Part 4

Illalla kuuden ja seitsemän välillä oli virallisen juhlakulkueen lähdettävä liikkeelle. Sattui olemaan aivan hirveä sää -- tuuli puhalsi ja tuprutti lunta, niin että katuja oli melkein mahdoton kulkea. Jokainen, joka voi, pysyttelihe sen tähden kotosalla, kunnes äkkiä levisi huhu, että hautajaissaatto menikin Ritariholmaan, eikä Klaran kappeliin, kuten oli odotettu. Silloin ei merkinnyt mitään lumisohju ja loka; jokaisen, joka kynnelle kykeni, oli lähdettävä töllistelemään.

Varovaisuus, jota tähän asti oli noudatettu pukemalla munkit ja papit valepukuihin, oli nyt jätetty sikseen; vainaja oli kirkastettava marttyyriksi, eikä hänen uskonveljiensä tarvinnut piiloutua maailmalta. Munkkiparven, joka nousi puoleen sataan, oli kokonaisuudessaan otettava osaa maahanpaniaisiin.

Illalla seitsemän aikaan oli aivan pimeä, niin että ainoastaan pienten käsilyhtyjen avulla saattoi kulkea kaduilla.

Ohikulkijoissa herätti ihmetystä, kun vartiosto Malaspinan talon edustalla, mikä nousi kahteenkymmeneen, oli päivän kuluessa lisätty viiteenkymmeneen. Myöhemmin marssi linnasta 150 miestä kuninkaan henkivartioväkeä, niin että nyt kaikkiaan kaksisataa miestä asettui ruotuihin ja riveihin Suurkirkon rinteelle. Tämä kiihoitti uteliaisuuden äärimmilleen, ja kansaa virtaili paikalle joukoittain.

Suruhuoneesta lähti saattue liikkeelle paavin lähettilään säätämässä järjestyksessä. Ensin tuli 20 heitukkaa kaksimiehisissä ruoduissa, sen jälkeen mainitut viisikymmentä munkkia, samoin kaksitellen, kullakin pieni valkoinen risti käsissään. Molemmin puolin kulkivat soihtujen kantajat. Sitten tuli itse paavin lähettiläs, ja hänen jälessään kaksitoista mustapukuista kirkonpalvelijaa kantaen ruumiskirstua. Lopuksi tuli seitsemänkymmentä heitukkaa kuninkaan henkivartiostosta. Kirstun molemmin puolin kulkivat kuoripojat häilyttäen suitsutusastioitaan ja säestäen munkkien yksitoikkoista latinankielistä laulua. Äärimäisinä saattueen molemmin puolin kulki asestettuja heitukoita estääkseen yhä kasvavaa väkijoukkoa tunkeutumasta tielle.

Uteliaiden katsojain joukosta sateli meheviä kompasanoja kaljupäille munkeille. Heitä ei voitu sietää, mutta vastenmielisyys saattoi pukeutua ainoastaan pilkkaan. Kansa pysyi vielä tyynenä, sillä uskottiin varmasti, että matka kävi Klaran kirkkoon.

Mutta kun ruumissaatto menikin suoraa päätä Ritaritorille ja edelleen Ritariholmaan eli vanhaan fransiskaaniluostariin, silloin kuului ensin synkkää murinaa, joka pian puhkesi kiihkeihin ja onnettomuutta ennustaviin huudahduksiin.

Päävahdin ylipäällikkö asettui neljän miehen seuraamana kulkueen tielle. Paikalle riensi useita evankelisia pappeja; he selittivät, ettei maan mainiointa hautauspaikkaa saanut häväistä niin halvan henkilön hautaamisella, ja kaikkein vähimmin voitiin sitä kunniaa suoda katoliselle, sittenkun evankelinen oppi oli yleisesti tunnustettu koko valtakunnassa.

