Part 18

"Kuinka suurta ja ritarillista!" huudahti prinsessa. "Kuka tietää, eikö se taivuttaisi hänen ylpeää mieltään."

Sigismund käännähti ympäri; veltoille kasvoille oli ilmestynyt elonkipinä. "Hyvät herrat", huudahti hän, "mitä sanotte päätöksestäni, että päästän herttuan vapaasti täältä menemään?"

"Se on suurta ja ihailtavaa ja siksi sopii juuri teidän majesteetillenne", sanoi Yrjänä Posse kumartaen.

"Hyvä", vastasi kuningas armollisesti ja käski, että taistelu oli heti lopetettava.

"Oletko hullu?" kuiskasi Hogenskild Bjelke Yrjänä herran korvaan. "Päästää vihollisemme menemään!"

"Paljon pahempi olisi, jos kuningas saavuttaisi ratkaisevan voiton; se merkitsisi katolilaisten valtaa... ei, antaa heidän repiä toisiaan."

Hyvin saattoi sanoa, että Ruotsin kohtalo oli tällä kertaa keihään kärjessä. Herttuan koko sotavoima oli varmasti vihitty kuolemaan, ei ollut mitään mahdollisuutta päästä pakoon. Mutta kuninkaallinen oikku muutti aseman.

Puolalaiset riemuitsivat nähdessään, että vihollisen täytyi joutua perikatoon. Mutta silloin tuli kuninkaan käsky, että taistelusta oli heti lakattava.

Katkeruus oli yleinen. Mahtisana riisti melkein jo saavutetun voiton heidän käsistään!

Kaksi saksalaista ruhtinasta lähetettiin viemään herttualle viestiä, että kuningas halusi rauhallista sopimusta ja että hänen ruhtinaallinen armonsa saattoi esteettömästä vetäytyä takaisin.

Sitä ei tarvinnut sanoa kahteen kertaan. Peräytymisretkelle lähdettiin heti ja hyvässä järjestyksessä.

Herttua oli menettänyt 300 miestä, Sigismund 20.

Koskaan ei ylpeää Kaarle herttuaa ollut niin syvästi nöyryytetty. Häntä ei niin musertanut vastoinkäyminen kuin kuninkaan lempeys. Loukatun ylpeytensä puuskassa hän sanoi päälliköilleen, että hän tahtoi vaimonsa ja lastensa kanssa lähteä maasta pois, niin he saivat sitten ratkaista asian kuninkaan kanssa.

Kohta hän kuitenkin rauhoittui ja ryhtyi toimiin. Neuvotteluihin ryhdyttiin uudelleen, kirjelmiä vaihdettiin, ehdotuksia tehtiin, mutta ei päästy mihinkään päätökseen. Vaihdettiin vain molemmin puolin kovia sanoja, syytöksiä, mutta niistä ei asema selvennyt.

Herttua kirjoitti paperille vaatimuksensa, ja eräänä päivänä, kun hän parhaallaan istui kirjoituspöydän ääressä, astui odottamatta nuori mies sisään.

Hän oli Kaarle Gyllenhjelm; hänen Taalainmaasta palattuaan oli herttua lähettänyt hänet heti ottamaan selkoa laivastosta; jollei Jaakkima Scheel muulla tavoin voinut päästä, oli hänen luovittava; sodan lopputulos oli riippuvainen laivastosta, ja sen täytyi saapua.

"No, ja laivasto?" kysäisi herttua.

"Amiraalilaiva laski juuri satamaan, ja toiset tulevat jälestä hyvässä järjestyksessä."

Herttua kääntyi poispäin. Kenties teki hän niin peittääkseen tyytyväistä hymyään.

"Kutsukaa Jaakkima Scheel ja Pietari Stolpe tulemaan tänne pikimmiten", käski herttua istuutuen kirjoituspöytänsä ääreen.

Gyllenhjelm meni.

