Part 16

Elina kääntyi punastuen pois. "Minusta hän on mallikelpoinen nuori, ritarillinen herra", sanoi hän.

"Sitra kainalossaan!" lisäsi Ebba rouva.

"Niin, miksei, siitä on iloa meille kaikille."

Olkapäitään kohauttaen ja sääliväisesti hymyillen lähti Ebba rouva huoneesta.

Nuori rouva seisoi katsellen ulos ikkunaluukusta.

"Kuinka voisimme kestää tätä elämää ilman Juhanaa!" tuumiskeli hän. "Ja onhan Arvid herra itse jättänyt minut hänen huostaansa."

Herrat Akseli Kurki ja Antero Boije, jotka molemmat kuuluivat päällystöön, olivat samoin tuoneet vaimonsa mukanaan, ja nämä, jotka molemmat tunsivat mitä syvintä kunnioitusta Ebba rouvaa kohtaan, mutta itse asiassa pakenivat hänen läheisyyttään, olivat ihastuneet hänen poikaansa, 20-vuotiaaseen Juhanaan, joka vietti melkein kaiket päivät heidän ja sisartensa seurassa.

Marskin kuoleman jälkeen ei Daniel Hjort ollut kertaakaan saanut nähdä eikä puhutella Heblaa; lukutunnit ja oleskelu perheen keskuudessa päättyivät, vaikkakin hänellä aina oli vapaus käydä ystäviensä ja tuttujensa luona linnoituksessa.

Hänellä olikin paljon sellaisia nuoremman päällystön keskuudessa, jotka ilvehtivät hänen onnettomalla rakkaudellaan ja kuuntelivat hänen laulusepustuksiaan.

Daniel parka, joka ei ollut voinut pitää rakkauttaan salaisuutenaan, uskoi sen kaikille, valitti sitä, että hänet oli eroitettu sydämensä epäjumalasta, ja kun joku velikulta sanoi leikillään hänelle surevansa sitä yhtä suuresti kuin hänkin, niin hän uskoi sen, ja valittaen kaikuivat sitran sävelet, hän lauloi rakkaudestaan ja kehoitti armastaan olemaan varma siitä, että hän vihdoin tulisi hänet vapauttamaan.

Yleisesti oltiin sitä mieltä, ettei Daniel Hjort ollut oikein viisas, mutta hänen hiljainen olentonsa herätti myötätuntoa, ja sentähden sai hän mennä ja tulla miten tahtoi.

Kaunis neiti oli väsynyt leikkikaluunsa, hän piti loukkaavana tämän rakkautta, mutta -- hänellä ei ollut rohkeutta suorastaan torjuakaan häntä näkyvistään.

Juhana Fleming oli mitä rakastettavin nuori mies; hänen käytöksessään oli väliin ylpeyden vivahdus, joka muistutti isästä, mutta sen huomasi vain hyvin harvoin. Naisten kesken sanottiin, että Juhana herra oli vastustamaton, jos hän vain tahtoi jotakuta miellyttää.

Heti marskin kuoleman jälkeen oli äiti tahtonut lähettää hänet pois, mutta kaikkien yhteisistä rukouksista sai hän jäädä kotiin sillä ehdolla, ettei vähintäkään puuttuisi linnan puolustukseen.

Kenties olisi nuori herra mieluummin lähtenyt, jollei hän olisi nähnyt Elina Stålarmia. Mutta nyt hän rakasti ensi kertaa elämässään, hehkuvalla lämmöllä, vaikkakin ikäkautensa kainoudella.

Stålarm oli leikkisästi uskonut puolisonsa hänen suojelukseensa; he olivat serkukset, samanikäiset, nuoret ja kauniit molemmat. Juhana herra oli vannonut ennen kuolevansa, ennenkuin ilmaisisi salaisuutensa; Elina taasen, joka pian oli sen havainnut, oli päättänyt, ettei koskaan antaisi hänelle siihen tilaisuutta; jokapäiväinen seurustelu oli opettava heitä pitämään toisistaan sisaruksina.