Pidettiin pitkiä puheita latinaksi molempain uskojen tunnustajain kesken, mutta protestanttien täytyi peräytyä, kun Malaspina näytti kuninkaan omakätisen lupakirjan, että pater Antoine saatiin haudata Ritariholman kirkkoon. Suuttuneina ja vastahakoisina annettiin tietä "jumalattomalle kulkueelle", joksi kansa sitä nimitti.

Munkkien ulvoessa messujaan ja kansan kirkuessa saapui saattue vihdoin kirkon luo. Heitukat muodostivat kujan kirkon pääovelle ja tähtäsivät ladatut muskettinsa tunkeilevaa väkijoukkoa kohden. Kulkue meni kirkkoon, ja ovet suljettiin.

Mutta silloin kansan kiukku leimahti entistään kiivaammin. Ovia jyskytettiin kivin ja kangin, jotta saataisiin ne auki. Vihdoin onnistuttiinkin ne yhteisvoimin rikkomaan, ja hurjasti hurraten syöksyi väkijoukko kirkkoon. Monet kaadettiin kumoon ja tallattiin jalkoihin, ja munkkiparvi vetäytyi kirkossa niin yhteen kasaan kuin suinkin.

Saarnatuolissa seisoi katolinen pappi pitämässä saarnaa latinaksi; muutamia huimapäitä veitikoita törmäsi ylös portaita vetäen hänet kynttäkautta alas, toiset taasen sillaikaa pakoittivat ruotsalaisen papin nousemaan ylös ja saarnaamaan.

Tämä änkytti aluksi eikä tiennyt mitä sanoa, mutta nähdessään kansan ja munkit sai hän pian sanoiksi ja kiitti ja ylisti Jumalaa, joka oli suonut kansalle paavilaisuuden pahennuksista puhdistetun uskon, ja manasi läsnäolevia katolilaisia heti siihen kääntymään. Jolleivät he sitä voineet, kehoitti hän heitä ainakin poistumaan kirkosta häpäisemästä luterilaiseen jumalanpalvelukseen vihittyä temppeliä protestanteille vastenmielisillä seremonioillaan, vihkivesillään, suitsutuksillaan ja katolisilla messuillaan.

Tämän kaiken puhui hän ensin ruotsiksi ja sitten sujuvasti latinaksi. Kumma kyllä, kuunneltiin häntä kärsivällisesti loppuun saakka.

Sitten astui esiin paavin lähettiläs, asettui majesteetilliseen asentoon saarnatuolin eteen ja manasi protestantteja, joita hän sanoi kyykäärmeiden sikiöiksi ihmismuodossa, kuningas Sigismundin nimessä poistumaan, muuten heidät ajettaisiin pyssynperillä. Mutta pitkältä ei hän ehtinyt puhua, kun väkijoukko alkoi huutaa, että antikristus -- kuten he nimittivät Malaspinaa -- oli lörpötellyt liian kauan kielellä, josta he eivät ymmärtäneet sanaakaan. Nyt oli jo heidän vuoronsa.

Nousi huuto ja meteli, ja lopulta ryntäsi kansa lähettilästä ja hänen viittäkymmentä munkkiaan vastaan. Tämä ainoastaan viittasi henkivartioston päällikölle.

Yhtäkkiä käännettiin välkkyvät pyssynpiiput aaltoilevaa väkijoukkoa kohden ja tämä peräytyi kirkuen ja parkuen. Syöksyttiin kilvan ovelle, ja suuri joukko menetti tällöin henkensä. Valitus, voivotus ja kiroukset synnyttivät pakokauhun niissäkin, jotka seisoivat ulkona. Asehuone oli jo täynnä väkeä, mutta sinne tunkeutui yhä uusia, ja kirkunaa ja hätähuutoja alkoi kuulua sieltäkin.

Vihdoin tuli joukko sotamiehiä pormestarin johtamana. Vei hyvän aikaa, ennenkuin saatiin vapautetuksi puolikuoliaiksi puristuneet ihmiset, haavoittuneet hoivatuksi ja korjatuksi pois ruumiit.

