Part 17

Yleensä luultiin, että herttua lähtisi nyt muita Suomen linnoja valloittamaan, mutta tällä kertaa hän ei tahtonut enempää koettaa sotaonneaan. Syksy oli jo myöhäinen, eikä ollut tarkoitus jäädä talveksi Suomeen.

Menetelläkseen aina laillisesti kutsui herttua maapäivät koolle Turkuun. Sinne kokoontui kosolta aatelistoa, pappeja ja porvareita, sillä heidän piireistään oli täällä yhä useampia kallistunut herttuan puolelle. Neuvottelujen jälkeen päätettiin, että he kaikki tahtoivat tunnustaa herttuan valtionhoitajaksi Söderköpingin päätöksen mukaan ja että hänen armonsa saisi hoitaa asiat miten katsoi olevan hänen kuninkaalliselle majesteetilleen ja valtakunnalle parasta ja hyödyllisintä.

Sitten oli tärkein kysymys, kenen hän panisi Turun linnan päälliköksi. Kellään ei ollut siihen halua, mutta herttuan käskystä ottivat Fleming veljekset, "Ebba rouvan sisarenlapset", ja Yrjänä Horn luottamustoimen vastaan. Jos taasen Stålarm tulisi takaisin, saisi hän päällikkyyden jälleen, kun vain sitoutui säilyttämään linnan kuninkaalle eikä millään ehdolla eristyisi hänen ruhtinaallisesta armostaan ja valtakunnan säädyistä.

Kuinka vähän herttua luotti uusien päällikköjen kuuliaisuuteen, selviää siitä, että linnan tykit siirrettiin laivalle vietäväksi Ruotsiin; hän tahtoi, että linnan valtaus olisi hänelle helpompi ensi kerralla.

Vielä kerran tarjosi hän sovinnon kättä suomalaiselle sotapäällystölle. Arvid Stålarmia, Akseli Kurkea ja Antti Boijea kutsuttiin noutamaan puolisoitaan ja laillisesti puolustamaan itseään. Mutta kun ei kuulunut mitään vastausta, ilmoitettiin rouville ja neitsyille, että heidät lähetettäisiin Ruotsin puolelle.

Nuijasodan aikana otetut vangit, jotka Turun linnassa odottivat tuomiotaan, saivat vapautensa takaisin ja lähtivät kukin kotiseudulleen. Pohjalaiset saivat toisin paikoin veronhuojennusta, toisin paikoin täyden veron vapauden. Hannu Hannunpoika, Monikkalan herra, tuli sinne maaherraksi, hänen oli suojeltava maakuntaa väkivallalta ja hän sai sitä varten sotaväkeä.

Lähtö oli määrätty lokakuun 26 päiväksi; suomalaiset laivat olivat lähtövalmiina ruotsalaisten rinnalla, ja vangit ja saalis oli laivoilla.

Vihdoin saapuivat herttua ja hänen puolisonsa kumartelevan saattajaparven seuraamana. Hyvästellessään sanoi hän heille:

"Tulin tänne kukistamaan kapinaa, mutta lähtiessäni en jätä jälkeäkään kostostani. Olen vielä kerran tuleva; jokainen petturi silloin vaviskoon, sillä hän ei ole välttävä rankaisevaa kättäni."

Tällaiset olivat hänen jäähyväisensä. Tuuli oli suotuisa, ja jo lokakuun 29 päivänä nousi herttua Tukholmassa maihin.

* * * * *

Herttuan lähdettyä Turusta sai Arvid Stålarm Viipuriin useita viestejä ja kirjeitä langoltaan nuorelta Klaus Flemingiltä, joka pyysi häntä palaamaan Turkuun ja sopimaan herttuan kanssa.

Iloisessa huolettomuudessaan tuumi hän: "Ennen kuolen, ennenkuin annan aiheen tulevaisuudessa sanoa, että olen vannonut uskollisuutta kahdelle esivallalle."