Sillä kannalla olivat asiat, kun herttua saapui Turkuun. Jo syyskuun 11 päivänä aloitettiin piiritys luomalla vallitus vastapäätä linnanporttia, Myllyvuoren juurelle.

Kaarle kuuli vakoilijoiltaan, että Stålarm oli läheisyydessä, ja piiritykseen ryhdyttäessä saattoi tapahtua, että tämä hyökkäsi hänen selkäänsä ja hän itse joutuisi kahden tulen väliin.

Silloin saapui tieto, että Hannu Hannunpoika saapuisi pian ja että Turun seudun rahvas oli herttuan kehoituksesta noussut aseihin. Samaan aikaan tapahtui, että Stålarmin joukkojen keskuudessa ilmeni selviä kapinan merkkejä; kenties sitä auttoi herttuan avoin kirjekin, sillä useita karkaamisia tapahtui muutamien päivien kuluessa.

Nyt saattoi pelastua vain nopein toimin, ja Stålarm lähti joukkoineen liikkeelle syyskuun 20 päivänä, sijoitti osan väestään Hämeenlinnaan, toisen Savonlinnaan ja kolmannen Viipuriin, jossa hän itse otti päällikkyyden. Hän uskoi Turun linnan kyllä voivan pitää puoliaan talveen tai kunnes tapahtuisi jotakin, mikä pakoitti herttuan lähtemään pois.

Mikään sopimuksenhieronta ei tullut kysymykseenkään; linnanvouti Pentti Severinpoika kirosi ja vannoi, ettei herttua kuuna herran valkeana pääsisi linnaan, ja samaa sanoi muukin päällystö.

Tosin herttua kaivatti vallituksia Mylly- ja Korpolaisvuorille, mutta linnasta paukkuvat laukaukset veivät paljon väkeä, ja vei aikaa ennenkuin haudat olivat niin syvät, että piirittäjät saivat niissä suojaa. Ja sitten tulivat syyssateet, ja haudat tulivat vettä täyteen. Mukana tuoduista tykeistäkään ei ollut juuri hyötyä, ja näytti melkein siltä, kuin herttua saisi häpeällä vetäytyä tiehensä.

Linnassa riemuittiin. Silloin saapui kirje herttualta Ebba rouvalle, ja hän kutsui heti linnan naiset ja ylemmän päällystön lukeakseen sen heille. Kirje oli herttuan omakätinen, ja hän tarjosi Ebba rouvalle samoinkuin muillekin linnassa oleskeleville naishenkilöille vapauden lähteä mihin halusivat. Herttua ei tahtonut ottaa vastuulleen, jos tapahtuisi mitä vahinkoa niille, ketkä jäivät linnaan.

Elina Stålarm seisoi aivan Ebba rouvan lähellä. Juhana herra puristi lujasti hänen kättään, ja hän näki ihailijansa silmissä niin hätääntyneen katseen, että hänen lähtöaikeensa alkoi horjua.

Kun toiset rouvat yhdestä suusta sanoivat tahtovansa jäädä miestensä luo, kääntyi Ebba rouva Elinaan. "Sinä kai haluat lähteä etsimään miestäsi?" sanoi hän.

"Jää tänne luoksemme, Elina", pyysivät Katinka ja Hebla.

"Mihin te minua neuvotte, arvoisa täti?"

Vastaus viipyi. "Herrasi on tänään Viipurissa ja kenties huomenna matkalla Savonlinnaan. Olisit ainoastaan hänen tiellään, täällä sitä vastoin olet varmassa turvassa."

"Niin kai on", vastasi Elina hiljaa. "Ja silloin jään tänne luoksenne."

"Millainen on oleva vastaus herttualle?" kysyi Pentti Severinpoika.

"Sellainen kirje ei ansaitse mitään vastausta", vastasi ylpeä nainen. "Eikä herttua vastausta saakaan."

