Part 3

Mutta Olavi Sverkerinpoika toi mukanaan Upsalan kokouksen päätöksen, ja hänenkin nimensä oli sen alla. Sitä ei Sigismund, harras paavilainen, voinut antaa hänelle anteeksi, ja sentähden Olavi Sverkerinpoika turhaan kosiskeli Tukholman linnan päällikkyyttä.

Valtaneuvokset Ture ja Klaus Bjelke ynnä Eerik Sparre lähetettiin kohta Puolaan Olavi Sverkerinpojan jälkeen tekemään kuninkaalle selkoa olosuhteista ja pyytämään hänen allekirjoitustaan Upsalan kokouksen päätösten alle. Edelleen oli näiden herrojen taivutettava kuningas määräämään lähtöaikansa Ruotsiin, sillä herttua varustaisi laivaston häntä noutamaan.

Nyt katsottiin suurin varovaisuus tarpeelliseksi, ja katolisten neuvonantajainsa neuvosta kirjoitti Sigismund herttualle ja kiitti häntä kaikista vaivoista. Valtakunnan lait ja vapaudet tahtoi hän pitää voimassa eikä uskonnon tähden ketään vihata tai rakastaa, vaikkei hän tahtonut eikä voinut vahvistaa hänen poissaollessaan tehtyjä Upsalan kokouksen päätöksiä. Sellaisen vastauksen sai Olavi Sverkerinpoika viedä kotiin. Eri kirjoituksessa määräsi kuningas, milloin laivaston oli oltava vastassa Danzigissa.

Mutta matkalle tarvittiin myös säätyjen suostumus ja rahaa. Vihdoin matka hyväksyttiin, ja kuningas sai kolme tynnyriä kultaa matkakassaansa. Kuitenkin täytyi hänen luvata tulla takaisin ennen syksyä 1594, muuten säädyillä olisi lupa etsiä toinen kuningas.

Heti kuningattaren tervehdyttyä oli lähdettävä matkalle. Weikselin vesi oli tällä kertaa sangen korkealla, ja sentähden päätettiin matkustaa pitkin virtaa. Useita laivoja varustettiin mitä upeimpaan kuntoon, ja elokuun 3 päivänä 1593 nousivat kuningas ja kuningatar ja Anna prinsessa laivaan suuren seurueen keralla.

Matka kävi onnellisesti, ja elokuun 14 päivänä nousivat korkeat vieraat maihin Danzigissa, ja heidät otettiin vastaan suurilla juhlallisuuksilla.

Mutta hyvät välit eivät kestäneet kauan, kiitos siitä katolilaisten vaikutukselle. Suurin osa väestöstä oli protestanttista, ja sillä oli vanhojen vapauksien ja oikeuksien mukaan muutamia kirkkoja huostassaan jumalanpalveluksiaan varten. Mukana seuraavat katoliset papit eivät jättäneet siitä ilmoittamatta kuninkaalle. Ja kuninkaan uskonkiihko oli palavampi kuin tavallisesti. Hän oli aivan äskettäin kieltänyt evankeliset pitämästä jumalanpalveluksiaan Krakovassa, Posenissa, Vilnassa, ja vaikkei hän ollutkaan saanut sisartaan omistamaan katolista oppia, oli hän kuitenkin karkoittanut hänen pappinsa.

Matkalla Weikseliä alaspäin oli hän tuominnut hylyiksi Thornin ja Elbingin evankeliset kirkot, miksei hän samoin istuisi oikeutta Danzigissa? Hänen katoliset pappinsa kehoittivat häntä siihen.

Anna neitsyt seisoi kannella hieman loitommalla. Hän kuunteli puhetta, mutta ei virkkanut sanaakaan. Silloin lähestyi Malaspina.

"Armollinen herra", sanoi hän lempeällä, sointuisella äänellään, "huomenna saarnataan evankeliumia siitä, kuinka Vapahtaja meni temppeliin ja ajoi sieltä ne, jotka ostivat ja myivät ja tekivät herranhuoneen ryövärien luolaksi... ettekö te tahdo tehdä samoin?"

