Part 2

"Siitä on jo pian viisikolmatta vuotta, kun Juhana kuninkaan kruunauspäivänä nelisenkymmentä nuorta miestä kokoontui kokoukseen, jossa kättä lyöden sitouduttiin yhdessä työskentelemään vanhan ruotsalaisen läänitysoikeuden ylläpitämiseksi. Kuningasvalta saattoi olla siitä riippumaton, eikä heidän tarkoituksensa suinkaan ollut repiä maahan, mitä muutamia vuosikymmeniä sitten oli pystytetty. Me, jotka täällä olemme läsnä, tiedämme, että noista neljästäkymmenestä oli pian jälellä ainoastaan kolmekymmentä, ja osaksi virkavalta, osaksi luonnollinen kuolema on nyt niin tehnyt tuhojaan heidän keskuudessaan, että näistä ensimäisistä on jälellä tuskin kymmenkuntaakaan."

"Se on totta... se on totta!"

"Mutta pettyisin suuresti, jollei juuri näissä jälelläolevissa keskittyisi se voima, joka neljässäkymmenessä oli. Nuoruuden rakkaus se silloin jännitti joustaan, miehuuden voima on nyt sen rankaiseva."

"Hyvä, hyvä!"

"Nyt, juuri nyt on hetki lyönyt!"

"Sitä mieltä minäkin olen", jatkoi Eerik herra nyökäten hyväksyvästi Hogeskild Bjelkelle. "Minulla on valmiina kirjoitus, nimeltään Postulata nobilium, joka on tarkoitettu annettavaksi kuninkaalle hänen saapuessaan Ruotsiin, ja jossa esitetään valtaneuvoston, ritariston ja alemman aateliston alamainen pyyntö päästä nauttimaan vanhoja, ikimuistoisia vapauksiaan ja erioikeuksiaan. Se on valmis ja kaipaa ainoastaan allekirjoituksia."

Ritari avasi pergamenttikäärön, joka oli hänen edessään pöydällä.

"Ken tuntee kirjoittajan, hän tietää myös, että kirjoitus on hyvä ja että sen alle voi epäröimättä kirjoittaa", huudahti Ture Bjelke vilkkaasti.

"Saammeko heti kuulla sisällyksen", huomautti Kustaa Banér.

"Se alkaa", jatkoi kirjoituksen laatija, "onnentoivotuksilla kuninkaalle hänen palaamisensa johdosta perintövaltakuntaansa vastoin monien tahtoa ja toiveita..."

"Sen letkauksen herttualle suon mielelläni", huusi Hogenskild nauraen. "Mitä hän antaisikaan voidakseen painaa kruunun päähänsä."

"Emme tule koskaan sitä sallimaan", huusivat useat.

"Sikäli kuin voimme estää sen", lisäsi Kustaa herra. "Minun mielestäni tässä syntyy taistelu elämästä ja kuolemasta."

"Aivan varmaan", sanoi Yrjänä Posse, "jollei kuningas anna myöten".

"Sitä ei hän hyvällä tee", puuttui Sten Banér puheeseen. "Mutta hänen onneton katolinen uskonsa voi koitua siksi kompastuskiveksi, joka auttamattomasti saa hänet kaatumaan."

"Meillä ei ole mitään oikeutta estää häntä pysymästä uskossaan", selitti Hogenskild.

"Roomalainen kirkko ei tyydy häneen yksin", puuskahti isäntä. "Se ojentaa käsivartensa kurottamaan koko kansaa."

"Kernaasti minun puolestani, minä heittäydyn heti sen syliin", jatkoi Hogenskild. "Valtaneuvoksena ja läänitysten omistajana ei minulla ole aikaa kirkollisille asioille; minua ilahuttaa sentähden suuresti, kun sievoisella rahasummalla saan ostaa itselleni autuuden anekirjojen muodossa." Monet läsnäolijat nauroivat.

"Kenties saatte antaa takaisin kirkkotilukset", virkkoi herra Erik Oxenstjerna.