Herttua repi rikki paperin, jolle oli juuri kirjoittanut, "Vaatimuksia voidaan koventaa", tuumi hän itsekseen ja kirjoitti: "Kuninkaan täytyy heti lähettää pois sotajoukkonsa ja lähteä itse Tukholmaan ottamatta mukaansa suurempaa seuruetta kuin Juhana kuningasta tavallisesti seurasi. Neljän kuukauden kuluessa on kutsuttava koolle valtiopäivät, joilla kaikki asiat ratkaistaan; siihen asti jää kaikki nykyiselleen. Ei kuningas, vaan herttua hoitaa maan asioita, ja kun valtiopäivät kokoontuvat, on niillä oikeus ja velvollisuus syyttää sitä, joka ei ole pitänyt tekemiään sitoumuksia."

Sihteeri laati kirjelmän, ja seuraavana päivänä se lähetettiin Stegeborgiin.

Sitä lukiessaan Sigismund joutui aivan pois suunniltaan. "Tämä on sodanjulistus", huudahti hän. "Ja olenhan minä nyt laivaston saavuttua aivan hänen vallassaan."

"Sanotaan, että laivastossa on kuusitoistatuhatta miestä", sammalsi prinsessa.

Ruotsalaiset herrat näyttivät kiihtyneiltä ja levottomilta. Herttua saattoi sulkea heidät Stegeborgiin, ja jos tähän asti oli töintuskin saatu hankituksi elintarpeita, niin saivat he nyt varustautua nälkäkuolemaan.

Sigismund huudahti tavattomalla tarmolla: "Täällä en tahdo olla kauemmin! Menetänhän aivan ruokahaluni, ja minusta tuntuu, kuin minä hetkenä tahansa saattaisin nähdä herttuan pistävän päänsä ovesta sisään."

"Minä näen joka yö mitä pöyristyttävimpiä unia", lisäsi prinsessa. "On välttämätöntä, että lähdemme täältä."

"Mutta mihin?"

"Niin, mihin?"

"Ei liene juuri valinnan varaa", sanoi kuningas. "Mutta onhan meillä Linköping."

"Teidän majesteettinne selvä ymmärrys on nyt kuten aina valinnut parhaan", puuttui Yrjänä Posse puheeseen. "Siellä voivat teidän armonne olla täydessä turvassa."

Vastoin tavallisuutta yhtyivät kaikki siihen, ettei parempaa turvapaikkaa ollut saatavissa. Mutta katsottiin välttämättömäksi pitää asia niin salassa kuin suinkin. Ja johtaakseen herttuan harhaan lähetti kuningas vastaukseksi, että hän tahtoi lähemmin ajatella ehdotusta, jonka hänen ruhtinaallinen armonsa oli lähettänyt hänelle allekirjoitettavaksi.

Vaunut vedettiin esiin, hevoset satuloitiin, kaikki suurimmassa salaisuudessa, ja yöllä syyskuun 21 päivää vasten lähti kuningas matkalle Linköpingiin uskollisen sisarensa keralla. Matka kävi ilman seikkailuja, ja Linköpingissä oli kuninkaan kallis persoona vihdoin turvassa.

Seuraavana päivänä vallattiin Stegeborg, ja kuninkaan laivasto joutui sekin herttuan käsiin. Syyskuun 22 päivän aamuna hajoitettiin leiri, ja Kaarle lähti koko sotajoukkoineen taipaleelle Linköpingiin.

Asetuttiin leiriin Bjursholmaan, tuskin peninkulman päähän Linköpingistä. Lähestyi hetki, joka oli ratkaiseva Ruotsin kohtalon.

Oli selvää, että nyt syntyi tositaistelu, ja puolalaisessa leirissä oltiin ihastuneita siitä, että vihdoinkin saatiin kurittaa ylimielisiä ruotsalaisia, jotka Stegeborgin luona pääsivät aivan liian helpolla. Herttuaa oli aivan ikävöity, ja hänen saapumisensa kiihdytti taisteluhalua tulisimmilleen.

Kuninkaallisen ratsuväen päällikkö, Hannu Weijer, oli iloinen, huimapää unkarilainen, ja hän suunnitteli mielessään, miten saisi sodan vauhtiin.