"Tahdon, tosiaankin!" huudahti Sigismund. Anna loi salamoivan silmäyksen pappismieheen, ja tämä vastasi siihen. Niin he seisoivat tuokion vastatusten, kukaan ei tiedä mitä he lukivat toistensa silmistä, mutta molemmat olivat kalmankalpeat kääntyessään pois.

Ture Bjelke ja Eerik Sparre käyttivät kaiken puhelahjansa ehdotusta vastustaakseen. He sanoivat kuninkaalle, että niin väkivaltainen menettely loukkaisi koko Ruotsin kansaa, joka luonnollisesti odottaisi samallaista kohtelua.

Huhu asiasta levisi pian kulovalkeana kauas ympäristöön. Danzigin väestö pelkäsi, että kuningas joukkojensa avulla aikoi riistää kaupungin vapaudet ja oikeudet. Maistraatti valmistautui kohtaamaan väkivaltaa väkivallalla, ja alempi kansa ilmaisi äärimäistä katkeroitumista, niin pian kuin puolalaiset sotamiehet näyttäytyivät kaduilla. Silloin tapahtui eräänä päivänä, että muutamat työmiehet, jotka kantoivat suurta rautatankoa ahtaalla kadulla, tulivat erään puolalaisten herrojen heitukan kanssa vastatusten.

"Tieltä pois!" karjaisivat kantajat, mutta kun heitukka ei noudattanut kehoitusta, sai hän sysäyksen rautakangesta.

Vimmastuneena hän veti miekkansa ja löi muuatta kantajaa käsivarteen.

Nyt oli sota julistettu!

Merimiehiä, käsityöläisiä, työmiehiä joka maata riensi auttamaan rautatangon kantajaa.

Puolalaisia sotamiehiä taasen syöksyi tappelemaan maanmiehensä puolesta.

Nousi hirmuinen metakka, monia surmattiin ja vielä useampia haavoitettiin. Mutta kansa oli mellakassa lähtemäisillään pakosalle, kun torille ryntäsi maistraatin joukkoja 400 miestä. Nyt alkoi sota uudella otteella.

Puolalaiset, jotka olivat liian heikkoja puolustautumaan, syöksyivät lähimpiin taloihin, tunkeutuivat väkivallalla rauhallisten asujanten luo ja ampuivat sieltä taajaan väkijoukkoon.

Laukauksiin vastattiin ulkoa, ja useita kuulia lenteli läpi ikkunoiden taloon, jossa kuningas asui.

Kaikkialla huutoja ja vaikeroimisia, jotka nousivat yli kaikkien kuvausten!

Joukko puolalaisia oli majoitettu erääseen puutarhaan, ja kuultuaan mitä oli tekeillä tahtoi se rientää toveriensa avuksi. Mutta maistraatti oli nähnyt sen ja ajoissa nostattanut vipusillan.

Kaiken tämän aikana pysyi Sigismund hiljaa huoneissaan; hän valitti onnettomuustapausta, mutta ei voinut mitään sen torjumiseksi.

Klaus Bjelke lähti kaupungin pormestarin kera paikalle. Henkensä uhalla tunkeutuivat he taistelevain väliin ja onnistuivat vihdoin eroittamaan taistelevat puolueet toisistaan. Kuningatar pelästyi niin, että hovi heti sen jälkeen muutti Weikselmündeen, josta oli lähdettävä merille heti laivaston saavuttua.

Kaikissa kirjeissään oli herttua pyytänyt ja kehoittanut Sigismundia suosiolla hyväksymään Upsalan päätöksen ja vahvistamaan evankelisen opin Ruotsissa, muuten saattoi syntyä suuria levottomuuksia, sillä ei herttua eivätkä säädyt aikoneet luopua vakaumuksestaan.

Danzigissa käsiteltiin kysymystä suullisesti.