Portit sulettiin jälleen niin hyvin kuin voitiin, ja hautajaismenoja jatkettiin. Mutta nyt nousi kysymys mihin kuninkaan hautaan ruumis laskettaisiin. Ei auttanut muu, täytyi jättää haudattu maan päälle ja lähteä kysymään kuninkaalta. Kirstu jätettiin keskelle kirkkokäytävää ja neljä veljeä jätettiin vartioimaan. Saattue lähti takaisin Suurkirkon rinteelle päin. Mutta sillä välin oli väkijoukko ehtinyt hankkia puolustusaseita, ja puukoin, paistinvartain, kihvelein, kurikoin ja mitä aseeksi käypää oli saatu käsiin, otettiin vastaan vihatut ulkomaalaiset, melkein heti, kun he tulivat kirkosta.

Kadulla oli pilkkosen pimeää, ainoastaan soihtujen valo valaisi hurjistuneita tai pelästyneitä kasvoja.

Silmittömässä raivossa syöksyi väkijoukko sotamiesten sekaan saadakseen vihatut jesuiitat käsiinsä.

Toiset tempasivat soihdut ja ajoivat kantajat pakosalle.

"Ampukaa!" huusi Malaspina. "Minä vastaan siitä kuninkaalle."

Välähdys, pamahdus!... Mikä kirkuna, ulvonta, valitus ja voivotus!

Soihdut valaisivat kamalia kuvia -- silvottuja ihmisiä, virtailevaa verta.

Mutta se vaikutti kuin fosfori tuleen, liekit leimahtivat sitä uhemmin; veren näkeminen teki väkijoukon hulluksi, pelottomasti ja niinkuin villit eläimet syöksyivät miehet ja pojat sotamiesten riveihin, ja voi sitä puolalaista, joka tahtoi ladata kiväärinsä uudestaan. Hänet pistettiin paistinvartaaseen tai tunsi hän puukon uppoavan kylkiluittensa väliin.

Vihdoin tuli sotavoima sekaantumaan leikkiin.

Vimmastunut rahvas tervehti sitä kivisateella ja herjaussanoilla.

Kuitenkin sai taistelu nyt uuden käänteen.

Klaus Fleming johti sotamiehiä, väkijoukko hajoitettiin, ja pelästyneet munkit jatkoivat taivaltaan.

Mutta kansanliikettä ei ollut niin helppo rauhoittaa. Se oli kuin kuohuva meri, ja kaikkialta joukosta kuului huudahduksia tähän tapaan:

"Pois Sigismund ja hänen katolinen joukkueensa!"

"Me tahdomme Kaarle herttuan! Hän on ystävämme!"

"Alas antikristus!"

"Alas kaikki munkit!"

Neuvosto kokoontui heti, ja Kustaa Brahe ja Erik Bjelke lähetettiin kuninkaan luo ilmoittamaan mitä oli tapahtunut ja varoittamaan seurauksista. Mutta Sigismund hymyili kuten tavallisesti ja vastasi taivaaseen käännetyin katsein: "Maa on Herran, siinä ainakin täytyy suoda sijaa katolilaisillekin, jotka sitä paitsi muinaisina päivinä ovat rakentaneet Ritariholman kirkon, eivätkä sitten ole muuttaneet uskoaan." Tämän vastauksen kera saivat herrat mennä tiehensä. Mutta kaikkialla kaupungissa kuiskailtiin, että koko metakka oli Malaspinan valmistama. Hänen talostaan oli heitetty kiviä ja käsigranaatteja väkijoukkoon, ja seuraavana päivänä oli hän runsaasti kestittänyt joukkoa epäiltäviä henkilöitä, joita sitten kaikki osoittelivat hänen kätyreikseen.

Neuvosto teki heti vakavan esityksen Sigismundille. "Kuninkaan velvollisuus on", sanottiin, "säilyttää alamaistensa koti- ja kirkkorauha. Hän ei voi vaatia heiltä uskollisuutta, jollei itse pidä kunniassa heidän oikeuksiaan." Mutta kuningas jätti esitykset huomioon ottamatta. Silloin uhkasivat neuvosherrat luopua virastaan, mutta ei sekään pystynyt häneen.