Alussa hän jyrkästi kieltäytyi palaamasta ja kirjoitti uhkaavan kirjeen, kuinka hän joukkoineen tuhoaisi kuninkaan viholliset; mutta pian hän muutti mielensä ja matkusti Turkuun ainoastaan kymmenen miestä mukanaan saapuen sinne itsenään jouluaattona.

Linna luovutettiin hänelle vastaväitteittä, päälliköiden kesken tehtiin täydellinen sovinto, ja he kirjoittivat herttualle Stålarmin saapumisesta, aivan kuin asiat siten olisivat olleet kuten pitikin.

Asema oli nyt maassa jokseenkin samanlainen kuin ennen herttuan saapumista. Linnaa oli tosin pahoin ruhjottu, tykit ja ennen kaikkea monet kelpo miehet olivat poissa, mutta oli saavutettu etujakin sijaan. Venäjän kanssa oli tehty rauha, rahvas oli rauhoitettu ja pysyi hiljaa, ja yleensä toivottiin, että Sigismund pian toimittaisi herttualle muuta ajateltavaa, niin ettei hän joutaisi sekaantumaan Suomen asioihin.

Ja niin alkoikin saapua sanomia, että kuningas seuraavana kesänä aikoi lähteä sotavoimin Ruotsiin valloittamaan uudestaan jalansijaa paavilaisilleen. Stålarmille annettiin hänellekin käsky varustaa sotajoukkoja. Ja nyt saivat Suomen asiat jäädä häneltäkin sikseen, Ruotsissa oli suuri taistelu taisteltava.

Juhannuksen aikaan ilmoitti Stålarm kuninkaalle, että hän oli valmis, ja heinäkuun 5 päivänä lähti laivasto purjehtimaan hänen ja Akseli Kurjen johdolla. Sotaväkeä oli haalittu aina 3,000 mieheen, joukossa monia ulkomaalaisia aatelismiehiä.

Puolassa oli kuningatar Anna kuollut, ja lohdutonta suruaan lieventääkseen oli kuningas Sigismund heti alkanut kosiskella vainajan sisarta herttuatar Konstantiaa, välittämättä muusta mitään. Mutta vihdoin oli hänen pakko nousta jesuiittain vaatimuksesta toimiin. Kun sotalaivastoa ei ollut, otettiin takavarikkoon eri kansallisuuksien kauppalaivoja yli satakunnan. Niihin lastattiin viisituhatmiehinen sotajoukko. Ja heinäkuun 22 päivänä kirjoitti kuningas Stålarmille, että hän kaikkine sotajoukkoineen aikoi purjehtia Ruotsiin ja ankkuroida vasta Tukholman edustalla. Siellä antaisi hän määräykset, mihin edelleen purjehdittaisiin.

22.

LUJA TAHTO.

Kun kaikki näytti olevan syöksymäisillään kumoon, mikä vielä silloinkin piti yllä Kaarle herttuaa? Mikäs sitten, jollei hänen tahtonsa järkähtämätön tarmo, jota eivät mitkään vastoinkäymiset pystyneet masentamaan.

Hän näki entisten kannattajainsa luopuvan toisen toisensa jälkeen, niidenkin, joihin hänen ennen kaikkia olisi luullut voivan luottaa. Arkkipiispa, jonka ennen muita olisi ollut estettävä katolilaisten vehkeilyjä, heittäytyi kainostelematta ja vastustelematta katolisen kuninkaan puolelle, ja useat papit olivat valmiit seuraamaan esimerkkiä. Hän tiesi, että Tukholman porvaristokin suosi Sigismundia ja että koko aatelistossa oli tuskin ainoatakaan, joka seisoisi lujana hänen rinnallaan.

Oli aivan itsestään selvää, ettei Sigismund voinut suostua niihin ehtoihin, joilla herttua oli sitoutunut luovuttamaan korkeimman vallan käsistään. Jesuiitat eivät sitä tahtoneet, eikä jesuiittalaisuus päästänyt koskaan Sigismundia kynsistään.