"Ei, kiitos, niitä emme päästä käsistämme."

"Kansa on mielistynyt protestanttisuuteen", jatkoi Eerik Sparre. "Se on meillä liittynyt Kustaa Vaasan nimeen; ja Kaarle herttuan voima on juuri siinä, että hän ylläpitää isien työtä."

"Se kettu!"

"Ovela kuin itse paholainen."

"Hän ei olisi millään tavoin meille vaarallinen, jollei hän olisi Ruotsin kansan asiamies. Päästäksemme antamasta hänelle myöten, täytyy meidän katolilaisuuden kysymyksessä mukautua yleiseen mielipiteeseen."

"Se on sitä oikeampaa", sanoi Kustaa Banér, "kun minun mielestäni maan kehityskin vaatii sitä."

"Protestanttisuus on valistusta", puuskahti Klaus Bjelke, "ja sitä ovat talonpoikamme saaneet jo liiaksi; katolilaisuus on tarkoitettu karjalle, ja siihen luonnonjärjestyksen mukaan rahvaamme kuuluu".

Karkean mielijohteen palkitsi yleinen nauru.

"Tämä tarvitsee huuhtoa alas", keskeytti Kustaa Banér ja otti suuren hopeakannun täynnä reininviiniä, mistä täytti pikarinsa ja pani sen kiertämään ympäri pöytää.

Kaikkien juotua jatkoi Eerik Sparre:

"Luullaksemme olemme yhtä mieltä siitä, että herttua on meidän vihamiehemme, kuten me olemme hänen!"

"Olemme tietysti!"

"Henkeen ja vereen!"

"Kuitenkin viisaus ja varovaisuus mielestäni vaatii", sanoi Kustaa herra, "että otamme hänet mukaan hallitukseen".

"Ei koskaan!" huudahti Hogenskild.

"Mitäpä hänen äänensä voi kaikkia meitä muita vastaan", jatkoi Eerik Sparre. "Minusta hän on vaarallisempi neuvoston ulkopuolella kuin neuvostossa."

"Tärkeintä meille on, että Sigismund vahvistaa kaikki entiset erioikeutemme", sanoi Yrjänä Posse. "Silloin ei herttuan käsi meihin ulotu!"

"Olen kirjoituksessani vaatinut", sanoi Eerik Sparre, "että nyt kuten muinoinkin on kaikki tuomarinvirat varattava aatelistolle, samoinkuin kaikki valtakunnan korkeimmat virat, niin ettei koskaan halpasyntyistä miestä aseteta mihinkään virkaan heidän yläpuolelleen tai rinnalleen."

"Se on oikein!"

"Edelleen, että valtakuntaa on vallittava valtaneuvoston neuvojen mukaan eikä ketään otettava siihen ilman entisten jäsenten suostumusta tai hyväksymistä."

"Luullakseni kirjoituksessa on jotakin vanhasta talonoikeudestammekin?" huomautti herra Hogenskild.

"Luonnollisesti, erityinen pykälä sisältää, että neuvostolle ja aatelistolle on turvattava riittävästi maata ja läänityksiä, ja on heidän vanhan tavan mukaan nautittava tuomio-oikeutta väkensä suhteen."

"Lopuksi olen vaatinut ratsupalveluksen helpoitusta", lisäsi Eerik herra, "mutta että kaikki sillä saavutetut vapaudet vähentämättöminä tulevat hyväksemme".

"Se on sanottu paremmin kuin minä itsekään olisin osannut", puuskahti herra Hogenskild ja hieroi tyytyväisenä, käsiään.

"Jos sellaiset edut voittaisimme, ei meidän tarvitsisi pelätä mitään herttualta", puuskahti Kustaa Banér.

"Toivoisin vain, että Niilo Gyllenstjernakin olisi mukana!" sanoi Ture Bjelke.

"Olen kutsunut häntä", vastasi Kustaa herra. "Mutta hänellä oli esteitä."

"Kuten tavallisesti!"