Papisto lähetti anomuksen toisensa jälkeen, että Upsalan päätökset vahvistettaisiin, mutta yhtä turhaan. Siitä ei ollut vähintäkään seurausta.

Aika kului hyödyttömiin, molemmin puolin heräsi katkeruus ja versoi versomistaan.

Kansa odotti herttuaa odottamistaan. Ei epäilty hänen tuloaan.

Sillä välin oli Sigismund mitä suurimmassa epävarmuudessa mihin ryhtyisi... Hän oli toivonut voivansa pelästyttää neuvostoa, mutta se ei onnistunut.

Malaspina neuvoi häntä kääntymään herttuan puoleen. Olihan mainiota valtiotaitoa ärsyttää hänet herroja vastaan. Kaarle eleli hiljaisuudessa Nyköpingissä ja näytti välittävän ainoastaan omista asioistaan. Mutta toisin oli laita. Kerta toisensa jälkeen tuli viestejä neuvostolta, papeilta ja porvareilta, jotka tekivät valituksia Sigismundia ja hänen seuruettaan vastaan. Kaarle antoi kaikille saman neuvon. Ei ollut vähintäkään annettava myöten, hän oli heidän puolellaan, ja Sigismundin oli lopulta pakko taipua.

Nyt teki kuningaskin tarjouksiaan ja ehdotuksiaan. Kuninkaan kansleri Fogelwetter ja Kustaa Brahe lähetettiin Nyköpingiin niitä esittämään. Kaarlen herttuakunta vahvistettaisiin hänelle kaikkine vapauksineen ja oikeuksineen, vieläpä sitä laajennettaisiinkin hänen ja hänen jälkeläistensä hyväksi. Sitä vastoin toivoi Sigismund, kun hän ei voinut sietää arkkipiispa Angermannusta, että herttua tahtoisi kruunajaisissa panna kruunun hänen päähänsä; samoin, että herttua tekisi eron neuvoston ja pappien kanssa ja sallisi koko Ruotsissa vapaasti harjoittaa katolista uskonoppia. Erityisesti pyysi Fogelwetter herttuaa muistamaan ne juonittelut, joihin neuvosherrat olivat jo Juhana kuninkaan aikana ryhtyneet Vaasa-suvun kukistamiseksi. Sigismund ei ollut ennen tahtonut uskoa niihin, mutta nyt oli hän itse havainnut, että asiassa oli perää, ja piti sen tähden välttämätönnä läheisen ystävyysliiton setänsä kanssa.

Kaarle kuunteli tarkkaavaisesti vastaamatta mitään. Näytti kuin hän tahtoisi ajatusaikaa.

Että vastaus tulisi olemaan sitä varmemmin hänen herransa toiveiden mukainen, lisäsi puolalainen salavihkaan, että Sigismund oli Varsovassa antanut säädyille salaisen lupauksen, että Virosta tehtäisiin puolalainen maakunta, ja ettei hän enää koskaan tulisi Puolasta poistumaan.

Kaarle oli seissut allapäin ja kuunnellut -- kuunnellut molemmin korvin... Varmaankin oli uusia toiveita herännyt hänen sielussaan hänen kuunnellessaan näitä varomattomia tunnustuksia. Hänen silmänsä kirkastuivat, kun hän kohotti päätänsä ja selitti tyynesti ja lujasti, ettei hän voinut suostua tehtyihin ehdotuksiin.

Fogelwetter sai lähteä tiehensä niine hyvineen.

Herttua kirjoitti heti neuvostolle, kertoi kaiken ja kehoitti lujaan liittoon kuninkaan laitonta menettelyä vastaan.

Herrat olivat kuitenkin kahdenvaiheilla. Monet heistä pelkäsivät katolista oppia, Sigismundin ja puolalaisten ylimielisyyttä, mutta yhtä paljon pelkäsivät he toiselta puolen herttuan omavaltaisuutta ja todennäköisiä aikeita kruunuun nähden. Ja he tunsivat hänen tahtonsa sitkeyden.