"Teidän Majesteettinne täytyy ajatella", sanoi Eerik Sparre, "kuinka vaikeaa on oleva pitää valtikkansa alla niin suurta, mutta kaukaista valtakuntaa kuin Ruotsia, jollei kuningas ole sen asukkaiden rakastama".

"En tahdo ketään uskonoppinsa tähden rakastaa tai vihata", virkkoi Sigismund uutterasti vuoleskellen pikku rasiaa, jonka hän aikoi lahjoittaa kuningattarelle.

"Teidän armonne on lapsuudestaan saakka tunnettu hartaasta innostaan ja rakkaudestaan katoliseen oppiin, ja se on herättänyt epäilyksiä Ruotsin luterilaisissa asukkaissa!"

"Vaikken tahdo ketään oppinsa tähden rakastaa tai vihata", sanoi kuningas hajamielisesti, kaikin voimin hieroen rasiaa saadakseen sen kirkkaaksi.

"Uskollisena alamaisena olen velvollinen sanomaan, että näitä epäluuloja on suuresti lisännyt ankara menettely luterilaisia kohtaan Puolassa, eikä ole vaikea ennustaa, että yleinen levottomuus tulee lisääntymään, kun saapuu tieto meteleistä täällä Danzigissa."

"Aiotaanko minut tehdä syypääksi kansanmellakoihin?" Kuningas jatkoi hierontaansa entistään innokkaammin.

"Siitä voi olla eri mieliä. Mutta varmaa on, että teidän armonne saavuttaisi menetetyn alamaistensa rakkauden parhaiten takaisin avoimesti ja vapaaehtoisesti tunnustamalla Upsalan päätöksen; se rauhoittaisi myös ainaiseksi ruotsalaisten väkivallanpelon."

Nyt ei rasia voinut enää kirkastua. Kuningas nousi. "Olkaa varma, tahdon tehdä kaiken minkä voin rakkaiden ruotsalaisteni hyväksi, mutta velvollisuuttani ja omaatuntoani vastaan toimimaan ei minua kukaan saa... Nyt täytyy minun mennä kuningattaren luo." Ja niin poistui hurskas kuningas.

Eerik Sparre katsoi hänen jälkeensä... mutta vähitellen kirkastui synkkä katse.

"Jollei hän tahdo eikä saa jesuiittain tähden", jupisi hän, "niin kyllä tämä hänen sijaansa... mutta herttua, herttua..."

Kuningattaren luo mennessään kohtasi kuningas Malaspinan.

"Haluaako teidän majesteettinne ripittäytyä?" kysyi tämä.

"Kyllä, ystäväni, heti paikalla. Sinä olet ainoa uskottuni."

3.

ENSIMÄINEN YHTEENTÖRMÄYS.

Olavi Sverkerinpoika oli palannut Ruotsiin tuoden sen viestin, ettei kuningas tahtonut allekirjoittaa Upsalan kokouksen päätöstä, mutta paluupäivänsä hän oli päättänyt.

Toista tietä oli Kaarle saanut tietoonsa, että Juhana Sparre oli lähetetty Viroon ja Suomeen ottamaan uskollisuudenvalaa asukkailta ja linnanherroilta.

Sitä paitsi oli Klaus Fleming velvoitettu noudattamaan ainoastaan Sigismundin käskyjä.

Herttuaa suututti; niiden maiden, jotka kuuluivat Ruotsin valtakunnan kruunulle, tarvitsi totella ainoastaan Tukholmaan asetettua hallitusta aina siihen saakka, kunnes kuningas itse otti hallituksen käsiinsä.

Suurin osa laivastosta oli sijoitettu Suomeen Klaus Flemingin komentoon. Herttua tiesi aivan hyvin, että oli turhaa pyytää häntä luopumaan päällikkyydestään.

Sentähden päätettiin turvautua viekkauteenpa neuvosto kirjoitti, että amiraali matkalla Danzigiin tahtoisi poiketa Söderköpingiin muonaa noutamaan.