"Hyvät herrat, unhotamme pikarimme, tässä on italialaista viiniä."

"Eerik Sparren malja!"

"Eläköön hän!"

He kilistelivät, joivat ja huusivat. Ja sitten alkoivat he kirjoittaa nimiään paperin alle. Mieliala kävi silloin niin hilpeäksi kuin kaikki vaaditut edut olisivat jo langenneet heidän hyväkseen.

Rouvasväki sillä välin istui helakanpunaiseksi sisustetussa huoneessa pöydän ympärillä, maistellen makeaa viiniä kukin pikaristaan, ja lautasilla heidän edessään oli kokonaiset vuoret rusinoita ja manteleita ja sokerileivoksia, joita talon vieraanvarainen emäntä oli itse niille asetellut.

Täällä oli jo päättynyt pakina enemmän tai vähemmän onnistuneesta oluenpanosta ja leivonnasta jouluksi, siitä, kuinka monet kankaat oli kudottu ennen pyhiä, ja muusta sellaisesta, joka ei enää nykyään ole koskaan ylhäisten rouvien keskusteluaiheena.

Viinikin oli ehtinyt tehdä vaikutuksensa, ja keskustelu kävi vilkkaammaksi. Arvailtiin, milloin kuningas Sigismund tulisi, ja siitä johduttiin moninaisiin hovijuoruihin. Viereisestä huoneesta kuului sitransoittoa. Nuoret ne siellä huvittelivat, väliin leikkien joululeikkejä ja väliin kertoen satuja.

3.

KATOLILAINENKO VAI LUTERILAINEN.

Kun aatelisto ja papisto kokoontui Juhanan väliaikaisiin hautajaisiin, alkoivat papit jo puhua, että oli tarpeen kirkolliskokous evankelisen opin suojelemiseksi mahdolliselta vainolta.

Kaarle otti kiinni sellaisista sanoista, kutsui neuvoston koolle ja puhui, että oli välttämätöntä kutsua valtiokokous muutamain tärkeäin asiain, mutta ennen kaikkea uskonopin tähden. Sillä jos protestanttisuus oli ollut vainolle alttiina jo Juhanan aikaan, mitä silloin saattoikaan odottaa kuninkaalta, jonka tunnonvelvollisuus oli toimia paavin käskyjen mukaan. Sigismundille oli tosin luovutettava kruunu niin tehdyn valan kuin maailman arvostelunkin tähden, mutta ei ollut sallittava mitään kruunausta, ennenkuin kuningas oli vahvistanut ja vakuuttanut valtakunnan lait ja alamaisten oikeudet.

Neuvosto myönsi herttuan olevan oikeassa, pelkäsi vain kuninkaan tyytymättömyyttä. Joku huomautti, että uskonasioissa tarvittiin ainoastaan kirkolliskokous, ei valtiopäiviä.

"Uskonasioissa", vastasi Kaarle, "on ruotsalaisten itse katsottava ja päätettävä eikä jätettävä niitä katolisten tavoin paavin voidelluille ja ajelluille palkkajuhdille".

Herttuan sanoissa oli niin paljon pontta ja vakavuutta, hän oli aina niin varma maalistaan toisten hoippuessa kahdenvaiheilla, että valtiopäivät päätettiin kutsua koolle helmikuun 25 päiväksi 1593.

Muutamia herttuan miehistä lähetettiin ympäri maaseutuja valmistamaan mieliä. Itse matkusti hän läpi Vestmanlannin vuoriston ja Taalainmaan ja sieltä Upsalaan, missä jo oli eloa ja liikettä.

Valtiosäädyt, mutta erittäinkin papit, riensivät saapuville kaikilta suunnilta. Oli saapunut neljä piispaa ja 332 pappia, kun herttua saapui helmikuun 27 päivänä. Neuvosto vitkasteli, erittäinkin äskettäin syytetyt jäsenet. Heitä olivat jälleen kalvaneet epäilykset ja pelko, ja lopulta olivat he -- antaneet myöten. Vihdoin olivat kaikki saapuneet, ja maaliskuun 1 päivänä avasi valtakunnan-drotsi Niilo Gyllenstjerna kokouksen.