Kolme kuukautta oli kulunut hyödyttömiin neuvotteluihin. Vihdoin taipuivat herrat kuninkaan tahtoon ja määräsivät kruunajaispäivän. Lähetettiin sana kaikkiin maanääriin, että kansan oli kokoonnuttava Upsalaan helmikuussa 1594.

Neuvoston lähettiläistä olivat etevimmät Klaus Fleming ja Yrjänä Posse; molemmat puhuivat kaikkialla katolisen opin puolesta, ja siitä huomattiin kuninkaan lujasti aikovan raivata tietä paavilaisuudelle.

Neuvosto pelästyi ja vaati vielä kerran Upsalan päätöksen vahvistamista.

Vastaus kuului, ettei kuningas tahtonut vahvistaa mitään muuta uskonoppia niin kauan kuin hänen omansa oli kielletty. Sen tähden vaati hän, että sitä saatiin vapaasti harjoittaa. Muuten aikoi hän nyt lähteä kruunajaisjuhliinsa, jossa antaisi lopullisen vastauksen.

Nyt katui neuvosto, ettei ollut suostunut herttuan ehdottamaan liittoon, ja muutamat neuvoksista riensivät Nyköpingiin neuvottelemaan hänen kanssansa.

Ensin saivat he kovat torat, sitten tehtiin liitto ja pantiin vastalause kruunausta vastaan. Se ei saanut tapahtua ennenkuin vaaditut ehdot oli vahvistettu. Herttua kirjoitti erityisesti Sigismundille kehoittaen häntä sulimmalla veljeydellä ensi tilassa vahvistamaan Upsalan päätökset. Hänen kieltäytymisensä saattoi saada paljon pahennusta aikaan.

6.

NADOKSET.

Kello oli kahdeksan aamulla, mutta nuori kuningatar oli jo jalkeilla ja täydessä puvussaan.

Hän oli, kuten tavallisesti, puolalaisessa puvussa. Hänellä oli valkoinen, kultakirjainen silkkihame ja sen päällä kaponuttu, ruusunpunaista silkkisamettia, sen helmuksissa, samoin pääntien ympärillä ja pitkien, avarain, höllällään riippuvien hihojen suissa oli kapea joutsenuntuvainen reunus. Samalla tavoin reunusteltu oli ruusunpunaisesta silkkisametista tehty pieni, pyöreä puolalaismyssy, joka hänellä oli viistossa päälaellaan. Se oli sitä paitsi koristeltu kallisarvoisin hopeakirjauksin ja sopi erinomaisen hyvin kuningattaren tummiin hiuspalmikkoihin. Kallisarvoiset koristeet erilaisissa kehyksissä koristivat otsaa, korvia, kaulaa, rintaa, ranteita ja sormia.

Hän oli silloisessa _Kolmen kruunun_ linnassa; upeissa suojissa oli jokaisella huonekalulla, jokaisella pikkuesineelläkin häikäisevän rikkauden ja ylellisyyden leima. Ja kuitenkin saattoi hyvällä syyllä sitä verrata poloisen pikku linnun koreaan ja kullattuun häkkiin.

Anna Itävallatar, arkkiherttua Kaarlen tytär ja keisarin tyttären tytär, oli tavattoman kaunis. Hänellä oli suuret, tummat silmät, joiden epämääräinen ilme säteili hyvyyttä. Suu hymyili tuskin koskaan, mutta siinä oli jotakin niin surumielistä, että tunsi surua sitä nähdessään. Mitä hienopiirteisimmissä kasvoissa -- hän ei ollut vielä täyttänyt yhdeksäätoistaan -- oli jotakin lapsellisen puhdasta, mutta samalla oli niillä niin tuskaisa leima. Saattoi huomata, että hän oli jo ehtinyt pettyä elämäntoiveissaan.