Koskaan ei ollut Juhana herra ollut niin säteilevän iloinnen kuin tänään. Hilpeät sutkaukset eivät häneltä ottaneet loppuakseenkaan, ja kun Antti Boijen emäntä kysyi, kuinka hän saattoi olla niin iloisella tuulella, kun kuolema kenties odotti häntä, vastasi hän:

"Pitäisin suurimpana onnenani, jos saisin nyt kuolla."

"Kiittämätön!" huudahti Hebla. "Hän ajattelee ainoastaan itseään."

"Me pidämme sinusta niin paljon", lisäsi kaino Katinka ja painautui häntä vasten.

"Tahtoisinkin ensin nähdä teidät onnellisina ja turvassa", sanoi hän.

"Miksi et voi rakastaa elämää kuten me?"

"Kyllä", puuskahti hän intohimoisesti, "rakastan hetkeä, jossa elän, ja seuraavana tahdon kuolla".

Katinka pudisti päätänsä, sen jälkeen huudahti hän innokkaasti: "Rakkahin Elina, puhu sinä hänelle, kehenkään ei hän luota niin ehdottomasti."

"Minusta elämä on otettava sellaisena kuin se on", vastasi Elina luoden sisaruksiin vakavan katseen. "Mielelläni olisin tahtonut lähteä herrani luo ja jakaa ne vaarat, jotka häntä kohtaavat, mutta kun se ei käy päinsä, olen iloinen siitä, että tahdotte pitää minut täällä."

Hän ojensi heille käden kullekin: "Meidän on lohdutettava ja kehoitettava toisiamme ja kiitettävä Jumalaa jokaisesta päivästä, minkä saamme olla yhdessä."

Juhana herra oli käynyt kalmankalpeaksi, mutta hänen sisarensa itkien heittäytyessä serkun syliin piti hän lujasti kiinni kädestä, jonka tämä oli hänelle ojentanut.

Elina veti hiljaa pois kätensä. "Meidän on säilytettävä iloinen luottamus mielessämme", sanoi hän.

"Sitten on sinun usein puhuttava meille niinkuin nytkin", nyyhkytti Katinka. "Eikö totta, Juhana, se herättää luottamusta?"

"En väsyisi koskaan häntä kuulemaan", vastasi Juhana ihailevin katsein.

"Sepähän nähdään", virkkoi Elina nauraen. "Minä kyllä puhun järkeä, ken vain tahtoo kuulla sillä korvalla."

"Ennen kaikkea Juhanalle", huudahti sisar.

"Niin, jos hän tahtoo!"

"Ei maksa", vastasi Juhana katkerasti. "Minä kumoan kaikki viisastelusi."

Elina kääntyi pois vastaamatta mitään.

"Jos olemme yksistä tuumin, silloin Elina tietää seuraukset", lisäsi Juhana liikutuksella, jota hän tuskin saattoi hillitä.

"Niin tosiaankin", puuttui Katinka puheeseen. "Annathan myöten, Elina, jos hän on oikeassa?"

"Hän _ei_ ole oikeassa", vastasi Elina lujasti, mutta helakasti punastuen.

"Tiedätkö, mitä hän tarkoittaa?" kysyi tyttö kummissaan.

"Hän luulee arvaavansa mitä ei ymmärrä", tokaisi Juhana kiihkeästi. "Mutta nyt on hänen myönnettävä minulle yksityinen keskustelu, tänään tai huomenna, sen parempi mitä pikemmin."

"Niin, minäkin tahdon, että välimme tulee selville."

"En tiennyt lainkaan, että olisitte epäsovussa", puuskahti Katinka.

"Huomenna iltapäivällä", sanoi Elina ja ojensi Juhanalle kätensä.

"Kiitos!" kuiskasi hän ja suuteli sitä kiihkeästi.

Tämän kaiken aikana paukkuivat linnan tykit herttuan äskenkaivettuja vallituksia kohden, ja muutamia hänen miehistään kaatui.

Hän ei ollut saanut mitään vastausta kirjeeseensä. Mutta mitäs siitä, hän oli kyllä taivuttava heidät kuuliaisuuteen.