Yöllä syyskuun 25 päivää vasten otti hän pienen ratsumiesparven mukaansa ja sanoi lähtevänsä Bjursholmaan herttuaa tervehtimään. Sinne saavuttuaan lasketti hän etuvartiostansa kera yli sillan aivan ruotsalaisten nenän eteen.

Heidän päällikkönsä olivat Antero Lennartinpoika ja Henrik von Ahnen. Hannu Weijer, ylvästellen tapansa mukaan, pyysi viimeksimainittua puhutella.

Mitään pahaa aavistamatta ratsasti von Ahnen heti häntä vastaan. Kun hän oli tullut jotensakin lähelle, huusi Weijer kahdelle ratsumiehistään: "Ottakaa kiinni veijari!"

Ratsumiehet syöksyivät esiin, mutta von Ahnen ei ollut arkalasta kotoisin. Hän tarttui heti pyssyynsä ja laukaisi sen muuatta ratsumiestä kohden, joka heitti heti kuperkeikkaa. Hyvin koulutettu ratsu antoi toiselle niin navakan potkun, ettei hänkään enää noussut. Von Ahnen sai samassa apua, ja Hannu Weijer katsoi parhaaksi livistää käpälämäkeen.

Herttua sai heti tiedon tapauksesta. Kuinka kauan oli tällaista jatkuva? Suuttuneena kutsui hän heti päällyskuntansa neuvotteluun ja puhui voimakkain sanoin välttämättömyydestä käydä taisteluun.

Kaikki olivat siihen halukkaat, ja aamunkoitteessa lähti koko sotajoukko liikkeelle. Sää oli tyyni, mutta auringon noustessa kohosi Stångjoesta tavattoman paksu usva ja kattoi tienoon, niin etteivät sotajoukot voineet nähdä toistensa liikkeitä.

Linköping sijaitsee Stångjoen länsirannalla. Joen itäpuolella erkani tie kahteen haaraan, jotka kahden sillan, ison sillan ja pienen sillan kautta veivät kaupunkiin.

Herttua jakoi väkensä kahteen joukkoon, joista toinen lähetettiin Antti Lennartinpojan ja Samuel Niilonpojan johdolla isolle sillalle, toinen Hannu von Masenbachin ja Hannu Ulfsparren johdolla pikku sillalle.

Kaupungissa oli odotettu hyökkäystä. Jo ennen aamunkoittoa oli Sigismundin koko sotajoukko molemmilla silloilla valmiina taisteluun. Mutta vihollista ei kuulunut, ja he pitkästyivät odotukseen. Joukoille annettiin käsky vetäytyä takaisin kaupunkiin ja ainoastaan muutamia tykkejä ja pienehköjä sotilasosastoja jätettiin silloille.

Silloin kuului muutamia kumeita läppäyksiä tuomiokirkon tornista. Pormestari, joka oli erittäin harras herttuan kannattaja, oli siten luvannut ilmoittaa, milloin oli sopivin hetki hyökkäyksiin.

Sumu oli alkanut laskeutua, ja samassa näkivät Sigismundin vartiat herttuan sotajoukon ryntäävän ketoa myöten. Rummut rämisivät, ja kaupungissa nousi aika hälinä, mutta vei kotvan, ennenkuin ratsuväki ehti ratsaille. Arvid Drake lähetettiin smålantilaisen ratsuväen kera suurelle sillalle ja hänen jälestään Juhana Gyllenstjerna aatelislippukunnan kera. Mutta ennenkuin Arvid Drake ehti sillalle, joka oli kappaleen matkaa kaupungista, olivat herttuan joukot jo lyöneet sinne jätetyn joukon, eikä Draken väki saanut aikaa järjestyäkseen, vaan heidät ajettiin suinpäin takaisin yli sillan. Tungos oli hirveä, monet putosivat veteen ja hukkuivat, toiset hakattiin maahan.

Kuninkaalliset uudistivat hyökkäyksensä moneen kertaan, mutta ilman menestystä.