Mutta Klaus Fleming oli liian ovela käydäkseen koukkuun. Hän vastasi, että kulkuväylä Stegeborgin edustalla oli liian matala, niin ettei hän voinut tulla sinne.

Silloin ehdotettiin hänelle Kalmarinsalmea toivoen, että siellä saataisiin hänet eroitetuksi laivastosta. Siihen hän sanoikin olevansa tyytyväinen ja lupasi tulla. Mutta hän purjehtikin suorinta tietä Danzigiin. Ja ne harvat laivat, jotka olivat Ruotsin puolella, oli lähetettävä jälestä.

Uhkaavina kasaantuivat pilvet kaikilta suunnilta, ei ihme, jos Kaarlen otsa synkistyi.

* * * * *

Syyskuun 29 päivänä saapui Sigismundin laivasto vihdoin Danvikin rannikolle. Siihen kuului 27 Klaus Flemingin tuomaa laivaa, mutta kaikki huonosti sisustettuja ja huonosti purjehtivia. Eerik Sparre ja Klaus Bjelke olivat tuoneet mukanaan kolmetoista laivaa, mutta nämäkin katsottiin vähemmän sopiviksi kuningasperheen kuletukseen. Hovimiestensä huolenpidosta oli Sigismund onnistunut saamaan hyyrätyksi muutamia hollantilaisia laivoja ja niillä oli hän lähtenyt matkalle kuningattaren, prinsessan ja hovin ylhäisimpäin keralla. Muut kaikki oli lastattu ruotsalaisiin laivoihin. Matkalla olivat kuninkaan kolme hollantilaista laivaa ja Klaus Flemingin laiva jätättäneet tykkönään kaikki muut, ja Elfsnabbissa oli niitä täytynyt odottaa viikkokausi. Vähitellen ne saapuivat kaikki, ja sitten purjehdittiin pitkin saaristoa Tukholmaa kohden.

Syyskuun 29:s päivä pysyttiin hievahtamatta Danvikissa. Sillä Sigismundin suojeluspyhimys oli arkkienkeli Mikael, joka voitti pimeydenruhtinaan, samoinkuin Sigismund oli nyt voittoisasti taisteleva Kaarle herttuaa ja ruotsalaisia kerettiläisiä vastaan; ja hän sovitti asiansa niin, että hänen elämänsä merkillisimmät tapaukset sattuivat tämän pyhimyksen päiväksi. Vasta syyskuun kolmantena päivänä, Mikkelin päivänä, soudettiin laivastoa virtaa ylöspäin.

Tukholman laivalaiturissa seisoi kuningasta vastassa Kaarle herttua valtaneuvoston ja monien pappismiesten keralla. Pappien eturinnassa oli uusi arkkipiispa Angermannus. Ja lankeaa luonnostaan, että uteliaita oli tuhansittain kerääntynyt ympärille.

Laivojen lähestyessä havaittiin heti ensimäisessä kuningas ja hänen toisella puolellaan paavin lähettiläs, toisella puolen Akseli Lejonhufvud ja Klaus Fleming.

Muilla laivoilla vilisi ihmisiä, enimmäkseen ulkomaalaisia, puolalaisia, itävaltalaisia, unkarilaisia ja italialaisia. Heidät oli helppo tuntea erilaisista puvuistaan.

Kuninkaan laivalla oli hänen seurueensa pukeutunut mustiin. Ilmeisesti tahtoi hän osoittaa, millaista väkeä mieluimmin näki läheisyydessään.

Eerik Sparre ja Klaus Bjelke seisoivat kappaleen matkan päässä ja keskustelivat nuoren miehen kanssa, joka tähystelevin katsein näytti etsivän jotakin katseluhaluisesta ihmisjoukosta, mikä tunkeili rannalla.

Herttua ei puhutellut ketään, mutta hänen katseensa, joka oli suunnattu laivoihin, synkistyi yhä enemmän.