Herttua oli vaatinut häneltä sitä -- epäsuosionsa uhalla. Ja ovela hovimies, joka ei löytänyt mitään lymypaikkaa, mihin piiloutua, vastasi, että hän tunsi kiitollisuutta saamastaan tehtävästä, häntä huolestutti vain tunto omasta arvottomuudestaan.

Hänen puheensa oli sangen pyöristelty. Hän neuvoi jokaista pysymään siinä opissa, joka oli sopusoinnussa valtakunnan lain ja perintösopimuksen kanssa. Jokainen sai vapaasti sanoa mielipiteensä, ja mitä täällä päätettiin, se täytyi kuningas Sigismundin hyväksyä ja vahvistaa, ennenkuin hänet tunnustettiin kuninkaaksi.

Silloin nousi nöyrä, kumarteleva Linköpingin piispa Pietari. Narisevalla, mahtipontisella äänellä hän kiitti herttuaa ja neuvostoa uskonopin suojaamisesta ja hellimisestä, samoinkuin hän oli suojannut liturgiaakin Juhana kuninkaan aikaan. Lopuksi kysyi hän millaiseksi kokouksen meno oli aiottu.

Mutta samassa nousi hillitön, häikäilemätön Schepperus, kiinnitti salamoivan katseensa piispaan ja nuhteli häntä ankarin sanoin siitä, että oli tässä asiassa liehakoinut herttuaa ja neuvostoa, samoinkuin liturgioineen oli liehakoinut Juhana kuningasta. Vapaan kirkolliskokouksen ei tarvinnut ottaa vastaan määräyksiä maalliselta vallalta.

Pietari piispa pudisteli päätänsä. Hän ei hyväksynyt virkaveljensä kiihkeää purkausta. Nuhteet häntä itseään kohtaan luisuivat maahan kuten vesipisarat hanhensulilta.

Nyt nousi Eerik Sparre ja ehdotti, että oli käytävä arkkipiispan vaaliin. Kaikki papit yhtyivät siihen.

Herttuan toivomuksesta epäsi neuvosto sen. Oli ensin rakennettava kirkko, ennenkuin pappia tarvittiin. Kaarlella oli hyvät syynsä, joiden tähden hän tahtoi lykätä arkkipiispan vaalin kokouksen loppuun.

Seuraava kysymys oli kuka valittaisiin neuvotteluja johtamaan. Jo edeltäpäin oli herttua antanut ymmärtää, ettei puheenjohtajaksi ollut valittava ketään piispaa, jonka korkea arvo häiritsisi kokouksen vapautta, kuten paavilaisten oli tapana.

Seuraavana päivänä tapahtui vaali. Nicolaus Bothniensis, Upsalan professori ja tuomiorovasti, sai 196 ääntä; Petrus Jonae sai 56 ja Pietari piispa vain 6 ääntä.

Vaali oli kunnianosoitus sille lujuudelle, jota Upsalan yliopisto oli osoittanut liturgisissa riidoissa. Bothniensis, joka oli teologian professori, oli istunut vankeudessa liturgian vastustuksensa tähden.

Nicolaus pyysi päästä tästä liian suuresta kunniasta. Mutta piispat vastasivat, ettei vaalia voitu purkaa, he samoinkuin hänkin olivat luvanneet siihen alistua.

Iltapäivällä antoi herttua vahvistuksensa, ja maaliskuun 3 päivänä avattiin ensi istunto rukouksella ja laululla.

Kun oli ensin päästy yksimielisyyteen, että pyhä raamattu oli oleva evankelisen opin ainoana perustuksena ja sääntönä, ja sen jälkeen käyty läpi augsburgilaisen uskontunnustuksen kaikki kohdat, nousi Petrus Jonæ ja kysyi kaikilta läsnäolijoilta, hyväksyivätkö he tämän opin ja tahtoivat siinä pysyä ja, jos Jumala niin soi, kärsiä ja kuoliakin sen puolesta.