Silloin saapui Juhana Gyllenstjerna aatelislippukuntineen. Mutta hänen parhaallaan järjestäessään joukkoaan rynnäkköön huusi Lindorm Bibbing, joka tuli kaupungista, ettei aatelislippukunta saanut mennä sillasta yli, sen velvollisuus oli taistelun aikana vartioida kuninkaan persoonaa. Luultiin, että kuningas oli niin käskenyt, ja vetäydyttiin takaisin.

Silloin oli taistelu sillä taholla ratkaistu. Antti Lennartinpoika otti suurimman osan ratsuväkeään ja laski täyttä laukkaa pikku sillalle. Siellä oli taistelu kuumin. Herttua ei ottanut siihen osaa, vaan johti sitä suurella viisaudella. Sigismundin väki oli tottuneita muukalaisia palkkasotureita ja herttuan ainoastaan rahvaan miehiä eri seuduilta. Mutta he taistelivat hurjalla urhoudella, vimmatusti teurastivat he vihollisiaan, ja Antti Lennartinpojan jouduttua avuksi lähtivät puolalaiset kauttaaltaan pakoon.

Taistelu oli siten ratkaistu, sillat olivat herttuan vallassa ja tie kaupunkiin oli avoinna hänen edessään.

Sigismund ei ollut persoonallisesti ottanut osaa taisteluun, mutta kaupungissa oli hän pelottomasti seissut kuulasateessa rohkaistakseen omiaan. Pakenevat sotamiesjoukot, veriset, silvotut päälliköt, joita kannettiin pois, sanoivat nyt hänelle, että taistelu oli menetetty. Ja hätääntyneitä katseita luotiin häneen kaikilta puolin. Ainoastaan ruotsalaiset herrat, jotka sovinnonteossa pelkäsivät pahimmin joutuvansa alakynteen, puhuivat innokkaasti, että voitto oli varma, jos taistelua jatkettiin.

Mutta ennenkuin kuningas oli ehtinyt tehdä päätöstään, saapui muutamia päälliköistä, jotka selittivät sotaväen puolesta, että he yksimielisesti kieltäytyivät enää panemasta alttiiksi henkeään ja esittivät, että hänen majesteettinsa suostuisi sovintoon.

Nyt ei ollut muuta keinoa kuin alistuminen. Arvid Svan, vanha kunnon aatelismies, lähetettiin viemään siitä viestiä herttualle. Jännityksellä odotettiin, mitä herttua oli vastaava. Vaatiko hän kenties allekirjoitusta mokomaan paperiinsa?

Vihdoin saapui Arvid Svan -- allapäin. Uteliaina hänet ympäröitiin.

"Herttuan vaatimukset ovat ankarat", aloitti tämä. "Hän tahtoo, että herrat Eerik Sparre, Kustaa ja Sten Banér, Ture Bjelke ja Yrjänä Posse jätetään hänen käsiinsä."

Muutamien minuuttien ajan vallitsi huoneessa haudanhiljaisuus. Mutta sitten käytiin kuninkaan kimppuun rukouksin, ettei hän jättäisi viholliselle uskollisimpia alamaisiaan. Kuningas kuunteli kärsivällisesti, puristeli herrojen käsiä, vakuutti heitä suojeluksestaan ja lupasi seuraavana päivänä lähettää sukulaisensa Badenin rajakreivin ja Eerik Brahen herttuan kanssa neuvottelemaan.

Varhain seuraavana aamuna otti herttua vastaan lankonsa, rajakreivin, ja kreivi Eerik Brahen.

"Teitä kohtaan, Eerik kreivi", sanoi hän, "en kanna vihaa sydämessäni, sillä olette samaa uskoa kuin kuningaskin ja olette toiminut omantuntonne mukaan. Mutta niin ei ole toisten viiden laita, ja jollei kuningas luovuta heitä hyvällä, niin on täällä kyllä miehiä, jotka noutavat isänmaan viholliset, kavaltajat, keskeltä kuninkaan sotajoukkoa."