Seuraavana päivänä, kun kappalainen tapansa mukaan toimitti aamurukousta suuressa linnansalissa, Ebba rouvan, kaikkien muiden naisten ja muutamain päällikköjenkin ollessa läsnä, hämmästytti heitä kova ammunta, ja ikkunasta lensi sisään luoti ja surmasi sotamiehen, joka seisoi Ebba rouvan rinnalla. Hän kääntyi ympärillään seisoviin kalpeihin naisiin ja virkkoi tyynesti: "Urhoollisten soturiemme vaimot ja tyttäret eivät pelästyne moisesta!"

Sen jälkeen hän antoi käskyn, että ruumis oli vietävä pois, ja viittasi sitten pappia jatkamaan. Kun jumalanpalvelus oli lopussa, sanoi Ebba rouva ääneen: "Täällä linnassa on jotakin, mitä pelkään enemmän kuin herttuan ketjukuulia."

Mitä hän sillä tarkoitti, sitä ei ymmärtänyt kukaan. Mutta iltapäivällä, juuri kun Juhana herra kuiskasi Elinalle: "muistatteko lupauksenne?" ja tämä vastasi: "olen valmis pitämään sen", astui Ebba rouva kamariin, jossa naiset olivat koolla. Hän oli kalpea ja kiihtynyt, ja hänet nähdessään hypähtivät kaikki pystyyn ja kysyivät pelästyneinä, oliko herttua tullut linnaan.

"Ei vielä", vastasi hän. "Mutta tie on auki, sillä kapina on täydessä vauhdissa."

"Ne hylkiöt, ne kavaltajat!" huudettiin kilvan.

"Niin, moista ei olisi tapahtunut marskin aikaan", puuskahti Ebba rouva.

"Pentti Severinpoika on pidättänyt heidän palkkansa, hän on pahin petturi", rohkeni Elina rouva virkkaa.

"Sallikaa minun ottaa osaa puolustukseen ja asettua Severinpojan paikalle", puuskahti Juhana innoissaan.

"Nyt kun vaara on uhkaavimmillaan!" huudahti Ebba rouva. "Luulen, ettei kukaan Fleming riko valaansa."

Elinan ja Juhanan katseet yhtyivät sekunniksi. Mutta nuori mies loi äkkiä silmänsä maahan.

Samana iltana oli Ebba rouvalla keskustelu kaikkien päälliköiden kanssa, paitsi Pentti Severinpojan. Kaikki olivat yksimieliset siitä, että hän oli petturi, mutta että olisi vaarallista nyt ryhtyä mihinkään häntä vastaan.

Tällöin ilmoitettiin muuan sotamies, joka pyysi yksityistä keskustelua Ebba rouvan kanssa. Tämä käski miehen astua sisään ja puhua läsnäolijain kuullen, koskei tahtonut heiltä salata mitään.

"Kysymys on Daniel Hjortista", sanoi mies.

"Mitä pahaa voi se hullu tehdä?" kysyi Ebba rouva ivallisesti.

"Koska minun kerran täytyy puhua suuni puhtaaksi", jatkoi mies, "niin on selvää kuin päivä, että hän on mielettömästi rakastunut vanhimpaan neideistä..."

"Varo itseäsi, mies!" puuskahti rouva tuohtuneena. "Maksaa pääsi, jos mainitset tyttäreni samalla kertaa kuin Daniel Hjortin."

"Silloin en kerrokaan mitään."

Läsnäolijat pyysivät Ebba rouvaa tyyntymään; eihän merkinnyt mitään, mitä mies uskoi, pääasia oli päästä tietämään, oliko hänellä tosiaankin jotakin tärkeää tunnustettavaa. Ebba rouva nyökäytti hyväksyvästi päätänsä ja istui sen jälkeen hiljaa ja kuunteli tarkkaavaisesti.

Mies kertoi tietonsa. Daniel Hjort oli kuvitellut, että nuorta neitiä pidettiin sulettuna huoneeseen vastoin tahtoaan, ainoastaan pitääkseen heitä toisistaan erillään. Ja niin oli Daniel saanut päähänsä, että ainoastaan herttuan tullen väliin saattoi neiti pelastua, ja siitä pitäen oli hän liikuskellut vihollisten asioilla ja taivutellut yhä useampia linnanmiehistöstä luopumaan piirittäjäin puolelle.