Anna istui yksin unelmoiden, välittämättä vähintäkään ovella seisovasta hovineidosta. Hän uinaili surunsuloista unelmaa ihanista lapsuutensa päivistä, näki unelmissaan istuvansa kotimaansa suloisissa kukkatarhoissa, joista hänet oli temmattu vieraaseen maaperään. Nyt oli hänet lisäksi eroitettu lapsestaan, joka oli jäänyt Puolaan.

Kirkkaat kyynelet vierivät kalpeita poskia pitkin. "Pikku Anna Mariani", kuiskasi hän.

Ulomman huoneen ovesta oli astunut sisään kuningattaren nato, Anna neiti, jonka hän odottamatta näki edessään.

Anna neiti oli nyt 22-vuotias, kookas ja voimakas, hartiat olivat leveät, rinta korkea ja vyötärys pitkä. Pituudeltaan oli hän pikemmin yli kuin alle keskimitan. Kuningatar vivahti lapseen tai oikeammin keijukaiseen natonsa rinnalla. Prinsessan punervanruskea tukka oli tavattoman pitkä ja tuuhea, se oli päälaelta jakauksella ajan muodin mukaan ja koristettu jalokivineuloin, joita oli pistelty mihin oli sattunut. Hän oli puettu väljään, laahustavaan, valkoiseen samettipukuun, joka oli reunustettu hopeakirjaisin paartein. Sen päällä oli vahva sinisilkkinen tunikka, jossa oli lyhyet halkohihat ja niiden alla valkoiset hopeakudoksiset harsohihat. Kaulan ympärillä oli kallisarvoinen valkoinen pitsi, ja pitkä kaksinkertainen helminauha riippui rinnalla ja hartioilla.

Kuningatar viittasi häntä sisarellisesti istumaan kullattuun, samettipäällyksiseen lepotuoliin, jollaisessa hän itse lepäsi puoleksi pitkällään. Prinsessa veti tuolin lähemmäksi kuningatarta ja istuutui. "Rakkahin sisar", sanoi hän, "pelkään, että tyttäresi ikävöimisellä vahingoitat prinssiä, jolla mahdollisesti tulet kuningasta ilahuttamaan".

Kuningatar pani kätensä silmilleen ja itki hiljaa.

Prinsessa siveli hänen poskeaan. "Ole hyvällä mielellä, niin kaikki käy hyvin!"

"Ei, se _ei_ käy hyvin; tässä hirveässä kerettiläismaassa, näiden jäykkien ihmisten keskellä ei käy mikään hyvin."

"Kyllä. Minua surettaa, ettet pidä maanmiehistäni."

"Minä pidän kaikista ihmisistä. Mutta ruotsalaisia minä pelkään!"

"Pelkäät?" toisti Anna helähtävällä naurulla. "Sanopas mistä syystä?"

"He eivät usko pyhään neitsyeen eivätkä paaviin, ja he ovat niin ilkeitä puolisoani kohtaan."

"Se on Sigismundin oma vika. Jos hän allekirjoittaisi Upsalan kokouksen päätökset, tunnustaisivat kaikki hänet."

"Mutta silloinhan kansa saisi luvan olla luterilainen."

"Se on jo ollut niin kauan, ettei se tahdo enää tietää mitään katolilaisuudesta. Ja kun protestanttisuus on kerran koko maassa tunnustettu --"

"Unhotin, että sinäkin kuulut heihin. Se tekee minulle kipeää, sillä pidän sinusta niin paljon."

"Samoinkuin minäkin rakastan sinua koko sydämestäni", vastasi prinsessa hellästi... "Näen kyllä, ettet viihdy isänmaassani."

"En viihdy oikeastaan missään, sittenkun minut vietiin pois omasta maastani", sanoi kuningatar puoleksi itsekseen. "Mutta jaksaisin kuitenkin elää, jos minulla olisi pikku tyttöni suudeltavana ja hyväiltävänä."

"Puolalaiset olivat julmia, kun eivät antaneet sinun ottaa häntä mukaasi."