Hän viittasi asestettuun talonpoikajoukkoon, joka oli juuri saapunut hänen luokseen.

"Sentähden", jatkoi hän, "on heidät ehdottomasti jätettävä minun käsiini, Ruotsin lain mukaan tutkittavaksi ja tuomittavaksi teoistaan. Tämä on tapahtuva vapailla valtiopäivillä keisarillisten, kuninkaallisten ja ruhtinaallisten lähettiläiden ollessa läsnä, ja lupaan sieluni autuuden ja ruhtinaallisen kunniani kautta, ettei heille sitä ennen tapahdu mitään pahaa."

Tämän vastauksen saivat lähettiläät viedä kuninkaalle. Herrat itse, mutta varsinkin heidän rouvansa ja lapsensa, olivat kauhusta poissa suunniltaan. He olisivat kenties voineet pelastaa päänsä pakenemalla, mutta silloin olisi kaikki heidän omaisuutensa otettu takavarikkoon, eikähän vielä ollut varmaa, että heidän asiansa oli hukassa... he olivat uskaltaneet niin paljon, nyt panivat he vaakaan henkensäkin.

Sigismund tahtoi mielellään auttaa heitä. Hän puhui sotamiehille ja kehoitti heitä vielä kerran koettamaan sotaonneaan, mutta he kieltäytyivät jyrkästi. Hän tarjosi täysin käsin kultaa ja hopeaa, mutta he vastasivat, että elämä oli enemmän arvoinen.

Lopulta herrat itse kehoittivat kuningasta suostumaan tehtyihin ehtoihin.

Kuningas parka, hän oli niin epätoivoinen, että pelättiin hänen terveytensä siitä kärsivän; mutta eihän hänelläkään ollut muuta keinoa kuin antaa myöten.

Vaimojensa ja lastensa ympäröiminä lähtivät herrat jätettäviksi vihollisen käsiin. Sillalla he riistäytyivät irti rakastavista käsivarsista, jotka eivät tahtoneet heitä päästää. Itkien saivat epätoivoiset naiset palata kaupunkiin, mutta herrat vietiin tuomariensa eteen.

Kun siten pääehto oli täytetty, käski herttua väkensä peräytyä takaisin, ja niin päättyi kohtalokas taistelu Stångjoen varrella. Se oli viimeinen suuri taistelu, joka käytiin isänmaan sydämessä, ja sen muisto elää vieläkin lauluina kansan huulilla.

24.

VIIMEISET PÄIVÄT.

Neuvotteluja helpoittaakseen pyysi herttua persoonallista kohtausta kuninkaan kanssa. Kun kuningas ilmoitti siitä sisarelleen, kysyi tämä: "Uskallatko sinä?"

"En pelkää vähintäkään", vastasi kuningas lempeästi hymyillen.

"Niin, sillä sinähän oletkin sankari, rakas Sigismund", sanoi sisar häntä syleillen.

Sigismund hymyili uudestaan. Häntä miellytti se, että häntä ihailtiin, ja niin suostui hän herttuan toivomukseen. Kohtaus määrättiin tapahtuvaksi ison sillan ja kaupungin välisellä kentällä.

Sotajoukot asetettiin molemmin puolin jokea, ja oli sovittu, että herttua ratsastaisi yli kuninkaan luo. Niilo Bjelke ja monet varoittivat herttuaa siten antautumasta vihollistensa valtaan.

"Tahdon osoittaa, etten minä ole heidän vihollisensa", vastasi Kaarle tavallisella tyynellä rohkeudellaan.

Samaan aikaan kuin herttua ratsasti yli sillan, ratsasti kuningas kaupungista. Kun he lähestyivät toisiaan, laskeutui herttua ratsailta osoittaakseen kuninkaalle kunnioitustaan. Tämä pakoitti hänet nousemaan ratsaille, jonka jälkeen he ratsastivat pitkin kenttää keskustellen. Ja tuhannet silmät seurasivat heitä, aprikoiden, mitä he mahtoivat sanoa toisilleen. Hämmästys saavutti huippunsa, kun herttuan nähtiin menevän kuninkaan mukana kaupunkiin ja nousevan linnaan.