Kuningasta saattoi odottaa milloin tahansa, ja herttua käski Jaakkima Scheelin purjehtia laivaston kera Kalmariin, johon hän itse matkustaisi maitse. Mutta jo Söderteljessä tapasi hänet pikalähetti, joka ilmoitti suomalaisten saapumisesta.

Herttua lähetti Kaarle Gyllenhjelmin kutsumaan Scheeliä takaisin. Itse palasi hän pääkaupunkiin, käski sulkea kaupungin portit, lisäsi vartiostoa ja varusti muutamia proomuja kaupunkia puolustamaan.

Uplantiin lähetettiin heti muutamia luotettavia henkilöitä nostattamaan talonpoikia aseihin. Uplannin rahvaassa olikin laivaston tulo jo saanut aikaan hälinää, Upsalan professorit eivät tähän aikaan hekään arastelleet tarttua vaaran hetkenä aseihin. Nikolaus Bothniensis ja Jacobus Schinnerus löivät kättä keskenään, että hekin tahtoivat olla mukana leikissä, ja sentähden kutsuttiin rahvas koolle Lurdan nimismiestaloon. Kohta sen jälkeen saatiin tietää, että kolmas professori, Laurentius Paulinus, oli kutsunut toisen joukon koolle Vallentunaan.

Talonpojat olivat halukkaat otteluun suomalaisten kanssa, ja kukin laputti kotiinsa evästä noutamaan. Mitään erityistä ei joudettu laittamaan, pistettiinpähän vain makkaroita reppuun tai siepattiin siankinkku kainaloon, ja niin lähdettiin sotaan kolmen professorin johdolla.

Stålarm oli odottanut heti saavuttuaan saavansa menettelyohjeita kuninkaalta. Mutta kun kuningasta ei näkynyt, ei kuulunut, ja hän pian sai vakoilijoiltaan viestin, että oli tulossa suuri sotajoukko häntä vastaan, antoi hän heti väelleen käskyn nousta takaisin laivoihin. Laivat lähtivät kiireimmittäin ulapalle ja purjehtivat takaisin Ahvenanmaalle.

Turhaan olivat siis uplantilaiset olleet retkellä syömässä makkaroitaan. Eväiden mukaan retkeä alettiin nimittää makkararetkeksi.

Suomalainen laivasto oli onnellisesti päässyt Ahvenaan ja alkanut haalia muonaa, kun Jaakkima Scheelkin saapui sinne ruotsalaisen laivaston kera; nyt ei ollut Stålarmilla muuta keinoa kuin kohottaa purjeensa ja laskettaa Suomen saaristoon. Ajaessaan suomalaista laivastoa takaa oli ruotsalainen amiraali valloittanut muutamia aluksia. Hän surmasi niiden miehistön ja palasi Ahvenaan, johon hänen kovain vastatuulten tähden oli pakko jäädä useiksi viikoiksi.

Kaarle Gyllenhjelm, joka oli ollut mukana, sanoi nyt tahtovansa palata venheellä luovien; hän saattoi olla hyödyksi kotona. Jaakkima herra oli hyvin mieltynyt nuoreen mieheen, jonka johdossa olleet kolme alusta olivat takaa-ajaessa liikkuneet kaikkein ripeimmin, eikä hän mielellään tahtonut päästää häntä luotaan. Mutta olihan tärkeää viedä herttualle tietoja, millä kannalla laivaston asiat olivat. Niin he erosivat, ja Kaarle Gyllenhjelm palasi kiireimmiten Ruotsiin.

Herttua oli sillä välin Tukholmassa ankarasti tutkistellut niitä, joiden epäiltiin olevan Stålarmin salaisia liittolaisia, ja joitakuita vangittiin vastaista tutkintoa varten.

Ennenkuin hän oli ehtinyt näitä toimiaan suorittaa loppuun, palasi Kaarle Gyllenhjelm. Hänen kerrottuaan laivaston asemasta puuskahti herttua: "Teen sinusta Tukholman linnan päällikön. Siellä ei tosin ole tykkejä eikä miehistöäkään, mutta kaikessa tapauksessa täytyy olla katsastusmies."