Vihdoin oli kuninkaan laiva laiturissa, sieltä työnnettiin käymäsilta, ja lujin ja vakavin askelin meni herttua sitä myöten toivottamaan kuningasta tervetulleeksi.

Tämä oli sillä välin saanut tietoonsa, että mies, joka seisoi setää lähinnä, oli Angermannus, hänen isänsä ja hänen itsensä kiihkein vastustaja.

Molemmat sukulaiset tervehtivät kylmästi ja vieraasti toisiaan.

Kaarle piti pitkän puheen, jossa hän kehoitti Sigismundia hallitsemaan valtakuntaa niin, että voisi siitä vastata Jumalan ja omantuntonsa edessä.

Vastaus oli lyhyt ja ynseä; heidän ensi kohtauksensa oli enteenä heidän tulevaisista keskinäisistä suhteistaan.

Herttuan vihastunut katse kiintyi sen jälkeen Flemingiin ja Akseli Lejonhufvudiin.

Hän puhkesi kiihkeihin soimauksiin heitä molempia kohtaan ja vaati, että heidät oli asetettava oikeuden eteen.

Fleming vaikeni, mutta Akseli Lejonhufvud antoi sanan sanasta ja vastasi niin tuimin ja rohkein sanoin, että Sigismund itse katsoi täytyvänsä käskeä hänet vaikenemaan.

Sigismund meni sitten noutamaan kuningatarta ja lähti yhdessä tämän kanssa linnaan, paavin lähettiläs ja koko paavilainen henkivartiostonsa saattueenaan.

Klaus Bjelke oli keksinyt Kustaa Brahen niiden herrojen joukossa, jotka seurasivat herttuaa laivalle.

"Anna neiti on tuolla", kuiskasi hän tälle.

"Missä, missä?"

"Nuori mies, joka juuri puhuu Eerik Sparren kanssa, ja joka näyttää odottavan jotakin."

Kustaa Brahe seisoi samassa valepukuisen neidin rinnalla.

"Armollinen neiti!" sanoi hän kiihdyksissään.

Säteilevin silmin kääntyi puhuteltu häneen. "Odotin sinua", vastasi hän.

Eerik Sparre oli hymyillen vetäytynyt syrjään.

"Anna", sanoi Kustaa Brahe, "rakas Anna!"

"Anna minulle käsivartesi ja tule kerallani linnaan."

Kustaa teki niin. "Miksi tämä puku?" kysyi hän.

"Sinun tähtesi, kiittämätön, tahdoin tavata sinua ja välttää setääni, karhua."

Annalla oli tehtävänä tuhansia kysymyksiä. He olivat pikemmin kaksi toverusta, jotka kohtasivat toisensa pitkän eron jälkeen, kuin kaksi nuorta rakastavaista.

Turhaan koetti Kustaa virittää hellempää säveltä. Anna keskeytti hänet kysyen milloin yhtä, milloin toista, ja linnaan saavuttaessa hän puristi Kustaan kättä ja luvaten pikaista tapaamista riensi portaita ylöspäin.

Kummissaan katsoi Kustaa hänen jälkeensä. "Omituinen, oikukas kuten aina", jupisi hän itsekseen kulkien verkkaan tietään.

Mieliala kansan keskuudessa ei ollut suopea kuninkaalle. Ihmeteltiin mitä varten katolinen seurue oli tarpeen, ja luottamus herttuaa kohtaan lisääntyi.

Kaarlen otsalla oli synkempi ukkospilvi kuin koskaan. Mitä taisteluja oli seuraava!... Mitä saattoikaan olla odotettavissa ja pelättävissä?

Tuli mitä tuli, hän tahtoi seista lujana ja puolustaa viimeiseen saakka isänsä työtä ja maan tulevaisuutta. Mutta neuvosto... saattoiko herroista luottaa kehenkään? Ei, ei kehenkään. He ajattelivat vain omia etujaan ja kalastamista samassa vedessä...