Kuningas oli kutsunut herttuan päivälliselle, ja tämä oli epäröimättä noudattanut kutsua. Hän oli nyt mitä miellyttävin vieras ja Sigismund mitä kohteliain isäntä. Anna prinsessa oli hänkin voittanut hämmästyksensä ja näytteli oivallisesti osaansa läheisenä sukulaisena ja emäntänä.

Pöydässä puhuttiin ainoastaan pikku seikoista, kuten siitä, mitä tietä kuninkaan oli paras mennä Tukholmaan. Siihen, mikä täytti heidän ajatuksensa, ei kosketettukaan.

Päivällisen päätyttyä ratsasti herttua ulos kaupungista. Kuninkaan heitukat oli hänen kunniakseen asetettu kaduille kahteen riviin, ja muuan unkarilainen pappi piti latinaksi puheen herttuan ylistykseksi. Herttua heitteli kultarahoja väkijoukkoon, kannusti ratsuaan ja lasketti täyttä laukkaa omiensa luo, jotka ilohuudoin tervehtivät hänen palaamistaan niin pelätyltä vierailulta.

Valittiin valtuutetut laatimaan sovinnonehtoja, jotka pääasiallisesti sisälsivät seuraavaa:

Kuninkaan oli lähetettävä pois muukalainen sotaväkensä ja hän sai pitää ainoastaan henkivartionsa. Hallitus oli luovutettava Sigismundille ja hänen oli hallittava tekemiensä valojen mukaan; valtiopäivien oli kokoonnuttava neljän kuukauden kuluessa, ja siihen asti pysyisivät herttuan nimittämät virkamiehet paikoillaan. Kaikki menneet oli unhoitettava, mutta siitä poikkeuksena olivat neuvosherrat, jotka jätettäisiin ulkovaltojen lähettiläiden tuomittaviksi. Herttua oli sillä välin ryhtynyt toimenpiteihin, että kuningas arvonsa mukaisesti otettaisiin vastaan Tukholmassa. Kun näin syysmyöhällä oli purjehdus vaarallista, kysyi hän eikö kuningas mieluummin tahtonut matkustaa maanteitse. Kuningas oli sillä välin tullut sellaisiin tuumiin, ettei hän matkustaisi lainkaan Tukholmaan. Stångjoen tappelun jälkeen ja pakosta kirjoitettuaan herttuan ehtojen alle katsoi hän joutuneensa tykkönään tämän käsiin. Häntä peloitti melkein koko ympäristönsä, ja hän kutsui neuvotteluun muutamia lähimpiään ja paavin kätyreitä. Näille hän valitti herttuan kavaluutta ja selitti juhlallisesti, ettei hän millään tavoin katsonut olevansa sidottu valoihin ja allekirjoituksiin, joihin hänet oli pakoitettu. Hän kutsui heidät todistajikseen, että oli jo edeltäpäin sydämessään tehnyt tämän ehdon.

Läsnäolijat, jotka kaikki olivat katolilaisia, katsoivat kuninkaan olevan siinä aivan oikeassa. Papit antoivat hänelle synninpäästön siitä väärästä valasta, jonka hän aikoi tehdä, ja toiset ylistivät hänen varovaisuuttaan.

Hän ilmoitti sen jälkeen heille, että hän aikoi heti palata Puolaan eikä matkustaa Tukholmaan. Mutta pian hän palaisi suuremmalla sotavoimalla ja silloin perinpohjin kukistaisi vihollisensa.

Tämä oli kuitenkin pidettävä salassa, ja läsnäolijat sitoutuivat siihen.

Syyskuun 28 päivänä allekirjoitti kuningas tehdyn sopimuksen, ja seuraavaksi päiväksi oli herttua uudestaan kutsuttu vieraspitoihin linnaan.

Heidän välinsä oli mitä parhain. Kaarle sanoi hyvästit kuninkaallisille sukulaisilleen, sillä hän aikoi seuraavana päivänä lähteä Örebrohon, jossa puoliso ja lapset häntä odottivat.