Ankara herra otti kaiken sotaväen mukaansa ja lähti Itä-Göötanmaalle.

Kuningas oli sillä välin saapunut Kalmariin, jossa linna ja kaupunki olivat heti avanneet hänelle porttinsa. Sieltä de Lascy, joka oli matkustanut Danzigiin kuningasta vastaan ja tullut mukana Kalmariin, tuli äkkiarvaamatta pienen sotavoiman kera Tukholmaan. Porvaristo avasi vastustelematta kaupungin täälläkin, ja de Lascy saapui sotamiestensä seuraamana heti linnaan.

Kaarle Gyllenhjelm ei voinut sitä puolustaa muutamain palvelijain kera. Hän antoi avaimet, ja hänet julistettiin vangituksi, mutta kuitenkin oli hänellä oikeus vapaasti liikuskella vartia mukanaan. Linnan salit avattiin, ja iloiset juhlat seurasivat toisiaan; kaikki kuninkaan ystävät kutsuttiin, ja oli merkillistä, miten heitä joka juomingeissa oli yhä enemmän. Joukkoon ei liittynyt ainoastaan liukkaan notkea Eerik Lejonhufvud, mahtava Krister Horn, harkitseva Erland Bååt ja talonpoikain rääkkääjä Jakob Näf, jotka kaikki vakuuttivat olevansa kuninkaan uskollisimpia ystäviä. Arkkipiispa Abraham Angermannus saapui hänkin ja -- häpeä sanoa -- ne kolme professoria, jotka olivat johtaneet makkararetkeä. Arkkipiispa oli selittänyt, että heidän tulevaisuutensa riippui siitä, että he kannattivat kuningasta, ja he taipuivat. Vieläpä itse Eerik Schepperuskin saarnasi Tukholman Suurkirkossa, että jokaisen velvollisuus oli ottaa kuninkaan asia omakseen.

Kaarle Gyllenhjelm oli pukeutunut merimieheksi ja mustannut tukkansa ja partansa, ja niin onnistui hän pujahtamaan kaupungista pois. Hän lähti viivyttelemättä Itä-Göötanmaalle herttuan luo.

Mutta kuningas oli antanut de Lascyn tehtäväksi, että hänen oli myös koetettava lahjoa laivastoa; vaikkei amiraalia oltu onnistuttukaan saada taipumaan, voi se onnistua miehistöön nähden. Asiaa tuumittiin sinne ja tänne, kymmeniä ehdotuksia tehtiin ja hylättiin, sillä ei ollut ketään, jolla olisi ollut halua pistää päänsä siihen ansaan.

Silloin ilmaantui eräänä päivänä linnaan nuori mies nimeltään Wilhelm de Wyk, joka tarjoutui siihen muitta mutkitta.

De Lascy hämmästyi niin tarjouksesta kuin nuoren miehen tavattoman kauniista ulkomuodostakin ja kysyi mitä hän tahtoi palkakseen.

"En mitään, mitä te voitte antaa", vastasi tämä. "Antakaa minulle vain määräyksenne, ja minä purjehdin heti Ahvenaan."

Tässä oli kaikki voitettavissa tarvitsematta mitään menettää. Niin Klaus Bjelke kuin de Lascykin kirjoittivat muutamia kirjeitä, jotka de Wyk pani niiden joukkoon, mitä hänellä jo oli ennestään, ja lähti sen jälkeen rantaan, missä purjevene häntä odotti. Hän nousi veneeseen ja nosti purjeet.

Nuori mies oli Tukholman rahamestarin poika, ja vangittu Ebba rouva oli sijoitettu heidän taloonsa. Nuori Wilhelm oli tulisesti rakastunut Katinka neitiin, ja Ebba rouva, joka vankeudessaankin osasi hankkia tarkat tiedot siitä, mitä kulloinkin oli tekeillä, päätti käyttää rakastunutta nuorukaista puolueensa hyväksi. Hän lupasi tälle tyttärensä, jos tämä saisi laivaston houkutelluksi kuninkaan puolelle.