"Rahoillako hän houkuttelee?" kysyi muuan päälliköistä.

"Niillä kaikista vähimmän", vastasi sotamies. "Mutta hän laulaa niin kauniisti hänestä, joka on autettava pois vankitornista, että siitä saa aivan silmänsä vesiin."

Huoneessa oli hiljaista. Ebba rouva oli kalpea, mutta saattoi nähdä, että kiukku kiehui hänen sisällään. "Tahtooko joku vapauttaa minut hänestä, vai täytyykö minun tehdä se itse?" sanoi hän ankaralla äänellä.

"Sitä varten olen juuri tullutkin", sanoi sotamies. "Kärsä käskee porsaan maata tonkimaan."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Minä kuten monet muutkin en saa irti muonaosaani; vaimoni on tullut tänne... kaksi lastani on jo kuollut nälkään, ja minä tahdon mielelläni pelastaa niiden kahden hengen, jotka ovat vielä jälellä... On itsestään selvää, että tuo Daniel Hjort on kavaltaja, ja minä ajattelin..."

"Kuinka tahdot menetellä?"

"Ammun luodin hänen otsaansa!"

"Milloin?"

"Huomenna, jos niin tahdotaan."

"Eikö hän ole täällä tänäänkin?"

"Kyllä, mutta se on niin ilkeää näin illalla."

"Kas tässä", sanoi Ebba rouva ja pani rahaa hänen käteensä. "Minä korotan palkkasi kaksinkertaiseksi, jos toimitat asiasi jo tänä iltana."

Miehen silmät loistivat. "Tämä muijalle", sanoi hän, "toinen minulle, että voin pitää rohkeuden yllä".

Alhaalla vahtihuoneessa istui Daniel Hjort suuren sotamiesparven ympäröimänä. Koskaan ei hän ollut laulanut niin kauniisti, mutta hänen laulunsa olivat hetken mielijohtamia, milloin valittavia, surusta ja tuskasta parahtelevia, milloin hiljaisia, rukoilevia, melkein kyynelöiviä... sitten tuli kuin kuiskauksena, ikäänkuin toivehikkaana aavistuksena, ja sävelet soivat yhä helähtelevämmin, ne muuttuivat uhmaaviksi, vaativiksi, kunnes paisuivat riemuitsevaan voiton varmuuteen.

Hämmästyneinä häntä kuunneltiin; niin ei hän ollut laulanut koskaan.

"Nyt olisi neidin pitänyt kuulla sinua", sanoi muuan kuulijoista.

"Niin hän tekikin. Hän seisoi tuossa vastassani, ja hänelle minä lauloin", vastasi laulaja onnellisesti hymyillen.

"No, pitikö hän siitä... mitä hän sanoi?"

"Hän viittasi minulle, minun täytyy heti lähteä."

Hän nyökkäsi hyvästiksi päätään, ja kun he toivoivat hänen tulevan huomenna jälleen, vastasi hän vain: "Se riippuu hänestä, ainoastaan hänestä."

Juostessaan pihan yli tapasi hän siellä sotamiehen. "Ei suinkaan portti liene vielä sulettu, pääsen kai ulos?" kysyi hän.

"Ulos kyllä pääset, mutta et sisälle", vastasi mies seuraten hänen jälestään.

Mies ei ollut herkkämielinen, mutta sittenkin hänestä tuntui, että hän oli aikeissa tehdä kunnottoman teon.

"Yhden kuolema, toisen elämä", jupisi hän kohottaen kiväärinsä. Daniel Hjort oli kulkenut ainoastaan muutamia askelia, kun hän kääntyi ja kohotti kätensä ylöspäin linnaa kohden.

Silloin pamahti laukaus. Luoti sattui sydämeen, lemmensairaaseen, unelmoivaan sydämeen, ja laulaja kaatui kuoliaana tanhualle.