Ensin hajoitti hän sotajoukkonsa ja matkusti syyskuun 30 päivänä ainoastaan tavallisen henkivartionsa seuraamana.

Sigismund ja Anna olivat ihastuksissaan päästyään vihdoinkin hänestä erilleen. Paremmin salatakseen aikeitaan lähetti kuningas osan hoviväkeään, suunnilleen 200 henkilöä, maanteitse Tukholmaan.

Sinne oli vihdoin saapunut myös Arvid Stålarm kestettyään monia vastoinkäymisiä. Hän oli aikeissa lähteä Kalmariin, kun sai kuninkaalta kirjeen, että sotajoukot oli lähetettävä takaisin kotiin.

* * * * *

Että olosuhteet olivat muuttuneet, saattoi huomata kirjeessä lausutusta varoituksesta, etteivät suomalaiset sotajoukot saaneet "linnaleirillä ja muilla rasituksilla sortaa rahvasta, kuten tähän asti oli suuressa määrin tapahtunut". Suomalaiset päälliköt ja Arvid Stålarm näkivät siinä uusien, rauhallisempani aikojen toiveen.

Sillä välin varustautui Sigismund salakähmää matkalle. Anna prinsessa lähti hänen mukaansa, kun kuninkaallinen veli oikein kovalle jouduttuaan oli luvannut, että hän sai pitää kaksi luterilaista pappia ja protestanttisia jumalanpalveluksia ja muuten menetellä miten hyväksi katsoi.

Lokakuun 3 päivänä lähti koko sotajoukko liikkeelle, ja siihen kuului suunnilleen 5,000 miestä. Herttuaa pelättiin yhä edelleen suuresti; ei tiedetty koskaan, mihin hän saattoi ryhtyä, ja niin Sigismund matkusti sotajoukkojensa ympäröimänä. Sotaväki ympäröi hänet liehuvin lipuin, niinkuin missäkin voittokulkueessa.

Stegeborgiin saavuttua kutsui kuningas Jaakkima Scheelin puheilleen. Tämä kummasteli kutsua, mutta hämmästyi vielä enemmän, kun kuningas sanoi tarvitsevansa koko laivaston, niin päästäkseen itse Tukholmaan kuin myös viedäkseen sotaväkensä Danzigiin.

Scheel vastasi, että hänen oli mahdoton luovuttaa useampia laivoja kuin herttua oli määrännyt ja välttämättä tarvittiin.

Ei ollut muuta keinoa kuin mukautua olosuhteihin ja herttuan hyvään tahtoon. Sigismund lastasi väkensä niihin laivoihin, jotka sai, ja purjehti ulkosaaristoa kohden.

Baresundiin saavuttua odottivat kaikki, että käännyttäisiin vasempaan ja suunnattaisiin matka Tukholmaan. Mutta kuningas kaskikin kääntyä oikeaan, sillä hän tahtoi Kalmariin.

Sinne päästyä kirjoitti kuningas herttualle, että myrsky oli ajanut hänet pois oikealta reitiltä, eikä hän enää uskaltanut meritse lähteä purjehtimaan Tukholmaa kohden. Tietenkin täytyi tulla maitse.

Kalmarista otti hän laivoihinsa runsaasti muonaa ja muita matkatarpeita. Kalmarin linnan päälliköksi hän määräsi Juhana Sparren, Eerikin veljen ja herttuan persoonallisen ystävän. Valtakirjassa, joka Juhana Sparrelle annettiin, käskettiin tämän ajallisen onnensa ja iankaikkisen autuutensa uhalla tehdä voitavansa säilyttääkseen linnan yli talven; kaikki sovinnonhieronta herttuan kanssa kiellettiin.

Lokakuun 25 päivänä nostatti kuningas purjeet ja suuntasi matkan Danzigia kohden. Kuningas ja prinsessa matkustivat kauniilla ja hyvin sisustetulla "Joutsen" laivalla.