Hyvällä tuulella purjehti nuori Wilhelm de Wyk Ahvenaan. Laivassa, jossa hänellä oli monta ystävää ja tuttavaa, otettiin hänet hyvin vastaan. Nyt saatiin vihdoinkin tietää uutisia, ja kun hän oli iloinen ja reipas nuorukainen, pitivät kaikki hänestä ja soivat mielellään hänen viipyvän muutamia, päiviä.

Hän kulki laivasta laivaan ja perehtyi pian kaikkialla. Oli hyvää aikaa, ja tavallisesti kerääntyivät upseerit piiriin hänen ympärilleen. Juotiin ja juteltiin, ja keskustelun aiheena oli tavallisesti kuningas, herttua ja sota.

Wilhelm puhui mielialasta Tukholmassa. Se oli yleensä kuninkaan puolella. Monet rykmentitkin olivat liittyneet häneen ja samoin kaikki Tukholman korkeat herrat, ei ainoakaan enää kannattanut herttuaa.

Mikään valtiotaituri ei nuori mies ollut. Hän puhui samasta asiasta, mihin ikinä tulikin. Monet kuuntelivat häntä puuttumatta sen enempiin pakinoihin. Mutta muutamia nuoren kapinannostajan lauseita oli tullut Pietari Stolpen korville, ja hän ryhtyi heti toimenpiteihin.

"Sinihaukka" laivallaan piti hän vieraspidot, ja muiden joukossa kutsuttiin niihin myös de Wyk. Pidettiin iloa ja juotiin juuri urhoollisesti. Mutta kun kaikki vieraat olivat mitä hurskaimmalla tuulella, ehdotti Pietari Stolpe, että juotaisiin joka miehen malja, mutta jokaiselle maljalle oli heitettävä kunkin vaatekappale yltään. Nauraen ja leikkiä laskien suostuttiin ehdotukseen, ja Pietari herra antoi alun heittämällä pois takkinsa. Toiset seurasivat esimerkkiä, ja hillittömän hilpeästi maljoja kallistellessa lensi pukukappale toisensa jälkeen ulos kajuutan ovesta, kunnes koko laivaston päällyskunta oli paljailla paitasillaan.

Mutta muuan amiraalin palvelijoista oli sillaikaa tarkastanut de Wykin vaatteet ja löytänyt kun löytänytkin kirjeet, jotka hän antoi herralleen.

Tämä avasi ja luki muutamia niistä läsnäolijain huomaamatta sitä ensinkään.

Hämmästys oli suuri, kun amiraali käski, että de Wyk heti oli vangittava.

Tämä löi kaiken leikiksi, sillä päihtymys rohkaisi hänen mieltänsä. Mutta mikään ei auttanut, ja hänet vietiin pois. Seuraavana päivänä pidettiin kuulustelu. De Wyk kielsi edelleen, mutta nyt olivat hänen poskensa kalpeat ja ääni vapisi.

Silloin käski yliamiraali Jaakkima Scheel erästä kirjuria lukemaan de Lascyn kirjeen.

Se sisälsi kehoituksen luopumaan herttuasta ja mainitsi de Wykin miehenä, jonka kanssa asiasta voisi sopia lähemmin.

Muutamat laivojen päälliköt kertoivat, että hän oli tehnyt kokeita heitä houkutellakseen. Silloin ei enää maksanut vaivaa kieltäytyä, ja vapisevin äänin ja kyynelsilmin hän tunnusti rikoksensa.

Tuomio julistettiin heti; se ei voinut olla muu kuin kuolema.

Seuraavana päivänä, elokuun 15 päivänä, vietiin de Wyk eräälle pienelle saarelle ja ammuttiin koko miehistön nähden.