Seuraavana aamuna maksoi Ebba rouva luvatut syntirahat ja oli iloinen, kun petturi oli raivattu tieltä pois.

Linnassa herätti Danielin kuolema todellista kaipausta; onnettomasta mielipuolesta oli opittu pitämään, eikä kukaan uskonut, että luoti oli tullut linnasta, koska se oli sattunut sydämeen.

Sotaneuvottelun jälkeen päätti päällystö ottaa selon mielialasta linnassa.

Sotamiehet kutsuttiin suureen linnanpihaan ja ilmoitettiin, että ne, jotka pysyivät uskollisina kuninkaalle, saisivat rahalahjan palkinnoksi; ne sitä vastoin, jotka tahtoivat mennä herttuan puolelle, olivat vapaat heti lähtemään. Miehistö näytti hämmästyneeltä, mutta pitkiin tuumailuihin ei annettu aikaa. Ja kun portit avattiin, lähti parisen sataa miestä linnasta.

Se oli enemmän kuin oli odotettu. Mutta paras oli olla olematta millänsäkään. Antti Boije piti puheen paikoilleen jääneelle miehistölle, ylisti heidän uskollisuuttaan ja uudisti palkinnon lupauksensa.

Seuraavana aamuna tehtiin linnasta ryntäys vallituksille, mutta siitä ei ollut mitään muuta hyötyä, kuin että huomattiin vielä viitisenkymmentä miestä karanneen.

Ampumisen jatkamiseksi ei ollut enää muuta keinoa, vaan täytyi jokaisen tykin luo asettaa joku päälliköistä ladatun pyssyn kera pitämään tykkimiehiä silmällä. Sillä tavoin jatkettiin ampumista, ja piirittäjäin jokaiseen laukaukseen vastattiin kahdella linnasta.

Asema oli kaikessa tapauksessa niin kireä kuin saattoi ajatella, ja kun herttua syyskuun 23 päivänä uudestaan tarjosi pakkosopimusta, ei siihen tosin suostuttu, mutta epäävä vastaus oli kohteliaampi kuin edellisellä kerralla.

Kuusi vallitusta oli jo luotu ja parhaallaan laitettiin seitsemättä aiotun rynnäkön turvaksi.

Mieliala linnassa oli hyvin kiihtynyt, mutta kävi sitäkin levottomammaksi, kun eräänä aamuna havaittiin, että kaikki tykit ja sankkireiät oli ajettu multaa täyteen. Pettureita oli siis itse linnassa; nyt tiedettiin, kuinka paljon kello oli lyönyt.

Linnanmuuriin oli vihollinen ampunut kaksi aukkoa, ja koko yläosa tornista oli kaatunut.

Sotaneuvosto kokoontui, Ebba rouva oli läsnä.

Oltiin yhtä mieltä. Oli pakko ryhtyä sovinnonhierontaan. Ja ensi kertaa nähtiin kylmän, ylpeän naisen vuodattavan kyyneliä. Ne oli voimattomuuden ja raivon tunne kiihottanut, mutta vaikka hän vaieten taipuikin toisten ehdotuksiin, ilman vastaväitteitä ja nuhteita, teki hän sen siksi, että hän sydämessään halveksi kaikkia näitä päälliköitä, jotka eivät yhdessäkään voineet pitää samaa kuria kuin hänen herransa yksin. --

Oli siis ilmeistä, että ratkaisu oli lähellä, linnan täytyi antautua ja sen puolustajain kenties hajota eri teilleen kunkin. Juhana herran se teki levottomaksi. Yleisessä hälinässä ei hän vieläkään ollut saanut tilaisuutta luvattuun kahdenkeskiseen keskusteluun, mutta siitähän nyt oli riippuva, milloin ja missä he jälleen tapaisivat toisensa. Nuorekkaassa ylimielisyydessään uneksi Juhana vievänsä Elinan kauas, kauas pois, missä he eläisivät ainoastaan toisilleen.

