas istui paikalleen valtaistuimelle, ja Yrjänä Posse kantoi esiin valtakunnan lipun, johon hän tarttui oikealla kädellään.

Herttuan olisi nyt ollut tehtävä läänitysvalansa, ja valtaistuimen eteen asetettiin samettityyny, jolle hänen olisi ollut polvistuttava. Mutta Kaarle kieltäytyi.

"Sellainen on vanha tapa", sanoi Sigismund.

"En polvistunut teidän majesteettinne isänkään edessä", vastasi Kaarle varmasti.

Sigismund synkistyi, hän etsi vastausta, mutta herttua oli jo ennättänyt ottaa päästään kultakruunun ympäröimän hattunsa ja pani sen tyynylle. Itse astui hän esiin, tarttui lipputankoon ja teki valan, jonka kaavan Eerik Sparre hänelle saneli.

Juhana herttua ja valtaneuvokset tekivät sitten uskollisuudenvalansa, jonka jälkeen juhlakulkue lähti kirkosta ja palasi linnanjuhlaan. Siellä tekivät muut säädyt uskollisuudenvalansa.

Lopuksi luettiin kuulutus, jonka mukaan kuningas aikoi lähteä Puolaan ja valtakunnan hallitus oli jäävä herttuan ja neuvoston haltuun.

Ja sitten oli linnassa päivittäin vastaanottoja, mutta lisäksi suuria vieraspitoja useaan kertaan viikossa.

Kuningatar oli liian heikko tekemään "les honneurs", mutta Anna neiti teki sen hänen sijastaan, ja kaukaa sai etsiä rakastettavampaa ja kohteliaampaa emäntää.

Anna Vaasa saattoi olla ihastuttava, kun niin tahtoi, ja nyt hän pani kaiken kykynsä liikkeelle. Kustaa Brahe tunsi yhä suurempaa vetoa tähän tenhopiiriin. Mutta samalla kalvoi häntä mustasukkaisuus, ja tuhannet kerrat hän kyseli itseltään, heittäytyisikö prinsessan jalkoihin kysyen, tahtoiko tämä vielä kuulua hänelle ja tunnustaa syntinsä...

Toinenkin Anna herätti hovissa suurta huomiota. Kustaa Banér oli tuonut emäntänsä ja tyttärensä Upsalaan, ja molemmat nuoret neitsyet luettiin pian ylistetyimpäin kaunotarten joukkoon. Erittäinkin Anna niitti voittoja; hänen pohjoismaille eduskuvallinen kauneutensa, vaaleat kutrinsa, suuret siniset silmät ja raitis hipiänsä, mutta kenties enimmän hänen eloisa vilkkautensa ja raikas naurunsa veti kaikkien silmät puoleensa ja valloitti kaikkien sydämet.

Ulkomaalaiset eivät voineet kuunaan katsella häntä kyllikseen. Mutta erittäinkin kaksi miestä, joilla oli sangen erilainen elinasema, omistivat hänelle palvontansa ja ihailunsa. Toinen heistä oli Kustaa herttua, Sofia prinsessan poika, toinen oli käsisihteeri Potsmutschi, joka nyt oli kääntänyt purjeensa uusille vesille.

Hänen asemassaan oleva ruotsalainen ei olisi rohennut lähennellä niin korkeasukuista neitsyttä, mutta koreasti sonnustetun, tavattoman kauniin puolalaisen, jonka käsivarteen kuningas usein nojasi ja jolla hovissa näytti olevan suuri vaikutusvalta, hänen palvontansa oli imartelevaa, samalla kuin keskustelu hänen kanssansa huvitti. Hän oli paljon matkustellut, käynyt monissa eurooppalaisissa hoveissa ja osoitti sellaista olosuhteiden tuntemusta, joka ei yleensä tule maallikkojen osaksi.

Nuori herttua puolestaan oli äsken palannut Italianmatkalta. Oli hänkin nähnyt yhtä ja toista, ja molemmat koettivat kilvan näyttää tietojaan. Mutta sitä ei voinut auttaa, että ruotsalainen jäi alakynteen ja puolalainen aina sai viimeisen sanan.

Kustaa herttua olisi tuskin koskaan antautunut otteluun, jollei häntä olisi vallannut raivoisa mustasukkaisuus sitä kohtaan, joka uskalsi kilpailla hänen kanssaan Anna Banérin suosiosta. Hän oli ykskaks heittänyt kaikki kunnianhimoiset aikeensa yli laidan mereen; hän rakasti ensi kertaa elämässään, rakasti niin intohimoisella kiihkeydellä kuin saattoi odottaa hurjapäisen Maunu Saksilaisen pojalta.

Kaikki tämä tapahtui nuorten kieppuessa karkelossa linnansaleissa. Siellä uhkui nauru ja pilapuheet kaikkien huulilla, mutta vakavat, surulliset ajatukset piilivät monen sydämessä ja mielessä.

* * * * *