Ebba rouva ei ollut saavuttanut tarkoitustaan. Mutta hän oli myös vapautunut selkkauksista nuorukaisen kanssa, jolle oli luvannut tyttärensä.

De Lascy koetteli saada myös talonpoikia puolelleen. Paikoittain se hänelle onnistui, mutta useimmin paikoin rahvas pysyi lujasti herttualle uskollisena.

Taalainmaassa kuningaspuolueen kätyrit, jotka valheilla ja peloitteluilla koettivat rahvasta houkutella herttuaa vastaan, kiihoittivatkin heidät vain nousemaan miehissä parjatun herttuan puolesta.

Ensi töikseen nousivat taalalaiset juuri näitä kätyreitä vastaan ja surmasivat heidät kauhealla tavalla. Näiden joukossa oli Jakob Näf, talonpoikain rääkkääjä, jonka taalalaiset tunsivat hyvin ennaltaan.

Kaarle Gyllenhjelmin, joka valepuvussa oli paennut Tukholmasta, lähetti herttua Pietari Sjöbladin kera Taalainmaahan. He kokosivat kiihoittuneet ja tuhojaan tekevät talonpojat yhteen joukkoon aikoen viedä sen herttuan avuksi.

Mutta matkalla he saivatkin sanoman, että oli tehty sovinto kuninkaan ja herttuan kesken.

Siitä eivät taalalaiset pitäneet. Mutta heitä lohdutti toivo, että se sovinto ei suinkaan ole pysyväinen.

Sotaretki oli kuitenkin toistaiseksi päättynyt. Kaarle Gyllenhjelm sanoi, ettei hänellä ollut enää aikaa viivytellä heidän parissaan, ja lämpimät onnentoivotukset seurasivat häntä, kun hän heti lähti matkalle.

Tyynesti ja hiljaa lähtivät talonpojatkin koteihinsa.

23.

RATKAISU.

Jo ennen kuninkaan saapumista Kalmariin olivat sinne kokoontuneet Puolaan paenneiden herrojen rouvat ja lapset, jotka olivat tulleet heitä vastaan.

Ja kun laivat laskivat maihin ja jälleennäkemisen iloinen hetki oli käsissä, kuka ajatteli silloin menneitä vastuksia. Eerik Sparre, Kustaa Banér, Yrjänä Posse, Ture Bjelke olivat maassaan jälleen, kuninkaan mahtavassa turvassa. Rakastavat käsivarret syleilivät heitä, mahtavat linnat ja kartanot kuuluivat heille, alttiit palvelijat odottivat heidän käskyjään, valta ja suuruus oli heidän synnynnäinen oikeutensa, ajoittain saattoivat he pikku kuninkaina elää vanhoissa herraskartanoissaan, ajoittain oleskella Tukholmassa ja hallita maata ja valtakuntaa, joka vihdoinkin oli joutuva heidän käsiinsä.

Sen oli Sigismund itse luvannut. Ja vaikka hän pettikin muut lupauksensa, _se_ hänen täytyi pitää, koska hänen ruotsalainen kuningasvaltansa riippui heistä!

Onni oli heitä suosinut aina Danzigista lähtien. Siellä oli Malaspina eronnut Sigismundista ja lähtenyt Roomaan, ja kuningasta oli seurannut ainoastaan kaksi katolista pappia, niin että melkein näytti siltä, kuin ei hän enää tahtoisi herättää pahaa verta. Herttua tosin vielä näytti suurelta mustalta pilveltä kirkkaalla taivaalla, mutta uudet raittiit tuulet pian ajaisivat pois senkin.

Kaikilta suunnilta saapui mitä ilahuttavimpia sanomia, koko Etelä-Ruotsi nousi liikkeelle. Ratsuväenosastoja liittyi kuninkaaseen, linnoituksia valloitettiin, kaupungit sanoivat irti uskollisuutensa herttualle. Suuri joukko ritaristoa virtasi Kalmariin ja muodosti aatelislippukunnan, jolle Juhana Gyllenstjerna nimitettiin ratsumestariksi ja Abraham Brahe lipunkantajaksi. Kustaa Brahe määrättiin koko ruotsalaisen sotavoiman ylipäälliköksi.