Kaikki nousivat ja selittivät, että he tahtoivat siinä pysyä viimeiseen hengenvetoonsa. Ja sen jälkeen huusi puheenjohtaja korkealla äänellä: "Nyt on Ruotsista tullut yksi mies, ja kaikilla meillä on yksi Jumala!"

Sitten oli herttuan ja neuvoston lujasti luvattava, että paavilainen jumalanpalvelus tykkönään kiellettäisiin, samoin kaikki vieraat opit, ja että ainoastaan luterilainen jäisi olemaan.

Maaliskuun 14 päivänä ryhdyttiin vihdoin piispanvaaliin. Suurella enemmistöllä valittiin liturgian ja Juhana kolmannen pontevin vastustaja, vielä maanpaossa oleskeleva Abrahamus Angermannus.

Herttua oli tarkoituksella vetäytynyt pois julkisesta osanotosta kokouksen menoon. Hän ei tahtonut, että hänen sanottiin sitoneen kenenkään vapautta. Kuitenkin oli hänellä ohjakset käsissään, ja kuten hän tahtoi, niin kävikin.

Mutta kun hän sai allekirjoitetut päätökset käsiinsä, tutki hän niitä tavallisella tarkkuudellaan. Enimmät olivat hänen mieleensä, mutta erinäisiä paavillisia kirkonmenoja hän tahtoi pois.

Neuvosto ja piispat tuumivat, että oli meneteltävä varovaisesti raa'an, tietämättömän rahvaan tähden. Mutta kun herttua selitti, että hän ainoastaan mainitsemallaan ehdolla kirjoitti nimensä alle, silloin täytyi ensin lähettää lähetystö papiston luo kysymään, "voiko kokous sitä ennen täyttää herttuan tahdon".

Pitkän kiistelyn jälkeen hyväksyttiin kaikki herttuan muutokset, paitsi mikä koski manausta, jonka kokous piti tarpeellisena teroitukseksi kalvinisteista. Kovalla toralla päätettiin myös, että kalvinismi oli kielletyistä uskonopeista erikseen mainittava.

Vihdoin oli kaikki esteet raivatut pois, ja maaliskuun 19 päivänä luettiin kokouksen päätös julki ja vahvistettiin.

Todistaakseen oikeutensa tähän askeleeseen luetutti Kaarle kirjeen, jossa Sigismund uskoi valtakunnan hallinnon hänelle ja neuvostolle. Kuitenkin jätettiin lukematta ne kohdat, joissa kuningas oli kieltänyt yleiset kokoukset.

Maaliskuun 20 päivänä kirjoittivat läsnäolijat alle nimensä. Sen jälkeen erottiin.

Kokouksen päätös otettiin ilolla vastaan koko valtakunnassa, ja sittemmin pidettiin sitä yhtenä kansankirkon perustuslaeista, jonka muistoksi joka sadas vuosi vietetään riemujuhla.

4.

TAISTELU AINOAN AUTUAAKSI TEKEVÄN KIRKON PUOLESTA.

Juhana kolmas oli kuollut!... Riemuviestinä saapui siitä sanoma Roomaan. Nyt oli aika ryhtyä jälleen pysähtyneeseen työhön! Menestys oli jotakuinkin varma, Sigismund oli hyvä katolilainen ja sitä paitsi niin pappien piirittämä, ettei ketjun läpi voinut päästä kerettiläisyyden hengähdystäkään.