"Tuskin tiedän, olisinko tahtonut häntä tuodakaan tähän kylmään, ikävään maahan."

"Niin, tähän vuodenaikaan. Mutta näkisitpä pohjolan kevätpuvussaan, kun leudot tuulet humisevat ja purot pulppuavat kunnailta laaksoihin, kun vuokot pilkistävät vaaleanviheriästä, mehevästä nurmesta ja puiden lehtisilmikot puhkeavat... vastaasi lehahtaisi niin huumaava lemu havumetsistämme, ja kuulisit lintujen liverryksen, joka... ei, pohjola on ihanin maanääri maailmassa!"

"Sen saattaisi uskoa sinua kuunnellessaan..."

"Ja kesämme sitten tuhansine metsäkukkineen, tai kun viljavainiot aaltoilevat tuulessa ja kosket kohisevat piiskuttaen valkoista vaahtoaan... sitä ei voi ikinä unhoittaa."

"Mutta kun rakastat maatasi niin suuresti, täytyy sinun myös voida ymmärtää minun ikäväni ihanaan Itävaltaan, jonne lapsuudenunelmani jäivät. Siellä elin hellimmän rakkauden säteilyssä... tunsin kuuluvani kotimaani hyvään, lapsellisen iloiseen kansaan, ja se rakasti, palvoi minua... ja sitten temmattiin minut kuudentoistavuotiaana pois kaikesta tästä."

"Temmattiin pois? Tuntuu kuin pitäisit suurenakin onnettomuutena joutumistasi veljeni puolisoksi."

"Onnetonta onkin joutua avioliittoon niin nuorena, lastenkamarista morsiustuoliin ja vieraan miehen syliin... En ole koskaan saanut olla nuori!"

"Ei taida olla mikään onni olla kuningattarenakaan", tuumi Anna neiti.

"Ei, ei, olet tuhansin kerroin oikeassa; parempi on sinun jäädä ilman kruunua ja tulla Kustaa Brahen onnelliseksi puolisoksi!"

"Ei sekään ole niin helppoa kuin näytät luulevan", puuskahti prinsessa punastuen. "Minun täytyy ensin tietää, onko hän rakkauteni arvoinen."

"Epäiletkö sitä?"

"Tahdon, että hänen on luotettava minuun, vaikkapa hänellä olisi syytäkin epäluuloihin."

"Etkö voi niitä hälventää?"

"En tahdo, ylpeyteni kieltää sen."

"Varo, elä jännitä jousta liian tiukalle!"

"Katketkoon sitten... vaadin rajatonta luottamusta!"

"Uskallat paljon!"

"Elämäni onnenkin!"

Annat syleilivät toisiaan, ja prinsessa riensi pois.

* * * * *

Kuvankaunis Postmutschi oli seurannut mukana Tukholmaan. Täällä kuten Krakovassakin oli hän käsikirjurina, ja samoja huhuja liikkui täälläkin hänen suhteestaan Annaan.

Ja Kustaa Brahe epäili prinsessaa. He olivat kohdanneet toisensa ainoastaan muutamia harvoja kertoja, mutta heidän suhteensa ei ollut silloinkaan niin tuttavallinen kuin Annan saapuessa Tukholmaan. Anna oli nähnyt hänen tähystelevän synkin katsein puolalaista, ja kerran oli hän sen kääntänyt tutkivana häneen.

Oliko hänen, Vaasan tyttären, alennuttava puolustautumaan?... Ei koskaan, koskaan!

Hän pakoittautui kohtelemaan puolalaista palvelijaansa Tukholmassa aivan samoin kuin ennenkin. Seurassa oli hän tätä kohtaan kohtelias ja alentuvainen, kahdenkesken esiintyi hän hallitsijattarena.

Kustaa olisi mielellään tahtonut vaatia Annan tilille, mutta hänkään ei tahtonut nöyrtyä langenneen naisen edessä. Avioliitosta ei enää saattanut olla kysymystäkään...