Oliko ihme, jos niin toivehikkaissa olosuhteissa ilo ja ylpeys kuvastui valtaneuvoston kasvoilla ja että he itse uskoivat kasvaneensa -- herttuaa korkeammiksi!

Mutta ilon ollessa ylimmillään saattaa vaara olla lähimmillään. Sigismund oli nyt kuten ainakin kuuro hyville neuvoille ja selityksille. Hän ei suostunut suoraa päätä lähtemään Tukholmaan, vaan tahtoi ensin matkustaa Stegeborgiin tervehtimään sisartaan, Anna prinsessaa.

Ja siinä ei auttanut mikään. Sinne lähti ratsuväki maitse Kustaa Brahen ja Hannu Weijerin johdolla ja kuningas kaiken jalkaväen kera meritse.

Laivaston hajoitti myrsky matkalla, niin että ainoastaan kolme alusta pääsi herttuan vartiotulien ohi Baresundiin, nimittäin kuninkaan ja puolalaisten herrojen alukset ja se, jolla Sten Banér ja Ture Bjelke purjehtivat.

Ilosta ja ylpeydestä säteillen riensi Anna prinsessa veljeään vastaan. He lankesivat toistensa syliin, itkien ilosta.

Mutta Annan iloon sekoittui huoltakin, pelkoa, josta hän ei uskaltanut puhua mitään.

Olihan lähellä hän, hirmuinen; mikä esti häntä muutamien tuhanten miesten kera ryntäämästä esiin, ottamasta kuningasta vangiksi ja siten lopettamasta sotaa yhdellä iskulla.

He lähtivät taipaleelle Stegeborgiin. Sigismund oli tavattoman iloinen ja kysyi leikkisästi, eikö hän ollut tervetullut. Mutta vasta linnan muurien sisällä uskalsi Anna sanoa hänelle syyn huoleensa, joka oli estänyt häntä osoittamasta suurinta iloaan veljen saapumisen johdosta.

Sigismund kalpeni, sitä hän ei ollut ajatellut... Mutta oli kauniisti tehty herttualta, ettei häirinnyt hänen ensi kohtaustaan rakkaan sisarensa kanssa, ja hän toivoi saavansa tilaisuuden menetellä puolestaan yhtä ritarillisesti.

Kahdeksan päivän kuluttua oli Sten Banér vihdoin onnistunut kokoamaan merille hajonneet 24 laivaa ja ankkuroimaan Baresundiin. Herttua näki tämän vieraan sotavoiman silmiensä edessä eikä tiennyt muuta keinoa kuin varustautua taisteluun elämästä ja kuolemasta.

Hän ei ollut heittänyt taisteluhansikasta, mutta hän otti sen vastaan. Koko miehistö mikä oli saatavissa, erittäinkin herttuakunnasta, kutsuttiin Linköpingiin, niin että hänen sotavoimansa nousi nyt 3,500 jalkamieheen ja 2,000 ratsumieheen.

Katkaistakseen niin muonavarojen kuin apuväenkin tuonnin kuninkaalle asettui herttua leiriin Memiin, kahden peninkulman päähän Stegeborgista.

Niin seisoivat setä ja veljenpoika aseissa vastatusten. Molemmat odottivat: Sigismund Arvid Stålarmia Suomesta ja herttua Jaakkima Scheeliä Ahvenan saaristosta, mutta kumpaakaan ei kuulunut.

Muutamain vierasten valtojen lähettiläiden piti esiintyä välittäjinä. Kuningas vaati, että herttua jättäisi pois valtionhoitajan arvonimen ja lähettäisi sotaväkensä kotiin. Herttua pani rauhan ehdoksi, että Sigismundin oli lähetettävä pois vieraat sotajoukot ja annettava vakuutus kuningasvalan pyhyydestä. Kumpikaan ei tahtonut antaa perään hiuskarvan vertaa, ja neuvottelut lakkasivat itsestään.