Samana päivänä, jona sotaneuvottelu pidettiin, oli Ebba rouvalla ollut pitkä keskustelu sisarentyttärensä kanssa, ja heidän erotessaan sanoi viimeksi mainittu: "En uskalla luvata mitään, mutta Jumalan avulla tahdon tehdä minkä voin."

Muutamia tunteja myöhemmin pani Elina kätensä Juhanan käsivarrelle sanoen: "Meillähän piti olla pieni kohtaus?"

"Niin piti", vastasi Juhana ilosta väristen ja painoi pikku kätösen sydämelleen. "Tapahtukoon se heti."

"Sitä minäkin toivon", vastasi Elina, ja Juhana vei hänet huoneeseen, jossa he saivat olla häiritsemättä.

Hehkuvin sanoin puhui nuori mies rakkaudestaan. Ja vetäen Elinan käden vasten poveaan ja katsoen häntä kuumeisin silmin hän lopetti: "On ollut hetkiä, jolloin olen luullut, ettet ole kylmä minulle... Niin, Elina... rohkeuteni on mennyt niin pitkälle, että uskoin sinun rakastavan minua... Mitä silloin tunsin, sitä en voi kuvailla... mutta en voinut olla puhumatta siitä sinulle; sinusta yksin riippuu, olenko onnellisin vai onnettomin ihminen maailmassa."

Hän oli liukunut istuimeltaan lattialle ja makasi nyt polvillaan painaen päänsä Elinan syliin.

Puna ja vaaleus oli läikkynyt Elinan poskilla, mutta hän hillitsi liikutuksensa ja sanoi lempeästi: "Nouse, veljeni, ja puhukaamme tyynesti."

Juhana totteli heti. "Ei veli!" huudahti hän myrskyisen kiihkeästi. "Vaadin kaiken tai en mitään!"

"Juhana, et tiedä mitä sanot!"

"Tiedän, että rakastan aina mielettömyyteen saakka, ja jos karkoitat minut pois, niin kuolen!"

"Etkö tahdo kuulla minun tunnustustani?"

"Oi, tahdonhan!" huusi Juhana melkein hurjasti ja tarttui hänen molempiin käsiinsä.

Ja Elina tunnusti hänkin rakastaneensa Juhanaa. Ensin se oli ollut vain sääliä ja myötätuntoa, mutta sitten ajatukset kiintyivät kokonaan häneen. Ja hänen tähtensä oli hän jäänyt tänne linnaan.

"Elina!" huudahti Juhana hurmautuneena. "Sinä olet minun, minun!"

Ja myrskyisellä ihastuksella hän kietoi Elinan syliinsä.

Elina ei vetäytynyt pois hänen syleilystään, vaan painoi päänsä hänen poveaan vasten ja jatkoi:

"En tahdo, että minun tarvitsee hävetä Jumalan ja puolisoni edessä; en tahdo, että sinä halveksit itseäsi tai minua. Tahdon, että puhdas ja viaton suhteemme on oleva sinun suojelusenkelisi tulevina päivinä."

Juhanan käsivarret olivat vaipuneet alas, nyt hän istui kädet silmillä ja puhkesi rajuun itkuun.

"Ole mies, Juhana! Etkö luule minunkin kärsivän, mutta olemme molemmat siunaavat tätä hetkeä."

"Olet julma minua kohtaan! Etkö ymmärrä, että kuta enemmän sinua ihailen, sitä katkerampi on kaipaus."

"Käy toimintaan! Teillä on suuria maatiloja, ne tarvitsevat katsontaa."

"Kasvatusveljeni hoitaa niitä."

"Meillä on kuningas, joka unohtaa velvollisuutensa ja jättää maansa anastajan käsiin. Matkusta Puolaan, taivuta Sigismund tulemaan tänne tai lähettämään sotajoukkoja Suomeen. Jos onnistut, on koko maa sinua kiittävä."

Juhanan silmät kirkastuivat. "Äitini ei suostuisi koskaan", sanoi hän sitten allapäin.

"Hänen täytyy; milloin tahdot matkustaa?"