Tässä oli pidettävä silmät auki, varottava hairahtumista... parasta oli antaa asiain kehittyä itsestään...

Mutta Kaarle pelkäsi omaa kiihkeyttään; hän kutsui sentähden neuvoston kokoon, mutta Fleming ja Lejonhufvud jätettiin kutsumatta.

Täällä päätettiin heti lähettää kuninkaalle kirjoitus, jossa pyydettäisiin häntä vahvistamaan Upsalan kokouksen päätös ja Angermannuksen nimitys arkkipiispaksi ja lähettämään pois maasta paavin lähettiläs, jesuiitta Malaspina.

Melkein heti sen jälkeen herttua matkusti Tukholmasta Nyköpingiin. Ei kuninkaalla eikä neuvostolla ollut mitään sitä vastaan, että pääsivät hänestä.

Herrat neuvottelivat keskenään. Asema oli tosin kireä, mutta Sigismund ei tulisi viipymään kauan, ja silloin oli hallitus heidän käsissään.

Oli sentähden tärkeää jatkaa Ruotsin ja Puolan yhteyttä, ja jos vain saatiin kuningas allekirjoittamaan Upsalan päätös, oli suurin vaikeus poistettu.

Rukouksin ja selityksin koetettiin häntä taivuttaa siihen mutta se oli mahdotonta! Malaspina ja hänen joukkueensa puhui toista kieltä.

"Eikö Ruotsi ole perintövaltakunta", sanoi viekas jesuiitta, "ja eikö sen siksi ole vastustelematta alistuttava kuninkaan tahtoon?"

Puolalainen aatelismies Tarnovski, joka oli niin kuninkaan kuin paavin lähettiläänkin suuressa suosiossa, pani kätensä sydämelleen ja pyysi, ettei hänen armonsa alentuisi hieromaan sopimuksia alamaistensa kanssa, siten hän sitoisi vain kätensä vastaiseksikin.

Sellaisia neuvoja kuunteli Sigismund mielellään, mutta kun Tarnovski arveli, että oli iskettävä navakasti ennenkuin vastustajat ehtivät valmistautua, silloin seisoi Sigismund neuvotonna; hän ei ollut mikään toiminnan mies, ja Malaspina saattoi kyllä leimahtelevassa kiihkeydessään laatia ehdotuksia, mutta hänessä ei ollut miestä toteuttamaan niitä ainoatakaan.

Sillä välin kiihtyivät mielet kiihtymistään; jo ensi päivinä kuninkaan saavuttua oli tapahtunut kahakoita kaupunkilaisten ja puolalaisten välillä, yhä useammat äänet nousivat vaatimaan, että jesuiitat oli ajettava maasta pois.

Pelättiin, että puhkeaisi levottomuuksia, eikä Sigismund tiennyt mihin ryhtyä.

Ovela Malaspina keksi neuvon. Kuninkaan oli oltava noudattavinaan kansan toivomusta ja levitettävä huhupuhetta, että katolilaiset olivat öiseen aikaan purjehtineet laivalla pois. Katolisten pappien oli pukeuduttava maallisiksi eri ammattilaisiksi. Muutamat pistettiin kuninkaan henkivartiostoon, toiset kyökkiväen joukkoon, vielä useammat kuninkaan palvelijain joukkoon, kaikkialle, mihin heitä saattoi panna paljastusta pelkäämättä.

Kuninkaan laskuun oli vuokrattu suuri talo Suurkirkon törmältä. Siinä asui paavin lähettiläs Malaspina.

Talon edustalla oli kaksikymmenmiehinen vartio. Siihen kuului ainoastaan puolalaisia heitukoita kuninkaan kaartista. He olivat puetut ihonmukaisiin tummanpunaisiin liivitakkeihin, joissa oli hopeanyörit; heillä oli pitkät ja väljät, tummanpunaiset roimahousut, jotka kurenauhalla oli kiinnitetty nilkkaan, ja päässä oli korkeat karvalakit.