Mutta samaan aikaan alkoi ruokavarojen puute käydä tuntuvaksi kuninkaallisen sotajoukon keskuudessa. Sellaisella ei voinut kuningasta vaivata; hän nautti jälleennäkemisen ilosta ja sitten täytyi hänen kertoa prinsessalle kaikista kärsimyksistään... jumaloidun puolisonsa kuolemasta... ja siitä levottomuudesta, jolla hän odotti, saisiko Malaspina lopultakaan paavin suostumusta siihen, että hän naisi kälynsä, herttuatar Konstantian, jota ilman hän ei voinut elää.

Kuninkaaseen liittyneiden herrojen asema oli niin horjuva kuin suinkin. Kuningas tahtoi jättää valtakunnan hallinnon heidän huostaansa, mutta ensin täytyi saada herttua pois tieltä. Kuinka he voisivat neuvotella miehen kanssa, joka oli aina kohdellut heitä palvelijoinaan ja aina voittanut heidät? He tiesivät, ettei se vienyt mihinkään; paremmat onnistumisen toiveet oli heillä ase kädessä.

Mutta kun oli kysymys toiminnasta, eivät herrat olleet koskaan päässeet yksimieliseen päätökseen. Eivätkä he päässeet nytkään; heillä oli päivästä päivään neuvotteluja, mutta asia ei tullut siitään selvemmäksi.

Herttua sitä vastoin oli heti sovittelujen keskeydyttyä lähettänyt avoimia kirjeitä maaseuduille, heittäen syyn kokonaan kuninkaan niskoille. Sigismundille lähetti hän viestin, vaatien kahden tunnin kuluessa varman vastauksen, saattoiko valtakunta ja herttua odottaa turvallisuutta ja tyyneyttä, kun kuningas oli vieraan sotaväen kera saapunut maahan. Lähettilään oli lisättävä, että herttua aikoi väkineen saapua Stegeborgiin vaatimaan varmaa vastausta.

Sitä pidettiin rauhanrikkomuksena ja herttuan lähettiläs vangittiin.

Varhain seuraavana aamuna, kun sumu vielä peitti paksuna tienoon, marssi herttua Stegeborgia vastaan.

Nopeasti kävi kulku. Mutta vasta sitten, kun sumu laskeutui, saattoi hän luoda yleissilmäyksen asemaansa, ja se oli kaikkea muuta kuin edullinen.

Toisella puolen oli meri ja kuninkaalliset laivat, toiselta puolen näkyi linna, jonka edustalla seisoi puolalainen sotajoukko hyvässä järjestyksessä ja etupuolella puro suojanaan.

Tulijat oli huomattu, ja laivoista lähettivät tykit herttualle aamutervehdyksensä.

Asema oli mitä pulmallisin ja kävi vielä pahemmaksi, kun kaksi tykkiä läheiseltä mäeltä suuntasi tulikitansa lähenevää vihollista kohden.

Herttuan väki oli suurimmaksi osaksi harjaantumattomia miehiä, jotka säikähtivät silmittömästi kuumasta vastaanotosta ja ryntäsivät pakoon toistensa ylitse.

Valitus- ja hätähuudot kuuluivat aina linnaan saakka, josta kuningas sisarensa ja monien korkeain herrojen kanssa katseli taistelua.

"Tämä on hirveää", huudahti prinsessa ja kääntyi väristen

"Nuo kapinoitsijat minua aivan säälittävät", lisäsi Sigismund.

"Varsinkin kun ne ovat teidän majesteettinne harhaanjohdettuja alamaisia", nyyhkytti prinsessa.

"Kuules, Anna, jos nyt maksaisin hänen jalomielisyytensä, niin vapautuisimme tästä vastenmielisestä näystä, enkä minä olisi enää hänelle kiitollisuuden velassa."