"Mieluimmin heti!"

"Ole sitten hämärissä valmiina, minä suljen itse salakäytävän jälkeesi."

"Tahdotko päästä minusta?"

"Tahdon, että tulet kunnioitetuksi ja ylistetyksi."

Juhana katsoi epäillen häneen.

"Elina, annatko minulle jäähyväissuudelman?"

"Sen lupaan", vastasi Elina punastuen.

"No hyvä, siis tänä iltana seitsemän aikaan!"

Niin he erosivat.

"Nyt Ebba rouvan luo", sanoi nuori, urhakka nainen.

Tämä oli saava hartaimman toiveensa täytetyksi; hän oli pelännyt, että herttua veisi hänen poikansa mukanaan, ainoan, jota hän rakasti maan päällä, ja sentähden oli hän keksinyt matkan Puolaan. Mutta hän oli nähnyt poikansa sydämeen ja ymmärsi, että ainoastaan Elina saattoi hänet siihen taivuttaa.

Illalla menivät he yhdessä portille, ja Elina avasi sen.

"Jumala sinua suojelkoon ja varjelkoon", kuiskasi Elina heittäytyen Juhanan syliin. Suudelma oli annettu! Seuraavassa tuokiossa hän oli poissa; Elina lukitsi portin ja palasi vavisten.

Mikonpäivänä varhain aamulla ryhdyttiin jälleen neuvotteluihin piirittäjäin ja piiritettyjen kesken. Herttua selitti, että jos linna vapaaehtoisesti luovutettaisiin, ei mitenkään vahingoitettaisi siellä olevain henkeä tai omaisuutta; ainoastaan lainrikkojat asetettaisiin maansäätyjen tuomittavaksi. Piiritetyt puolestaan vaativat, että riita herttuan kanssa lykättäisiin, kunnes kuningas palaisi Ruotsiin, ja että jokainen saisi rauhassa palata kotiinsa. Viimeiseen ehtoon ei herttua suostunut, ja neuvottelut olisivat varmaan venyneet pitkälle, jollei eräs laiminlyönti olisi ratkaissut asiaa.

Jyrkeä ulkovarustus linnanportin edessä, jossa oli enimmät tykit, oli neuvottelujen aikana varomattomasti jätetty ilman väkeä, ja Kaarle, joka aina piti silmänsä auki, lähetti muutamia lippukuntia jalkaväkeä, jotka ilman mieshukkaa valtasivat sen ja lisäksi etumaisen tornin, josta ampuminen oli ollut ankarin edellisinä päivinä. Silloin oli arpa langennut, ja voitettujen täytyi alistua hänen tahtoonsa.

Linnan miehistö marssi ulos kuten ainakin voitetusta linnasta, ratsuväki ilman ratsujaan ja ainoastaan miekka kädessään; mutta herttuan kysyttyä olivat he kaikki valmiit vannomaan uskollisuutta hänelle. Päällystöstä saivat lähteä pois ketkä halusivat, ja useimmat tekivät sen.

Ebba rouva oli ylväänä ja jäykkänä herttuaa vastassa.

"Linnan kappeliin!" käski Kaarle.

"Sitä odotinkin", vastasi Ebba rouva ojentaen suuren avaimen. Molemmat menivät sinne.

Fleming vainajan kirstu oli siellä avoinna, ja kansi oli vieressä.

Herttua seisoi kauan liikkumatonna ja katseli vihollisensa hengetöntä ruumista.

Sitten tarttui hän hänen partaansa ja sanoi: "Toivoisin sinun vielä elävän."

Mutta tämä oli liikaa Ebba rouvan siedettäväksi, ja hän vastasi terävästi:

"Jos autuas herrani eläisi, ei teidän ruhtinaallinen armonne suinkaan olisi täällä."

Kaarle rypisti kulmiaan sanoen: "Mistäpä te sen tiedätte!"

Hän viittasi Ebba rouvaa seuraamaan ja vaati linnan avaimet. Ja hänestä oli tullut linnan uusi herra.