Puolalaiset olivat kauniita, muhkeita miehiä, heillä oli tummat, salamoivat silmät, mustat kulmakarvat, kapeat, rinnalle riippuvat viikset ja leukaparta. Heidän ulkonäössään oli jotakin etelämaalaista omituisuutta, joka silmäänpistävästi erosi ruotsalaisista.

Ryhti oli sotainen, ja aseena ei ollut ainoastaan käyrä miekka, vaan myös ladattu musketti olalla. Niin oli herätettävä kansassa kauhua.

Mutta siitä ei tullut mitään. Huhu oli tiennyt kertoa heidän edellään, että he olivat järjestään arkoja raukkoja, jotka mieluummin pakenivat kuin taistelivat.

Eivät edes naisetkaan hullaantuneet heidän kauniista ulkonäöstään. He katselivat heitä kuin koreita nukkeja ja pilkkasivat ja ivasivat heitä.

Jo ensi kohtaus ruotsalaisten kanssa oli päättynyt pahoin puolalaisille, ja halveksuminen lisäsi ynseyttä, joka oli juurtunut syvälle jo heidän saapuessaan.

Mainitussa talossa Suurkirkon törmällä asui Malaspina toisessa kerroksessa. Tällä hetkellä loikoi hän mukavasti sohvalla. Muuan porvarispukuun puettu munkki seisoi kumartuneena suuren matkakirstun yli, josta nosteli joukon kirjoja, luki ensin ääneen niiden nimet ennenkuin laski ne sohvan viereiselle pöydälle, niin että lähettiläs mukavasti saattoi ottaa minkä kirjan tahtoi.

Kokonaisen pinon kirjoja oli munkki latonut vierelleen lattialle.

"Viivähdähän vähän, veli Amadeus", sanoi Malaspina. "Nuo kirjat saat kantaa huoneeseesi, ne on jaettava kansalle."

"Lahjoitettava pois?"

"Jos antaja voi saada itselleen jotakin hyvikettä, ei minulla ole mitään sitä vastaan."

"Itsepintaista kansaa, aina valmista tappeluun, teidän ylevyytenne."

"Naisetkin?"

"Luulen, että he ovat pahimmat."

"Kylläpähän kesyttyvät! Kaikki evankeliset kirjat, varsinkin raamatut, jotka tavataan, on anastettava hyvällä tai pahalla, houkutellen tai peloitellen, kullalla tai väkivallalla! Raamattuja _ei saa_ olla muiden kuin kirkonpalvelijain käsissä, niillä tarkoitan tietysti katolisen kirkon palvelijoita."

"Ymmärrän sen, teidän ylevyytenne!"

"Edelleen tahdon, että hankit kaikki mahdolliset tiedot niistä suhteista, jotka -- jotka koskevat kuninkaallista perhettä... Sigismundia tunnemme jonkun verran, mutta Anna prinsessaa liian vähän, ja kun hän luultavasti palaa Puolaan, on tärkeää tietää, ketkä täällä... olen kuullut mainittavan erään Kustaa Brahen, joka on hänelle sukua... ja on välttämätöntä saada tietoon..."

"Kyllä, teidän ylevyytenne."

"Mikä sinua vaivaa, veli? Oletko sairas?"

"Sitä en voi sanoa."

"Silloin on tapahtunut jotakin."

"Jotakin hirveää."

"Puhu, mies, mitä sitten?"

"Minä en voi!" Munkki oli noussut. Hän seisoi kädet riipuksissa ja tuijottaen eteensä.

"Nyt tiedän", nauroi Malaspina. "Et pysty hovimestarin tehtäviin."

"Yhtä hyvin kuin kuka tahansa, teidän ylevyytenne!" Munkki teki kaiken voitavansa salatakseen nyyhkytystään.

Mutta Malaspina ymmärsi väärin hänen omituisen liikutuksensa. "Mene levolle, Amadeus", sanoi hän jokseenkin kärsimättömästi, "ja lähetä tänne veli Antoine".