Mutta koskaan ei voi olla kyllin varovainen, ja sentähden lähetettiin Puolaan, keväällä 1593, vanha tuttu Bartolomeus Possevinus tarpeelliset ohjeet mukanaan. Ensiksikin oli hänen onniteltava Sigismundia siitä, että oli saavuttanut korkeimman inhimillisen onnen, kun hänen vallassaan oli palauttaa katolilaisuus rakastettuun isänmaahansa. Toiseksi oli lähettilään varovaisin sanoin vihjattava miten siihen, Jumalan erityisestä armosta, oli suotuisampi tilaisuus kuin koskaan. Upsalan arkkipiispanistuin oli avoin ja lisäksi muita piispanistuimia; mikä oli sopivampaa kuin täyttää paikat oikeauskoisilla miehillä. Mahdollisesti kuninkaan täytyi olosuhteiden pelosta odottaa, ennenkuin poistaisi vielä jälelläolevat protestanttiset piispat, mutta he luultavasti eroaisivat itsestään. Hänen pyhyytensä paavin korkein toivomus oli, että Tukholmaan pikimmiten perustettaisiin jesuiittakollegio, mutta jollei sitä voitu tehdä, oli kuninkaan vietävä mukanaan Ruotsiin niin monta katolilaista kuin mahdollista ja sitten tuotava sieltä Puolaan ylhäisiä nuorukaisia kasvatettaviksi ainoaan autuaaksi tekevään uskoon, joko piispojen luona tai Krakovan jesuiittakollegiossa.

Lisävarmuudeksi oli lähettilään sanottava kuninkaalle, että sellaisilla keinoin katolilaisuus oli edistynyt muissa maissa, ja nyt riippui yksistään nuoresta hallitsijasta, tahtoiko hän tulla kirkon tukipylvääksi.

Kuinka kauniilta nämä helähtävät korulauseet soivatkaan Sigismundin korvissa! Kyynelsilmin hän syleili jesuiittaa ja sanoi, että hän tosiaankin oli uneksinut sellaista onnea. Monet kerrat oli hän siitä puhunutkin uskotun ystävänsä Malaspinan kanssa.

Possevinus ei lyönyt laimin kääntyä viimeksimainitun puoleen, ja tämä vakuutti, että kuningas oli hyväntahtoisin ihminen maailmassa. Hän lupasi kaiken, mitä häneltä vain pyydettiin, mutta jätti täyttämisen ministereilleen.

"Teidän ylevyytenne tarkoittaa, että tulos on riippuvainen heidän hyvästä tahdostaan."

"He ovat kaikki rippilapsiani, joten voin laskea syitä ja seurauksia. Mutta minä melkein pelkään kylmää pohjolaa."

"Hyvällä syyllä, teidän ylevyytenne. Se on uppiniskaista kansaa, jonka kanssa on vaikea tulla toimeen, jollei ripissä ole oppinut sitä tuntemaan."

"Sitä juuri arvelen... ja naiset?"

"Eivät ole niin taipumattomia kuin miehet!"

"Kevytmielisiä?"

"Päinvastoin, liian uskollisia."

"Tavoissaanko vai mieltymyksissään?"

"Molemmissa!"

"Kuningas tahtoo, että tulisin hänen mukaansa. Saan siis pian nähdä omin silmin."

"Tuleeko lähtö pian?"

"Riippuu kuningattaren terveydestä."

"Hän ei siis tahdo lähteä ilman häntä?"

"Ennen luopuisi hän isiensä maasta!"

"Kuningatar taitaa olla säteilevän kaunis."

"Tosiaankin hän on, mutta -- hän ei ole rakastunut kuninkaaseen"... lisäsi hän melkein kuiskaten.

"Ah, joku oli jo ehtinyt ennen?"

"Nuoruuden lempeä!... Rippi-isä on välittäjänä... lietsoo minkä voi..."

"Sopii kai kirkon suunnitelmiin, että..."

"Hänet on suistettava pois, niin pian kuin kuningas kyllästyy häneen, ja se luultavasti ei kestä kauan."

"Ihailen viisautta, vaikken kenties voikaan havaita salasäikeitä."

"Sigismund elää alituisessa aistihurmauksessa, siten me voimme hallita häntä!"

"Ihailtavaa tosiaankin, ja kuninkaan sisar, onko samalla tavoin hänenkin laitansa?"