He olivat sittenkin rakastaneet toisiaan lapsuudestaan saakka... minkä tyhjyyden saisikaan ero hänestä aikaan, tyhjyyden, jota ei voisi täyttää kukaan!

7.

UPSALA.

Nyt oli kruunaus vihdoinkin tapahtuva.

Hautajaiset ensin ja kruunajaiset sitten.

Kaarlen täytyi taipua, vaikkakin hän teki sen tuikein mielin. "Herrat ovat tahtoneet niin", sanoi hän. "Sitä tuimempi tulee yhteentörmäys, he saavat syyttää itseään."

Heti herttuattaren parantumisen jälkeen oli hovi muuttanut Gripsholmaan ollakseen lähempänä. Tammikuun 30 päivänä lähdettiin matkalle Upsalaan. Herttuan mukana oli hänen puolisonsa ja kahdeksanvuotias tyttärensä, molemmat hovinaisineen, samoin hänen uskollisimmat miehensä Mauritz Lejonhufvud, Kaarle Sture, Arvid Stålkrona, Akseli ja Pietari Ryning, Hannu Ulfsparre ja Yrjänä Stjernsköld, ja nämäkin puolestaan veivät mukanaan rouvansa ja tyttärensä juhlallisuuksissa katseltaviksi.

Sitä paitsi oli aina varova Kaarle ottanut mukaansa neljätuhatta hyvin asestettua ratsusotilasta, jotka ajan tavan mukaan olivat jaetut kolmeen osastoon Antero Lennartinpojan, Antero Niilonpojan ja Lauri Jaakonpojan johdolla. Herttua oli kuitenkin liian viisas viedäkseen aseväkensä kaupunkiin tai sen lähimpään naapuristoon; hän pisteli miehet sinne ja tänne uplantilaisiin taloihin, jotka hänen isävainajansa kuoltua olivat tulleet hänen osakseen.

Kuninkaallinen saattue oli matkustanut sangen verkkaan; mutta vihdoin se saapui ja Kungsängenillä hovit kohtasivat toisensa; kaikki oli niin järjestetty, että kuninkaalliset hautajaiset oli vietettävä heti matkalta saavuttua.

Kello oli kolme iltapäivällä eikä siis ollut enää pitkältä illan pimenemiseen.

Sotapäällikön terävällä katseella tähysteli herttua juhlasaattuetta, ja kohteliaasti tervehdittyään kuningasta ja kuningatarta huomautti hän edelliselle, ettei Klaus Fleming, joka kantoi kultaista miekkaa, lainkaan ansainnut sellaista kunniaa.

Sigismund tiesi kyllä, että hänellä oli pahempaakin pelättävissä, ja vastasi sentähden leppyisästi, että siihen saatettiin valita toinenkin, jos herttua niin tahtoi. Ja miekka otettiin heti Flemingin kädestä ja annettiin Eerik Sparrelle, joka asettui kulkueeseen edellisen paikalle.

Samassa iski herttua silmänsä paavin lähettilääseen. Ja hän vaati heti, että Malaspina oli karkoitettava juhlasaatosta pois.

"Siihen en suostu", sanoi Sigismund pontevasti. "Kuninkaallinen käskyni on, että paavin lähettilästä ei kosketa, ja voi sitä, joka vähimmässäkään määrin loukkaa pyhän isän edustajaa!"

"Jatkakoon minun puolestani taivaltaan kaupungin portille", vastasi Kaarle. "Mutta tunnenpa vähän Ruotsin kansaa, jos se sallii hänen tulla pitemmälle."

Juhlakulkue jatkoi verkkaisaa kulkuaan; herttua liittyi siihen lukuisan seurueensa keralla.

Mutta yhä laajempiin piireihin levisi huhu, että kuningas oli tuonut mukanaan koko katolisen joukkionsa, ja toisiltaan kyseltiin, mikä mahtoi olla tarkoitus. Kaupunkiin saavuttaessa oli jo pimeänhämärää, ja kansa tunkeutui niin lähelle kuin mahdollista nähdäkseen koko komeuden.