"Ei häntä, ei häntä", änkytti kalmankalpea munkki.

"Hänet, eikä ketään muuta", huusi Malaspina hypähtäen pystyyn. "Pidän itse huolen kirjalähetyksestä Suomeen. Antoine saa mennä viemään; kutsu hänet heti tänne."

"Hän ei voi tulla", huudahti munkki epätoivoissaan.

Lähettiläs seisoi ymmällä. "Mikäs estää?" kysyi hän pelokkaalla äänellä.

"Antoine on jo matkustanut niin kauas kuin hän voi päästä!" ähkyi munkki.

"Puhu selvemmin!"

"Hän on kuollut!"

"Kuollut!"... Ällistyneenä tuijotti Malaspina eteensä.

"Kerettiläiset ovat murhanneet hänet!"

"Murhanneet?"

"Niin, teidän ylevyytenne! Yöllä, kuten tavallista, on ollut verinen tappelu meikäläisten ja ruotsalaiskoirien kesken. Antoine, joka oli pukeutunut kuninkaan soittajaksi, oli luultavasti sattunut tulemaan paikalle tai kenties ollut mukana alusta alkaen, sitä en tiedä... hänen ruumiinsa vain löydettiin varhain aamulla!"

"_Mistä_ löysitte hänet?"

"Itäiseltä Pitkäkadulta, merilaiturin läheltä. Monista verilätäköistä päättäen oli siellä mahtanut olla kova ottelu, mutta ruumiita ei ollut muita kuin veljen. Kerettiläiset olivat kai ehtineet korjata pois heikäläisten ruumiit."

"Mikä onnettomuus, hän pystyi kaikkeen... Oletteko korjanneet ruumiin pois?"

"Olemme, teidän ylevyytenne, mutta se otti koville... väkijoukko seurasi kintereillä ja tukki tien... erittäinkin oli vaikeaa saada hänet tänne... Eikö kuulunut mitään melua?"

"Ei, miten varhain se oli?"

"Kahdeksan aikaan. Meillä oli monet rettelöt, ennenkuin saimme paarit ja kantajat!"

"Ikävä, että sain tiedon näin myöhään. Missä on ruumis?"

"Alakerrassa, vasemmalla."

Malaspina riensi ulos.

"Kirottu kerettiläismaa", jupisi munkki. "Toivoisin näkeväni heidän kaikkien palavan helvetin tulessa..."

Munkki istuutui kyyryisilleen lattialle ja nyyhkytti ääneen.

Synkkänä kuin ukkospilvi lähti lähettiläs linnaan. Keskustelu kuninkaan kanssa venyi jokseenkin pitkäksi; ei voitu paljastaa ja asianmukaisesti rangaista väkivallan tekijöitä. Mutta nyt oli annettava aiottu isku ja julkisesti osoitettava, että kuningas Sigismund menetteli miten hyväksi näki, pelkäämättä niskoittelevia alamaisiaan.

Hautaus oli tapahtuva murhan jälkeisenä päivänä.

Malaspina jakoi tarpeelliset käskyt, surusaatto oli oleva suuri ja loistava.

Ainoa, mikä pidettiin salassa, oli aiottu hautauspaikka.

Vanhan tavan mukaan haudattiin Tukholmassa kuolleet muukalaiset Klaran kirkkomaahan, mutta niin ei ollut tällä kertaa tapahtuva.

Sigismund tahtoi näyttää kuninkaallista valtaansa ja mahtiaan ja käski sen tähden, että munkki oli haudattava Ritariholman kirkkoon, johon siihen asti oli haudattu ainoastaan kuninkaallisia ja ruhtinaallisia henkilöitä ja maan suurmiehiä.

Katolilaiset papit vapisivat rohkean hankkeen tähden, mutta Malaspina sanoi heille, että se tapahtui kuninkaan käskystä, ja että heidän oli kirkon uskollisina poikina ja veljeskuntansa jäseninä täytettävä velvollisuutensa, vaiettava ja toteltava.