Malaspina vaikeni tuokion tuijottaen eteensä... sitten hän aloitti hitaasti:

"Kummallista... selittämätöntä!... Olen kuninkaan suostumuksella karkottanut hänen protestanttiset pappinsa, ja hän on alistunut valittamatta. Olen taivuttanut hänet joka päivä olemaan mukana messuissamme, ja hän on pysynyt niille kylmänä. Olen taivuttanut hänet ottamaan sihteerikseen kauneimman miehen mitä olen nähnyt, rohkean, häikäilemättömän ja meidän tottelevaisimman orjamme."

"No, mutta?" kysäisi Possevinus ylen kiintyneenä asiaan.

"Käskin häntä voittamaan prinsessan rakkauden, ja menemään niin pitkälle kuin voi."

"Sen tietää koko maailma!"

"Koko maailma oli harhassa. Täällä jalkojeni juuressa on hylkiö tunnustanut, että prinsessa kohtelee häntä mitä, suurimmalla halveksumisella, mutta joka tapauksessa käskee hän miehen pysyä palveluksessaan."

"Hän on liian ylpeä tunnustaakseen rakkautensa."

"Hän ei rakasta häntä!"

"Mutta uhraa maineensa hänen tähtensä?"

"Siinä on salaisuus, jota olen mietiskellyt voimatta päästä perille!"

"Olisiko joku toinen?"

"Postmutschi on urkkinut, ei ketään toistakaan."

"Ruotsissa puhuttiin paljon prinsessan varomattomista teoista."

"Niin tehdään täälläkin, mutta hän näyttää vähät välittävän mistään panettelusta."

"Se voi olla politiikkaa!"

"Olen vannonut, että ennemmin tai myöhemmin paljastan sfinksin ja ratkaisen arvoituksen."

"Onko hän vielä yhtä kaunis?"

"Luullakseni on hän kauniimpi kuin koskaan!" puuskahti pappismies vilkkaasti.

Possevinus kohotti katseensa. "Tulee olemaan huvittavaa tutkia häntä", sanoi hän.

Kohta sen jälkeen erosivat jesuiitat toisistaan.

"Olisinkohan paljastanut salaisuuteni", tuumi Malaspina ja asettui peilin eteen.

Oikea roomalaistyyppi; sinimusta tukka, tummat, salamoivat silmät hienojen kulmakarvojen alla, kyömynenä ja heleänpunaiset huulet, jotka avautuessaan paljastivat kaksi välkkyvän valkoista hammasriviä! Lisäksi kookas, jäntevä vartalo; Malaspina tiesi saattavansa kerskua miehekkäällä kauneudellaan. Mutta samassa kuin se ajatus valtasi hänet, riensi hän rukouskamariin ja heittäytyi Mariankuvan eteen, johon jäi pitkäksi aikaa makaamaan.

"Mikä havainto, hän rakastaa prinsessaa", tuumi Possevinus itsekseen. "Onko minun kenties kerrottava tämä... ei, hänen täytyy ensin menehtyä... mutta sitä ei hän tule koskaan tekemään... eikä hän tahtonut, että Postmutschi erittäin merkillinen mies... häntä en jätä näkyvistäni."

Mutta Possevinus epäonnistui kaikissa urkkimisyrityksissään. Anna prinsessa voi pahoin eikä ottanut ketään vieraita vastaan. Nuori kuningatar oli äsken synnyttänyt tyttären ja pysyttäytyi hyvällä syyllä huoneissaan.

Ainoastaan leskikuningatar osoitti aulista ystävällisyyttä. Hän piti paavin lähettiläälle suuren juhlan, jossa oli läsnä kuningaskin, ja lähettiläs ihmetteli Krakovan hovin loistoa.

Maaliskuu oli lopuillaan, ja uhkeat talvipuutarhat upeilivat kypsillä hedelmillään. Kimmeltelevät vesiputoukset ihanimpain ruusujen ympäröiminä ja etelän laululinnut, jotka tässä lasikattoisessa kesässä livertelivät, olivat uutta itse Possevinuksellekin.

"Myönnän, että se on kallista huvia", sanoi Sigismund vastaukseksi hänen ihailevaan huudahdukseensa. "Mutta täytyyhän edistää teollisuutta, ja böömiläisten lasitehtailijain taide tarjoaa meille sellaista nautintoa, että meidän täytyy maksaa se kullallamme."

"Totta, sangen totta", sanoi notkea italialainen.

"Sitä paitsi", lisäsi kuningas, "on kaunis kauniiden arvoinen; katsokaa noita nuoria puolattaria, oletteko ennen nähnyt sellaista kokoelmaa nuoruutta ja kauneutta?"

Kukkien ja viheriöiväin kasvien keskellä liikkui nuoria naisia loistavissa puvuissa, loruten ja naureskellen aatelismiesten kanssa, yhtä loisteliaiden kuin he itsekin.

"Teidän majesteettinne, minulle ei kuulu..."

"Anteeksi, anteeksi, unhotan teidän säätynne... täällä eivät hengelliset isät ole niin ankaria."

"Luulin, että Malaspina..."

"Hän ottaa osaa juhliimme minun tähteni, mutta hän ei tee sitä mielellään."

Samassa riensi muuan kamariherra kuninkaan luo ja ilmoitti:

"Herrat Akseli Lejonhufvud ja Olavi Stenbock."

"Onko mahdollista, käskekää heidät heti sisään."

Samassa polvistuivat molemmat hänen eteensä ja suutelivat hänen kättään.

"Jalo, armollinen kuninkaamme!"

"Teidän saapumisenne ilahuttaa minua yhtä paljon kuin kummastuttaakin. Oletteko herttuan lähettämät?"

"Emme, teidän armonne, olemme paenneet Ruotsista."

"Paenneet? Kuinka sellainen tulee kysymykseen?"

Herrat olivat kuninkaan viittauksesta nousseet ja tervehtivät Possevinusta.

"Me tuomme kamalia uutisia", puuskahti Akseli Lejonhufvud. "Minua aivan värisyttää."

"Kuitenkaan emme tiedä, ovatko ne täysin luotettavia", keskeytti Olavi Stenbock.

"Kertokaa, kertokaa", huusi Sigismund.

"Herttua..."

"Ei suinkaan hän ole anastanut kruunua?"

"On teidän armonne!"

"Niin sanoo huhu!"

Sigismund löi käsiään yhteen. "Mitä on minun tehtävä!" huudahti hän.

"Lähettäkää noutamaan ministerejä!" sanoi Stenbock.

"Ei... Malaspina!"

"Hänen autuas majesteettinsa..."

"Ei suinkaan häntä liene haudattu ennen saapumistani?"

"On, teidän majesteettinne!"

"Huhu kertoo niin."

Kuningas käveli kiihtyneenä edestakaisin, kun Malaspina tuli nopein askelin. Sigismund kertoi itse mitä oli saanut tietoonsa. Veri oli noussut tavallisesti niin velttoihin kasvoihin, jotka nyt näyttivät kiihtyneiltä.

Malaspina kuunteli tarkkaavaisesti. Hän tunsi Possevinuksen silmien kiintyvän itseensä ja tiesi, että hänen antamansa vastaus ilmoitettaisiin heti Vatikaaniin, sentähden hän mietti ennenkuin sanoi:

"Käsken heti pitää esirukouksia kaupungin kaikissa kirkoissa."

"Tehkää se!" puuskahti Sigismund.

"Teidän armonne katsonee soveliaaksi pikimmiten kutsua laivaston Danzigiin."

"Kyllä, kirjoitan heti."

Uutinen herätti tavatonta huomiota. Mutta muutamia päiviä myöhemmin tuli Olavi Sverkerinpoika Ruotsin ja herttuan lähettiläänä.

Hän oikaisi kyllä ensi huhun, mutta kun hän tavoitteli Sigismundin suosiota päästäkseen hänen avullaan linnanherraksi Tukholmaan, kuvaili hän Kaarle herttuaa mitä mustimmin värein.